Sodan päättyminen ja paluu rauhaan

Järjestelyjä olojen palauttamiseksi

11.5. Noin 2100 venäläistä poistui Helsingistä. Osa lähti omaehtoisesti, mutta joitakin jouduttiin viemään poliisivoimin laivoihin, joiden oli määrä viedä venäläiset pois Suomesta. Joukossa oli siviilihenkilöitä sekä venäläisiä sotilaita. Varsinkin sotilaissa oli paljon sellaisia, jotka eivät olisi halunneet lähteä.

Maalaisliiton Santeri Alkio kirjoitti Ilkka-lehdessä monarkisteja arvostelevan kirjoituksen. Alkio syytti heitä "salakähmäisestä puuhastelusta" omien päämäärien hyväksi , joka oli monarkistisen hallitusmuodon saaminen Suomeen. Tätä Alkio piti törkeänä juuri sen takia, että sota ei ollut vielä ollut edes päättynyt, kun jo tällaiseen toimintaan oli ryhdytty.

Lauri Malmberg ja Erik Heinrich kävivät Svinhufvudin luona keskustelemassa valkoisen armeijan sisäisistä asioista. He vaativat vanhojen upseereiden, joiden katsottiin olevan kyvyttömiä ohjaamaan Suomen armeijaa, korvaamista uusilla. Esitettiin myös vaatimus "venäläisten" poistamiseksi päämajasta, siis sellaisten suomalaisten sotilaiden, jotka olivat saaneet koulutuksensa ja kokemuksensa tsaarin armeijassa. Ylipäällikkö Mannerheimia tämä vaatimus ei koskenut.

12.5. Tohtori Renvallin johdolla Petsamoon lähtenyt retkikunta taisteli vuonolla englantilaisia vastaan huonoin tuloksin. Petsamoon oli kuljetettu Englannista 150 merisotilasta venäläisten tueksi. Yhdistetyt joukot avasivat yllättäen tulen suomalaisjoukkoja vastaan ja taistelu päättyikin Petsamon suomalaisen retkikunnan tappioon.

13.5. Viaporin nimi vaihdettiin virallisesti Suomenlinnaksi. Nimenvaihdoksen yhteydessä pidettiin juhla, jossa mukana oli mm. senaatin jäseniä. Ohjelmassa oli puheita ja jumalanpalvelus. Varsinainen nimenmuutos aiheutti kiihtymystä etenkin ruotsinkielisissä piireissä. He kannattivat alkuperäistä nimeä Sveaborg, joka oli peräisin Ruotsinvallan ajalta.

Venäläisten viimeinen tukikohta suomalaisille

14.5. Venäläiset joukot poistuva Inon linnoituksesta. Itäisella Suomenlahdella Terijoen edustalla sijainnut Inon linnoitus oli venäläisten viimeinen tukikohta Suomessa, ja se oli strategisesti merkittävällä paikalla. Ennen poistumistaan ja linnoituksen joutumista suomalaisten hallintaan venäläiset räjäyttivät siellä olleen ammusvaraston. Muuten luovutus tapahtui ilman taisteluita. Inon linnoituksen luovutukseen voidaan katsoa nimenomaan vapaussodan päättyneen, jota valkoiset olivat kokeneet käyvänsä venäläisiä vastaan.

Poliittisen toiminnan palautuminen

14.5. 47 kansalaista julkaisi vaatimuksen, jossa vaaditaan monarkian palauttamista. Samassa julkaisussa vaaditaan myös Suomen eduskunnan muuttamista jälleen säätypohjaiseksi. Vaatimuksessa oli mukana monta poliittiseen, tieteelliseen ja taloudelliseen eliittiin kuulunutta henkilöä. Tunnetuimpia ehkä J.K. Paasikivi, E.G. Palmen, Antti Tulenheimo, J.R Danielson-Kalmari ja E. Estlander.

15.5. Englannin hallitus tunnusti Suomen itsenaisyyden väliaikaisesti, ennen virallista tunnustusta. Tunnustamisen ehtona Suomelta vaadittiin mm. puolueettomuuspolitiikan toteuttamista.

