Kirjallisten töiden ohjeet

Tämän sivun ohjeet koskevat opiskelussa tuotettavia tekstejä tiedekunnissa ja tutkinto-ohjelmissa. Kursseilla voi olla omia toteutuskohtaisia ohjeita.

Johtamiskorkeakoulu

Hallintotieteiden tutkinto-ohjelma

Kauppatieteiden tutkinto-ohjelma

Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma

Poliitiikan tutkimuksen kirjallisten töiden opas, pdf

Guide to writing academic papers (Politics), pdf

Opas sisältää kirjallisten töiden ohjeiden lisäksi ohjeet kirjallisuusesseiden laatimisesta korvaavina suorituksina (suomenkielinen opas ss. 6-7, englanninkielinen opas s. 8).

Kasvatustieteiden tiedekunta

Luonnontieteiden tiedekunta

Matematiikan ja tilastotieteen tutkinto-ohjelma

Ohjesivu täydentyy.

Kirjallisten töiden ohjeet löytyvät toistaiseksi kurssien materiaaleista ja opinnäyteohjeista.

Tietojenkäsittelytieteen tutkinto-ohjelma

Ohjesivu täydentyy.

Kirjallisten töiden ohjeet löytyvät toistaiseksi kurssien materiaaleista ja opinnäyteohjeista.

Lääketieteen ja biotieteiden tiedekunta

Bioteknologian tutkinto-ohjelma

 

Lääketieteen lisensiaatin tutkinto-ohjelma

Viestintätieteiden tiedekunta

Informaatiotutkimus ja interaktiivinen media

Journalistiikka ja viestintä

Journalistiikan ja viestinnän viittausohje, tiedotusoppi, pdf

OHJEITA ESSEEN, KIRJAREFERAATIN JA LUENTOPÄIVÄKIRJAN KIRJOITTAMISEEN

Essee

Essee on pienimuotoinen tutkielma, jossa kirjoittaja tarkastelee valitsemastaan näkökulmasta jotain suoritettavaan opintojaksoon liittyvää teemaa. Otsikon ja näkökulman esseelle voi valita itse, mutta siitä on syytä sopia tentaattorin kanssa ennen esseen kirjoittamista.


Esseen lähtökohtana on hyvä pitää suoritettavan opintojakson kirjallisuutta, mutta tutkimuslähteiden ei välttämättä tarvitse rajoittua siihen. Esseen johdanto-osuudessa kirjoittaja muotoilee tutkimuskysymyksen, jota hän pohtii lähdeaineistoa apuna käyttäen. Pohdinnan ja kysymykseen annettujen vastausten tulee olla perusteltuja; perusteluina kirjoittaja voi käyttää lähdekirjallisuudessa esitettyjä tietoja ja näkemyksiä. Käytettyihin lähteisiin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti, ja hyvän esseen tuntomerkki onkin kyky arvioida lähteessä esitettyjä tietoja, väitteitä ja tulkintoja sekä lähteen soveltuvuutta esseen aihepiirin tutkimiseen. Kriittisyys ei siis tarkoita sitä, että kaikesta olisi oltava käytetyn lähteen kanssa eri mieltä, vaan nimenomaan kykyä punnita lähteitä erilaisista näkökulmista.


Esseessä on keskityttävä käsiteltävän asian kannalta oleellisiin seikkoihin, eikä pyrittävä mahduttamaan siihen kaikkea mahdollista. Asioiden käsittelyn tulee olla johdonmukaista ja väitteiden selvästi perusteltuja. Essee on ensisijaisesti kirjoittajan omaa tekstiä. Kirjoittajan tuleekin selvästi erottaa omat näkemyksensä tutkimuslähteissä esitetyistä näkemyksistä. Myös esseen kielen ja tyylin tulee olla kirjoittajan omaa.


Toimi seuraavasti:

  1. valitse kirjoista ne, jotka aiot suorittaa esseellä
  2. selaile ne läpi, tarkastele sisällysluetteloa, lue johdantoja ja etsi avainsanoja
  3. pysähdy sitten miettimään, mitä kysymyksi tai teemoja niistä nousee esiin; millaiset kysymykset tarvitsisivat lisävalaistusta
  4. valitse aihe ja muotoile tutkimuskysymys; näkökulma voi olla teoreettinen, metodologinen tai soveltava; voit siis pohtia tutkimuskirjallisuudessa käsiteltäviä teorioita ja lähestymistapoja tai analysoida valitsemaas mediakulttuurista ilmiötä opintojaksossa esille nousevien lähestymistapojen valossa
  5. ehdota tentaattorille esseesi aihetta ja rajausta
  6. kirjoita essee niin, että siinä on erotettavissa johdanto, käsittelyosiot ja päätäntäosa. Katso mallia esimerkiksi Lähikuva tai Media ja viestintä -lehtien julkaisemien artikkelien rakenteista.
     

Tiivistetysti sanoen rakenteeltaan hyvässä esseessä:

  • on alussa johdanto, jossa herätetään lukijan mielenkiinto, esitellään ja perustellaan kysymyksenasettelu sekä kerrotaan kirjoituksen etenemistapa (mistä lähdetään ja mihin päädytään). Tämä osuus kirjoitetaan usein vasta viimeiseksi
  • tämän jälkeen on varsinainen käsittelyosa, jonka voi jäsentää useampaan lukuun väliotsakkeita käyttäen. Kiinnitä tällöin huomiota rajaukseen ja sanottavasi tiiviyteen. Tarkista ettei kirjoitus turhaan rönsyile
  • lopuksi on päätäntäosa, jossa poimitaan langanpätkät yhteen, tiivistetään se, mitä edellä on tullut todetuksi ja edetään siitä johtopäätöksiin ja pohdintaan sekä mahdollisiin uusiin kysymyksiin•esseen lopussa on luettelo käytetystä kirjallisuudesta ja muista lähteistä
     

Luentopäiväkirja ja kirjareferaatti

Luentopäiväkirjat ja kirjareferaatit eroavat esseestä siinä, että niiden tavoitteena ei ole argumentoiden vastata esitettyyn tutkimuskysymykseen. Luentopäiväkirjat ja referaatit ovat kommentoituja raportteja siitä, mitä luennolla on puhuttu tai mitä luetussa kirjassa on sanottu. Tavoitteena ei ole sanotun mekaaninen toistaminen, vaan esseen tapaan myös päiväkirjoilta ja referaateilta edellytetään kriittistä lähestymistapaa ja kuullun tai luetun pohdintaa ja perusteltua arviointia. Erityisesti referaattien tapauksessa on syytä muistaa, että kyse on kirjoittajan omin sanoin esittämästä ja arvioimasta kuvauksesta siitä, mitä joku on sanonut, ei referoidun teoksen lyhennelmästä, jossa vain luetteloidaan teoksen sisältö. Luentopäiväkirjassa ja kirjareferaatissa ei voi eikä ole tarpeenkaan käsitellä kaikkea mitä luennolla on puhuttu tai mitä kirjassa on sanottu. Keskeistä on kyky nostaa esiin oleellinen ja rajata teksti joihinkin tärkeimpiin teemoihin.


Luentopäiväkirjan ja kirjareferaatin tavoitteena on kehittää kriittistä ajattelua sekä kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta. Kommentoinnissa kannattaa kiinnittää huomiota seuraaviin seikkoihin:

  • nosta esiin luennon tai kirjan keskeiset asiat, näkökulmat ja argumentit. Voit myös pohtia rajausta: miksi joitakin asioita on käsitelty lyhyemmin tai sivuutettu kokonaan
  • esitä luennon tai kirjan pohjalta omia ajatuksia
  • ilmaise, mikäli olet joistakin esille tulleista asioista eri mieltä. Perustele kantasi.
  • voit myös nostaa esiin seikkoja, jotka luennolla tai kirjassa jäivät epäselviksi: luentopäiväkirja voi näin toimia dialogina luennoitsijan kanssa.

Raporttiluonteestaan huolimatta myös luentopäiväkirjat ja referaatit tulee kirjoittaa selkeiksi, täydellisistä lauseista ja virkkeistä koostuviksi teksteiksi. Pelkkä asioiden luettelu ranskalaisin viivoin ei siis riitä luentopäiväkirjaksi. Kuten esseet, myös luentopäiväkirjat ja kirjareferaatit ovat kirjoittajan omaa tekstiä, jossa hän kertoo oppimastaan asiasta omin sanoin. Tekstistä onkin käytävä ilmi se, että kirjoittaja on ymmärtänyt kyseessä olevat asiat ja osaa itsenäisesti arvioida niitä. Luentopäiväkirjan laatiminen edellyttää hyviä luentomuistiinpanoja, ja päiväkirjan laatiminen kannattaa aloittaa hyvissä ajoin ennen luentosarjan päättymistä, kun asiat ovat vielä tuoreessa muistissa.


Esseiden, kirjareferaattien ja luentopäiväkirjojen laajuudet


Luentopäiväkirjan ohjepituus on 1-2 liuskaa / luentokerta. Esseen ja kirjareferaatin ohjepituus on 7-10 liuskaa / 2 opintopistettä ja 16-18 liuskaa / 5 opintopistettä. Keskeistä ei kuitenkaan ole kirjoituksen pituus vaan laatu, toisin sanoen tuore, omaperäinen, kriittinen, uusia ajatuksia herättävä näkökulmasi aiheeseen ja sen kirjaaminen ulkopuoliselle ymmärrettävään ja vakuuttavaan muotoon.

Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteet

Suomen kieli: portfolio- ja esseeohjeet ovat toistaiseksi Opiskelukäytännöt-sivulla.

Kirjallisuustiede: ohjeistusta esseisiin, luento- ja oppimispäiväkirjoihin, ryhmätöihin ynnä muihin työskentelymuotoihin, sekä opintopassin ohjeet ovat Opiskelukäytännöt-sivulla.

Monikielisen viestinnän ja käännöstieteen koulutusohjelma
Ohjeet esseitä varten

Essee on pohdiskeleva kirjoitelma. Esseetehtävän tarkoituksena on kehittää opiskelijan kykyä ymmärtää ja omaksua lukemaansa (ja luennolla kuulemaansa) tietoa. Tavoitteena on myös kehittää omaa ajattelua ja kirjoittamista. Essee perustuu lähdeaineistoon, mutta lähdeaineistoa ei referoida sellaisenaan, vaan omaksutut sisällöt liitetään omiin kokemuksiin. Essee ei siis ole tiivistelmä eikä kopioitu teksti. Olennaista on se, että kirjoituksesta tulee esiin kirjoittajan oma näkemys ja perehtyneisyys aiheeseen.
Hyvä essee rakentuu johdonmukaisesti.

Alkuun kirjoitetaan johdanto, jossa esitellään taustaa ja johdatetaan lukija aiheeseen. Johdannon jälkeen alkavat pääluvut, joissa aihetta varsinaisesti käsitellään asiakokonaisuus kerrallaan. Loppulukuun kirjoitetaan tiivistelmänomainen yhteenveto edellä olevasta tekstistä. Sen tarkoituksena on sulkea johdannossa aloitettu ympyrä ja muodostaa kirjoitelmasta mielekäs kokonaisuus. Kokoavan katsauksen lisäksi esitetään päätelmiä ja pohditaan niiden merkitystä. Hyvä loppuluku on yhtä tärkeä osa tekstin antamaa vaikutelmaa kuin lukijan kiinnostuksen herättävä johdantokin.


Koska essee rakentuu kirjallisuuslähteiden pohjalle, lukijalle on osoitettava selvästi, mikä ajatus tai lainaus on peräisin keneltäkin. Apuna käytetään tekstinsisäisiä viitteitä tai alaviitteitä.Hyvä essee on jäntevä; siinä sanotaan olennainen osuvasti. Kieli on asiatyylistä mutta ei kuivaa. Tuoreen esitystavan ansiosta hyvästä esseestä välittyy kirjoittajan innostus asiaan.

Esseen tulee olla selkeälukuinen. Seuraavassa on muutamia teknisiä ohjeita:

  • Kansilehteen merkitään esseen otsikko sekä opiskelijan nimi, opiskelijanumero, opintojaksokoodi, opintoviikkomäärä ja päiväys
  • Esseen sivut numeroidaan
  • Luettelo esseen lähdekirjallisuudesta tulee viimeiselle sivulle
  • Vastaukseen jätetään reilut marginaalit molempiin reunoihin (2,5 cm)
  • Riviväli on 1,5
  • Kirjasintyyppi on selkeälukuinen ja fonttikoko riittävän iso (12 pistettä)
  • Tekstikappaleet erotetaan toisistaan sisennyksellä tai tyhjällä rivillä
  • Väliotsikoiden yläpuolelle jätetään kaksi tyhjää riviä, alapuolelle yksi

Esseen aiheesta ja lähdekirjallisuudesta sovitaan opettajan kanssa. Kahden opintopisteen suoritus edellyttää noin 200 sivua kirjallisuutta ja on noin 4–5 liuskan laajuinen.

Teatterityö

 

Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

Filosofian tutkinto-ohjelma

Filosofian esseeohje

Millainen on filosofian essee?

Joitakin perusopintojen jälkeisiä filosofian opintojaksoja voidaan suorittaa kirjoittamalla ns. esseitä ja on suositeltavaa, että syventävissä opinnoissa osa suorituksista on juuri esseitä. Esseesuorituksesta, sen aiheesta, laajuudesta ja käytettävästä kirjallisuudesta on aina sovittava etukäteen opintojaksosta (tai luentokurssista) vastaavan opettajan kanssa. Seuraavassa esitetään joitakin yleisiä arviointikriteereitä, jotka esseen tarkastaja suhteuttaa kuulusteltavaan aiheeseen ja kuulustelun vaatimustasoon.

Essee ei tässä yhteydessä tarkoita filosofisen esseistiikan lajiin kuuluvaa tekstiä, vaan kyse on ensi sijassa pienimuotoisesta tutkielmasta, joka on rakenteeltaan ja esitystavaltaan kirjoitetun seminaariesitelmän kaltainen. Esseen sisältö muodostaa selkeästi jäsennellyn ja rajatun kokonaisuuden, jossa jäsentely heijastaa vastaajan kokonaisvaltaista ymmärrystä valitusta aiheesta. Jäsentelyä auttaa tekstin jaottelu kappaleisiin ja otsikointi.

Johdantokappaleessa esitellään tai rajataan käsiteltävä aihe lyhyesti ja ilmoitetaan työn tarkoitus. Varsinaiset sisältökappaleet jaotellaan aiheen mukaisesti. Omat kommentit voi osittain sisällyttää aiheen käsittelyyn, tai sitten ne esitetään esseen loppukappaleessa, jossa voi myös mainita lyhyesti työhön liittyvistä muista kysymyksistä ja jatkokehittelyn aiheista. Ranskalaiset viivat tai yksittäisten, toisistaan irrallisten seikkojen luetteleminen eivät kuulu filosofian esseeseen. Essee ei myöskään ole suora käännös tai pelkkä tiivistelmä käsitellystä tekstistä. Jäsentelyssä on tärkeää asiassa pysyminen: olennaisen ymmärtänyt vastaaja ei tarinoi rönsyilevästi ja hyppelehtivästi. On hyvä muistaa, että pelkkä esseen riittävä pituus tai kirjoittamiseen käytetty työmäärä eivät riitä hyväksyttävään suoritukseen.

Esseestä tulee ilmetä, että kirjoittaja tuntee hyvin sovitun lähdeaineiston. Työn tulee siis sisältää otsikon tai tehtävänannon kannalta olennaiset seikat käytetystä materiaalista. Käytetyn materiaalin tuntemus on esseen minimivaatimus. Sovitun materiaalin hallinnan lisäksi opiskelijan tulee osoittaa filosofista ymmärrystä esseen aiheesta. Ymmärrys heijastuu esimerkiksi kirjoittajan taidossa jäsentää opittua ainesta, taidossa soveltaa opittua kysymyksenasettelua sekä kyvyssä suhteuttaa se muuhun filosofiseen tietoon. Asiansa hallitseva kirjoittaja kykenee keskustelemaan kriittisesti ja argumentoivasti käsiteltävistä opeista ja teorioista, tuntien sekä niiden vahvuudet että heikkoudet. Luennoitsijan tai kirjoittajan kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä. Vastaaja voi esittää myös omia näkemyksiään asiasta, mutta niitä pitää myös perustella tekstissä. Esseetä ei kuitenkaan tee hyväksyttäväksi se, että tuo vain julki omia mielipiteitään.

Esseesuorituksen arviointikriteereinä käytetään sekä asiatiedon hallintaa että vastaajan filosofista taitoa käsitellä kysymyksen aihetta. Jälkimmäisen kriteerin painoarvo kasvaa opintojen edistyessä. Vertailtaessa perus-, aine- ja syventävien opintojen vaatimustasoja on syytä muistaa vaatimusten kumuloituva kasvaminen opintojen edistyessä: opiskelijan on osoitettava hallitsevansa asiansa paremmin ja laajemmin kuin aikaisemmassa opintojen vaiheessa. Essee, joka antaisi erinomaisen arvosanan aineopinnossa, saattaa riittää syventävissä opinnoissa vain tyydyttävään arvosanaan ja johtaa jopa hylkäämiseen jatko-opinnoissa. Perusopinnoissa vaatimuksena on, että opiskelija on ymmärtänyt käsiteltyjen oppien perusideat ja -käsitteet. Aineopinnoissa vaaditaan näiden lisäksi käsiteltyjen näkemysten perusteluiden ja filosofisten yhteyksien hallitsemista. Syventävissä opinnoissa esseen tulee muodostaa jäsentynyt kokonaisuus, jossa opiskelija osoittaa kykynsä kriittisesti analysoida kyseisiä filosofisia näkemyksiä laajemmassa filosofisessa yhteydessä.

Esseesuorituksen arvioinnissa käytetään kuusiportaista asteikkoa (0–5). Arvosana 5 tarkoittaa erinomaista, 4 kiitettävää, 3 hyvää, 2 tyydyttävää, 1 välttävää ja 0 hylättyä. Joissakin tapauksissa käytetään yksinkertaista hyväksytty–hylätty-arvostelua.

Historian tutkinto-ohjelma

Kirjoitelma eli essee

Kirjoitelma on hyvä tapaa edistää opintoja ja kehittää tutkielmiin tarvittavia taitoja oman aikataulun mukaan. Se tarjoaa mahdollisuuden harjoitella sujuvan ja hyvin argumentoidun tekstin kirjoittamista. Kirjoitelma takaa kirjatenttiä syvemmän oppimisen. Samalla tulee harjoitelleeksi taitoja, joita viimeistään tutkielmavaiheessa sekä sen jälkeen työelämässä jatkuvasti tarvitsee.

