Sisältöön
tampereen yliopisto: valoa pimeyteen 2015: valoa pimeyteen 2012:
Valoa pimeyteenTampereen yliopistoValoa pimeyteen
Valoa pimeyteen 2012

Ohjelma

Valoa pimeyteen - tiede parantaa maailmaa 28.1.2012 Tampere-talo

Ohjelma

10.00            Tieteen visuaaliset esittäytyvät Studiossa ja Soolon parvekkeella

                    Vaikuttava sirkus (TaY/Tutkivan teatterityön keskus)

                    Pirkanmaan  äänimaisemat ja Sata suomalaista äänimaisemaa

                    (Suomen Akustisen Ekologian Seura/TaY/Tamk)

                    Valokuva on IN  (Juha Suonpää/ Tamk)

                    Tilallisen ja kehollisen vuorovaikutus (TaY/ Tauchi)

                    Vuores – Eco2 (Tampereen kaupunki ja TTY)

                    Ihmisten varaosat  (BioMediTech/TTY ja TaY)

                    Poliisi tutkii (Poliisimuseo/Poliisiammattikorkeakoulu)

 

10.30            Rehtori Kaija Hollin tervehdys

10.40            Hannu Uusitalo: Silmän valo

11.05            Pertti Haapala: Suomen keksitty historia

11.30            Howard Jacobs: Miksi mitokondriot ovat tärkeitä?

                    Luento englanniksi, suomenkielinen tekstitys salissa

11.55            Johanna Sinisalo: Tieteet ja kirjailijan työ

12.20            Tauko, jonka aikana tieteen visuaaliset Studiossa ja kirjamyynti aulassa

13.20            Nätyn teatteritervehdys

13.45            Marja-Liisa Manka: Työ ja elämä

14.10            Olli Yli-Harja: Systeemibiologiaa Suomessa  

14.35            Markku Hedman: Miten huomenna asutaan?

15.00            Heikki Hellman: Miksi media valehtelee?

15.25            Yleisökilpailun palkintojen arvonta

15.30            The Irrationals - järjetöntä musiikkia

 

Howard Jacobs: Miksi mitokondriot ovat tärkeitä?

howardjacobs

Ensiksi haluan kiittää järjestäjiä siitä, että sain tilaisuuden puhua teille intohimoni kohteesta, mitokondrioista. Erityisen mukavaa on saada puhua vapaasti siitä, miksi mitokondriot ovat niin mielenkiintoisia, eikä pelkästään siitä, mitä kaikkea hyödyllistä tutkimustiedolla voisi mahdollisesti tehdä. Palaan tähän aiheeseen lyhyesti myöhemmin esityksessäni, koska tutkimuksemme pitkän aikavälin tavoite on mitokondrioiden toimintahäiriöistä johtuvien lukuisten sairauksien hoitaminen ja koska sen tutkimiseen käytetään teidän verovarojanne. Mutta uskon teidän myös ymmärtävän puhtaan tiedon merkityksen. Tiedon hankkiminen ympäröivän maailmankaikkeuden toiminnasta ja meistä itsestämme on ihmiskunnalle arvokas pyrkimys sinänsä, vaikkei se johtaisikaan  käytännön sovellutuksiin.

Joten nyt minä puhun mitokondriosta.

Kuten teistä varmasti moni tietää, tuttu tarina mitokondrioista hyödyllisinä tunkeilijoina soluissa on se, jonka George Lucas häpeämättömästi lainasi Star Wars -elokuvansa teemaksi selittääkseen ”voiman”. Tosiasiassa mitokondriot  antavat meille käyttökelpoista energiaa sellaisen kemiallisen yhdisteen kuin ATP:n muodossa, joka on kaikkien tuntemiemme eliöiden keskeinen energiamuoto.

Mitokondriot ovat ikivanhojen organismien jälkeläisiä ja läheisesti sukua joillekin nykypäivän bakteereille, jotka ovat kehittäneet erityisen tehokkaan tavan polttaa orgaanisia polttoaineita, kuten sokeria tai rasvoja, ja tuottaa paljon ATP:tä. Käytän termiä ”tehokas” täsmälleen samassa merkityksessä kuin moottorin tai voimalan tehokkuudesta puhuttaessa. Tehokas moottori muuttaa valtaosan polttoaineen energiasta käyttökelpoiseen muotoon, kuten sähkövoimaksi tai työntövoimaksi, ilman että energiaa pääsee karkaamaan lämpönä ympäristöön.

Voisi tietysti kysyä, että jos mitokondrioiden esi-isät kerran olivat niin tehokkaita, miksi ne eivät yksinkertaisesti vallanneet maailmaa, vaan päätyivät solujen sisälle? Tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista tai yleisesti hyväksyttyä vastausta, mutta me uskomme jonkin tai joidenkin seuraavaksi esittämistäni ideoista selittävän tämän.

Ensimmäinen ja ilmeisin selitys on, että niin kauan kun mitokondrioiden esi-isät elivät toisen solun sisällä, niiden ei tarvinnut vaivautua löytämään ulkoista ravinnonlähdettä, sillä solu koostui niiden polttoaineesta, orgaanisista molekyyleistä. Viedäkseni käyttämäni voimalavertauksen hieman pitemmälle, niin kyllähän voimala kannattaa sijoittaa lähelle hiilikaivosta tai öljynporauskenttää. Tässä argumentissa on kuitenkin pieni heikkous, sillä hiili täytyy yhä kaivaa maasta. Biologisin termein ilmaistuna tunkeilijabakteerin emosolun täytyy edelleen löytää ja prosessoida ravintoa itselleen ja bakteerin syötäväksi, vaikka bakteeri voikin sitten käyttää polttoaineen tehokkaammin kuin emosolu yksin voisi.

