Kohti eriytyvää asunto- ja asumispolitiikkaa

Erkki Korhonen, tutkija Helsingin kaupungin tietokeskus

Helsingin seutu kasvaa

Helsingin seutu kasvaa vauhdilla. Helsingin seudun ennakoidaan vuoteen 2020 mennessä kasvavan nopean kasvun vaihtoehdossa yli 250 000 uudella asukkaalla ja hitaankin kasvun vaihtoehdossa 160 000 asukkaalla (Laakso 1998, 7). Vuonna 1997 pääkaupunkiseudun väkiluku kasvoi lähes 15 000 hengellä. Osa tästä on luonnollista väestönkasvua – enin osa kuitenkin muuttoa. Suurin osa tänne muualta Suomesta ja ulkomailta tulevista on nuoria tai nuoria lapsiperheitä. Vastaavasti Suomen harvaan asutut alueet tyhjenevät. Monet pohjoisen ja Itä-Suomen kunnat kamppailevat olemassaolostaan.

Asuntojen hinnat ja vuokrat nousevat

Hallitsemattoman tuntuisen muuttopaineen johdosta Helsingin ja muun seudun asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nousseet vuosikymmenen alun laman painanteesta huippuhintoihin. Heinä - elokuussa 1998 asunnot maksoivat Helsingissä keskimäärin lähes 11 000 mk neliö. Halvimmat yksiöt myytiin itäisessä suurpiirissä, josta yksiön saattoi ostaa alle 10 000 markan neliöhinnalla. Isojen perheasuntojen keskihinnat vaihtelivat suurpiiristä riippuen 6700 markan ja 12 300 markan välillä (Helsingin kaupungin tietokeskus 1998).

Myös asuntojen vuokrat ovat vuosikymmenen alun hitaan nousuvaiheen jälkeen rajussa nousussa. Vuodesta 1996 vuoteen 1997 Helsingin vapaarahoitteisten asuntojen keskivuokrat nousivat kahdeksan prosenttia. Kaikkien vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen vuokrat olivat v. 1997 keskimäärin 54 markkaa neliöltä. Markkinoille vuokrattavaksi tulleiden vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen keskivuokrat olivat noin 60 markkaa neliöltä ja yksiöiden 73 markkaa neliöltä (Helsingin kaupungin tietokeskus 1997, 3-6). Vuokrien nousu on vuoden 1998 puolella edelleen jatkunut. Nousu vuodesta 1997 vuoteen 1998 oli myös kahdeksisen prosenttia. Ei ole poikkeuksellista, että keskeisellä paikalla Helsingissä sijaitsevasta yksiöstä saa maksaa jo yli satakin markkaa neliöltä.

Vuokrien nousu on vuodesta 1996 lähtien ollut selvästi nopeampaa kuin esim. ansiotasoindeksin nousu. Helsingissä asuntojen vuokrien nousua on hillinnyt - onneksi - kaupungin oma ja muu hintasäännelty suhteellisen suuri vuokra-asuntokanta.

Asuntojonot kasvavat

Aravavuokra-asuntojen jonot ovat Helsingin seudulla ennätyspitkiä. Helsingin kaupungin vuokra-asuntoa hakeneiden määrä on noussut vuosikymmenen alun noin kahdeksasta ja puolesta tuhannesta vuoden 1998 noin kahteentoista tuhanteen hakijaan (hakijoiden määrän aleneminen vuoden 1996 ja 1997 välillä johtuu tilastoinnin muutoksesta.) Muutama vuosi sitten tullut mahdollisuus esittää haluttua asuinaluetta koskevia toiveita on voimakkaan muuttoliikkeen ohella lisännyt hakijoiden määrää ja kaupungin asuntojen suosiota muutoinkin.

Kaikista kaupungin vuokra-asuntoa hakeneista noin neljännes sai asunnon vuonna 1998. Yksinäisten hakijoiden suuresta lukumäärästä johtuen heidän mahdollisuutensa saada kaupungin vuokra-asunto ovat muita heikommat. Heistä vain noin joka viides sai kaupungin asunnon. Parhaimmat mahdollisuudet saada kaupungin vuokra-asunto ovat monilapsisilla Helsingissä pidempään asuneella perheillä. Kiireellisessä asunnontarpeessa oleva helsinkiläinen lapsiperhe, joka ei aseta ehtoja asunnon sijainnille, voi saada asunnon muutamassa viikossa.

