SUOMI 1917-1918 - Suojeluskunta

Suunnista

Artikkelit

Kommentoi

Suojeluskuntajärjestö

Suojeluskuntajärjestön synnyn taustalla oli halu turvata yhteiskuntarauha järjestysvallan horjuessa Suomessa keväällä 1917. Yhteiskunnallisen tilanteen kärjistyessä suojeluskunnista kehittyi puolivirallinen järjestö, josta samalla tuli työväenkaartien vastajärjestö. Tammikuussa 1918 kehitys sai päätepisteensä, kun senaatti julisti suojeluskunnat virallisiksi joukoikseen. Kansalaissodan päätyttyä suojeluskuntaliikkeestä kasvoi merkittävä maanpuolustusjärjestö, joka jatkosodan jälkeen lakkautettiin.

Suojeluskuntaliikkeen synty

Suojeluskuntatoiminnan juuret ulottuvat vuoden 1905 suurlakon ja Viaporin kapinan jälkeiseen aikaan, jolloin yksityishenkilöt ja kuntakokoukset muodostivat viranomaisten pyynnöstä eri puolille maata suojeluskuntia. Niiden tehtävänä oli järjestyksen valvominen ja ihmisten hengen ja omaisuuden suojeleminen. Maailmansodan alettua 1914 kuntiin perustettiin järjestysmiehistöjä ehkäisemään viinan salapolttoa ja muita siveettömyyksiä.

Maaliskuun vallankumouksen kaadettua vanhan järjestelmän Venäjällä levottomuuden ja epävarmuuden aalto pyyhkäisi myös Suomen yli. Väliaikainen hallitus erotti useita virkamiehiä ja eri puolilla maata järjestettiin kansalaiskokouksia, joissa vaadittiin keisarivallan aikaisen poliisivoimien vaihtamista. Kokoukset kävivät myös itse erottamaan virkamiehiä ja valitsemaan keskuudestaan komiteoita ja toimikuntia hoitamaan järjestystä. Yleistä levottomuutta lisäsivät venäläisissä joukko-osastoissa tapahtuneet upseerien murhat ja kurin höltyminen.

Kansallisen sotaväen ja yleisesti hyväksytyn järjestysvallan puuttuminen, venäläisten joukkojen läsnäolo ja saksalaisten maihinnousun odotus kannustivat niin porvareita kuin työläisiäkin vapaaehtoisten suojelujoukkojen perustamiseen. Suojelujoukkoja perustettiin nimenomaan yhteiskuntarauhan turvaamiseksi. Varustautumisella oli myös sotilaallisia ja itsenäisyyspoliittisia syitä, mutta ne olivat toissijaisia. Tästä levottomasta ilmapiiristä suojeluskuntaliike kasvoi esiin kesällä 1917. Siitä voidaan erottaa kolme erilaista lähtökohtaa, jotka lokakuussa lähestyivät toisiaan johtaen rivien tiivistymiseen. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Karjalassa kuntakokoukset perustivat viranomaisten avuksi järjestysmiehistöjä, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa maanviljelijät organisoivat maatalouslakkojen aikana järjestyskuntia ja Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa aktivistit järjestivät mahdollista kansannousua silmälläpitäen salaisia palokuntia.

Kuntien järjestysmiehistöt

Useat ruotsinkielisen Pohjanmaan kunnat olivat perustaneet kuvernöörin kehotuksesta suojeluskuntia ja järjestysmiehistöjä vuonna 1906 ja sama jatkui kesällä 1917. Suojeluskuntia ja järjestysmiehistöjä perustettiin järjestystä ja rauhallisuutta takaamaan, mutta taustalla oli myös keväällä 1917 voimaan astunut uusi elintarvikelaki, jonka mukaan valtiolla oli oikeus takavarikoida ylimääräiset elintarvikevarastot ja jakaa ne yleiseen käyttöön. Etelä-Pohjanmaan maanviljelijöiden mielestä maakunnan laillisten talonpoikien ei tullut alistua sosialistiseen luokkapolitiikkaan. Elintarvikelaki kiihdytti mieliä myös Savossa ja Karjalassa. Kesän alussa kunnallisia järjestysjoukkoja perustettiin myös Pohjanmaalle.