Jos evoluutiota pitää pelkästään itsekkäänä kilpailuna, tällainen kumppanuus tuntuu täysin järkevältä. Bakteeri halusi vain saada helposti ravintoa, ja siihen toisen solun sisällä eläminen oli ihanteellinen ratkaisu. Myös emosolun saama hyöty näyttää ilmeiseltä. Jos sillä on mahdollisuus päästä käsiksi bakteerin energiavarastoon, se pystyy käyttämään energiaa paljon tehokkaammin kuin ympärillä olevat solut, jotka eivät ole saaneet bakteeritartuntaa. Näyttää todella siltä, että yhteistyön kehittymisen alkuaskel oli kanavasysteemi, jossa emosolu imaisi ATP:n itselleen suoraan mitokondrioiden esi-isästä aiheuttamatta bakteerille juuri mitään vahinkoa.

Tämä on hyvä esimerkki tunnetusta biologisesta ilmiöstä nimeltä symbioosi, eli vuorovaikutussuhteesta, josta molemmat osapuolet hyötyvät. Symbioosi tarkoittaa yksinkertaisesti yhdessä elämistä. Mitokondrioiden esi-isien tapauksessa tarvitsee vain lisätä yksi etuliite, jotta ilmiöstä tulee ”endosymbioosi”, eli sisäkkäistä yhteiseloa. Endosymbioosissa yksi organismi siis elää toisen sisällä, ja molemmat hyötyvät tästä.

Palataan vertaukseen hiilikaivoksen kupeessa sijaitsevasta voimalasta: voimala tuottaa sähköä, jota hiiltä kaivavat koneet ja hiiltä voimalan turbiinien uuneihin kuljettavat junat puolestaan käyttävät. Näin syntyy erittäin tuottoisa ‘yhtiö’, jossa koko polttoainekierto on turvattu.

Mitokondrion esi-isien syntyyn liittyvän endosymbioosiesimerkin lisäksi on olemassa lukuisia muita kiinnostavia esimerkkejä endosymbioosista nykyisissä organismeissa. Yksi eniten tutkituista on hyönteiset, mukaan lukien banaanikärpänen Drosophila, jota minä ja monet muut tutkijat käytämme ensisijaisena tutkimuskohteenamme tai malliorganisminamme. Suurin osa maailman hyönteislajeista, ja mahdollisesti suurin osa kaikista elävistä hyönteisistä, tarjoaa suojapaikan endosymbioottisille bakteereille, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin mitokondrioiden esi-isät. Hyönteisten solujen sisällä elää kymmeniä tai jopa satoja endosymbioottisia bakteereja rinta rinnan mitokondrioiden kanssa, yhtenä ylimääräisenä polttoainevaraston käyttäjänä. Bakteerit ovat ehkä sopeutuneet käyttämään hieman erilaisia polttoaineita kuin mitokondriot, jolloin ne eivät kilpaile mitokondrioiden kanssa, vaan pikemminkin auttavat niitä ja näin ollen myös emosolua.

Mutta ehkä tarina ei lopukaan tähän. Ehkä se organismi, johon muinainen mitokondrio tunkeutui ei ollutkaan aivan hyödytön ja tehoton pläntti niin kuin äsken väitin, vaan se olikin kehittänyt omia erityispiirteitä, joilla se korvasi tehottoman energiajärjestelmänsä puutteita. Eräs näistä erityispiirteistä on sen erityislaatuinen solunsisäinen järjestys sisäisine solurankoineen ja

-kalvoineen. Tämä rakenne teki mahdolliseksi sekä aineiden tehokkaan kuljettamisen solun sisällä että liikkumisen ympäristössä, mikä puolestaan auttoi ravinnonlähteiden saamisessa ja kompensoi solun melko tehotonta ravinnonkäyttöä.

Vieläkin tärkeämpää  on ehkä se, että solunsisäisen jaottelujärjestelmän myötä solu sai uusia tapoja varastoida ja levittää geneettistä materiaalia, mikä puolestaan mahdollisti valtavien DNA-määrien hankkimisen kaikista mahdollisista lähteistä kahdentamalla, jakamalla edelleen ja jakamalla yhä uudelleen sen oman kromosomiston kokoa ja hotkimalla ympäristönsä muiden organismien kromosomistoja, mukaan lukien sen oman tunkeutujabakteerin kromosomiston.

Lyhyesti sanottuna tämä näyttää olleen voittoisa yhdistelmä: organismi, jolla on sekä erittäin tehokas energianhankkimisjärjestelmä että kyky prosessoida ja käyttää valtavia määriä geneettistä informaatiota ja vielä kyky liikkua parhaiden saatavissa olevien ravinnonlähteiden perässä. Tästä kumppanuudesta kehittyivät niin monet eksoottiset yksisoluiset organismit kuin  nykyajan eläimet ja kasvitkin.

Mitokondrion esi-isä luovutti aikoinaan suuren osan geeneistään emosolulle, jolloin sille itselleen jäi vain pieni jäänne entisestä asemasta autonomisena organismina. Jäänne on mitokondrio-DNA. Emosolulle tämä oli melko yksinkertainen prosessi, sillä sen kromosomisto oli jo mukautunut omaksumaan uutta geeni-informaatiota. Ainoa ratkaisua vaativa ongelma oli sen varmistaminen, että siirrettyjen geenien koodaamat materiaalit kulkeutuvat tehokkaasti takaisin mitokondrioon. Niinpä solu kehitti eräänlaisen postinumerojärjestelmän: se leimasi tuotteet niin, että ne pystyivät tarttumaan mitokondrion ulkopinnan reseptoreihin, josta ne voitiin siirtää sisään.

