Leukemia opetti elämään tässä ja nyt

Reissaamiset on reissattava nyt eikä sitten joskus. Marraskuussa Heini katseli maailmaa Eiffel-tornista.

Syksyllä 2000 kauppatieteiden opiskelija Heini Tirkkonen eli siihenastisen elämänsä kohokohtia. Alkamassa oli kokonainen lukuvuosi Espanjassa, missä Heini ja hänen kihlattunsa Pekka Laukkanen viettäisivät railakkaan vaihto-oppilasvuoden.

Syksy kului nopeasti, kun vaihtarit matkasivat pitkin poikin Espanjaa, maistelivat sangriaa ja opiskelivat. Tuli joulu, ja Heini ja Pekka lensivät hetkeksi koti-Suomeen.

Joululoman aikana oli tietenkin hoidettava jos jonkinlaisia asioita. Piti tasata kuulumiset perheen ja kavereiden kanssa, valmistella joulua – ja uusia ehkäisypillereiden resepti.

– Kun olin lähdössä lääkärille, äiti kehotti mittauttamaan hemoglobiinin, sillä olin ollut aika väsynyt. Painokin oli pudonnut, vaikka Espanjassa oli herkuteltu oikein olan takaa, Heini muistelee.

Hemoglobiini olikin alhainen ja lääkäri arveli, että syynä oli anemia. Diagnoosin varmistamiseksi Heini lähetettiin sairaalaan jatkotutkimuksiin.

– Siellä minulle tehtiin tunnin ajan erilaisia kokeita. Niiden perusteella tuli tieto, että kyseessä on pahalaatuinen verisairaus – todennäköisesti leukemia.

Minulla on syöpä

Tieto sairaudesta tuli sen verran sokkina, ettei Heini oikeastaan ehtinyt edes järkyttyä.

– Hurjaltahan se tuntui, mutta päällimmäinen ajatus oli, että pitää soittaa isälle ja kertoa, että minulla on syöpä.

Pekka oli jo mukana sairaalassa ja pian sinne tuli koko muukin perhe.

– Se oli oikeastaan aika cool. Kaikki olivat siellä minua katsomassa, sain olla oikein huomion keskipisteenä, Heini virnistää.

Kivaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sairaalassa olo kävi pian ikäväksi, kun koko ajan tehtiin tukuittain kokeita, eikä kukaan kertonut missä mennään. Meni vuorokausi ennen kuin lopullinen diagnoosi varmistui.

Heinillä todettiin krooninen myelooinen leukemia.

Lääkitys aloitettiin saman tien, ja siitä saakka Heinin päivärutiineihin on kuulunut lääkkeiden otto joka ikinen päivä, muutamia taukoja lukuunottamatta. Samalla on totuteltu säännöllisiin sairaalavisiitteihin: tarkastuksiin ja näytteidenottoihin. Tulokset ovat olleet milloin myönteisiä, milloin musertavia.

Alusta saakka on kuitenkin ollut selvää, että tautia ei paranneta lääkkeillä vaan tervehtyminen edellyttää luuydinsiirtoa.

Luovuttajaa etsimässä

Alkuun lääkärit arvelivat, ettei luuydinluovuttajan löytäminen olisi konsti eikä mikään. Olihan Heinillä kolme sisarusta, joista joku todennäköisesti sopisi luovuttajaksi. Optimistisesti arveltiin, että vuoden kuluttua tauti olisi jo voitettu.

– Se oli ehkä kaikkein kovin isku, kun kävi ilmi, ettei kukaan perheestä sovi luovuttajaksi, Heini muistaa.

Seuraavaksi luovuttajaa ryhdyttiin hakemaan luovuttajarekisteristä, ensin suomalaisesta, sitten kansainvälisestä. Tuo etsintä on kestänyt nyt kolme vuotta.

Näihin vuosiin mahtunut paljon, niin toivoa kuin takaiskujakin. Heini on itkenyt elämän epäreiluutta ja tuulettanut hyviä veriarvoja. Huutanut kivusta ja nauranut pimeille peruukkisuunnitelmilleen. Nukkunut unilääkkeiden voimalla ja sammunut arjen uuvuttamana.

Maailmalle ja naimisiin

Koska tulevaisuus on epävarma, Heinin motoksi on muodostunut: "Nyt jos koskaan". Hän on tehnyt läjäpäin juttuja, joita moni lykkää hamaan tulevaisuuteen.

Aivan ensimmäiseksi Heini palasi Espanjaan, vaikka lääkärit halusivat kieltää matkustamisen. Sittemmin hän on lentänyt ympäri Eurooppaa ja pari kertaa Yhdysvaltoihinkin.

Kaikkein kovimman nyt-jos-koskaan-jutun Heini ja Pekka toteuttivat viime syyskuussa ihan kotitanhuvilla. He sanoivat toisilleen "tahdon" yli sadan häävieraan edessä.

Eivätkä siis siksi, että uskoisivat sitoutumisensa jäävän lyhyeksi, vaan siksi, että se oli tärkeää.

– Sitä paitsi en ole ikinä oikeasti ajatellut, että kuolen tähän tautiin, Heini huomauttaa.

Toivo ja pelko

Juuri nyt näyttääkin siltä, että syöpä on viimein selätettävissä. Heinille on löytynyt luuytimen luovuttaja.

– Onhan se aika hurjaa, Heini tuumaa vielä sisäistäessään uutista.

– Oikeastaan mietin vain, että kohta lähtee tukka. Saan kokeilla, millaista on olla kalju, hän nauraa.

Siirto-operaatio tuo kuitenkin mukanaan paljon muutakin kuin peruukin. Etukäteen ei voida tietää, millaisia hylkimisreaktioita uusi luuydin aiheuttaa. Vaarana on myös, että siirrännäisen saaja sairastuu johonkin infektiotautiin, sillä siirron aikana immuniteetti on olematon.

Riskit ovat siis suuret

– Ajattelen niin, että se ei pelaa, joka pelkää. Paitsi, että pelkään ihan tosi paljon, Heini pohtii.

Välillä pelko on kuitenkin sysättävä syrjään ja keskityttävä muihin asioihin. Niin myös haastattelupäivänä, joka sattuu olemaan Heinin syntymäpäivä. Mummot ja ukit ovat jo matkalla kakkukahveille ja juhlakalun on aika ryhtyä valmistautumaan "vastaanottoon".

– Tänä aamuna mietin, että ensi vuonna, kun täytän 25, olen jo terve, Heini sanoo ja kiirehtii kattamaan juhlapöytää.

Lisää aiheesta:
Jokainen voi auttaa (Utain 20/2003)

Muualla verkossa:
Suomen syöpäjärjestöjen yhteiset verkkosivut
www.cancer.fi