Kaupungin omat asuntopoliittiset päätökset ovat osaltaan vaikeuttaneet huonoimmassa asemassa olevien asunnonsaantia. Viimeisimmässä asunto-ohjelmassa kaupungin oman vuokra-asuntotuotannon tuotantotavoite on puolitettu edellisen ohjelman 1400 asunnosta 750 asuntoon vuodessa.

Vaikeimmassa asemassa ovat muualta tulleet ja maahanmuuttajat

Kaupungin asunnonjakajien silmin katsottuna Helsingin asuntotilanne on kärjistymässä. "Kaupungin asuntojono on jymähtänyt paikoilleen. Vaikeimmassa asemassa ovat alun perin muualle kuin Helsinkiin sijoitetut pakolaiset. Nämä eivät saa välttämättä kaupungin asuntoa lainkaan tai voivat joutua odottamaan sitä vuosikausia. Ulkomaalaisten osalta pesät ovat täynnä eikä jono pääse purkautumaan, vaikka uusiakin tulijoita on.

Toinen kasvava, vaikeassa asemassa oleva ryhmä ovat muualta Suomesta tulleet tilapäistyyppisissä asunnoissa asuvat nuoret tai yksinäiset asunnonhakijat, joiden määrä on kasvussa. Muualta tulleiden ja ulkomaalaisten hakijoiden joukossa ei ole edes väliä onko asunto Ruoholahdessa tai Kivikossa. Monet muuttajatkaan eivät kuitenkaan haluaisi asuntoa eräistä jo valtakunnallisestikin leimautuneista itälähiöistä.

Myös sosiaaliviraston asiakkaiden asuntotilanne on kiristymässä. Perinteisten asuntoloissa ja tilapäismajoituksessa asuvien asunnottomien miesten rinnalle ovat sosiaaliviraston uusina kasvavina asunnonhakijaryhminä tulleet tuttavissa ja tilapäismajoituksissa pyörivät nuoret, naiset ja ulkomaalaiset. Sosiaaliviraston asunnonhakijoista noin viidennes on naisia ja nuoria. Myös laitospaikkojen alasajo on heijastunut kasvaneena asunnontarpeena. Sosiaaliviraston asiakkaille yksityisten asuntomarkkinoiden vuokrat ovat aivan liian kalliita.

Asunnottomuus kääntynyt uudelleen nousuun

Asunnottomuutta on Helsingissä onnistuttu merkittävästi vähentämään. Sosiaaliviraston tekemän arvion mukaan asunnottomien määrää on pystytty kaudella 1985-1998 vähentämään vajaasta seitsemästä tuhannesta noin neljään tuhanteen. Ulkona asuvien määrä on vähentynyt lähes olemattomiin (noin 30), asuntoloissa asuu noin yhdeksän sataa, laitoksissa asunnonpuutteessa asuvia on noin nelisen sataa, hoitokodeissa kaksi ja puoli sataa ja tuttujen ja sukulaisten nurkissa majailee noin kaksi ja puoli tuhatta asunnotonta. Jälkimmäinen luku voi olla huomattavasti suurempikin.

Hyvin jatkunut kehitys näyttää kuitenkin Helsingissä kuten koko valtakunnallisellakin tasolla pysähtyneen ja kääntyneen jopa lievään nousuun. Kun Helsingissä vielä vuonna 1997 oli noin nelisen tuhatta asunnotonta niin viime vuonna 1998 asunnottomia oli arviolta noin 4300.

Asunnottomuuden purkamiseksi muutama huonokuntoinen asuntola (Annala ja Tali) purettiin 1990-luvun alussa ja niiden asukkaat sijoitettiin - tehdyn seurantatutkimuksen mukaan onnistuneesti - Diakonissalaitoksen kunnostamaan asuntohotelliin tai suoraan sosiaaliviraston käytössä oleviin yksiöihin tai tukiasuntoihin. Tutkimuksen ehkä joitakin yllättävä tulos oli, että asunnottomien miesten arvomaailma vastasi melko pitkälle valtaväestön arvomaailmaa. Asumista koskevana tavoitteena oli normaali yksiö ei niinkään tukiasuntona markkinoitu soluasunto tai asuntola (Nieminen 1997). Sosiaaliviraston erityissosiaalitoimiston johtajan mukaan noin yhdeksän kymmenestä sosiaaliviraston itsenäiseen asuntoon sijoittamasta asunnottomasta pystyy elämään niissä ongelmitta.