Evoluution myöhempien vaiheiden aikana pitkäaikainen kumppanuus synnytti monisoluisia eliöitä kaikkine niine erilaisine kudoksineen ja elimineen, joita on nykyajan kasveissa ja eläimissä. Kun organismit kehittyivät monimutkaisimmiksi, niiden mitokondriot saivat uusia tehtäviä. Nykyään mitokondriot eivät ole pelkästään energianlähteitä, vaan myös kierrätyskeskuksia. Sen sijaan, että mitokondriot polttaisivat kaiken polttoaineensa, ne purkavat osan siitä kemiallisiin ainesosiin ja lähettävät ne eteenpäin käytettäväksi uusien solukomponenttien rakentamiseen.

Auton moottorissa palavan polttoaineen tapaan solun palamisprosessi on hapettumisilmiö, jota pitää säännellä ja valvoa järjestelmän ylikuormittumisen estämiseksi. Ylikuormittuminen tuottaa myrkyllisiä sivutuotteita, tässä tapauksessa kemikaalisesti erittäin reaktiivisia happiradikaaleja, jotka voivat vahingoittaa biologisia materiaaleja kuten DNA:ta. Tätä voisi verrata haitallisiin kaasuihin, joita syntyy, kun moottorissa palavan polttoaineen ilma-polttoainesuhde on vääränlainen. Tällöin myös moottorin energiantuotanto heikkenee. Joissain tapauksissa tällaisen tapahtuman kemiallinen jälki itse asiassa tuottaa signaalin, jonka avulla mitokondrio lähettää ohjeita muuhun soluun.

Kiinnostavaa on, että vaikka mitokondriot ovat luovuttaneet GENEETTISEN autonomiansa emosolun genomille, ne ovat omaksuneet uusia, hyödyllisiä ominaisuuksia, jotka vaikuttavat solujen päivittäin tekemiin tärkeisiin päätöksiin: kasvaa ja jakautua, erilaistua pidemmälle erikoistuneiksi soluiksi vai tehdä itsemurha. Solujen itsemurha voi kuulostaa kummalliselta, mutta se on itse asiassa hyvin yleistä. Solut, joita on tarpeeseen nähden liikaa, kuten tehtävänsä tehneet ja haitalliset bakteerit tappaneet immuunisolut, täytyy laittaa kiertoon, jotta toiset solut voivat hoidella seuraavan hyökkäyksen. Solut, joilla on poikkeavia kasvuominaisuuksia tai joiden DNA on pysyvästi vahingoittunut, täytyy tuhota, jotta riski niiden kehittymisestä kasvaimiksi voidaan minimoida. Erityisesti ne solut, joilla on ongelmia energiantuotannossa tai jotka tuottavat liian paljon haitallisia sivutuotteita täytyy korvata terveemmillä soluilla kehon kantasolujen osastolta. Näin ollen tärkeimpiin päätöksiin – kuolla vai ei, kasvaa ja jakautua vai muuttua kantasoluista pidemmälle erikoistuneeksi solutyypiksi – vaikuttavat mitokondriot. Itse asiassa mitokondriot usein tekevät varsinaisen päätöksen ja sitten lähettävät kemialliset ohjeet loppusolulle. Mitokondriot eivät siis ainoastaan ilmaise omaa energiastatustaan, vaan muuntavat myös muilta tahoilta tulevia signaaleja ja panevat toimeen tai peruuttavat elämän ja kuoleman päätöksiä.

Ei siis ole mitenkään yllättävää, että vialliset mitokondriot ovat erittäin merkittävässä asemassa monissa sairaustiloissa, mukaan lukien monissa tavallisimmissa taudeissa. Kun aloitin työni tällä alalla, mitokondriotautien luultiin olevan vain joku harvinainen sairausluokka, joka saattaa vaikuttaa solujen joihinkin tiettyihin energiakäytäviin. Nyt on kuitenkin selvää, että jopa sellaiset sairaudet kuin aivohalvaus ja sydänkohtaus ovat suurelta osin yhteydessä mitokondrioihin. Kun aivojen tai sydämen hapensaanti keskeytyy, mitokondrion moottori sammuu, koska se pyrkii rajoittamaan haitallisen polttoaineseoksen aiheuttamaa vahinkoa. Kun hapensaanti yhtäkkiä palautuu entiselleen, mitokondrion moottori pysyy yhä sammuksissa, mutta haitallisten happiradikaalien tuotannossa syntyy väistämättä piikki, mikä aiheuttaa solutuhoja ja solujen itsemurhia.

Tunnettu vanhuusiän sairaus, Parkinsonin tauti, syntyy, kun mitokondrion energiajärjestelmä vioittuu kehon liikkeitä kontrolloivissa hermosoluissa tai niitä korvaavissa tai ylläpitävissä soluissa. Vioittumista seuraavista soluvahingoista seuraa solukuolema, mikä puolestaan johtaa rappeutumiskierteeseen.

Osa tämänhetkisestä tutkimuksestani pyrkii selvittämään, voimmeko ottaa oppia luonnosta ja löytää keinoja tällaisten katastrofaalisten seurausten lieventämiseksi, ehkäisemiseksi tai jopa kumoamiseksi.