Kirjoitelmasta tulee aina sopia etukäteen asianomaisesta opintojaksosta vastaavan opettajan kanssa. Tällöin opiskelijalla voi olla jo omia ehdotuksia esseen aihepiiristä ja teemoista sekä käytettävästä kirjallisuudesta. Vastuuopettaja kuitenkin viimekädessä hyväksyy aiheen ja käytettävän aineiston.

Kirjoitelma ei ole kirjallisuuden referaatti, vaan siinä pitää olla itsenäinen aihepiirinsä. Sen tulee sisältää selvästi rajattu ja jäsennelty tehtävänasettelu. Helpoin tapa lähteä työstämään kirjoitelmaa on valita jokin tiukasti rajattu kysymyksenasettelu jostakin tutkimuksesta tai sen osasta, ja etsiä aiheeseen muita näkökulmia toisista teoksista. Kirjoitelman kirjoittaminen edellyttää paitsi perehtymistä aiheeseen myös itsenäistä pohdiskelua. Tekijän on perusteltava kannanottonsa käsittelemiinsä asioihin selkeästi ja johdonmukaisesti. Kirjoitelman alussa voi myös – lehtikirjoitusten ingressien tavoin – ilmaista ytimekkäässä muodossa keskeiset päätelmät. Kirjoitelman alku sisältää tällöin yhteenvedonomaisesti kirjoitelman keskeisen, lukemaan houkuttelevan sisällön. Hyvä kirjoitelma päättyy yhteenvetoon ja loppunousuun, jossa voi esimerkiksi esittää näkemyksen päätelmien merkityksestä.

Kirjoitelmien arviointi kohdistuu aiheen hallintaan, tekstin analyyttisyyteen ja loogisuuteen, tyyliin ja oikeinkirjoitukseen. Arviointi perustuu ennen kaikkea materiaalin käyttötapaan. Oma pohdinta, analyysi ja vertailu ovat olennaisessa osassa hyvässä kirjoitelmassa. Kirjoitelman laajuus sovitaan tapauskohtaisesti, 5 op essee on kuitenkin noin 20 sivua. Ehdottomia vaatimuksia ei voi asettaa, sillä käsittelytapa ja tekstin tiiviys voi esseessä vaihdella huomattavasti.

Kirjoitelma perustuu pääasiassa tutkimuskirjallisuuteen ja on tyyliltään vapaampi kuin esimerkiksi kandidaattiseminaarityö. Kirjoitelmia ei ole pakko dokumentoida alaviittein esitelmien ja tutkielmien tarkkuudella. Suorat sitaatit ja selvät viittaukset kirjoittajien väitteisiin tulee kuitenkin merkitä tarkasti alaviittein. Loppuun on aina ehdottomasti liitettävä kirjallisuusluettelo, josta ilmenee kaikki käytetty kirjallisuus. Käytä alaotsikoita.

Pieni muistilista kirjoitelmien kirjoittajille:

  • Pysy asiassa: aihetta ja sen rajausta kannattaa pohtia huolellisesti, ne ovat olennainen osa suoritusta.
  • Pelkkä kirjan referaatti ei ole kirjoitelma. Kirjoitelma vaatii esimerkiksi vertailua, omakohtaisia huomiota teoksista ja käsiteltävän ilmiön analyysiä.
  • Kirjoitelma mahdollistaa vapaamman otteen sekä perustellut kantaaottavat näkökulmat.
  • Varo epätarkkoja ja epämääräisiä ilmaisuja. Esseemuoto ei oikeuta käyttämään puhekielimäisyyksiä, ontuvia kielikuvia tai kuluneita kliseitä.
  • Hyvä, virheetön kieli ja sujuva kirjoitelman rakenne sekä toimiva (mutta ei suinkaan kuiva) asiatyyli ovat tavoitteena.
  • Älä lähetä ensimmäistä versiota opettajalle. Oma teksti tulee käydä läpi huolellisesti sekä sisällön että kielen osalta. Arvostelijalle lähetetään vasta viimeistelty teksti.
  • Seikkaperäisempiä ohjeita kirjoitelman kirjoittamisesta saat asianomaisten opintojaksojen vastuuhenkilöiltä. Noudata opettajan ohjeita!

Oppimispäiväkirja

Oppimispäiväkirja (luentopäiväkirja) on luentosarjan kirjalliselle loppukuulustelulle vaihtoehtoinen opiskelumuoto. Oppimispäiväkirjan kantavana ajatuksena on oman oppimisprosessin pohdinta: 1) Mitä opin kurssilla? 2) Mikä jäi epäselväksi tai vaille vastausta, mistä haluaisin oppia lisää? 3) Mitä oppimani tieto merkitsee minulle? Kuinka se suhteutuu aikaisemmin oppimaani? 4) Mitä tein kurssilla edistääkseni omaa oppimistani?

Oppimispäiväkirjan laajuudesta sovitaan kurssikohtaisesti, ja vaatimuksista ilmoitetaan kurssilla. Päiväkirjan voi rakentaa luentojen mukaan, mutta yleensä hedelmällisempää on rakentaa se teemoittain. Silloin eri luennoilla esitettyjä tietoja tulee yhdisteltyä ja analysoitua ja oma oppiminen esitettyä analyyttisemmin. Kyseessä eivät siis ole muistiinpanot luennoilta. Oppimispäiväkirjan tarkoituksena on problematisoida luennon sisältöä, eli pohtia kriittisesti luennon sisältöä ja tulkintoja. Luennoitsijan kanssa voi olla eri mieltä, mutta oma kanta on pystyttävä perustelemaan. Omat persoonalliset näkökulmat kuuluvat asiaan. Oppimispäiväkirjasuoritukseen kuuluu yleensä myös oheisluettavaa, sillä vertailu luennon ja kirjallisuuden välillä on hyvä tapa rakentaa oma esitys.

Kirjoita analyyttisiä, lyhyitä kommentoituja huomioita luentosarjan keskeisestä sisällöstä. Huomio voi olla kriittinen tai täydentävä, ja se voi sisältää niin omia kuin muista lähteistä peräisin olevia ajatuksia. Painota oppimiasi ajattelun apuvälineitä kuten käsitteitä, malleja ja teorioita, ja analysoi omia kokemuksiasi suhteessa niihin. Vältä pintapuolisia kommentteja. Tarkoitus ei ole täyttää päiväkirjan sivuja yksityiskohtaisilla kuvauksilla omista kokemuksista. Muista perustella, miksi juuri valitut asiat saivat kunnian tulla kommentoiduiksi. Perusteluna voi esimerkiksi olla:

  • Mielestäsi kyseessä on keskeisin (perustelut tälle) luennolla tai kirjallisuudessa esitetty aihepiiriin liittyvä ajatus.
  • Opit tärkeän uuden asian (perustelut keskeisyydelle).
  • Sinulle syntyi ajatus (mikä?) liittyen omaan keskeneräiseen tai tulevaan kirjoitelmaan, seminaarityöhön tai tutkielmaan.
  • Mielestäsi luennoitsijan esittämä tulkinta oli yksipuolinen, luennosta/kirjallisuudesta puuttui jokin näkökulma. Huomasit ristiriidan luennolla esitetyn ja kirjallisuudesta luetun välillä.
  • Luennolla esitetty asia antoi yleisemmän oivalluksen (esimerkiksi suhteessa johonkin ajankohtaiseen aiheeseen tai yleisemmin historian käsittämiseen liittyen).
  • Mikäli vaatimuksissa on oheiskirjallisuutta, tulee tekstissä sivuta, siteerata tai kommentoida myös tätä.

Oppimispäiväkirjassa kirjallisuuteen viitataan kuten esseissä (vähintään kirjoittajan nimellä tekstissä; suorat sitaatit alaviittein, sivun tarkkuudella tarpeen vaatiessa). Muista liittää kirjallisuusluettelo päiväkirjan loppuun. Luennolla esitettyihin asioihin viitataan ’luennolla (päivämäärä) mainittuna’ asiana, tai malliin ’luennoitsija sen-ja-sen mukaan …’.

Lisäksi oppimispäiväkirjaan on tärkeää sisällyttää noin sivun mittainen yhteenveto, jossa arvioit:

  • Luentosarjaa ja siinä esiin nousseita keskeisiä teemoja kokonaisuutena.
  • Omaa oppimistasi kokonaisuutena.

Oppimispäiväkirja ei ole

  • Luentojen referaatti, jonka tarkoituksena on informoida luennoitsijaa siitä, mistä tämä on puhunut, ja mitä opiskelija siitä on ehtinyt kirjoittaa ylös.
  • Puolihuolimaton ranskalaisilla viivoilla tehty kooste siitä, miten maailmaa parannetaan ja historiaa/nykypäivää/luennoitsijaa moralisoidaan.
  • Väärinkuultuja lauseita kopioituna suoraan luentomuistiinpanoista tai hurskaita toiveita oman opiskelun tulevasta suunnasta.
Praecepta - Historian opiskelun opas (PDF)

Logopedian tutkinto-ohjelma

Psykologian tutkinto-ohjelma

 

Sosiaalityön tutkinto-ohjelma

Terveystieteiden tutkinto-ohjelma

Kirjoittajan perusopas (Vanhasta http://www.uta.fi/hes/opiskelu/kaytannot/kirjoittajanopas/kirjoittaja/lahteet.html)


Hyvän kirjoittajan ominaisuuksista ja työskentelystä

Ei ole olemassa yksiselitteistä piirre- tai tyylikuvausta millainen hyvä kirjoittaja on. Kirjoittamista on mahdollista oppia ja se onkin tärkeä taito nyky-yhteiskunnassa. Kirjoittaminen on ajattelua ja maailman hahmottamista. Kirjoittamalla pyritään ymmärtämään ilmiöitä ja kokemuksia sekä löytämään asioille tai tapahtumille merkityksiä. Kirjoittamiseen liittyvät aina myös kirjoittajan tavoitteet ja aikomukset. Kirjoittaminen on viestintätapahtuma, jossa pyritään yhteyden saamiseen muihin ihmisiin ja kertomaan tai tiedottamaan jotakin. Kirjoittamisessa tulisikin aina pohtia kenelle kirjoitetaan. (Eco 1989, Lonka ym. 2006.)