Valtion tukeman vuokra-asuntotuotannon tavoitteita – sikäli kuin mistään tuesta enää voidaan alentuneiden markkinakorkojen oloissa puhua - on viimeisimmässä Helsingin asunto-ohjelmassa supistettu. Kun edellisessä ohjelmassa valtion lainoittaman asuntotuotannon tavoitteellinen osuus koko tuotannosta lähenteli puolta (46 %), niin viimeisimmässä ohjelmassa vastaava osuus on enää kolmannes. Toistaiseksi asuntolainoitetun ja korkotuetun vuokra-asuntotuotannon määrissä ei ole tapahtunut laskua vaan valtion tukeman vuokra-asuntotuotannon osuus on ollut jopa aikaisempaa suurempaa.

Myös kaupungin oman vuokra-asuntotuotannon tavoitetta laskettiin uudessa asunto-ohjelmassa dramaattisesti. Kun edellisellä kaudella kaupungin oman vuokra-asuntotuotannon osuus oli noin kolmannes, uudessa ohjelmassa kaupungin oman vuokra-asuntotuotannon tavoitteelliseksi osuudeksi on määritelty enää noin 15 % eli 750 asuntoa vuosittain kaikkiaan neljästä ja puolesta tuhannesta tuotettavasta asunnosta.

Vielä 1970- ja 1980-luvuilla parhaimmillaan kolme neljästä valmistuneesta valtion tukemasta vuokra-asunnosta oli kaupungin omaa tuotantoa ja vain kolmannes tai neljännes muiden yleishyödyllisten tuottajien (esim. VVO ja Vatro). Vuosituhannen vaihdetta lähestyessä suhde on kääntynyt päinvastaiseksi. Esim. vuonna 1998 valmistuneista noin kolmesta tuhannesta valtion tukemasta vuokra-asunnosta vain runsas tuhat oli kaupungin omaa tuotantoa.

Kaupungin asuntopolitiikan suunnanmuutos näyttää paradoksaaliselta tilanteessa, jossa sosiaalisten vuokra-asuntojen jonot ovat ennätyspitkiä ja heikoimpien asukasryhmien asuntotilanne on kärjistymässä. Asuntopoliittisen suunnan muutoksen taustalla on kuitenkin pelko eräiden Helsingin asuinalueiden segregoitumisesta ja Helsingin joutumisesta pääkaupunkiseudun sosiaalisten ongelmien maksumieheksi. Olisi syytä selvittää, missä määrin pelot ovat aiheellisia tai aiheettomia.

Segregoituuko asuminen pääkaupunkiseudulla?

Sosiaalinen tasoittuminen jatkunut pitkään

Markku Lankisen tutkimusten mukaan Helsinki oli vuonna 1990 tilastoidun historiansa parhaassa sosioekonomisessa tasapainossa. Lankisen analyysi osoittaa, että viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana Helsingin sosiaalinen rakenne on tasoittunut aikaisemmasta. Eri osa-alueiden väliset erot ovat tasoittuneet aina vuoteen 1990 asti. (Lankinen 1997, 1999)

Mari Vaattovaaran vastavalmistunut väitöskirjatutkimus täsmentää pääkaupunkiseudun sosioekonomisesta kehityksestä saatua kuvaa. Pääkaupunkiseutu on kansainvälisesti vertaillen erityisen tasapainoinen. Päinvastoin kuin muualla Euroopassa pääkaupunkiseudulla ei ilmene polarisaatiokehitystä, jos vertailuyksikkönä käytetään kokonaisia kaupunginosia. Sen sijaan pääkaupunkiseudun huono-osaisuus on mosaiikkimaisesti hajautunutta. Heikot asuinalueet ovat pieniä hajallaan olevia köyhyystaskuja. (Vaattovaara 1998)

Hajautuneisuus on todennäköisesti tulosta tähänastisen suomalaisen kaupunkipolitiikan erityispiirteistä. Uusien asuinalueiden suunnittelua ja rakentamista on jo ainakin 30 vuotta hallinnut ajatus sosiaalisesta sekoittamisesta. Alueille on mm. pitänyt rakentaa tietyssä määräsuhteissa sekä kovan rahan taloja, aravaomistustaloja että kunnallisia vuokra-taloja. Tulokseksi on syntynyt kaupunki, jossa eri asuinalueet ovat sisäisesti hyvin moniaineksisia ja samalla juuri tässä moniaineksisuudessaan keskenään varsin samankaltaisia (Kortteinen-Vaattovaara 1999).

