"Opeta niitä tekemään kunnon juttuja asiasta mistä tahansa"

Otteita Salama Hirvosen tekstistä "Harjoitusmestarina ja lehtorin viran hoitajana 1950-luvulla"

Joskus 1930-luvun puolivälissä oli erään suuren maakuntalehden Palvelukseen halutaan -osastossa ilmoitus, jossa lehti etsi toimitukseensa kotimaanosastoon reportteria. Ilmoituksen lopussa oli huomautus: "Yhteiskunnallisen korkeakoulun käyneet älköön vaivautuko".

Asianomaista lehteä ei enää ole olemassa ja poissa riveistä on jo pari vuosikymmentä ollut sen silloinen päätoimittajakin. Hän ei itsekään muistanut aivan tarkkaan ilmoituksen sanamuotoa, mutta sen sisältö piti kuulema paikkansa ja viimeiseen saakka hän puolusti kantaansa:

– Ei reportteriksi voi missään koulussa tai kursseilla opiskella, ammatti on opittava käytännössä. Ne opinkäyneet vain luulevat olevansa täyspäteviä journalisteja tullessaan toimitukseen eikä niistä kuitenkaan ole sitten mihinkään--.

Tuskinpa vanha päätoimittaja kokemuksensa pohjalta puhui. Hän edusti vain yleensä oman ikäpolvensa käsitystä, jonka mukaan lehtimiehen työ kerta kaikkiaan on sellaista mitä ei kirjoista tai luentosaleissa opita, vaan ammattiin kouliudutaan vain toimituksessa, sihteerin tai jonkun vanhemman työtoverin enemmän tai vähemmän karussa komennossa. Sitäpaitsi lehtimieheksi joko synnytään tai sitten ei. Ja ellei ole synnytty, on turha ruveta ammattia teoreettisesti opiskelemaan.

Jos nyt kuitenkin journalistitulokkaalla sattui olemaan takanaan vaikkapa jokin yliopistollinen tutkinto, niin eihän se toki hänen mahdollisuuksiaan sinänsä pilannut. Eli kuten muuan monessa liemessä keitetty toimitussihteeri asian määritteli:

– Onhan se hyvä, että ovat jotakin lukeneet, kansantaloutta, historiaa, sosiologiaa, kieliä, mitä vain - noin yleissivistyksen kannalta. Mutta ei se sen enempää kuin koulun ainekirjoituksen kymppikään niistä vielä lehtimiehiä tee.

(---)

Ennakkoluulot teoreettista journalistiopetusta kohtaan elivät lehtimieskunnan keskuudessa odottamattoman sitkeinä vielä niinkin myöhään kuin 1950-luvun alkupuolella, Kuitenkin jo neljännesvuosisataa aikaisemmin oli Suomen Sanomalehtimiesten Liiton hallitus antanut silloisen Kansalaiskorkeakoulun suunnitellusta sanomalehtitutkinnosta myönteisen lausunnon ja esittänyt siinä toivomuksen, että "Kansalaiskorkeakoulu voisi paitsi teoreettisen tiedon syventämisen kautta, myös käytännöllisen sanomalehtityön alalla aikaansaada parannuksia nykyisiin sanomalehtioloihin".

Yhteiskunnallisen Korkeakoulun sanomalehtioppi pysyi siis suhteellisen pitkään enemmän tai vähemmän vieraana ainakin pääkaupungin lehtien toimituksille, joihin oli yhä runsaammin pyrkimässä akateemisen tutkinnon suorittaneita, nimenomaan sen jälkeen kun Helsingin yliopistoon oli 1940-luvun puolivälissä perustettu valtiotieteellinen tiedekunta, jonka opetusohjelmassa oli monia juuri journalisteille sopivia yhteiskunnallisia, poliittisia ja taloudellisia aineita.

(---)

Vaikka varsinaista mallia harjoitusmestarin toimintaohjelmaksi ei ennestään ollut - tai ainakin Eino Suova jätti siinä suhteessa melko vapaat kädet käytännön työn suunnittelemiseksi ä oli eräänlainen reportterintoiminta asianomaisine kirjallisine tehtöävineen ja "kotiläksyineen" sisällytetty jo ensimmäisestä lukuvuodesta lähtien Kansalaiskorkeakoulun sanomalehtitekniikan opetukseen. Siitä olivat huolehtineet monet ammattikuntamme arvovaltaiset edustajat tuntiopettajina, ilmeisesti kukin omalla tavallaan. Ehkäpä asian tulkitsi parhaiten omalla luonteenomaisella tavallaan tunnettu kirjailija-lehtimies-pedagogi Yrjö Soini, jolta yritin kysellä neuvoja:

– Opeta niitä tekemään kunnon juttuja asiasta mistä tahansa. Ja muistele tarpeen tullen omia tyhmyyksiäsi varottavina esimerkkeinä.

Salama Hirvonen: Harjoitusmestarina ja lehtorin viran hoitajana 1950-luvulla, teoksessa 60 vuotta toimittajakoulutusta, toimittanut Kaarle Nordenstreng ja julkaistu Tampereen yliopiston tiedotusopin julkaisusarjassa C 7/1985, ISBN 951-44-1746-1.