Eduskunta kokoontui ensimmäistä kertaa sodan jälkeen, joskin vajaalukuisena. Sosiaalidemokraateista paikalla oli ainoastaan edustaja Matti Paasivuori. Sosiaalidemokraattisia edustajia oli paljon joutunut vankileireille, osa oli paennut ulkomaille ja osa oli kuollut. Poissaoleviksi ilmoitettiin 36 ja 56 puolueenedustajaa oli määrätty vangittavaksi. Eduskunnan ensimmäisessä istunnossa oli mukana senaatti sekä diplomaattikunnan edustajia. Tilaisuutta oli seuraamassa myös joukko saksalaisia. Puhemies Virkkunen kiittikin avauspuheenvuorossaan suomalaisten talonpoikaisjoukkojen lisäksi Saksan hallitsijaa ja koko kansaa siitä, miten nämä olivat pystyneet yhteistyössä suomalaisen sivistyneistön kanssa "nostamaan korkealle oikeuden ja vapauden valkeata lippua".

16.5. Senaatissa päätettiin antaa lakiesitys kenttäoikeusmenettelyn käyttöönotosta. Päätös tehtiin yksimielisestsi. Päätös kenttäoikeuden käyttämisestä oli erikoinen, sillä sota oli jo päättynyt ja esitetty menettely oli varsinkin rauhan aikana kyseenalainen. Se kuitenkin annettiin eduskunnalle jo 17.5., koska asiaa pidettiin kiireellisenä . Vankileireillä oli kymmeniätuhansia vankeja, joita asia koski ja joiden kohtalosta oli pian päätettävä.

17.5. Edustaja Ernst Estlander kehoitti vasemmistolaisia itse vapaaehtoisesti pyytämään vapautusta kansanedustustehtävistä, koska he eivät hänen mielestään olleet soveliaita hoitamaan tehtäviään silloisissa olosuhteissa. Kaikki sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan katsoneet olleensa osallisia kapinaan ja eivät näin olleet velvollisia noudattamaan kehoitusta.

Mannerheimin voitonparaati

16.5. Helsingissä pidettiin valkoisen armeijan voitonparaati sodan päättymisen kunniaksi. Kymmeniätuhansia ihmisiä kerääntyi katujen varsille katsomaan suomalaisista joukoista kerätyn armeijan ohimarssia, ylipäällikön ratsastaessa edellä. Marssin lisäksi ohjelmassa oli puheita, joukkojen katsastusta, soittokunnan esityksiä ja lopuksi kokoonnuttiin juhlajumalanpalvelukseen Nikolain kirkooon.

Paraatin tarkoitus oli näyttää niin suomalaisille kuin saksalaisillekin, että sota oli ratkennut valkoisten eduksi juuri suomalaisista koottujen joukkojen ansiosta. Tämä ei ollut tuntunut olevan kaikille selvää. Paraatista kehkeytyi nimenomaan Mannerheimin henkilökohtainen voimannäyte, jonka piti vahvistaa hänen asemaansa entisestään. Paraatin piti myös pohjustaa hänen kaavailemaansa Pietarinretkeä.

Paraati oli tarkoin suunniteltu, suuri propagandanäytelmä, joka lopulta muodostui eräänlaiseksi mielenosoitukseksi. Mannerheim käytti kovia sanoja puhuessaan senaatille ja vaati armeijalle vahvaa itsenäistä asemaa uusissa oloissa.

---

Kirjallisuutta ja lähteet

Itsenäistymisen vuodet 1917-1920; 2 taistelu vallasta. Toim. Ohto Manninen. Helsinki 1993.

Suomen itsenäistymisen kronikka. Toim. Jorma Keränen. Jyväskylä-Helsinki 1992.

Kekkonen, Jukka: Laillisuuden haaksirikko. Tampere 1991.

Helsingin sanomat

Ilkka

Kirjallisuusluettelo

---

Tekijä: Maiju Lassi <ml60398@uta.fi>

---

Etusivulle