Tärkeää on käsitellä kirjoittamista taitona. Kun puhutaan tällaisesta taidosta tai hyvän kirjoittajan ominaisuuksista, niin tarkoitetaan sellaisia tietoja ja taitoja, joita kirjoittaja tässä yhteiskunnassa, tässä kulttuurissa ja tässä tekstin julkaisutodellisuudessa tarvitsee. Tämä auttaa ymmärtämään kirjoittamista yksilöllisenä luovana toimintana. (Jääskeläinen & Pietiläinen 1997.) Kirjoittamisen taidon kehittymistä tarkasteltaessa ehtona on aina tavoitteen asettaminen riittävän korkealle. Edistymisen myötä olisi muistettava arvioida näitä tavoitteita aina uudelleen. (Ekström 1997.)

On myös muistettava aina, että taidon kehittyminen vaatii omista erehdyksistä oppimista ja kykyä itsekritiikkiin. Pelkästään oppaiden ohjeilla ei tulla hyväksi kirjoittajaksi vaan paljon jää aina kirjoittajan oman ahkeruuden varaan. Hyväksi kirjoittajaksi kehittyminen vaatii aina paljon työtä ja taas kerran työtä. Kirjoittajan taidoissa kehittyminen vaatii siis paljon kirjoittamista käytännössä ja myös ripauksen synnynnäistä lahjakkuutta. Kuitenkin Ekström (1997) on todennut sen yllättävän seikan, että kirjoittamisen harjoittelun korostamisesta huolimatta harvassa kirjoittamisen oppaassa tai oppimateriaalissa on selviä harjoitustehtäviä tai vinkkejä itsearvioinnin tueksi. Tässä Hyvä kirjoittaja -jaksossa pyritäänkin tarjoamaan opastusta ja ohjausta kirjoittamisen taitojen itsearvioinnin ja harjaantumisen tueksi. Tieteellisessä maailmassa tarvitaan kirjoittamisen taitoa, koska tiede sijaitsee, elää ja kehittyy julkaisuissa ja pääsääntöisesti kirjoitetussa muodossa (Luukka 2002).

Mika Waltaria (1994) lainaten, kun hän antaa ohjeita kirjailijaksi aikoville, hyvällä kirjoittajalla pitää olla kykyä nähdä, ajatella ja ymmärtää. Näkemisellä hän ilmeisestikin tarkoittaa henkistä kykyä ymmärtää asioiden olemus. Lisäksi hyvällä kirjoittajalla tulee olla mielikuvitusta ja kykyä eläytyä erilaisiin näkökulmiin ja ajatuksiin. Tämä pätee luovan kirjoittamisen lisäksi myös asiatekstin kirjoittamisessa yhtälailla, sillä tieteellisessä kirjoittamisessa tarvitaan analyyttisiä taitoja vertailla, yhdistellä ja arvioida erilaisia näkökulmia, tuloksia ja teoreettisia perusteita. Waltari (1994) korostaa myös muiden tuottamien tekstien lukemisen merkitystä kirjoittamisen taitoja oppiessa. Waltarin mukaan niin hyvistä kuin huonoistakin teksteistä on mahdollista oppia jotakin. Lukeminen onkin kirjoittajalle tärkeä oppimisen tapa. Tärkeää on myös lukea oikealla tavalla eli lukiessa kannatta aina ajatella lukemaansa ja sen tuottamia merkityksiä sekä kuinka kirjoittaja on merkityksien tuottamiseen pyrkinyt.

Tutkittaessa erilaisia kirjoittajia ja heidän ominaisuuksiaan on havaittu, että aloittelevilla ja edistyneillä kirjoittajilla on erilaisia tapoja ja tyylejä tuottaa tekstiä. Tuloksena on hahmoteltu kaksi erilaista strategiaa: tiedon toistamisen ja tiedon muokkauksen strategia kirjoittamisessa. (Kts. Lonka ym. 2006.) Näiden strategioiden perusteella on mahdollista luonnehtia ja eritellä esimerkiksi tieteellisessä kirjoittamisessa tarvittavan pohdiskelevan kirjoittamisprosessin tyypillisiä piirteitä verrattuna vaikkapa kouluoppimisen ulkoa oppimisen- ja toistamisen strategiaan.

Tiedon toistamisen strategia on luonteeltaan tiedon käsittelyä ajattelematta sen alkuperää tai oikeellisuutta. Strategialle on ominaista, että ajattelu, ongelmanratkaisu ja tavoitteiden asettaminen kirjoittamisessa on vähäistä. Kirjoitustyö on impulsiivista ja suunnittelematonta sekä se aloitetaan usein nopeasti. Tekstin tuottamisen yhteydessä ei paljoakaan pohdiskella sisällön ja tekstin ilmaisun suhdetta. Kirjoittamisesta tulee mekaanista ja kirjoittaja ikään kuin minimoi älyllisen kapasiteetin, jota tehtävä vaatisi. Kirjoittaja usein listaa asioita muististaan peräkkäin listaksi ja kirjoittaa suunnilleen kaiken asiasta tietämänsä. Tyypillistä tällaisessa kirjoittamisessa onkin, että kirjoittaja tuskin lainkaan havaitsee ongelmia, jotka liittyvät tekstissä käytettyihin tietoihin tai aineistoon. Tämä häiritsee tekstin tuottamisessa mielekästä kysymyksen asettelua tai argumentointia. (Lonka ym. 2006.)

Tiedon toistamisen strategian avulla saavutetaan kyllä usein sinänsä hyviä tuloksia, mutta on syytä pitää mielessä aikuisen oppimisen erilaisuus ja vaativuus. Etenkin yliopisto-opinnoissa tapahtuva tieteellinen kirjoittaminen on vaativampaa ja opiskelijan täytyisi pyrkiä tiedon toistamisesta kohti tiedon muokkausta, jotta oppiminen olisi tuloksellista. (Kts. Lonka ym. 2006.) Jos näin ei tehdä jää asioiden ja ilmiöiden ymmärtäminen useinkin puutteelliseksi. Tällöin asioiden vertaileminen tai soveltaminen ei useinkaan onnistu.

Tiedon muokkauksen strategia korostaa ihmisen ongelmanratkaisuprosessia kirjoittamisessa. Tälle prosessille on tyypillistä huolellinen ongelma-analyysi ja oman työskentelyn tavoitteiden asettelu. Tietoa muokkaava kirjoittaja käyttää paljon energiaa esimerkiksi tekstin tyylin muokkaamiseen sisältöä vastaavaksi. Tietoa muokkaava kirjoittaminen on siten prosessi, jossa aluksi kirjoittaja muotoilee mielessään tekstin tavoitteen ja tehtävän vaatimustason. Sitten käytetään aikaa myös tekstin huolelliseen suunnitteluun ja valmisteluun ennen kuin ryhdytään varsinaiseen kirjoittamistyöhön. Kirjoittaminen voi sinänsä olla nopeasti tapahtuvaa ja luonnostelevaakin mutta usein tekstiin palataan jälkikäteen ja sitä tarkistellaan ja korjaillaan useaan otteeseen. Tietoa muokkaavalle kirjoittamiselle ovat tyypillisiä siten itsearvioivat ja pohdiskelevat työskentelytavat. (Lonka ym. 2006.) Yleisesti voidaan todeta, että oppimaan oppiminen eli omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen on tärkeää kehittyvälle kirjoittajalle. Tietoa muokkaavassa kirjoittamisessa kirjoittaja usein asettuu ikään kuin oman tekstinsä ulkopuolelle ja arvioi sitä oletetun lukijan näkökulmasta. Hyvä kirjoittaja pyrkii jatkuvasti suhteuttamaan sisällön ja ilmaisun ilmiasun näkökulmia toisiinsa. Näin tietoa muokkaava kirjoittaminen palvelee myös sisältöjen hallitsemista ja oppimista.

Tietoa muokkaavassa kirjoittamisessa on aina mukana tekstin suunnittelua. Se miten se tapahtuu, on yksilöllistä. Toiset kirjoittajat tekevät sen tietoisemmin tekstin kokonaisuus mielessään. He ovat hyvin selvillä siitä, millaisia vaiheita heidän kirjoittamiseensa kuuluu ja he harkitsevat tekstin tavoitetta, rakennetta ja tyyliä tarkasti. Toiset kirjoittajat taas suunnittelevat tekstiä tiedostamattomammin, samalla kun kirjoittaessaan ratkaisevat käsillä olevia kysymyksiä (Iisa ym. 1997.) Yhteenvetona voidaan todeta, että jos haluaa kehittyä kirjoittajana tietoa muokkaavaksi kirjoittajaksi, kannattaa opetella tiedostamaan ja arvioimaan omaa kirjoittamisprosessiaan. Kirsi Lonka (kts. Lonka ym. 2006) pyytää kiinnittämään huomiota esimerkiksi seuraaviin asioihin ja kehottaa analysoimaan niitä omalla kohdallasi tekemistäsi teksteistä kun harjoittelet kirjoittamisen itsearvointia:

  • Käytätkö paljon positiivisia vai negatiivisia ilmauksia?
  • Pidätkö kirjoittamista vaikeana vai helppona asiana?
  • Mitkä ovat kirjoittamisessasi vaikeudet?
  • Mitä ovat olleet positiivisia kokemuksia kirjoittamisessasi?
  • Millainen on tapasi kirjoittaa? Kirjoitatko niukasti vai runsaasti?
  • Onko tapanasi muokata valmista tekstiä tai miettiä esittämisjärjestystä? Vai kirjoitatko intuitiivisesti asiat siinä järjestyksessä kuin ne tulevat mieleen?