Kristiinankaupunki ja Joensuu olivat ensimmäiset kaupungit, jotka perustivat kunnalliset suojeluskunnat. Kristiinankaupungissa suojeluskunnan perustamiseen johti väkijoukon hyökkäys poliisiasemalle. Tapahtuman johdosta kaupunkiin perustettiin suojeluskunta rauhattomuuksia ehkäisemään. Elokuun lopussa Suomessa toimi parikymmentä kunnallista järjestysmiehistöä ja suojeluskuntaa. Huomattavaa kuitenkin on, että Kristiinankaupunkia lukuunottamatta perustaminen ei johtunut oman paikkakunnan levottomuuksista vaan tärkeä tekijänä oli sanomalehtien muualta välittämät uhkakuvat.

Maanomistajien järjestyskunnat

Lounais-Suomen maaseudulla tilanne oli yhteiskunnallisten suhteiden osalta kireä. Alueella monet tilat olivat hyvin suuria ja maanomistajien yhteiskunnallinen johtoasema oli selkeä. Torppareita ja maatyöläisiä oli paljon. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen paineet alkoivat purkautua, kun myös maatyöläiset ryhtyivät vaatimaan lyhyempiä työpäiviä ja parempia palkkoja. Tilanteen kärjistyessä Lounais-Suomen maanomistajat perustivat huhtikuussa ensimmäisiä väliaikaisia järjestysjoukkoja. Huhtikuun lopulla Satakunnan Maanviljelijäin Yhdistys lupasi työläisille kymmenen tunnin työpäivän kesällä ja seitsemän tunnin talvella, mutta ehdotus ei mennyt läpi. Työläisten vastaus oli lakot, joita oli ympäri Satakuntaa touko-kesäkuun kylvökauden aikaan. Kesäkuussa tilanne rauhoittui hetkeksi, kunnes kuun lopulla, heinänteon alettua, Länsi-Suomessa puhkesi uusi lakkoaalto, joka jatkui elokuun alkuun. Näiden maatalouslakkojen väkävaltaisuudet johtivat Lounais-Suomen maanomistajien varustautumiseen. Esimerkkinä toimivat Loimaalla heinäkuun alussa kokouksen pitäneet 350 maanviljelijää, jotka päättivät muodostaa vartioston valvomaan järjestystä yhdessä viranomaisten kanssa. Tämän jälkeen vähitellen myös muihin Lounais-Suomen kuntiin perustettiin saman tyyppisiä vartiostoja.

Sadonkorjuukauden levottomuudet johtivat myös Satakunnassa vartiostojen perustamiseen. Jo huhtikuussa joissakin kunnissa oli perustettu jonkinlaisia vartiostoja tilanteen rauhoittamiseksi, mutta vasta heinäkuussa asiaa ryhdyttiin ajamaan suuremmalla joukolla. Kuitenkin vielä heinäkuussa satakuntalaiset joukot olivat varsin löyhiä ja tilapäisiä muodostelmia. Elokuussa kehitys kääntyi kohti uutta suuntaa. 6. elokuuta Porissa pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa Satakunnan järjestyskunta levottomuuksia ehkäisemään ja asiaa toteuttamaan valittiin valiokunta. Sääntöjen mukaan järjestyskunnan tarkoituksena oli levottomuuksien ehkäiseminen ja kansalaisten hengen, omaisuuden ja työrauhan suojeleminen.