Yllättävää kyllä, miltei kaikissa ”primitiivisemmissä” organismeissa, joissa on mitokondrio, mitokondrion energiajärjestelmässä on ylimääräinen komponentti, joka pystyy käsittelemään taidokkaasti ylikuormituksen, tilapäisen häiriön tai happivajeen aiheuttamaa kuormitusta. Tämä on varsinainen ohitusjärjestelmä, joka pitää turbiinin tyhjäkäynnissä silloin, kun voimalan tärkeimmät osat eivät ole käytössä tai kun ne ovat pois päältä tai korjattavana. Kun ohitusjärjestelmä on toiminnassa, polttoaineen tuottama energia yksinkertaisesti haihdutetaan lämpönä sen sijaan, että se käytettäisiin ATP:n tekemiseen.

Tämä ohitusjärjestelmä on itse asiassa miltei universaali: sitä tavataan sienissä, kasveissa ja jopa joissain alkukantaisissa eläimissä. Sitä ei kuitenkaan ole tavattu niissä eläinryhmissä, joita pidetään evoluution kaikkein kehittyneimpinä luomuksina – eläimissä, jotka juoksevat, uivat tai lentävät nopeasti. Joukko sisältää hyönteiset ja niiden sukulaiset, selkärankaiset kuten kalat, matelijat, nisäkkäät ja linnut ja jopa mustekalat ja kalmarit, jotka porskuttavat eteenpäin käyttämällä lihasvoimalla tuotettua suihkuvoimaa. Kaikille näille organismeille on yhteistä se, että ne käyttävät ATP:n tuottamaa lihasvoimaa paetakseen saalistajia tai saalistaakseen itse. On esitetty, että kaikkien ryhmien esi-isät menettivät mitokondrion ohitusjärjestelmän evoluution saatossa yksinkertaisesti siitä syystä, että sitä on lähes mahdotonta sammuttaa kokonaan. Ohitusjärjestelmä estää ATP:n maksimaalisen tuotannon, mikä voi olla kohtalokasta silloin, kun maksimaalinen lihasvoima on tarpeen eloonjäämisen kannalta. Ohitusjärjestelmästä luopuminen oli siis evoluution kannalta hyödyllistä, mutta sillä oli myös haittapuoli: järjestelmän kuormituksenkesto heikkeni etenkin vanhuusiässä.

Me olemme lähestyneet tätä ongelmaa kysymällä mitä tapahtuisi, jos ohitusjärjestelmä siirrettäisiin geneettisesti alemmista organismeista ylempiin organismeihin tai niiden soluihin, vaikkapa banaanikärpäsiin, ihmisiin tai hiiriin. Tulokset ovat olleet kiinnostavan myönteisiä. Kun ohitusgeenit on laitettu ”takaisin” kärpäsiin, geneettisesti muunnellut kärpäset ovat vaikuttaneet yhtä terveiltä kuin tavalliset kärpäset, elleivät jopa pikkuisen hoikemmilta ja jäntevämmiltä. Niitä ei tosin ole vielä testattu äärimmäistä kestävyyttä vaativissa tilanteissa. Ne ovat kuitenkin saaneet vastustuskyvyn mitokondrion tavallisen energiajärjestelmän myrkkyjä vastaan, ja ohitusjärjestelmä suojaa niitä myös geenimutaatioilta, jotka suoraan heikentävät mitokondrioiden tavallista energiajärjestelmää ja joko kehittyvät tappavaksi taudiksi tai ihmisten Parkinsonin tautia vastaavaksi rappeuttavaksi taudiksi. Pariisilaisilla kollegoillamme on välineet, joilla testigeeni voidaan siirtää nisäkkääseen, ja yhteistyössä olemmekin onnistuneet siirtämään ohitusjärjestelmän hiiriin. Hiiret ovat nyt yhdeksänkuisia ja ilmeisesti täysin terveitä. Alustavien merkkien perusteella ne myös vaikuttavat sietävän kuormitusta hyvin. Seuraavaksi risteytämme hiiret Parkinsonin taudin kaltaisille sairauksille alttiiden hiirikantojen kanssa saadaksemme selville, onko niillä suoja tautia vastaan.

Unelmoimme ohitusjärjestelmän siirtämisestä tulevaisuudessa ihmisiin ja sitä kautta mitokondrioiden toimintahäiriöiden aiheuttamien sairauksien lieventämisestä, pysäyttämisestä tai jopa ehkäisemisestä.

Palatakseni puheeni alkuun: minua kiehtoo mitokondrioissa niiden erikoislaatuinen evoluutiohistoria endosymbionttina sekä pyrkimys ymmärtää niiden toimintaa. Tietämyksemme perusteella olemme kehittäneet menetelmän, joka saattaa jonain päivänä vaikuttaa merkittävästi lääketieteeseen ja maksaa yhteiskunnalle osin takaisin meihin sijoitetut varat. Eniten meitä motivoi kuitenkin vahva halu saada tietää lisää. Olenkin erittäin ylpeä siitä, että saan edustaa paikallista tiedeyhteisöämme täällä tänään, ja haluan kiittää teitä siitä, että olette tukeneet taivaltamme kohti parempaa ymmärrystä siitä, miten mitokondriot palvelevat solujemme arkisia perustarpeita.

Kiitos, että kuuntelitte minua. Olkoon mitokondrioiden voima kanssanne!