Lähteitä ja kirjallisuutta

Eco U. 1989. Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Vastapaino, Tampere.
Ekholm L & Korolainen T. 2004. Jutun juuri: kirjoittajan opas. Tammi, Helsinki.
Ekström  N. 1997. Kirjoittamisen taitoa etsimässä. Teoksessa Jääskeläinen M. & Pietiläinen P. (toim.) Kirjoittaja opissa. Kirjoittamisen taitoja ja tiedettä etsimässä. Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö, s.16-31.
Hirsjärvi S, Remes P & Sajavaara P. 2009. Tutki ja kirjoita. Tammi, Helsinki.
Iisa K, Kankaanpää S & Piehl A. 1997. Tekstintekijän käsikirja. Yrityskirjat Oy, Helsinki.
Jääskeläinen M & Pietiläinen P. 1997. Kirjoittaen etsitään kirjoittamistiedettä. Teoksessa Jääskeläinen M & Pietiläinen P (toim.) Kirjoittaja opissa. Kirjoittamisen taitoja ja tiedettä etsimässä. Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö, s.1-13.
Lehtinen T. 2003. Sanojen avaruus: luovan kirjoittamisen opas. Kirjapaja, Helsinki.
Lonka I, Lonka K, Karvonen P & Leino P. 2006. Taitava kirjoittaja. Yliopistopaino, Helsinki
Luukka M-R. 2002. Mikä tekee tekstistä tieteellisen. Teoksessa Kinnunen M & Löytty O (toim.) Tieteellinen kirjoittaminen. Vastapaino, Tampere, 13–28.
Seppälä A & Hattula M. 2006. Sanasi sun: luovan kirjoittamisen opas ja lukemisto. Karisto, Helsinki.
Waltari M. 1994. (1935) Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää. WSOY, Helsinki.
Viskari S. 2009. Tieteellisen kirjoittamisen perusteet: opas kirjoittamiseen ja seminaarityöskentelyyn. Tampereen  yliopisto, Tampere.

Kirjoittaminen kommunikaationa

Kirjoittaminen välittää tiedon lisäksi ajattelua. Kirjoittaminen on tärkeä itseilmaisun muoto. Kirjoittamalla pyritään luomaan kaaokseen järjestystä: ehkä juuri siksi maailma on täynnä kirjoitusta. Oman elämänhallintansa lisäksi kirjoittaja pyrkii aina viestittämään ja kertomaan jotakin lukijalle. Kirjoittaja pyrkii siis toisaalta luomaan järjestystä aiheensa ympärille, toisaalta välittämään ajatusprosessinsa tulokset vastaanottajalle. (Kotilainen 1994, Linna 1994, Lonka ym. 1996.)

Kirjoittaminen voidaan jakaa (1) tietoa välittävään, jäsentävään ja tuottavaan, (2) itseilmaisulliseen tai kaunokirjalliseen ja (3) sosiaalisiin suhteisiin liittyvään kirjoittamiseen (Lonka ym. 2006). Tässä jaksossa keskitytään tietoa välittävään kirjoittamiseen, koska tarkoituksena on perehtyä tieteellisten kirjoitelmien tekemiseen. Kaikki kirjoittaminen on kuitenkin aina samalla itseilmaisua ja se kohdistetaan johonkin ihmisryhmään.

Jokainen haluaa asiantuntijaksi alallaan. Tämä edellyttää vahvaa tietämystä oman oppialan sanastoista ja ilmaisutavoista, mutta myös tiedon sekä kirjoittamisen ja lukemisen taitojen tehokasta vuorovaikutusta. Tiedon muokkauksen strategiassa kirjoittaminen nähdään prosessina. Työ vaatii enemmän aikaa pohtimiseen, ei kirjoittamiseen. Ideoiden ja asioiden jäsentely onkin tärkeää! (Ekström 1997, Lonka ym. 2006.)

Oppimispäiväkirja, pdf

Yhteiskuntatutkimuksen tutkinto-ohjelma

Esseen laatiminen

Esseen laatiminen on tehokas ja mielekäs opiskelumuoto. Esseetä laatiessaan opiskelija syventyy omaksumaan lukemiensa tekstien sisältöä sekä harjoittelee tieteellistä kirjoittamista ja argumentointia. Esseellä voi suorittaa eri opintojaksojen tenttikirjallisuutta. Esseen kirjoittamisesta ja aiheesta/otsikosta on aina sovittava etukäteen opintojaksosta vastaavan opettajan kanssa opintojakson kirjallisuuteen tutustumisen jälkeen.

Esseellä tarkoitetaan tieteellistä tekstiä, jossa luettua kirjallisuutta tarkastellaan jäsennellysti jonkin kysymyksen tai aihepiirin kautta. Essee ei tarkoita kirjallisuuden suoraa referointia, vaan luettujen tekstien läpiajattelua, jäsentelyä, yhdistelyä, pohdintaa ja arviointia.

Tieteellinen essee on yhtenäinen kirjoitelma, joka perustuu useisiin lähdeteoksiin. Lähdekirjallisuus voi sisältää myös muuta tutkimuskirjallisuutta kuin kyseisen opintojakson tenttikirjoja (esim. tieteellisiä artikkeleita).

Esseessä tarkastellaan otsikossa määriteltyä aihepiiriä tieteellisten artikkeleiden tapaan. Esseen aihetta tai kysymystä on hyvä lähestyä tietyn tarkastelunäkökulman kautta (esim. teoreettinen, metodologinen tai yhteiskunnallisiin ilmiöihin liittyvä).

Hyvä essee on johdonmukainen, sujuva ja selkeä. Esseen alussa on johdanto, jossa herätetään lukijan mielenkiinto, esitellään ja perustellaan kysymyksenasettelu ytimekkäästi sekä kerrotaan etenemistapa. Tämän jälkeen on varsinainen käsittelyosa, jossa aihetta käsitellään tarkoituksenmukaisella tavalla. Käsittelyjaksot voi jäsentää useampaan osaan väliotsakkeita käyttäen. Lopuksi on päätäntäosa, jossa "vedetään langat yhteen" eli tiivistetään lyhyesti mitä edellä on tullut sanottua ja edetään pohdintaan sekä mahdollisiin uusiin kysymyksiin.

Esseen pituus määritellään seuraavasti: 5 sivua/2 op ja 300 sanaa/sivu. Teksti kirjoitetaan Times New Roman –kirjoitustyylillä (koko 12 pt) ja normaalilla rivivälillä (1,5). Molempiin reunoihin varataan 2,5 cm marginaalit. Esseeseen laaditaan kansilehti (ei lasketa sivumäärään) ja lähdeluettelo. Kansilehdelle kirjoitetaan nimi, opiskelijanumero, yhteystieto (sähköpostiosoite), tutkinto-ohjelma/pääaine, esseen otsikko, korvattava opintojakso, opintopisteiden määrä, päivämäärä sekä vastaanottavan opettajan nimi. Tekstissä käytetään lähdeviitteitä sivunumeroineen.

Essee toimitetaan opettajalle valmiiksi tulostettuna tai opettajan kanssa sovitulla tavalla. Esseen jättämisen jälkeen opettajalla on Tampereen yliopiston opintojen arviointisäännön mukaisesti pääsääntöisesti kolme viikkoa aikaa arvostella essee.

HYÖDYLLISIÄ OHJEITA:

  • Hirsjärvi, Remes & Sajavaara (2002): Tutki ja kirjoita. Helsinki: Tammi. (myös aikaisemmat painokset), s. 254–258
  • Opintojen arviointisääntö

(Vanhasta http://www.uta.fi/yky/sos/kaytannot/viittausohjeet.html)

1. Lähteiden käyttö

Lähteiden käyttö ja niihin viittaaminen on oleellinen osa tutkimus- ja kirjoitusprosessia. Niiden avulla ilmaistaan oppineisuutta ja lukeneisuutta, mutta ennen muuta niiden avulla kirjoittaja ”keskustelee” toisten kirjoittajien kanssa. Tutkimus on aina avoimesti kommunikoivaa suhteessa toisiin tutkimuksiin. Lähteitä käyttämällä tutkimuksen kirjoittaja voi vahvistaa omia ajatuksiaan ja kritisoida toisten väittämiä.

Hyvä lähteiden käyttö osoittaa kirjoittajan aiheen ja tieteellisten käytäntöjen hallintaa. Lähdeviitteillä ohjataan lukijaa tarkistamaan esitetyn tiedon ja tulkintojen pätevyyttä ja autetaan kiinnostuneita hankkimaan lisää tietoa. Lähdeviitteet osoittavat sen, kuka ajatukset on esittänyt. Toisen ajatusten käyttäminen hyväksi ilman lähteen merkitsemistä (=plagioiminen) on rikos. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan julkaisu: http://www.tenk.fi/hyva_tieteellinen_kaytanto/Hyva_Tieteellinen_FIN.pdf.