Aktivistien palokunnat

Aktivistien palokuntia järjestelemään ryhtyi ns. aktiivinen komitea, joka oli hajonnut 1916, mutta perustettu uudelleen keväällä 1917. Aktiivisen komitean tavoitteena oli luoda maahan sotilaallisesti organisoitu järjestö, joka oli heti alkuun kaatua ammattitaidon puutteeseen. Johtajat olivat akateemisesti koulutettua väkeä, jolla ei ollut sotilaallista kokemusta. Jotta toiminta saataisiin käyntiin, komitea laati palokunnille harjoitusoppaan, jonka mallina käytettiin saksalaisia ja ruotsalaisia sotilaskäsikirjoja. Oppaan nimeksi tuli "Voima 1906" ja se sisälsi ylimalkaiset ohjeet taistelujärjestön organisoimisesta. Käytännön asioista vastasi komitean työjaosto, joka laati toimintaa varten ohjeet. Niiden mukaan maa oli jaettava piireihin, joihin oli nimettävä piiriasiamiehet, jotka hankkivat kuntiin pitäjänpäälliköt muodostamaan paikallistoimikuntia. Venäläisten takia toiminnan oli oltava salaista ja siksi toiminta naamioitiin vapaaehtoisiksi palokunniksi tai urheiluseuroiksi. Virallista julkisivua ylläpitämään perustettiin Uusi Metsätoimisto, josta käsin organisointi hoidettiin. Keskikesällä aloitettiin organisaation rakentaminen, tavoitteena saada mukaan henkilöitä, jotka vuosina 1915-16 olivat osallistuneet jääkärien värväykseen. Työjaoston jäsenet kiertelivät ympäri maata ja lopulta neuvottelujen jälkeen nimitettiin piirien asiamiehet. Matka-asiamieheksi valittiin Lauri Pihkala, joka levitti palokunta-aatetta erityisesti Hämeessä, Uudellamaalla ja Karjalassa. Varsinaisten osastojen muodostaminen alkoi kesä-heinäkuussa ja ensimmäinen paikallisjärjestö oli 29.6. perustettu Lapuan vapaaehtoinen palokunta. Tämän jälkeen, heinä-elokuun aikana, perustettiin useita paikallisjärjestöjä ympäri Pohjanmaata.

Myös muualla Suomessa alettiin perustaa paikallisia palokuntia samoihin aikoihin kuin Pohjanmaalla. Lauri Pihkala kohtasi aluksi vaikeuksia varsinkin Uudellamaalla, jossa neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin. Muissa osissa Suomea, mm. Kainuussa, Savossa, Keski- Suomessa ja Karjalassakin, aatetta levittivät työjaoston valitsemat piiriasiamiehet, jotka saivatkin perustettua palokunnan moniin kuntiin. Parhaiten palokunta-aate juurtui jääkäriliikkeen tukialueille Etelä-Pohjanmaalle, Kuopion ja Porvoon seuduille sekä Karjalan kannakselle. Samoin jääkärien itäisen etappitien varsille Kainuuseen syntyi varsin aikaisin palokuntia. Satakunnassa ja Hämeessä aktivistit kohtasivat vaikeuksia, koska molemmilla alueilla oli omat järjestelmänsä olemassa, eikä kummassakaan palokunta-aate saanut jalansijaa.

Varsin nopeasti alullepanon jälkeen palokunta-aate kohtasi vastoinkäymisiä, kun aktivistit saivat todeta, ettei aate kiinnostanut suuria kansanjoukkoja. Asian salaperäisyys vetosi lähinnä opiskelijoihin ja koululaisiin. Palokuntien perustamisen yksinomaisena syynä tuskin voitiin pitää Venäjän vastaisen kansannousun valmistelua, vaan vaikuttavia syitä oli myös muita. Haluttiin estää sisäiset levottomuudet ja pelättiin venäläisten joukkojen poistuessaan hävittävän maata. Jo kesällä 1917 palokuntiin liittyneen miehet alkoivat vaatia aseita käyttöönsä. Johto lupasikin aseita, mutta kun niitä ei saatu into väheni ja toiminta loppui monin paikoin syksyllä.

