Yhteiskunnallisen Korkeakoulun sanomalehtiopin naisopiskelijoita syystalvella 1945. Kirjoittaja Maija-Liisa Tuominen on kuvan takaosassa valkojakkuisista vasemmanpuoleinen ja oikeanpuoleinen on Marja Hanwegin. Kuvan etuvasemmalla on Ailakki Anto. Muiden nimistä ei ole tietoa. (Kuva Tuomisen kokoelmista.)

”Eik siäll ol kettä lailist toimittaja?”

Yllä olevan kysymyksen sai puhelimeen vastannut toimittaja Maija-Liisa Tuominen kuulla silloin tällöin. Tuominen oli pitkään Raumalla ilmestyvän Länsi-Suomen ainoa naispuolinen toimittaja. Juhlatoimikunta sai kirjoituskoneella kirjoitetun muistelun, joka päättyy menestyksen toivotuksiin:

Tervehdys – ja kaiken lisäksi näin antiikkisella menetelmällä – kuuden vuosikymmenen takaa YK:n sanomalehtiopinto-osaston jäseneltä n:o 99!

Olen syntynyt 5.4.1926 ja varttunut painomusteen kyllästämässä kodissa – ts. isäni oli sanomalehtimies samoin kuin yksi veljistäänkin. Isä tosin kuoli jo niin varhain kuin 1938 eli 44-vuotiaana Länsi-Suomen päätoimittajana. Kipinä alan houkuttavuudesta jäi kuitenkin kytemään tyttären sydämeen. Sama kipinä näyttää jatkuvan kolmannessa sukupolvessa. Poikani Tero Tuominen on Ilmailu-lehden päätoimittaja.

Ylioppilaaksi tultuani ja yhden välivuoden pidettyäni olinkin valmis hakeutumaan opinahjoon, joka siihen aikaan (1945) oli ainoa sanomalehtialalle valmentava laitos sodasta elpymiseen hiljalleen totuttelevassa maassa. Eli suunta siis Yhteiskunnalliseen korkeakouluun Helsingin Franzeninkadun varrelle.

Sanomalehtitutkintoon laskettiin parhaimmillaan kuluvan vain kaksi vuotta, joten leipään oli mahdollisuus päästä kiinni huomattavasti nopeammin kuin jonkin yliopistollisen tutkinnon kautta. Itse tosin sain valmistumispaperin käteeni vasta 4.6.1948 eli kolmen lukuvuoden jälkeen. Viivästymisen syy ei kuitenkaan ollut laiskuus vaan se, että olin suvella 1947 jatkanut kesätoimittajakauttani toimitusharjoittelijana vuoden loppuun. Pitkittymistä lisäsi myös se, että suoritin valtio-opissa samoin kuin sosiaalipolitiikassa ja –historiassa vaadittua ylemmät kurssit, kiitos kiinnostavien aiheiden ja erinomaisten luennoitsijoiden, professorien Jussi Teljon ja Heikki Wariksen.

Tuohon aikaan muuten sanottiin, että sanomalehtiopin opiskelijoista hyvin monet jättivät lukunsa kesken joko jo saatuaan toimittajan paikan tai sitten todettuaan jonkin muun alan houkuttelevammaksi. Esimerkiksi keväällä Helsingin Sanomissa julkaistussa YK:n tiedotteessa mainittiin sanomalehtitutkinnon suorittaneita olevan vain kaksi: ylioppilaat Maija-Liisa Annikki Lohi (siis nyk. Tuominen) ja Aarre Ensio Johannes Wiirilinna.

Opiskeluaikaani Franzeninkadun askeettisessa mutta kuitenkin ah-niin-kodikkaassa koulutalossa muistelen suurella lämmöllä ja kiitollisena sieltä saamistani evästyksistä. Hyvät opettajat antoivat parastaan meille nuorille. Edellä mainittujen professorien lisäksi ei sovi unohtaa toimittajakoulutuksen uranuurtajaa, ensin lehtorin ja 1947 professorin tuolille istutettua Eino Suovaa. Pitkän linjan lehtimiehenä hän pystyi ujuttamaan luennoittensa lomaan värikkäitä kokemuksiaan toimittajavuosilta.

YK:n oppilaskuntaelämään en valitettavasti paljonkaan osallistunut, sillä tutut koulutoverit vetivät minut aktiiviseen osallistumiseen Satakuntalaiseen osakuntaan, jossa toimin mm. osakuntalehti Lallin avustajana.

Arkistoonne ehkä sopivaan kuvaan mennäkseni: Itse olen kiinnittänyt sen albumiini varustettuna tekstillä ”Yhteiskunnallisen Korkeakoulun neekerittäret syystalvella 1945”. Valitettavasti en enää näin vuosikymmenten jälkeen tunnista kuvassa olijoista nimeltä kuin kolme eli tietysti itseni, silloisen Maija-Liisa Lohen taustalla valkoisessa villatakissa ja oikealla puolellani samoin valkoisessa jakussa hyvän ystäväni Marja Hanwegin. Edessä vas. melkein selin kuvaajaan on Aila eli Ailakki Anto. Joukon iloiset ilmeet eivät paljasta, että takana on ankarien sotavuosien varjostama nuoruus ja parhaillaankin menossa kaiken niukkuutta uhkuva säännöstelyaika. Toivorikkaina katsotaan eteenpäin.

Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta saamiani eväitä olen hyödyntänyt tosi työpaikkauskollisesti, sillä kaikki 42 työvuottani ovat kuluneet raumalaisessa Länsi-Suomessa vuonna 1989 tapahtuneeseen eläkkeelle lähtöön saakka.

Mielenkiintoisessa toimittajan työssä eri tehtävät ovat vaihdelleet ja lisäväriä siihen on tuonut melko aktiivinen osallistumiseni erinäisiin yhteiskunnallisiin rientoihin (ks. Satakunnan journalistimatrikkeli). Arvokkaimpana tunnustuksena ”neekerin urallani” pidän minulle 1991 myönnettyä valtion sanomalehtimieseläkettä.

Kovin ovat lehden teko ja tekniikka muuttuneet sitten meikäläisen noviisivuosien. Enää ei naisen toimituksen puhelimeen vastatessa kysytä ”eik siäll ol kettä lailist toimittaja?” Itse sain olla monet vuodet toimituksen ainoana naisjäsenenä, kun sen sijaan nykyään näyttää naisvoima jylläävän.

Niin, mitäpä vanha harmaantunut lehtineekeri kaikkine lyöntivirheineen enää tässä voi muuta kuin toivottaa erinomaisen onnistuneita 80-vuotisjuhlia sekä jatkuvaa menestystä journalistikoulutukselle ja tiedotustutkimukselle!

Eläköön, kasvakoon ja kukoistakoon!

Parhain syysterveisin
Maija-Liisa Tuominen (o.s. Lohi)
Raumalla 26.9.2006