 

TIETEET KIRJAILIJAN TYÖSSÄ

Alustus Valoa pimeyteen –tiedetapahtumassa 27.1.2012

Johanna Sinisalo

Kuten monet teistä varmaan tietävät, kirjoitan mielelläni realistisesta lajityypistä poikkeavasti. Kertomuksissani ja romaaneissani irrotaan usein arkitodellisuuden kehyksestä ja operoidaan sellaisilla muuttujilla, joita ei välttämättä todistettavasti esiinny reaalimaailmassa. En kuitenkaan mielelläni laske teoksiani minkään vakiintuneen genren piiriin, sillä lajityyppihän ei ole kirjoittajalle mikään päämäärä, vaan vain työkalu, ja saman kirjan työstämiseen voi käyttää useitakin työkaluja.

Luulisi, että fiktiokirjailija, ja ei-realistisen fiktion kirjailija eritoten, olisi mahdollisimman väärä henkilö puhumaan tieteestä. Tiedehän pyrkii objektiivisuuteen ja ilmiöiden verifioimiseen, kun taas minä käytän osana kirjallista materiaaliani ilmiöitä ja asioita, joita ei kerta kaikkiaan ole olemassa. Muistan erään nuoren haastattelijan toteamuksen: ”eikö olekin valtavan helppoa kirjoittaa kirjoja, kun ei tarvitse yhtään välittää siitä mikä on totta, vaan voi keksiä kaiken omasta päästään?”.

Voin kertoa teille, että käytännössä asia on aivan päinvastainen. Jos kirjailija edustaa science fiction -lajityyppiä, jo genren nimi kertoo, että tieteellä on siinä merkittävä osuus. Science fictionin lajityypissä kaikkein eksoottisimmallakin ympäristöllä, olennolla tai tapahtumasarjalla tulee olla tieteellisesti perusteltavat juuret. Jos science fiction -kirjailija kirjoittaa teokseensa lohikäärmeen, on sen olemassaolo selitettävä luonnontieteellisesti: se voi olla esimerkiksi geenimuuntelun tai asuinplaneettansa evoluution tulos. Fantasiakirjallisuudessa lohikäärme voi olla annettu asia, jonka alkuperää ei tarvitse selitellä, mutta muita haasteita löytyy kyllä. Jos fantasiakirjailija valitsee tarinansa kertomiseen täysin fiktiivisen maailman, kuten esimerkiksi J.R.R. Tolkien teki klassisessa Taru sormusten herrasta -trilogiassaan, tällaisen kokonaan alusta asti rakennetun miljöön luomiseen tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja eri alojen tietoa – maailmalla on oltava järkeenkäypä geologia, historia, ajanlaskujärjestelmä, poliittinen järjestelmä, ekonomia, lingvistiikka ja niin edelleen, ja nämä kaikki asiat on myös enemmän tai vähemmän saatettava lukijan tietoon. Eli mielestäni ne kirjailijat, jotka sijoittavat tarinansa nykypäivään, omaan maailmaamme ja kirjoittavat mimeettisen realistisesti, pääsevät tavattoman helpolla, koska heidän ei tarvitse selittää eikä perustella lukijalleen, mikä on ”auto” tai mitä tarkoittavat ”vaalit” tai ”alkoholipolitiikka”, vaan voivat luottaa siihen, että lukija tuntee nämä käsitteet ja merkitykset ja niiden vaikutukset yhteiskunnassa. Fiktiivisissä maailmoissa kaikki omasta maailmastamme poikkeavat asiat on erikseen myytävä lukijalle niin, että kirjallinen konstruktio vaikuttaa uskottavalta.

Omissa teoksissani en ainakaan toistaiseksi ole juurikaan rakennellut kokonaisia vaihtoehtoisia maailmoja, kontrafaktuaalisia historioita kylläkin. Useimmiten töissäni realismin traditiolla kuvatun maailman keskelle vain tunkeutuu jokin arkitodellisuuden ulkopuolinen muuttuja. Näin pyrin hieman etäännyttämään lukijaa arkisesta havaintomaailmasta, jossa asioita pidetään itsestään selvinä ja jokapäiväisyys ja tuttuus trivialisoivat monet kysymyksenasettelut. Tällainen luomani uusi viitekehys luo erilaisen näkökulman aiheeseen ja usein myös abstrahoi käsiteltävän ongelman. Näin teemaa voidaan parhaassa tapauksessa käsitellä ilman lukijan omasta kokemuspiiristä lähtevien ennakko-odotusten ja mahdollisten ajatuksellisten luutumien painolastia. Esimerkiksi sukupuoliroolit, rasismi tai ihmisen suhde luontoon ovat aiheita, joihin vaikuttaa väistämättä kunkin oma arkikokemus – kysymyksenasettelua ei nähdä objektiivisesti, koska siihen on henkilökohtainen kosketus. Arkitodellisuuden ulkopuolisten muuttujien käyttö – kuten tarinan projisioiminen johonkin muuhun aikaan tai paikkaan kuin omaamme, tai esimerkiksi yliluonnollisen elementin sisällyttäminen tarinaan – edesauttaa siis subtekstien luomista ja käsiteltävän problematiikan tarkastelua uudesta, tuoreesta näkökulmasta. Eli toisin sanoen, jos haluat parantaa maailmaa fiktion keinoin, tee se kiertoteitä.

Tästä ajattelutavasta seuraa tai siihen sisältyy myös siis se seikka, että fantasia ja science fiction -lajityypit ovat – joskin säännöstä on myös poikkeuksia – useimmiten kaikkea muuta kuin eskapistisia, viihteellisiä ajatusleikkejä tai aikuisten satuja. Esimerkiksi pintatasolla seikkailu- ja sotakertomuksena näyttäytyvä Tolkienin Taru sormusten herrasta analysoi hyvinkin tarkkanäköisesti vallan vaikutusta yksilöön, yhteisöllisyyden merkitystä, totalitarismin uhkia ja teknistyvää maailmankuvaa. Tai tunnettu Kafkan novelli Muodonmuutos, jossa mies muuttuu valtavaksi torakaksi, käsittelee varsin pysäyttävästi ja tehokkaasti yksilön ulkopuolisuuden, vieraantumisen ja syrjäytymisen teemoja yhteisössä.