Rivit tiivistyvät ristiriitojen kasvaessa

Ensimmäiset huhti- ja toukokuussa perustetut suojeluskunnat olivat tilapäisiä muodostelmia, mutta syksyllä 1917 suojeluskuntaliikkeen luonne muuttui merkittävästi rivien tiivistyessä. Tuolloin yhä useammissa pitäjissä kansalais- ja kuntakokoukset perustivat aktivistien heikosti toimineiden taistelujärjestöjen tilalle julkisia suojeluskuntia, joilla oli vakinaiset toimihenkilöt ja viranomaisten vahvistamat säännöt.

Rivien tiivistymisen ja suojeluskuntajärjestöjen määrän kasvun taustalla oli työväenkaartien kanssa käyty kilpajuoksu, joka syksyn kuluessa sai luokkataistelun piirteitä kansallisten vaikuttimien heiketessä. Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset vastakohtaisuudet jakoivat kansan kahtia, mitä sanomalehdistön levittämät uhkakuvat jyrkensivät. Porvarillisten lehtien mukaan sosiaalidemokraatit olivat luokkavihaa lietsoessaan vastuussa anarkian leviämisestä. Sosiaalidemokraattiset lehdet puolestaan korostivat, että suomalaisten kapitalistien harjoittama riisto oli aiheuttanut luokkataistelun kärjistymisen ja vienyt työväestön nälkäkuoleman partaalle, josta ei selvittäisi ilman radikaaleja muutoksia. Levottomat olot johtivat varustautumiseen ja järjestysjoukkojen vastakohtaisuuksien kasvuun. Oma tärkeä osansa tässä kahtiajakautumisen kurimuksessa oli suojeluskuntaliikkeen saama puolivirallinen asema.

Suojeluskunnat ja valtio

Korkeat viranomaiset suhtautuivat suopeasti suojeluskuntiin. Senaattorit ja kuvernöörit suosivat suojeluskuntia, koska toivoivat niistä tukea horjuvalle järjestysvallalle. Hämeen läänin kuvernöörin K. A. Saarinen piti suojeluskuntia laillisina järjestöinä ja katsoi läänissään toimineiden suojeluskuntien olevan esteettömiä toimimaan, koska niiden säännöissä ei ollut mitään "mikä oli vastoin lakia ja hyviä tapoja". Lisäksi monissa kunnissa valtion paikallishallinnon edustajat nimismiehet johtivat suojeluskuntia.

Syyskuun puolivälissä järjestyskysymysten kanssa kamppaillut Setälän senaatti valitsi entisten upseerien muodostaman epävirallisen sotilaskomitean jäsenen Harald Åkermanin kamaritoimituskunnan päälliköksi. Hänen vaatimuksestaan sotilaskomiteasta tuli valtion elin ja Åkerman sai senaatilta valtuudet suojeluskuntien perustamiseen. Samaan aikaan senaatti tutki Helsingin suojeluskunnan säännöt ja päätti, että suojeluskunnalla oli laillinen oikeus toimia pääkaupungissa. Syksyn kuluessa suojeluskunta nivoutui yhdeksi, vaikkakin vielä epäviralliseksi osaksi valtion ja kuntien järjestyskoneistoa. Lisäksi vallankumousta ja kaaosta pelännyt liike-elämä tuki rahallisesti suojeluskuntia. Kaiken kaikkiaan suojeluskuntaliike sai ennen sodan syttymistä aseiden ostamiseen ja kouluttajien palkkaamiseen noin 13 miljoonaa markkaa. Käyttöön saaduista varoista kyettiin käyttämään kuitenkin vain murto-osa, koska kouluttajia ja aseita ei ollut helposti saatavilla.