Tieteellisessä kirjoittamisessa on nyrkkisääntöjä hyvistä ja huonoista lähteistä:

  • Analyysille perustuvat lähteet ovat keskeisiä. Tutkimukselliset tekstit ovat näin ollen ensisijaisia lähteitä.
  • Hakuteokset, oppikirjat ja tietosanakirjat eivät yleensä sovi lähteiksi niiden tiivistetyn ja yleistetyn tekstin vuoksi. Sanoma- ja aikakauslehtiartikkelien kanssa on syytä olla varovainen; ne voivat toimia enemmänkin pohdinnan kohteina kirjoitukselle.
  • Lähteinä on käytettävä alkuperäisiä lähteitä. Lukemattomaan teokseen ei saa viitata. Jos alkuperäislähdettä ei ole saatavana, tulee silloin asia merkitä viitteeseen (esim. Harding & Hintikka 1983, ix, sit. Ronkainen 2000, 161). Tämä estää alkuperäislähteen väärintulkinnan.

Tieteellisen tekstin jäsentely riippuu asetetusta tutkimusongelmasta ja sen ratkaisutavasta. Tutkimusongelmaa lähestytään eri tutkimuslähteiden kautta vertailemalla näkökantoja kriittisesti ennen tutkimuksen näkökannan valintaa. Tätä tehtävä voi verrata tulkin tehtävään, sillä eri näkökantojen tulkinta edellyttää toisten ajatusten ymmärtämistä. Tärkeää on ymmärtää kokonaisuus, jotta voidaan poimia omaan työhön jokin yksityiskohta. Yksityiskohta voi saada aivan erilaisen merkityksen riippuen siitä tarkastellaanko sitä irrallaan vai tietyn kokonaisuuden osana. On säilytettävä lähteessä esitetty ero tosiasioiden, oletusten ja arvelujen välillä.

Lähteiden merkitsemisen periaatteet ovat samat yliopistojen erityyppisissä tieteellisissä harjoituksissa, kuten kirjallisissa esitelmissä, esseissä, referaateissa, harjoitustöissä, seminaaritöissä ja pro gradu -työssä. Lähteet ja viittaukset voidaan kuitenkin merkitä eri tutkimuksissa ja eri oppialoilla niin tekstin sisälle kuin lähdeluetteloonkin usealla eri tavalla. Tärkeintä on käyttää läpi työn samaa ja mieluiten omalla tieteenalalla vakiintunutta merkitsemistapaa. Tietyt jo vakiintuneet kirjallisuus- ja aineistolähteiden merkitsemistavat helpottavat tieteellisen kirjoituksen laatimista ja lukemista.

Aineopinnoissa opiskelijalta ei edellytetä vielä kovin omintakeisia ajatuksia ja uusia oivalluksia, joskin oman kannan esittäminen johonkin kiistakysymykseen tms. on aina eduksi. Tärkeää on pyrkiä ymmärtämään lainattavan aineiston sisältöä, oppia muokkaamaan ja jäsentämään sitä johdonmukaisesti sekä esittämään oleellisin omin sanoin.

2. Lähdeviitteiden käyttö tekstissä

Lähdeviitteillä kirjoittaja kertoo siitä, mikä tekstistä perustuu toisten tutkimuksiin ja mikä omaan tulkintaan. Periaatteessa jokaisen tiedon lähde on tekstissä mainittava. Lähdeviitteettömän tekstin katsotaan perustuvan kirjoittajan omaan ajatteluun ja päättelyyn. Jotta lainatun ja oman tekstin ero säilyisi puhtaana, on tärkeä merkitä lähdetiedot ylös koko tutkimusprosessin aikana. Kuitenkaan yleisesti tunnettujen tosiasioiden jälkeen ei tarvita lähdeviitettä (esim. Suomi on hyvinvointivaltio).

2.1 LÄHTEIDEN LAINAAMISEN PERUSTAVAT
Lähdettä voi lainata eri tavoin. Suoralla lainauksella eli siteerauksella toistetaan sanasta sanaan alkuperäistä tekstiä. Lyhyt lainaus merkitään lainausmerkeillä, ja loppuun merkitään tarkka lähdeviite sivunumeroineen. Jos lainaus on pitkä, se voidaan erottaa omaksi kappaleekseen ja erottaa kirjoittajan omasta tekstistä typografisin keinoin esimerkiksi sisentämällä tai käyttämällä eri tekstikokoa. Tällöin ei lainausmerkkejä tarvita. Välistä poistetut sanat tai lauseet pitää osoittaa esimerkiksi kahdella viivalla - - tai (…).

Suoria lainauksia tulee käyttää harkiten. Koska alkuperäinen teksti on kirjoitettu eri asiayhteyteen, saattaa suoran lainauksen käyttö hajottaa kirjoituksen logiikkaa. Siksi tulkitseva, omin sanoin lähdettä referoiva epäsuora lainaus eli parafraasi on keskeinen viittaamisen tapa. Siinä tiivistetään ja muokataan ajatusta niin, että se sopii luontevasti oman tekstin sisään.

Epäsuora lainaus ei saa olla suora lainaus lähteestä. Jos näin on, on kyse plagiaatista eli toisen kirjoittaman tekstin kopioinnista. Se on aina virhe, ja voi johtaa esim. opinnäytetyön hylkäämiseen. Alkuperäisiä käsitteitä ja ilmauksia on kuitenkin usein syytä käyttää ja referointiin voi upottaa myös suoria lainauksia esim. alkuperäistekstin osuvasta ilmauksesta.

Vieraskielisen tekstin lainaamiseen on omin sanoin referoiminen yleensä paras vaihtoehto. Tarpeen tullen voi käyttää myös sanatarkkaa käännöstä, jolloin kerrotaan myös kääntäjä.

2.2 LÄHTEIDEN MERKITSEMISTAVAT
Tekstin sisäiset lähdeviitteet sijoitetaan tekstiin heti lainatun kohdan jälkeen sulkeisiin, ala- tai loppuviitteisiin. Sosiaalitutkimuksessa käytetään yleisimmin sulkeita. Tällöin ala- ja loppuviitteitä käytetään yleensä lisähuomautuksina tai lähdekriittisinä huomioina, jotka eivät saumattomasti sovi tekstiin, mutta jotka on syytä kuitenkin mainita. Alaviitteet numeroidaan juoksevasti ja sijoitetaan sivun alareunaan. Ala- ja loppuviitteissä käytetään samaa tapaa lähdeviittausten suhteen kuin sulkeita käytettäessä. Seuraavassa käydään läpi sulkeiden käyttöä lähteiden merkitsemisessä.

Tekstissä olevat lähdeviitteet sijoitetaan sulkeisiin seuraavassa järjestyksessä: kirjoittajan sukunimi, lähteen painovuosi ja sivunumero(t). SIVUNUMERO MERKITÄÄN AINA NÄKYVIIN (poikkeuksena viittaukset kokonaisiin teoksiin ja artikkeleihin).

Mikäli viitataan vain yhteen virkkeeseen, sulkeet sijoitetaan ennen virkkeen loppupistettä (esim. A).

(A) Xxxxxx xxxxxx xxx (Karisto & Seppälä 2004, 109–110).

Sulkeet jäävät loppupisteen ulkopuolelle, jos lainausta viitteen edellä on kahdessa tai useammassa virkkeessä. (esim. B.) Viite ajatellaan tällöin omaksi virkkeekseen, joten myös sen loppuun tulee piste.

(B) Xxxxx xxx xxxxx. Xxxx xxxx xx. (Tolonen 2001, 23.)

Yleisviittaukset kokonaisiin julkaisuihin tai artikkeleihin ilman sivunumerointia ovat mahdollisia vain silloin, kun viitataan laajempaan ajattelu- tai käsittelytapaan. (esim. C). Jos viitataan yksityiskohtaisiin ajatuksiin ja väittämiin, tulee ilmaista lähdetekstin sivunumero.

(C) xxxxxxx xxxxx xxxx (Raunio 2004).

Jos lähteessä on kaksi kirjoittajaa, merkitään kummankin nimi ja väliin &-merkki (esim. D).

(D) (Kinnunen & Korvajärvi 1996).

Jos kaksi kirjoittajaa mainitaan leipätekstissä, väliin tulee ja-sana ja sulkeisiin vuosiluku tai vuosiluku ja sivut (esim. E).

(E) Kinnusen ja Korvajärven (1996, 11–12) mukaan - -.

Jos kirjoittajia on kolme tai useampia, mainitaan lähdeviitteessä ensimmäisellä kerralla kaikki tekijät ja seuraavilla kerroilla ensimmäinen tekijä ja ym. Jos tekijöitä on kuusi tai useampia, kirjoitetaan ensimmäiselläkin kerralla vain ensimmäisen nimi (esim. F). Lähdeluettelossa tulee näkyä kuitenkin kaikkien kirjoittajien nimet.

(F) (Harré ym. 1985).

Jos viitataan toimitetussa kokoomateoksessa olevaan artikkeliin, viitataan aina artikkelin kirjoittajaan ja artikkeliin, ei koskaan teoksen toimittajaan ja koko artikkelikokoelmaan.

Jos samaan julkaisuun viitataan useamman kerran peräkkäin samassa kappaleessa tai samalla sivulla, ja jos välillä ei ole muita lähdeviitteitä, voi ensimmäisen kerran jälkeen merkitä em. ja sivunumerot.

