Tietokone tiedotusoppia vauhdittamassa

Otteita Kaarle Nordenstrengin luvusta Tietokonekeskuksen juhlakirjassa ”Tietotekniikkaa Tampereen yliopistossa 40 vuotta” (toim. Tuomo Myllynen)

Yhteiskunnallisen Korkeakoulun (YKK) lehdistö- ja tiedotusopin professori Raino Vehmas oli rekrytoinut minut assistentikseen (Erkki Teikarin rinnalle) kesällä 1965. Olin juuri valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta pääaineenani psykologia. Gradussani olin tutkinut puhe- ja musiikkiäänien havaitsemista ja saanut sitä varten tehdyksi semanttisen differentiaalin datasta faktorianalyysin IBM:n ”yliopistoajalla”.

Tehtäväkseni YKK:ssa tuli aloittaa proseminaarin ohella tutkimuspraktikum ja muutenkin tuoda oppiaineeseen empiirisen tiedotustutkimuksen tieteellisyyttä. Tämän mission rinnalla toimin Yleisradion ja yliopistojen välisen tutkimusryhmän sihteerinä. Tuo ”lisenssinmaksajien rahoilla” (kuten pääjohtaja Eino S. Revolla oli tapana sanoa) perustettu tutkimusohjelma käynnisti YKK:n tutkimuslaitoksessa laajan tiedotusvälineiden käyttöä koskevan tutkimuksen, jonka tekijäksi pestattiin samoihin aikoihin nuori sosiologi Veikko Pietilä.

Tutkimuspraktikumissa tehtiin syksyllä 1965 seitsemän empiiristä harjoitusta 28 opiskelijasta kootuissa ryhmissä. Niissä tutkittiin elävästä elämästä poimittuja aiheita kuten iskelmätekstien sisältöä, television levyraadin jäsenten makua, F.E. Sillanpään joulupakinoiden maailmankuvaa, kuullun tekstin ymmärrettävyyttä ja sitä miten sanomalehtiuutisen taustatieto vaikuttaa sen muistettavuuteen. Kaikissa koottiin dataa, käsiteltiin sitä ja raportoitiin tulos noin 10 sivun paperina (kellahtavat raportit löytyvät laitoksen arkistosta). (---)

Tiedot reikäkorteille ja kortit tietokonekeskukseen

Kevätlukukaudella 1966 ei tutkimuspraktikumia pidetty, joten tiedotustutkimuksen opiskelijatyöt eivät olleet ensimmäisten Elliot-ajojen joukossa. Mutta syksyllä 1966 alaltamme alkoi suoltaa tietokonekeskuksen nieluun jo opiskelijatöitä. Ensimmäinen gradu oli tietääkseni Anja Arstilan (sittemmin Arstila-Paasilinna, joka nykyisin toimii OPM:ssa korkeakouluneuvoksena) tutkimus valtioneuvoston tiedotustoiminnasta. Sitä varten koottiin kyselylomakeaineisto, joka lävistettiin reikäkorteille ja ajettiin Elliotilla vuoden 1966 lopulla.

Samaan aikaan ruvettiin tietokonekäsittelemään myös opettajien väitöskirjatöitä, kun surveyaineistoja käyttivät niin Yleisradiotutkimuksen tiimi (Veikko Pietilä, Pertti Tiihonen ym.) kuin myös USA:sta assistentiksi tullut Kenneth Starck. Hän toimi lukuvuoden 1966-67 lehdistö- ja tiedotusopin assistenttina osana vaihtokauppaa, josta Raino Vehmas ja Southern Illinois Universityn (SIU) journalismilaitoksen johtaja Howard R Long sopivat viimeksi mainitun vieraillessa Suomessa kesällä 1965. Starck oli minun postillani ja minä vierailevana tutkijana SIU:ssa; minun osaltani vaihto jäi vain puoleen vuoteen kun siirryin keväällä 1967 Yleisradioon.

Starckille vaihto merkitsi ainutlaatuista tilaisuutta käsitellä laajoja surveyaineistoja tietokoneella – ilmaiseksi mihin USA:ssa ei opiskelijoilla juuri ollut mahdollisuutta. Starck teki väitöskirjansa Tampereella ollessaan, väitteli SIU:ssa ja eteni sittemmin Iowan yliopiston journalismikoulun johtajaksi sekä USA:n journalismialan tieteellisen kattojärjestön (AEJ) presidentiksi. Tämä tapaus on muistutuksena siitä, että yliopistossamme oli kansainvälistä vaihtoa jo 1966 ja että tietokonekeskus oli osaltaan sitä tukemassa alusta saakka. (---)

Empiiristä tutkimusta tehtiin paljon

Omat muistelukseni Elliotista johtavat oppihistorian suurin linjoihin:

Ensiksikin on päivänselvää, että tietokone tuli todelliseen tarpeeseen. Empiirinen tutkimus lisääntyi ja sen käyttämät aineistot laajenivat niin, että datan käsittelystä ilman tietokonetta olisi tullut vakava pullonkaula. Pitää muistaa, että niin tiedotusopin kuin yleisemmin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen perussuuntauksena 1960-luvun lopulle asti oli empirismi ja positivismi. Maailma oli mitattavaa pintaa ja sen haltuunotto oli tietojenkäsittelyprojekti, josta ei olisi selvitty ilman tietokoneiden apua.