Marraskuun suurlakko

Suurlakon aikana työväen järjestyskaartien tekemät elintarvike- ja ase-etsinnät aiheuttivat porvarillisissa piireissä pelkoa ja katkeruutta. Useimpien suojeluskuntien ollessa heikkoja, tarkastuksiin alistuttiin yleensä ilman vastarintaa, mutta myös väkivaltaisuuksia esiintyi. Suurlakon aikana suojeluskunnat ja järjestyskaartit iskivät verisesti yhteen viidellä paikkakunnalla. Mahdollisesti Suomi olisi ajautunut sisällissotaan jo marraskuussa, jos suojeluskunnilla ja järjestyskaarteilla olisi ollut riittävästi aseita. Marraskuun tapahtumat osoittivat kouriintuntuvasti porvaristolle, että työväenkaartit kykenivät halutessaan koviinkin otteisiin.

Lakot ja väkivaltaisuudet pakottivat kannanottoihin. Porvarilliset eduskuntaryhmät antoivat marraskuun 21. päivänä Suomen kansalle yhteisen julistuksen, jossa tuomittiin väkivaltaisuudet ja vaadittiin, että kuntien oli vastattava järjestyksestä. Vetoomus tuottikin tulosta. Suurlakon jälkeen useita kunnallisia suojeluskuntia perustettiin Pohjanmaalle ja Karjalaan. Lisäksi suurlakko aktivoi ihmisiä liittymään suojeluskuntiin. Samaan aikaan toiminta kuitenkin lamaantui Uudellamaalla ja Satakunnassa työväestön vastustuksen sekä aseiden ja kouluttajien puutteen vuoksi. Vahvimmiksi suojeluskunta-alueiksi nousivat Vaasan, Etelä-Pohjanmaan, Viipurin ja Sortavalan piirit. Loppuvuoden 1917 aikana sekä aktiivinen komitea että sotilaskomitea lähettivät kentälle ohjeita siitä, että suojeluskunnista tuli muodostaa sotilaallisesti organisoituja taisteluosastoja, koska suuri osa suojeluskunnista muistutti enemmän siviiliyhdistyksiä kuin sotilasosastoja. Sotilaallista koulutusta tehostettiinkin n. 50 Saksasta saapuneen jääkärin avulla. Myös suojeluskuntaliikkeen sotilaallinen voima kasvoi Saksasta saatujen aselastien ja Pietarista ostettujen aseiden johdosta. Samaan aikaan eri puolilla maata toimineiden suojeluskuntien yhteistoiminta tehostui yhteisiä neuvottelu- ja koulutustilaisuuksia pitämällä.

Suojeluskunnista Suomen virallinen armeija

Marraskuussa valittu Svinhufvudin porvarillinen senaatti pyrki toiminnallaan toteuttamaan kolme tärkeää tehtävää. Toteuttaa Suomen itsenäisyys, voittaa nälänhätä, työttömyys sekä muut taloudelliset vaikeudet ja saada maahan toimiva järjestysvalta. Syksyn kuluessa suojeluskunnat olivat solmineet suhteita kuntiin ja valtioon, mutta tulenarassa sisäpoliittisessa tilanteessa Svinhufvud ja senaatti eivät kuitenkaan olleet julkisesti uskaltaneet kannattaa suojeluskuntien perustamista. Epävirallisia suhteita oli kylläkin pidetty yllä.

Tammikuun alussa 1918 senaatin asema oli vaikea. Itsenäisessä Suomessa oli edelleen n. 70 000 venäläistä sotilasta, yhteiskunnallinen tilanne oli räjähdysaltis ja valtiolla ei ollut käytössään omia joukko-osastoja. Tässä tilanteessa senaatti määräsi sotilaskomitean valtion "maanpuolustuskomiteaksi", joka samalla käytännössä lujitti senaatin suhteita suojeluskuntiin. Eduskunnassa käyty keskustelu lujasta järjestysvallasta johti senaatin valtuuksien kasvuun, jonka seurauksena sotilaskomitean puheenjohtajaksi valittu G. E. Mannerheim sai senaatilta tehtäväksi luoda maahan lujan järjestysvallan. Sosiaalidemokraattien joukossa senaatin saamat valtuudet koettiin mahdollisuutena " luokkasotajoukon asettamiseen".

