Psykologian laitoksella arvostetaan nuoria tutkijoita

Kirsi Peltonen tekee päivätyökseen väitöskirjaa. Kesäkuussa 2005 valmistuneesta psykologian maisterista tuli heti elokuussa psykologian laitoksen jatko-opiskelija. Tutkimustyö on kiinnostanut 27-vuotiasta Peltosta opintojen alusta saakka.

– Jo silloin, kun pyrin yliopistoon, tutkimus tuntui kiinnostavalta vaihtoehdolta. Eli kyllä se ajatus on mukana kulkenut koko opintojen ajan. Vakavammin aloin asiaa miettiä, kun tätä mahdollisuutta ehdotettiin graduvaiheessa.

Gradulle jatkoa

Peltonen sai gradunsa valmiiksi sopivasti ennen opintojensa loppuhuipentumaa, harjoittelua. Opinnäyte on osa Toimiva lapsi ja perhe -tutkimushanketta, jota koordinoi Stakes, Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Hankkeen avulla kehitetään ennaltaehkäiseviä tukimuotoja lapsille, joiden vanhemmilla on mielenterveysongelmia.

Tutkimusprosessin loppuvaiheessa ohjaaja Raija-Leena Punamäki ehdotti, että Peltonen voisi jatkaa saman aihepiirin tutkimista valmistumisen jälkeen. Jatko-opiskelu kiinnosti, joten Peltonen ei edes ehtinyt hakea ”perinteisiä” psykologin töitä.

Peltonen oli viiden kuukauden työharjoittelussa järjestössä nimeltä Omaiset mielenterveystyön tukena Tampere. Yhdistyksen toiminnassa hän oli ollut mukana jo opintojensa ohella. Työkokemusta oli karttunut myös lukion psykologian opettajan sijaisena ja lastentarhanopettajana. Peltosella on maisterin papereiden lisäksi myös lastentarhanopettajan koulutus.

Tutkimus on kiinnostanut Kirsi Peltosta opintojen alusta saakka.

Ongelmien ehkäisyä ennakolta

Tutkimustyön ainaisena vaivana on rahoituksen puute. Peltonen on nuorena tutkijana onnellisessa asemassa, sillä hänen väitöskirjalleen on järjestynyt projektirahoitusta pidemmäksi aikaa. Tutkija voi siis keskittyä itse asiaan. Mitä hän sitten oikein tutkii?

– Selvitän sitä, millainen ohjelma on tehokas ehkäisemään sota­trauman aiheuttamia mielenterveyshäiriöitä ja edistämään lasten tervettä kehitystä väkivallasta ja menetyksistä huolimatta. Empiirinen tutkimus tehdään kansainvälisessä ryhmässä muun muassa Lähi-idässä.

Sotatraumatutkimus on osa laajempaa, perheiden ja lasten hyvinvointia sekä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä selvittävää tutkimushanketta. Neljän osa-aineiston hanketta koordinoivat Stakes ja Tampereen yliopisto. Sotatraumojen lisäksi projektissa tutkitaan huumeriippuvaisten äitien lapsia, mielenterveyskuntoutujien lapsia sekä varhaisen vuorovaikutuksen tukemista neuvolatyössä.

Artikkeleita ja vauvatutkimuksia

Peltonen arvelee, että yleensä vastavalmistuneet psykologit menevät ensin kentälle, alan kliinisiin töihin. Kun työkokemusta on karttunut, jokin asia saattaa alkaa kiinnostaa tutkimusmielessä. Osa vanhoista opiskelu­tovereista onkin ihmetellyt Peltosen valintaa. Myös akateemista maailmaa tuntemattomien sukulaisten ja tutta­vien on vaikea hahmottaa nuoren tutkijan työnkuvaa. Mitä hän sitten oikein käytännössä tekee?

– Tutkimuksen alkuvaiheessa työ on lähinnä tiedon keräämistä, artikkeli­hakuja ja aikaisempaan tutkimukseen perehtymistä. Ensimmäinen artikkeli tulee olemaan systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Siinä kartoitan maailmalla tehtyjä interventioita, niiden suunniteltua vaikutusta ja teoreettista taustaa. Koko väitöskirja tulee koostumaan noin neljästä artikkelista.

Artikkelin kokoamisen lisäksi työnkuvaan kuuluu koulutusta, seminaa­reja ja aineistonkeruuta huumeita käyttäviä äitejä koskevaa tutkimusta varten. Peltonen tutkii äitien vuorovaikutusta vauvansa kanssa sekä vauvan motorista ja emotionaalista kehitystä.

Nuori tutkija mieltää tutkimisen ihan oikeaksi työksi.

– Ihan yhtä väsyneenä täältä lähtee kuin esimerkiksi päiväkodista, jossa on tehnyt jotain todella konkreettista.

Päivätyönsä lisäksi Peltonen toimii edelleen lasten vertaistukiryhmän ohjaajana mielenterveystyön omaisyhdistyksessä. Kontakti harjoittelupaikkaan on siis säilynyt.

Täysivaltainen työyhteisön jäsen

Peltosen mielestä psykologian laitoksella on hyväksyvä ilmapiiri ja nuoriin tutkijoihin suhtaudutaan kunnioittavasti ja arvostavasti.

Tutkiminen on hyvin erilaista kuin psykologin käytännön työ. Yksinäisyys on Peltosen mielestä tutkimustyön huono puoli. Nykyisin monissa työpaikoissa suositaan tiimi- ja parityöskentelyä, mutta tutkijan työ on edelleen yksinäistä puurtamista. Yksinäisyys katkeaa kuitenkin ajoittain, kun Peltosen työhuoneen jakaa kokeneempi tutkija. Keskustelu kollegan kanssa helpottaa.

Yksinäisyyden kääntöpuolena on itsenäisyys. Työtavat ja tutkimuskohteen voi valita itse. Luovaan työhön kuuluvat myös luovat työajat, mutta Peltonen on pitäytynyt kahdeksasta neljään -rytmissä. Kovin pitkissä päivissä työn laatu alkaa kärsiä.

Nuori tutkija kokee olevansa täysivaltainen työyhteisön jäsen.

– Tietysti se jännitti, että on ollut täällä opiskelijana ja sitten yhtäkkiä pitää istua kahvihuoneessa omien opettajien kanssa. Ei se itsestä tuntunut heti kovin luontevalta. Mutta täällä on hyväksyvä ilmapiiri ja kunnioittava ja arvostava suhtautuminen nuoria tutkijoita kohtaan.

Kunnioittava suhtautuminen näkyy myös luottamuksena jatko-opiskelijan kykyihin.

– Olinkohan ollut kolmatta päivää töissä, kun kysyttiin, tulisinko vetämään keväällä yhden kurssin, eli tulisinko opettajaksi avoimen yliopiston puolelle. Sen verran on luottamusta, että voisin osata jotain tehdä.

Tutkimuksen rahoitus kummittelee välillä mielessä. Jos jatkorahoitusta ei järjestyisikään, olisi kurjaa keskeyttää hyvin alkuun lähtenyt tutkimus. Tulevaisuus ei Peltosta kuitenkaan pelota. Hän voisi tutkia työkseen vaikka loppuelämänsä, jos jonkinlainen kosketus käytännön työhön säilyisi esimerkiksi ryhmänohjauksen tai kouluttamisen kautta.

Teksti ja kuvat: Tanja Juvani (2005)