Toiseksi, tietokoneet tekivät empiirisen tutkimuksen liiankin helpoksi, niin että datan pyörittelystä tuli myös itsetarkoituksellista, jolloin teoreettinen ja käsitteellinen pohdinta jäi helposti taka-alalle. Tämä ruokki tendenssiä, jota itse luonnehdin herjasanalla ”hypertieteellisyys” ja jonka katsoin leimaavan 60-luvun tiedotustutkimusta USA:ssa. (Olen tarkastellut lähemmin ajan henkeä ja tiedotusopin tilaa 60-luvulla artikkelissa “Silloin ennen”, joka on julkaistu 1988 Osmo A Wiion juhlakirjassa ”Viestinnän valtateillä”.)

Suomessakin ylenpalttinen dataan tukeutuminen, jota tietokoneet olivat osaltaan ruokkimassa, synnytti 60-luvun lopulle tultaessa vastareaktion: huomio siirtyi datan keruusta ja käsittelystä käsitteisiin ja teoriaan – pinnan sijasta nähtiin rakenteet. Tätä uudelleenorientoitumista ruvettiin kutsumaan antipositivismiksi ja sitä siivitti yleinen yhteiskuntakritiikki. Yrjö Ahmavaara oli tämän ”uusvasemmistolaisen” positivismikritiikin näkyvimpiä edustajia, ja minäkin tempauduin samaan liikkeeseen saatuani siihen alkuvauhdin USA:sta 1966-67 ja työskenneltyäni sitten 1967-70 Yleisradion edistysmielisessä aivotrustissa mm. Ahmavaaran kanssa. On sinänsä hupaisa paradoksi, että Ahmavaara ja minä julkaisimme kuitenkin samaan aikaan huipputeknisen raportin, jonka voi nähdä edustavan juuri hypertieteellistä positivismia.

Aallot ja vasta-aallot tutkimuksessa

Jos siis Elliotin tullessa yhteiskuntatieteellinen tutkimus oli empiristisen ja määrällisen draivin vallassa, tämä aalto menetti hallitsevan asemansa 70-luvulla, jolloin sen rinnalle nousi teoreettisemmin painottunut ”kriittinen” ja ”marxilainen” tutkimusote. 80-luvulla esille nousi taas uusi aalto, jota luonnehti laadullinen ja hermeneuttinen tutkimusote. Tämä aalto oli puolestaan vastareaktio sekä uudelle kriittisyydelle/marxilaisuudelle että vanhalle empirismille/positivismille: pyrittiin pois sekä makrorakenteista että hengettömästä mittaamisesta, lähemmäksi ihmisen arkista elämismaailmaa. Tällöin ei siirrytty pois empiriasta, mutta kerätty data oli toisenlaista ja sen tietojenkäsittely eri tyyppistä. Tietokonetta tarvittiin aikaisempaa vähemmän mutta yhtä kaikki sitä tarvittiin – nyt tekstin analyysiin pikemminkin kuin kyselylomakevastausten analyysiin.

Määrällisen ja laadullisen vastakkainasettelu on perimmiltään keinotekoista, mutta tutkimustrendeistä puhuttaessa näitä käsitteitä sopii käyttää kuvaamaan tutkimuksen lähestymistapaa – myös sitä missä määrin tutkimusprosessissa tarvitaan tietokonetta. Tässä suhteessa tutkimuksen historia viimeisten 40 vuoden aikana avaa eteemme maiseman, jossa aaltoliike nostaa ensin määrällisen tutkimusotteen huippuunsa, peittoaa sen sitten laadullisen otteen varjoon – selvimmin 80-luvulla – nostaakseen määrällisen uuteen nousuun vuosituhannen vaihteessa. Vastaavalla tavalla paradigmat ovat aaltoilleet muissakin asioissa – tiedotusopissa vaikkapa siinä miten suhtaudutaan journalismin objektiivisuuteen: 1970-luvulla sitä pidettiin korkeimpana arvona, 80-luvulla oli muotia kieltää sen mahdollisuuskin, ja nyt se on noussut taas vakavasti otettavaksi tavoitteeksi.

Elliotin tulo 40 vuotta sitten sattuu merkittävään kehitysvaiheeseen yhteiskuntatieteissä – käännekohtaan josta alkoi kiihkeä aaltoliike tai spriaalin kiertoliike ylöspäin. Kun keskuskone sitten korvautui henkilökohtaisilla tietokoneilla ja kun faktorianalyysitkin voitiin tehdä omin voimin oman sorvin ääressä, empiirisen tutkimuksen tekeminen oli entistä helpompaa ja entistä arkisempaa. Tietokoneelle kävi vähän kuin sähkölle: tekniikan ihmeestä tuli niin tärkeä ja kaikessa läsnä oleva osa modernia maailmaa, ettei sitä enää juuri havaittu paitsi milloin sen toiminta reistasi.