Kerron esimerkin omasta tuotannostani. Romaanini Ennen päivänlaskua ei voi, joka ilmestyi vuonna 2000, sai yhden alkusysäyksistään vuonna 1997. Tuolloin tiedotusvälineissä käytiin erityisen kiivasta keskustelua suurpetohavainnoista asutuskeskuksissa; muun muassa täällä Tampereella, Tesomalla, vieraili karhu. Lapsia ei olisi haluttu päästää enää kouluun jalkaisin, ja yleisönosastoissa esitettiin suoria ehdotuksia koko karhukannan hävittämisestä.

Kuka tahansa vähänkin suurpetojen elämäntapaan perehtynyt ihminen olisi voinut kertoa, että näistä eläimistä on huomattavasti vähemmän vaaraa ihmisille kuin esimerkiksi normaalista autoliikenteestä, eivätkä esimerkiksi karhut todellakaan liikuskele asutuskeskusten liepeillä vaanimassa mehukkaita peruskoululaisia paisteikseen. Karhut ovat pääasiallisesti kasvissyöjiä, ja Suomessa viimeisen sadan vuoden aikana on karhun hyökkäyksen uhrina saanut surmansa tasan yksi ihminen – tässäkin tapauksessa kyseessä oli emokarhu, ja onneton lenkkeilijä oli osunut emon ja sen pentujen väliin. Tesoman karhun kohdalla julkinen keskustelu velloi enimmäkseen ”ne jyrää meitin” –näkökulmasta, eikä kukaan esittänyt kysymystä, mikä elämänmuoto tässä itse asiassa onkaan alunperin tunkeutunut toisen reviirille.

Koko keskustelua väritti ja hysteriaa ruokki siis kaksi vahvaa asennetta: tietämättömyys ja ylimielisyys. Päättelin uutisen kommentoinnin perusteella, että asia, mitä ei riittävästi tunneta, luokitellaan välittömästi uhaksi. Samalla asetuttiin luonnon ulkopuolelle ja ennen kaikkea yläpuolelle, eikä ihmisen asemaa ja oikeutusta kontrolloida muita elämänmuotoja omiin tarpeisiinsa vedoten mitenkään kyseenalaistettu. Tämä oli mielestäni tavattoman kiinnostavaa.

Tämä koko tapahtumasarja ja siihen liittynyt julkinen keskustelu oli minulle sysäys lähteä kirjallisuuden avulla käsittelemään ihmisen ja luonnon suhteen vääristymistä ja ihmisen vieraantumista omasta roolistaan nisäkäslajina. Tulin nopeasti hyvin tietoiseksi siitä, että tämäntapaisen teeman käsittely niin kutsutun ”normaaliproosan” keinoin johtaa helposti ylipoleemisuuteen, osoittelevuuteen ja sormi pystyssä saarnaamiseen, jolloin teksti ja sitä kautta myös sen sanoma muuttuvat epäkiinnostaviksi ja helposti torjuttaviksi.

Päätin ottaa käyttöön spekulatiiviset, arkitodellisuuden ulkopuolisilla muuttujilla operoivat metodit. Otin aluksi pohdintaan ”entäpä jos” -kysymyksen: entäpä jos Suomen metsissä eläisikin eläinlaji, joka saattaisi olla todellinen uhka ihmissuvulle; joka siis voisi kilpailla sen kanssa samasta ekologisesta lokerosta?

Mietin pitkään mahdollisuutta konstruoida tällainen fiktiivinen laji alusta alkaen, mutta sitten sain erittäin innoittavan ajatuksen. Tällainen myyttinen lajihan on jo olemassa kansanperinteessä: peikko – metsissä elävä, ihmistä muistuttava mutta yhtä kaikki vieraana ja väliin uhkaavanakin lajina pidetty olento. Entäpä jos kaikki peikkohahmoon liittyvät sadut, tarinat, myytit ja legendat perustuisivatkin olemassa olevaan nisäkäslajiin? Suomalainen kansanperinne tuntee paljon erilaisia eläinsatuja, entäpä jos tulkitsisimme peikkosadut eläinsaduiksi muiden joukossa?

Tästä ajatuksesta lähti liikkeelle romaanin kehittelytyö. Sijoitin tarinan maailmaan, joka on muuten aika eksaktisti Tampere 2000-luvun vaihteessa, mutta jossa historia on yhdellä tavalla erilainen kuin tuntemassamme maailmassa: Pohjois-Euroopan metsissä ja tuntureilla elää tämä harvinaiseksi käynyt nisäkäslaji.

Tein runsaasti taustatutkimusta, kun kehitin peikolle löytöhistorian, evoluutioprosessin, elintavat ja fysiikan. Koska peikko saduissa muistuttaa ihmistä, rakensin peikon konvergentin evoluutioteorian mukaisesti jossakin määrin ihmisen muotoiseksi – se kulkee mm. kahdella jalalla, sillä on hiuksia muistuttava harja, käsimäiset eturaajat jne. Luonnollisesti jouduin, kun sijoitin peikkoa suomalaisen faunan osaksi, tutkimaan myös yleistä historiaa, latinalaisten nimeysten periaatteita ja niin edelleen.