Vasemmiston vallankaappauksen uhan kasvaessa ja venäisten uhatessa suojeluskuntia sodalla, senaatti otti nämä omiksi joukoikseen. Tammikuun 26. päivän vastaisena yönä senaatti laati Suomen kansalle julistuksen, jossa se virallisesti julisti suojeluskunnat omiksi joukoikseen. Sodan syttyessä suojeluskunnissa oli n.40 000 miestä, joilla oli käytössään n. 9000 kivääriä. Vastaavasti Suomen punaisen kaartin aseistus oli n. 9000-11 000 kivääriä ja miehiä n. 25 000-30 000.

Suojeluskunta kansalaissodan jälkeen

Sodan aikana suojeluskuntajoukot olivat valkoisen armeijan selkäranka ja huhtikuussa 1918 ne muodostivat noin 60 prosenttia koko armeijan vahvuudesta. Sodan päätyttyä suojeluskuntajoukot jäivät armeijan reserveiksi. Elokuussa senaatti laati suojeluskunta-asetuksen, jossa suojeluskuntien asema vahvistettiin ensimmäisen kerran. Asetuksen mukaan suojelukuntien tarkoituksena oli hallituksen ohjeiden mukaan edistää kansalaisten puolustuskuntoisuutta ja turvata laillista yhteiskuntajärjestystä.
Sotilaallisen koulutuksen lisäksi suojeluskunnat kiinnittivät huomiota jäsenten fyysiseen ja psyykkiseen kuntoon. Näitä hoidettiin urheilu- ja ampumakasvatustyöllä sekä valistustyöllä. Urheilu- ampumakasvatus käsitti erilaisia harjoituksia ja kilpailuja. joihin jäsenet osallistuivat innokkaasti. Valistustoiminnassa maanpuolustustiedon ja maanpuolustusinnon kehittämisen lisäksi musiikilla, kuoroilla ja orkestereilla, oli suuri merkitys. Marraskuussa 1944 järjestö lakkautettiin välirauhansopimuksen ehtojen perusteella sotilaallisista syistä.

Kuvat:

Kanta-Hämeen uuden suojeluskuntapiirin käsivarsikilpi m/4o. Lähde: Hämeenlinnan Maakunta-arkisto.

Hämeenlinnan Maaseurakunnan (maalaiskunnan) suojeluskunnan käsivarsinauha. Lähde: Hämeenlinnan Maakunta-arkisto.

Valkoiset Helsinkiin. Lähde: Työväen Keskusmuseo.

Kirjallisuutta
Apunen, Osmo, Rajamaasta tasavallaksi, teoksessa Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia, osa 1. Weiling+Göös, Jyväskylä 1991.

Hersalo, Niilo- Raikkala, Hannes, Suojeluskuntien historia I-III. Lahti(I), Vaasa(II,III) 1955-1966.

Itsenäistymisen vuodet 1917-1920. Osa 1. Irti Venäjästa. Päätoim. Ohto Manninen. VAPK-Kustannus, Helsinki 1992.

Kaipainen, Lassi, Vapaa Suomi. Suojeluskunta- ja lottamerkit kertovat. Kustannusosakeyhtiö Ajatus, Saarijärvi 1995.

Myllyniemi, Seppo, Hämeen Suoja. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö Etelä-Hämeessä 1917-1944. Etelä-Hämeen suojeluskuntien historiatoimikunta, Hämeenlinna 1994.

Kirjallisuusluettelo

Tekijät: Outi Kylväjä < ok56579@uta.fi> ja Teemu Sainio <ts55321@uta.fi>

Etusivulle