3. Alueellisen tasoittumisen suunta kääntymässä

Toisaalta Vaattovaaran tulokset antavat uutta aihetta puhua kaupunkirakenteen eriytymisestä. Näyttää siltä, että heikot pienalueet ovat vuosina 1980-1994 alkaneet levitä ja kasautua itä- ja pohjoissuunnan lähiöalueilla. Uudet heikot alueet ovat syntyneet vanhojen heikkojen pienalueiden viereen. Vaikka esimerkiksi väestön tuloerot eivät ole tarkastelujaksona kasvaneet (tämän jälkeen kyllä), alueiden väliset tuloerot ovat kuitenkin voimistuneet. Näyttää siltä, että ihmiset ovat selvemmin kuin ennen sijoittuneet sosioekonomisin perustein. Köyhyystaskut ovat alkaneet levitä itsensä ympärille synnyttäen aiempaa laajempia alueellisia kasautumia.

Kortteinen ja Vaattovaara esittävät huono-osaisuuden taskujen laajenemiselle kolme eri tulkintaa - suhdannetulkinnan, segregaatiotulkinnan ja aluerakenteen muutossuuntiin perustuvan tulkinnan. Suhdannetulkinnassa on tiivistäen kysymys siitä, että laman aikana ei lähtenyt liikkeelle juuri muuta kuin sosiaalista valtion tukemaa asuntotuotantoa ja segregaatiokehityksen voimistuminen johtuisi tästä. Samoin voimakkaasti yksinkertaistaen segregaatiotulkinnassa on kysymys valtaväestön kulttuurista poikkeavien osakulttuurien leviämisestä huono-osaisten yhteisöihin ja kielteisten kierteiden käynnistymisestä tämän seurauksena. Aluerakenteen muutossuuntiin perustuvassa tulkinnassa on yksinkertaistaen kysymys siitä, että paremmin palkatut työpaikat ja arvostetummat asuinalueet eriytyvät omille suunnilleen ja vähemmän koulutusta vaativat työpaikat ja alempien sosiaaliryhmien asuinalueet omille suunnilleen.

Eri asukasryhmien integroiminen koetuksella

Helsingin asunto-ohjelmissa oli pitkään tavoitteena, että noin puolet kaupungin maalle projektialueilla tuotettavista asunnoista oli aravavuokra-asuntoja ja puolet muita hallintomuotoja; arava- ja vapaarahoitteisia omistusasuntoja ja myöhemmin myös asumisoikeusasuntoja ja muita uusia asumismuotoja. Eri hallintamuotoiset kiinteistöt pyrittiin sekoittamaan tasaisesti alueille.

Ruoholahdessa kokeiltiin jopa eri hallintomuotoisten asuntojen sekoittamista samoihin taloyhtiöihin. Sekataloissa on sekä aravavuokra ja -omistusastuntoja että vapaarahoitteisia omistusasuntoja. Alustavat kokemukset sekoittamisesta ovat myönteisiä. Asukkaat eivät yleensä edes tiedä, mikä asunto on vuokra-arava mikä omistusasunto.

Helsingin kaupungin viimeisimpään asunto-ohjelmaan kirjattiin aikaisempien asunto-ohjelmien periaatteista poiketen tavoite vapaarahoitteisten asuntojen tuottamisesta hyvillä paikoilla. "Kaupungin luovuttamalla maalla edistetään vapaarahoitteista, korkealaatuista omistus- ja vuokra-asuntotuotantoa tavoitteena rakentaa vuosittain keskimäärin 500 asuntoa. Tätä tuotantoa varten osoitetaan tontteja hyviltä paikoilta eri puolilta kaupunkia mm. Munkkisaaresta, Vattuniemestä, Arabianrannasta, Herttoniemen-rannasta ja Vuosaaren Aurinkolahdesta sekä tutkitaan muita tarkoitukseen sopivia alueita … ( Näitä ) tontteja luovutetaan korkealaatuiseen omistus- ja vuokra-asuntotuotantoon myymällä ja vuokraamalla ilman Hitas-ehtoja." Esim. Vuosaaren Aurinkolahti rakennetaan vapaarahoitteisena asuntotuotantona.