Folkloristiikan taustatutkimustyö rakensi lisää peikon hahmoa ja olemusta. Tein kansanperinteestä suurenmoisia löytöjä, jotka tuottivat keskeisiä oivalluksia. Tarujen mukaan peikot muuttuvat päivänvalossa kiveksi, joten konstruoin tästä uskomuksesta peikolle biologisen ominaisuuden, jonka mukaan varsinkin nuori yksilö menee ahdistettuna katatoniseen tilaan, jossa sen elintoiminnot hidastuvat – tällainen lajia säilyttävä ominaisuus on muun muassa opossumeilla. Oivalsin myös, kuinka vaihdokasmyytti – se, että aikoinaan saatettiin uskoa peikkojen vaihtaneen ihmislapsen omaan jälkeläiseensä – on ollut ehkä ihmiskulttuurin tapa legitimoida heimolle muuten rasitteeksi koituvan jälkeläisen, esimerkiksi kehitysvammaisen lapsen tuhoaminen.

Puhtaasti teknisenä ratkaisuna rakensin peikon hahmoa kirjaan erilaisista fakta- ja fiktiodokumenttikatkelmista, joista osa on tekaistuja, osa todellisia lainauksia tieto- ja kaunokirjallisuudesta. Katkelmat antavat lukijalle tietoa ja perspektiiviä peikon esiintymisestä kansanperinteessä, historiassa, zoologisissa teoksissa, uskontotieteessä, kaunokirjallisuudessa ja niin edelleen ja näin rakentavat lukijalle kokonaiskuvaa peikosta lajina ja olentona. Tällä kollaasimaisella, voimakkaan intertekstuaalisella rakenteella pyrin tietoisesti jäljittelemään ihmisen aidon tiedonhaun prosessia, tapaamme hahmottaa maailma paloista ja sirpaleista. Sieltä täältä saamistamme informaatiokatkelmista muodostamme jokainen oman, subjektiivisen kokonaiskuvamme jostakin asiasta tai ilmiöstä.  Tekniikka tuntui onnistuneelta, sillä olenkin ilokseni saanut paljon palautetta tämän fiktiivisen olennon todentuntuisuudesta – jotkut lukijat jopa alkoivat itse hieman epäillä, että näitä eläimiä todella on olemassa. ”Olenko minä nukkunut jollain ratkaisevalla biologian tunnilla?” kysyi yksi lukija.

Tätä luomaani otusta saatoin sitten käyttää fiktiossa hyödyksi monin tavoin. Se ei pelkästään auttanut minua käsittelemään luonnon ja kulttuurin dikotomiaa, vaan myös johti tarkkailemaan ihmisen ennakkoluuloja ja torjuntaa kaikkea vierasta ja omista standardeista poikkeavaa kohtaan.

Tämän selostuksen kuultuanne ette enää ehkä ihmettele, miten keskeinen asema monilla tieteillä on kirjailijan työssäni. Yleensä arkikeskustelussa sana ”tiede” käsitetään niin sanotuiksi koviksi luonnontieteiksi – se tuo mieleen kemian, fysiikan, astronomian, ehkä joskus biologian tai lääketieteenkin. Mutta usein unohdetaan, että jokainen kirjailija – nekin, jotka eivät katso tarvitsevansa erityistä taustatutkimusta – käyttävät aivan varmasti tietäen tai alitajuisesti hyödykseen muita tieteitä, ainakin kirjallisuustieteen, psykologian ja sosiaalipsykologian oppeja.

Minulta on monesti kysytty, ovatko kirjallisuustieteen opinnot – joita siis minullakin on takanani – kirjailijalle hyödyksi vai peräti haitaksi. Itse ajattelen sen vertauskuvan kautta niin, että mikäli kaunokirjallisuuden luominen olisi tarkkuusampumista, on kirjallisuustieteen teorioiden tuntemus verrannollista siihen, että osaa sujuvasti purkaa ja koota aseen. Siitä ei välttämättä ole suoraa hyötyä siihen, kuinka tarkkaan osuuu maalitauluun, mutta välineensä tuntemus ei koskaan voi olla haitaksi.

Luonnontieteisiin nojauduin vankasti myös viimeisimmässä romaanissani Enkelten verta. Kirja lähtee liikkeelle hyvin dokumentoidusta todellisesta ilmiöstä, eli mehiläisten joukkokatoamisista. Mehiläisyhdyskuntien romahtamisesta (josta käytetään nimitystä CCD, Colony Collapse Disorder) on raportoitu jo 2000-luvun vaihteesta ja ilmiö on ollut ennen tätäkin aaltoa olemassa. Minulla oli mielessäni varsin jylhä aihe: kuolema ja sen kieltäminen länsimaisessa yhteiskunnassa. Meillehän ainoa sallittu tapa tarkastella kuolemaa on väkivaltainen viihde, jota seuratessamme voimme tuudittautua ajatukseen, ettei se ole kuitenkaan oikeasti totta. Muuten kuolema johdonmukaisesti lakaistaan maton alle ja pois näkyvistä. Tämän huomaa vaikkapa omaisten kuolemaan liittyvästä häveliäisyydestä ja kuolemaan liitetyistä eufemismeista, ja näkymättömyyspolitiikka ulottuu myös muihin lajeihin – mitä vähemmän tiedämme siitä, miten eläinproteiini on lautasellemme päätynyt ja mitä vähemmän syötävä tuote muistuttaa alkuperäisestä, surmatusta eläimestä, sitä tyytyväisempiä olemme. Kuoleman kieltämisessä melkoinen makrotason saavutus on suhtautumisemme omaan planeettaamme ja tuleviin sukupolviimme. Omalla käyttäytymisellämme me tapamme lapsenlapsiamme joka päivä silmääkään räpäyttämättä. Mehiläisten joukkotuho ei kiinnosta, vaikka syiksi ovat kaiken todennäköisyyden mukaan paljastumassa ympäristömyrkyt ja niiden mehiläisten immuniteettia heikentävä vaikutus. Me tuhahdamme, että tullaan sitten toimeen ilman hunajaa, vaikka laskutavasta riippuen 40 – 70 % ihmiskunnan ravinnosta on riippuvaista mesipölyttäjistä.