Jos halutaan viitata siihen, että jossakin toisessa tutkimuksessa esiintyy samankaltaisia, mutta ei ilman muuta samaistettavia tuloksia, merkitään (vrt.)

Kirjallisuusviitteestä täytyy ilmetä, onko kyseessä alkuperäinen tietolähde vai toisen käden tieto. Toisen käden tietolähteen voi ilmaista esimerkiksi näin:

Kurt Lewinin mukaan toimintatutkimuksen pitäisi johtaa yhteiskunnalliseen toimintaan (ks. Engeström 1995, 110). Toisen käden lähteiden käyttöä on kuitenkin syytä välttää, mikäli mahdollista. On siis pyrittävä etsimään ensimmäisen käden lähde ja viitattava siihen suoraan.

Jos sama viite toistuu usein peräkkäin, voidaan käyttää lyhenteitä: (mts. 5) eli mainittu teos sivulla 5, (mas. 54) eli mainittu artikkeli sivulla 21 tai (sama, s.4) tai (ibid.) eli sama lähde.

Tekstissä voidaan viitata yhtä aikaa useampaan lähteeseen, jolloin lähteet erotetaan toisistaan puolipisteellä. Lähdeviitteiden järjestys rakennetaan aakkosjärjestyksen, merkitsevyyden tai julkaisuvuoden mukaan. (esim.G).

(G) (Alasuutari 1994; Uusitalo 1991)

Jos tutkimustekstissä kommentoidaan vain yhtä tai muutamaa lähdettä, voi lähteen ilmoittaa tekstissä niin, että kertoo lähteen nimen ja mainitsee ensimmäisessä viitteessä ilmestymisvuoden. Tämän jälkeen tulee joka tapauksessa ilmoittaa sivunumerot silloin kun viitataan tiettyyn kohtaan teoksessa (esim. H).

(H) Braidotti pohtii, miksi …(s.13).

Digitaalisiin eli elektronisiin lähteisiin viitataan periaatteessa samoin kuin muihinkin kirjallisiin lähteisiin. Digitaaliseen lähteeseen tulee merkitä tekijä, vuosiluku ja mahdolliset sivut. Jos sivun tekijästä ei saada selkoa, tapahtuu viittaaminen esimerkiksi kokonaiseen verkkosivuun tai sivustoon.

3. Lähdeluettelon laadinta

Lähdeluettelon tarkoitus on antaa lukijalle tarkka tieto siitä, kuinka hän voi hankkia käyttöönsä tekstissä viitatut alkuperäisajatukset, tutkimukset, teoriat ja muun informaation. Tästä syystä täsmällinen ja selkeästi luettava lähdeluettelo on tieteellisen tekstin merkittävä osa.

Tutkielmassa käytetyt lähteet luetteloidaan tekijän sukunimen mukaan aakkosjärjestyksessä työn loppuun otsikolla Lähteet, Lähdeluettelo tai Kirjallisuus. Lähdeluetteloon tuodaan kaikki tutkielmatyössä käytetyt lähdeaineistot, jotka merkitään yhdenmukaisella, tieteenalalla yleisesti käytettävällä tyylillä. Lähdeluetteloon ei saa sisältyä viitteitä, joita tutkielmassa ei ole käytetty. Tutkimuksen viimeistelyvaiheessa onkin tärkeä käydä teksti ja lähdeluettelo huolella läpi ja tarkistaa niiden vastaavuus.

Seuraavassa käydään läpi erityyppisten lähteiden merkitsemisohjeet. Lähteet on tässä esityksessä jaoteltu painettuihin, painamattomiin ja digitaalisiin (luetellaan yleensä painettujen lähteiden joukossa) lähteisiin. Jos tutkielmassa on käytetty paljon erityyppisiä lähderyhmiä, on lähteet syytä ryhmitellä erikseen lähdeluetteloa laadittaessa.

3.1 PAINETUT LÄHTEET (kirjat, artikkelit, tutkimusraportit, väitöskirjat, tilastojulkaisut)
3.2 PAINAMATTOMAT LÄHTEET (julkaisemattomat opinnäytetyöt, konferenssiesitelmät, käsikirjoitukset, haastattelut, julkaisematon arkistomateriaali)
3.3 DIGITAALISET LÄHTEET (www-sivustot, DVD-esitykset, sähköpostiviestit, internetin tekstiarkistot, digitoidut alkuperäisaineistot)

3.1 PAINETUT LÄHTEET
Lähdeluettelosta tulee aina ilmetä seuraavat tiedot:
- kirjoittaja (sukunimi ja etunimi, joskus poikkeuksellisesti vain etunimen alkukirjain), julkaisuvuosi ja kirjan tai artikkelin otsikko
- jos viitataan kokoomateoksessa olevaan artikkeliin, kirjan toimittajat ja teoksen nimi sekä sivunumerot
- kirjan kustantaja (Oy-tyyppiset lisämääreet jätetään pois) ja kustantajan kotipaikka
- lehden vuosikerta tai volyymi ja artikkelin sivunumerot
- ks. digitaaliseen lähteeseen viittaamisen ohjeet erikseen

Seuraavissa esimerkeissä käytetään erästä mahdollista merkitsemistapaa ja näytetään myös välimerkkien käyttö. Jos kirjoitat tieteelliseen lehteen tai muuhun julkaisuun, tarkista aina lähdeviittausten ohjeet! Ne vaihtelevat hyvin paljon eri julkaisuissa.

3.1.1 TEOKSET: sukunimi, etunimi, julkaisuvuosi, teoksen nimi kokonaisuudessaan, kustantajan kotipaikka ja kustantaja (ei painopaikka ja kirjapaino).

Yhtenäinen teos: Sukunimi, Etunimi (julkaisuvuosi) Teoksen nimi. Teoksen alaotsikko. Kustantajan kotipaikka: Kustantaja.
Juhila, Kirsi (2006) Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina. Sosiaalityön yhteiskunnalliset paikat ja tehtävät. Tampere: Vastapaino.

Useita kirjoittajia: kirjoittajien nimet erotetaan &-merkillä tai pilkulla, mutta kahden viimeisen kirjoittajan nimet &-merkillä.

Hautamäki, Antti & Lehtonen, Tommi & Sihvola, Juha & Tuomi, Ilkka & Vaaranen, Heli & Veijola, Soile (2005) Yhteisöllisyyden paluu. Helsinki: Gaudeamus.

Toimitettu teos: Toimittajan sukunimi, etunimi & sukunimi, etunimi (toim.) (vuosiluku) Teoksen nimi. Kustantajan kotipaikka: Kustantaja.

Anttonen, Anneli & Lempiäinen, Kirsti & Liljeström, Marianne (toim.) (1994) Feministejä – aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino.

Suomennettu teos. Tekijänoikeussäädösten mukaan suomentaja on merkittävä. Alkuperäisen teoksen nimi, kieli ja ilmestymisvuosi on myös hyvä merkitä.

Durkheim, Émile (1982) Sosiologian metodisäännöt. Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi. Ranskankielinen alkuteos 1895.

Saman tekijän useat teokset. Jos samalta tekijältä on useita julkaisuja, merkitään ne julkaisuvuoden mukaiseen järjestykseen. Mikäli julkaisut ovat samalta vuodelta, ne merkitään järjestykseen pikkuaakkosilla (esim. 1993a, 1993b).

3.1.2 ARTIKKELIT: edellisten lisäksi teos tai lehti, jossa artikkeli on ilmestynyt, teoksen täydelliset viitetiedot sekä käytetyn artikkelin sivut.

Artikkeli toimitetussa teoksessa: Sukunimi, etunimi (julkaisuvuosi) Artikkelin nimi. Teoksessa Toimittajan nimi (toim.) Teoksen nimi. Kustantajan kotipaikka: Kustantaja, artikkelin sivut. Huomaa teoksessa-sana. Toimittajien nimien kirjoittamisjärjestys poikkeuksellisesti etunimi ja sitten sukunimi.

Kivimäki, Sanna (2001) Tampere – naisten kaupunki? Teoksessa Minna Nikunen, Tuula Gordon, Sanna Kivimäki & Riitta Pirinen (toim.) Nainen, naiseus, naisellisuus. Tampere: Tampere University Press, 117–141.

Artikkeli tieteellisessä aikakauslehdessä: Sukunimi, etunimi (julkaisuvuosi) Artikkelin nimi. Lehden nimi vuosikerta:lehden numero, artikkelin sivut. Vol. (volyymi eli vuosikerta) ja nro –tyyppisiä lyhenteitä ei kirjoiteta viitteeseen.

Rantanen, Pekka (2001) Sääty-yhteiskunta ja suomalaisuus sanomalehtien muotipuheessa 1800-luvun lopulla. Sosiologia 38:2, 93–103.

3.1.3 SARJAJULKAISUT JA TUTKIMUSRAPORTIT: edellisten lisäksi julkaisijan kotipaikka, julkaisija ja sarjan nimi julkaisunumeroineen.

Raitakari, Suvi (2006) Neuvottelut ja merkinnät reunaminuuksista. Vuorovaikutuksellisuus ja retorisuus lastensuojeluyksikön palavereissa ja tukisuunnitelmissa. Tampere: Tampere University Press, Acta Universitatis Tamperensis 1183.

3.1.4 MUUT JULKAISUT: tiedot kirjataan mahdollisimman tarkasti. Mikäli julkaisulla ei ole henkilötekijää, käytetään viiteterminä julkaisun nimeä.