Pyrkimys tuottaa lähinnä parempituloisille tarkoitettuja asuinalueita on heijastusta käydystä asuntopoliittisesta keskustelusta. On pelätty, että parhaat veronmaksajat karkaavat muualle - lähinnä Espooseen. Osin näin onkin käynyt mm. Vaattovaaran (1998) tutkimusten mukaan. Sekoittamispyrkimyksestä luopumisen kääntöpuolena on kuitenkin se, että syntyy asuinalueita, joille vähävaraisimmilla ei ole pääsyä. Samalla eri hallintamuotoisten asuntojen sekoittamisesta luopuminen on omiaan keskittämään sosiaalista vuokra-asuntotuotantoa harvoille jäljelle jääville alueille ja kiihdyttämään segregaatiota, mikä ei varmaan ole päättäjien tarkoitus.

Myös sekatalojen tuottaminen näyttää loppuneen, vaikka tehtyjen alustavien selvitysten mukaan (Vehviläinen 1996, Korhonen 1998) sekataloista on saatu pääosin myönteisiä kokemuksia – erityisesti vuokralaiset ovat tyytyväisiä. Saatujen myönteisten tulosten perusteella sekatalojen rakentamista ja sitä koskevaa tutkimusta olisi kuitenkin perusteltua jatkaa.

4. Asuntopolitiikan ja –tutkimuksen haasteita

Köyhien ja marginaaliryhmien asuminen

Asumisen eriarvoistuva kehitys näyttäytyy pääkaupunkiseudulla asuntomarkkinoille pyrkivien uusien pienituloisten ryhmien – nuorten, maahanmuuttajien, ja erilaisten syrjäytyneiden – asunto-ongelmina ja kärjistyneimmillään asunnottomuutena. Korkeat asumiskustannukset rajoittavat maksukyvyltään heikkojen ryhmien kulutusmahdollisuuksia. Korkeiden asumiskustannusten ja asunnottomuuden ilmenemismuotoja ja seurauksia tulisi uudessa tilanteessa tutkia.

Asuntotutkimus ja -politiikka seudulliseksi

Pääkaupunkiseudun ja Helsingin asuntojen korkeat hinnat, vuokrat ja asunto-ongelmat johtuvat pitkälti muuttoliikkeestä johtuvasta asuntojen kysynnän rajusta kasvusta. Asuntotuotannon kovin äkillinen lisääminen ei kuitenkaan ole mahdollista – eikä ehkä edes suotavaa.

Asuntotuotannon painopisteen sijoittuminen Helsingin itäosiin ja työpaikkojen kantakaupungin länsiosiin ja Espooseen lisää paitsi liikenneongelmia myös kaupunkirakenteen sosiaalisesti eriarvoistuvaa kehitystä. Tässä tilanteessa tarvittaisiin koordinoitua seudullista asuntojen, työpaikkojen ja liikenteen yleiskaavallista suunnittelua ja tutkimusta tämän pohjaksi.

Tapahtuva rakennemuutos ja asukkaiden muutto kasvukeskuksiin lienee välttämätöntä. Silti tekee mieli kysyä eikö muutosta voisi hidastaa ja kasvukipuja lieventää.

Eri asumismuotojen kustannuserot

Eri asumismuodot eivät ole kustannusneutraaleja. Jos vaparahotteinen omistusasuminen on pitkällä tähtäimellä – ja joskus jopa lyhyellä – edullisempaa kuin valtion "tukema" vuokra-asuminen tukipolitiikkaan tulisi miettiä muutoksia.