Tietokone tuli toimituksiin ensi kirjoituskoneen tilalle

Tiedotusopin horisontista on tutkimusta palvelevan tietojenkäsittelyn lisäksi vielä muistettava tietokonepohjainen tekstinkäsittely. Harjoitustoimitus alkoi siirtyä tietokoneaikaan silloin kun maan lehdistökin sen teki 70-luvun puolivälistä lähtien. Ensin 1978 harjoitustoimitukseen tuli kaksi Megadata-päätettä, joilla opiskelijoiden kirjoituskoneilla tekemät tekstit piti syötettämän jäljennepalvelun valolatomakoneeseen.

Kyseessä oli toimittajakoulutuksen ja jäljennepalvelun yhteishanke, jota valmisteltiin parin vuoden ajan erityisessä työryhmässä hankintapäällikkö Lasse Haaviston johdolla; tiedotusopin laitokselta työryhmässä olivat lehtorit Jorma Miettinen ja Eero Savisaari, jotka edustivat sekä opetusjaoston että tiedekunnan puolen toimittajakoulutusta.

Yliopiston hallituksen pöytäkirjoista ilmenee, että ensimmäiset määrärahat tietokonepohjaista tekstinvalmistusta varten osoitettiin jo 70-luvun puolivälissä, joten harjoitustoimitus oli asiassa liikkeellä samaan aikaan kun valtakunnan lehdissä otettiin käyttöön toimituksen tietojärjestelmä (TOTI) ja järjestelmän toimittaja oli sama Typlan joka palveli myös lehtitaloja. Kyseessä oli silloin niin iso hankinta, että siitä päätettiin valtioneuvoston raha-asiainvaliokunnassa. Silloin oli oikeusministerin (Tuure Salon 1977-78 ja Paavo Nikulan 1978) poliittisena sihteerinä Kyösti Lallukka – mies joka oli masinoinut syyskuussa 1968 maan ensimmäisen ja maailmassakin ainutlaatuisen opiskelijalakon YKK:n lukukausimaksujen korotusta vastaan ja joka 70-luvulla oli perustamassa Helsingin yliopiston Ylioppilaskunnan kirjankustannusyhtiötä (Gaudeamus). Painotekniikan asiantuntijana hänen huomionsa kiinnittyi entisen opinahjon hankintaesitykseen, joka hänen mielestään oli ajastaan jäljessä. Hän soitti minulle ennen rahakunnan päätöstä ja arvosteli esitystämme. Hätäännyin tietysti kun koko vaivalla loppusuoralle saatettu hankintaprojekti uhkasi kaatua, mutta asia saatiin joenkin Kyöstin kanssa sovituksi ja rahoituspäätös tehdyksi.

Tätä järjestelmää ei kuitenkaan käytetty ja näyttöpäätteet olivat harjoitustoimituksessa vain muistutuksena siitä, että uusi tekniikka teki tuloaan – ja osoituksena siitä, että Kyösti Lallukka oli oikeassa epäillessään 1977 hankintaesityksen ajanmukaisuutta. Vasta 1984 hankittiin opiskelijoille omat työasemat ja harjoitustoimituksen oma palvelin. Hankintaa valmisti työryhmä, jossa vaikuttivat Timo Lahti, Jouni Virtanen, Hannu Mattila, Esko Latoniemi ja Eero Savisaari.

Harjoitustoimitus sai TOTIn

Savisaari muistaa miten työryhmä kierteli erilaisten systeemitoimittajien luona ja päätyi lopulta lehdistössä yleisesti käytössä olevaan TOTI-järjestelmään, jossa työkaluina olivat Nokian Mikromikot. Typlanin toiminnot olivat silloin siirtyneet Nokialle, sittemmin ohjelmistoa kehitteli Monigraaf jasen jälken Anygraaf.

Eero Savisaari muistaa hyvin, kun päätteet olivat juuri tulleet harjoitustoimitukseen silloin kun hän siirtyi Turun Sanomien palvelukseen vuoden 1979 alusta ja kun ne hänen palatessaan yliopiston lehtoriksi syksyllä 1982 ”törröttivät edelleen harjoitustoimtuksessa – vailla käyttöä”.

80-luvun lopulta lähtien harjoitustoimitus on sitten ollut täysin kurantti niin laitteistonsa kuin niiden toimituksellisen käytön puolesta. Kuva- ja verkkopuolella siirryttiin 90-luvulla elektronisen kuvajournalismin maisteriohjelman (EKJ) myötä jopa valtakunnalliseen kärkeen.

Harjoitustoimituksessa ei nykyisin ole kysymys vain tekstin teosta vaan myös sivuntaitosta ja kuvasta – eikä tänään enää vain lehdenteosta vaan multimediasta, jossa konvergoituvat graafinen ja sähköinen media. Kun uusi monimediatoimitus otetaan ravintolan takana tehtävän remontin jälkeen käyttöön syksyllä 2006, on Tampereen yliopiston toimittajakoulutus toiminut puolet 80-vuotisesta historiastaan tietokonepohjaisesti.