Asunnottomien alkoholistien huoltotoimikunnan mietintö (1972) Komiteamietintö B 1972:85. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Sosiaaliturvan suunta 2005–2006 (2006) Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, julkaisuja 2006:1.

Mikäli tekstissä on ottanut käyttöön viitteestä lyhenteen, esimerkiksi komiteanmietinnöistä lyhenteen KM, käytetään tätä lyhennettä myös lähdeluettelossa. Komiteanmietintöjä koskevissa esimerkeissä näkyy myös se muutos, että vanhempien ja uudempien mietintöjen kielellinen asu poikkeavat toisistaan.

KM 2003:2. Nuorisorikostoimikunnan mietintö. Komiteanmietintö 2003:2. Helsinki: Oikeusministeriö.

3.1.5 SANOMALEHTIARTIKKELIT:Lehden nimi, ilmestyspäivä, uutisartikkelin otsikko, osasto ja sivunumero. Jos kysymyksessä on erikoisartikkeli, kuten pääkirjoitus tai kolumni, voidaan ilmoittaa myös kirjoituksen tyyppi. Toisinaan on tarkoituksenmukaista käyttää viitesanana kirjoittajaa.

Helsingin Sanomat 16.8.2007. Suomalaiset vangit muuttuneet 20 vuodessa entistä sairaammiksi. Kotimaa A4.

3.1.6 SÄÄDÖKSET
Jos säädöksiä on useita, ne voidaan merkitä erikseen esim. otsikon ”Suomen säädöskokoelma” alle aakkosjärjestyksessä. Mikäli on tekstissä käyttänyt säädöksen nimestä lyhennettä, merkitään se lähdeluetteloon viitesanaksi. Säädöksiä koskevat tarkat tiedot löytyvät Valtion säädöstietopankki Finlexistä http://www.finlex.fi/fi/laki/.

Asetus lasten päivähoidosta 16.3.1973/239.

3.2 PAINAMATTOMAT LÄHTEET: mahdollinen tekijä, dokumentin nimi, dokumentin luonne, dokumentin säilytyspaikka (esimerkiksi arkisto). Jos painamattomia lähteitä on vähän eikä niitä eritellä lähdeluettelossa erikseen, on syytä lisätä dokumentin luonnetta ennen maininta siitä ettei lähdettä ole julkaistu (vrt esimerkki a ja b).

a: Piipponen, Maarit (1993) Questioning identities. Configurations of the self and the other in four poems by Sylvia Plath. Pro gradu –tutkielma. Englantilainen filologia. Tampere: Tampereen yliopisto.

b: Piipponen, Maarit (1993) Questioning identities. Configurations of the self and the other in four poems by Sylvia Plath. Julkaisematon pro gradu –tutkielma. Englantilainen filologia. Tampere: Tampereen yliopisto.

Painamattomien lähteiden lähdeluettelon laadinnassa sovelletaan painettujen lähteiden laadintaohjeita. Hyvä on muistaa, että tutkimustekstissä käytettyjä henkilökohtaisia tiedonantoja, kuten sähköpostiviestejä, luentomuistiinpanoja ja keskusteluja ei merkitä lähdeluetteloon, sillä lukija ei voi tarkistaa niiden alkuperäistä sanomaa. Tarpeelliset tiedot kerrotaan tekstissä tai esimerkiksi alaviitteessä. Henkilökohtaisten tiedonantojen kohdalla on tärkeä pyytää tiedonantajan lupa viittaukseen (esim. Tiina Tutkija, suullinen tiedonanto 11.11.2008).

Jos julkaisussa viitataan tiettyihin haastateltaviin esimerkiksi silloin, kun haastateltavat ovat asiantuntijan roolissa, haastattelut voidaan liittää lähdeluetteloon. Tätä tapaa käyttävät usein esimerkiksi historioitsijat. Tällöin mainitaan haastatellun nimi, etunimi, asema, haastatteluaika ja –paikka sekä haastattelun tekijä.

3.3 DIGITAALISET LÄHTEET: mahdollinen tekijä, dokumentin nimi, http-lähteen osoite (URL) ja päivämäärä, jolloin dokumentti on haettu tästä osoitteesta.

Tutkielmantekijän tietolähteisiin kuuluvat perinteisten painettujen lähteiden rinnalla digitaaliset tietolähteet. Digitaalisten tietolähteiden määrä on nopeasti kasvanut ja ne ovat osaksi korvanneet perinteisiä painettuja lähdeaineistoja. Esimerkiksi monet tieteelliset aikakauslehdet julkaistaan sekä sähköisinä että paperiversioina. Tänä päivänä tutkielmantekijä ei voi rajautua pelkästään painettuihin lähteisiin, sillä se tarkoittaisi rajautumista monien tärkeiden tutkimusaineistojen ulkopuolelle.

Jos digitaalisia lähteitä on paljon, ne on syytä laittaa oman otsakkeen alle lähdeluetteloon. Lähdeluetteloon on tärkeä merkitä päivä, jolloin tieto on poimittu, koska dokumentti voi muuttua tai löytyä osoitteesta vain rajoitetun ajan.

Internetissä on hyvin monimuotoista tietoa, johon on suhtauduttava kriittisesti. Tietoverkossa julkaistua materiaalia asialähteenä käytettäessä kannattaa pitää silmällä seuraavia asioita:

    Onko kirjoittaja alansa tunnettu vaikuttaja?
    Onko kirjoittajan taustalla jokin organisaatio?
    Onko julkaisu käynyt läpi tieteellisen arviointiprosessin?
    Onko julkaisussa käytetty arvostettuja lähteitä ja onko niihin viitattu oikein?
    Löytyykö julkaisusta julkaisu- tai päivityspäivämäärää?

Digitaalinen aineisto on luonteeltaan muuttuvaa; viittauksen kohteena oleva julkaisu saattaa jopa kokonaan kadota, jos se poistetaan palvelimelta.

3.3.1 Verkossa julkaistu teos

Gergen, Kenneth (1999) Narrative, Moral Identity and Historical Consciousness: a Social Constructionist Account. http://www.swarthmore.edu/SocSci/kgergen1/text3.html. Haettu 11.6.1999.

3.3.2 Verkossa ilmestyvässä lehdessä julkaistu artikkeli

Ritala-Koskinen, Aino & Valokivi, Heli (2006) The Role of Development Skills in Social Work Practice Education in Finland. Social Work & Society, The International Online-Only Journal 4(2006)1. http://www.socwork.net/2006/1/series/transition/ritalakoskinenvalokivi. Viitattu 30.8.2006.

3.3.3 Jonkin organisaation internet-sivuilla julkaistu teksti – ei tekijää

Ihmisiin kohdistuvien vaikutusten arviointi -käsikirja (2006) Helsinki: Stakes. http://info.stakes.fi/iva/FI/index.htm. Viitattu 30.8.2006.

Jos lähteenä on cd-rom, mainitaan kyseisen cd-romin nimi (teos) sekä esitetään keinot tiedon löytämiseksi, esimerkiksi: (teos, hakutoiminto, hakusana, artikkelin otsikko)

Britannica CD: Search Articles: "modernization": Modernization.

CD Facta: etsi artikkelit: “modernisaatio”: Modernisaatio.

Erilaisia digitaalisia aineistoja on huomattavan monenlaisia. Viittaamisessa suosittelemme tutustumaan seuraaviin verkossa saatavilla oleviin oppaisiin, joista löytyy yksityiskohtaisia neuvoja erilaisiin tilanteisiin:

Heinisuo, Rami & Ekholm, Kai (1997) Elektronisen viittaamisen opas. Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuja n:o 40. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston kirjasto. http://www.pori.tut.fi/~multisil/evo/. Viitattu 29.8.2006.

Onnela, Tapio & Suominen, Jaakko (2002) Viittaaminen digitaalisiin lähteisiin. Ohjeita, neuvoja ja ehdotuksia historiantutkijoille, miksei muillekin. http://vanha.hum.utu.fi/satakunta/digi/viittausopas/. Viitattu 29.8.2006.

Siinä tapauksessa, että tutkielmassa on käytetty monenlaisia lähderyhmiä, ne on syytä ryhmitellä erikseen lähdeluetteloon esimerkiksi seuraavilla otsikoilla: Painetut lähteet, Haastattelut, Arkistot, Painamattomat lähteet, Internet-lähteet, Sanoma- ja aikakauslehtilähteet.

TÄMÄ OHJEISTUS POHJAUTUU SEURAAVIIN LÄHTEISIIN:
Lehtinen, Jarmo & Ritala-Koskinen, Aino (2007) Lähteiden merkitseminen. Julkaisussa Anneli Anttonen, Hannele Forsberg, Kirsi Juhila, Heikki Lehtonen, Kyösti Raunio & Irene Roivainen (toim.) Pro Gradu –tutkielma ja sitä tukevat opinnot. Tampere: Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos, 27–37. http://www.uta.fi/laitokset/sospol/opetus/pdf0708/graduopas07.pdf, viitattu 2.12.2008.

Vuori, Jaana (2002) Opas lähteiden käyttöön. Tampere: Tampereen yliopisto, Naistutkimuksen laitos. (2.12.2008)

Lähteiden käytöstä ja lähdeviitteiden merkitsemisestä. Tampereen yliopisto, Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos. (11.12.2008).

© Tampereen yliopisto, sosiaalitutkimuksen laitos 2008, päivitetty 19.10.2010 jv