Uudet asumismuodot

Vapaarahoitteinen omistusasuntotuotanto ei laman aikana vetänyt. Kysynnän puutteessa asuntomarkkinoille on lanseerattu säännellyn ja vapaarahoitteisen tuotannon väliin sijoittuvia uusia asumismuotoja ja tuotteita, joissa on pyritty yhdistämään vuokra-asuntojen saannin matala kynnys ja omistusasuntojen turvallisuus ja vaikutusmahdollisuudet. Näitä koskeva tutkimus puuttuu – asumismuotojen uutuudesta johtuen – lähes kokonaan.

Sosiaalisen vuoka-asumisen vahvuudet ja hyödyt

Kohtuuhintainen aravavuokra-asuminen ja tuotanto ei ole kunnille pelkkä rasite vaan myös kilpailuetu. Asumisen kohtuuhintaisuus tekee tilaa muulle kulutukselle. Palkkoihin ei kohdistu samanlaisia paineita kuin tilanteessa, jossa suuri osa tuloista menee asumiseen. Helsingin kaupungin monipuoliset julkiset palvelut eivät olisi mahdollisia, jos kaupungilla ei olisi omaa laajaa kohtuuhintaista vuokra-asuntokantaa.

Kaupungin ja muussa vuokra-asumisessa on kuitenkin ongelmia jotka vaativat tutkimusta. Sosiaalisten ongelmien keskittymistä vuokrataloihin ja asuinalueille tulisi ehkäistä ennekuin ongelmat riistäytyvät. Tällaista segregaatiokehitystä koskeva tutkimushanke onkin käynnistynyt Suomen akatemian rahoittamana. Kaupungin vuokratalojen hallintoa, asukasdemokratiaa ja isännöintiä olisi syytä seurata ja kehittää responsiivisemmaksi esiintyville ongelmille. Asumisen kannustinloukkuja – kärjistäen ilmaistuna tämä tarkoittaa, että vain toimeentulotuen varassa olevilla on varaa asua uusissa kalliissa asunnoissa – tulisi purkaa.

Eri asukasryhmien integroiminen

Eri asukasryhmien rinnakkaiselossa on vielä paljon opittavaa. Hyvin erilaisista kulttuureista lähtöisin olevat asukasryhmät eivät aina sovi saman katon alle. Kaupungin asuntojonoissa ja asunnoissa on syrjäytyneitä, jotka eivät sovi asunto- ja sosiaaliviranomaisten mukaan normaaliasumisen piiriin. Heille tarvitaan räätälöityjä tuettuja asumisratkaisuja.

Lähteet

Hynynen Raija (1999): Helsingin kaupungin ja yksityissektorin toimijoiden välisen yhteistyön arviointi asuntotoimessa. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1999:9

Karisto Antti – Monten Seppo (1996): Lukioon vai ei. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1996:6

Korhonen Erkki (1998): Ruoholahti, Pikku Huopalahti, Meri-Rastila ja Kallahti muuttaneiden silmin. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1998:8

Kortteinen Matti – Vaattovaara Mari (1999): Onko pääkaupunkiseudun kehityssuunta kääntymässä (julkaisematon artikkeli)

Lankinen Markku (1997): Asumisen segregaation tila ja kehityssuunnat, teoksessa Karin Taipale ja Harry Schulman (ed.). Koti Helsingissä, urbaanin asumisen tulevaisuus. Helsingin kaupungin tietokeskus

Laakso Seppo (1998): Helsingin väestöennuste 1999-2020. Helsingin kaupungin tietokeskuksen neljännesvuosijulkaisu Kvartti 3/98

Lankinen Markku (1999): Toimeentulotuki ja työttömyys. Jakautuuko kaupunki kahtia. Teoksessa Keskinen Vesa (toim). Havaintoja vuosituhannen vaihteen Helsingistä.

Nieminen Jarmo (1997): Yömajasta yksiöön. Teoksessa Suuri muutto. Sosiaalikehys Oy:n julkaisuja 7/1997

Vaattovaara Mari (1998): Pääkaupunkiseudun sosiaalinen erilaistuminen. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1998:7

Vehviläinen Pekka (1996): Kylläpä meitä nyt lykästi. Ruoholahden seuranta. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 1996

Seuraava: V Asuntopolitiikasta asumispolitiikkaan
Seminaarin pääsivu

26.11.99
Asumisen ja ympäristön tutkimuksen yksikkö
Sosiaalipolitiikan laitos - Tampereen yliopisto