Vaikka mehiläiset ovat meille tärkeitä tuotantoeläimiä, ne ovat poikkeuksellisia siinä mielessä, että niitä ei voi hallita pakkokeinoilla kuten muita ihmisen hyödyntämiä lajeja – niitä ei voi sulkea karsinaan eikä hakata hiljaisiksi. Kun uppouduin mehiläisistä kertovaan fakta-aineistoon, huomasin nopeasti, että mehiläinen on lähes kaikissa maailman mytologioissa yhdistetty kuolemattomuuteen ja tuonpuoleisen lähettilään virkaan. Tutuin esimerkki meille suomalaisille lienee Lemminkäisen äiti, joka Tuonelan joelta lähetti mehiläisen hakemaan taivaasta voidetta poikansa eloon herättämiseen. Ja mehiläisen – tai monen muun yhdyskuntahyönteisen – kuolemattomuus ei ole pelkästään myyttien tasolla. Mikäli ulkopuolinen tekijä ei tuhoa mehiläisyhdyskuntaa, se on kuolematon olento – yksilöt uusiutuvat kuten ihmisruumiin solut, mutta yhdyskunta jatkaa elämäänsä.

Näistä aineksista aloin kehittää kuoleman kieltämisen teeman orkestraatiota teokseeni. Päähenkilöni on mehiläishoitaja, mutta myös hautausurakoitsija. Työssään ja myös yksityiselämässään hän joutuu kohtaamaan kuoleman – sekä henkilökohtaisella tasolla että myös laajemmassa mitassa, sillä kirjassani, joka sijoittuu tämän vuosikymmenen loppupuolelle, mehiläisten häviäminen on riistäytynyt käsistä ja ihmiskunnankin lähtölaskenta on kenties alkanut.

Kun tutkin mehiläisiä kirjaani varten, havaitsin muun muassa, että mesipölyttäjien syntyminen on tiukasti sidoksissa kukkakasvien evoluutioon ja sitä kautta koko ekosfäärimme syntymiseen. Mehiläisten erityisominaisuuksiin perehtyessäni ajattelin useasti, että tieteiskirjailijoiden ei tarvitsisi lainkaan nähdä vaivaa vieraiden planeettojen elämänmuotojen keksimisessä, sillä niin oudoilla kyvyillä varustettuja, meihin verrattuna ylivertaisia olentoja vaikuttaa tälläkin hetkellä omassa, arkisessa maailmassamme. Mehiläinen muun muassa aistii magneettikenttiä ja haistaa stereona, sillä on sisäänrakennettu GPS-paikannin ja abstraktioiden välittämiseen kykenevä viestintäjärjestelmä.

Kun tekee perusteellista taustatutkimusta, kuten vaikkapa minä peikkojeni ja mehiläisteni kanssa, taustatutkimus aina alkaa rakentaa tekstiä yhdessä kirjailijan kumppanina. Tosiseikat sulkevat juonellisia polkuja ja toisaalta avaavat uusia väyliä, jotka eivät ilman taustatutkimusta olisi tulleet mieleenkään. Löydetyt faktat ovat kuin koukkuja, joihin voi ripustaa tapahtumia ja juonenkäänteitä. Lisäksi tarkka taustatutkimus luo todentuntuisuuden illuusion, jonka avulla lukijalle voidaan esitellä lähes uskottavasti myös erittäin epätodennäköisiä tai suorastaan mahdottomia asioita. Lukija toki ymmärtää, että nämä esitetyt väitteet ovat kirjoittajan spekulaatiota tai mielikuvituksen tuotetta, mutta kun olemassa olevat ja todennettavat faktat ovat autenttisia, syntyy niin sanottu ”sopimus lukijan kanssa” – lukija eläytyy annettuun visioon tai oletukseen ja pitää sitä kirjan lukemisen ajan hyväksyttävänä. Triviaalina esimerkkinä: jos haluaisin kirjoittaa kertomuksen, jossa jostakin suomalaisesta järvestä aletaan tehdä outoja hirviöhavaintoja Loch Nessin tyyliin, selvittäisin ensimmäiseksi, mitkä suurehkot järvemme ovat olleet yhteydessä mereen jääkauden jälkeen, sekä koettaisin laskea, minkä järvien kalakanta pystyisi ylläpitämään eläinproteiinia syövien suurikokoisten eliöiden populaatiota.

Tieteitä edes jossain määrin tuntemalla ja niiden antamilla mahdollisuuksilla ekstrapoloimalla ja spekuloimalla voi myös luoda niin sanottuja operationaalisia käsitteitä. Tämä on sukua sopimukselle lukijan kanssa. Operationaalinen käsite voi olla vaikkapa aikamatkustus. H.G. Wells ei klassista Aikakone-teostaan kirjoittaessaan yrittänytkään uskotella, että ajassa matkustaminen olisi mahdollista. Hän halusi spekuloida fiktiomuodossa tietyillä oman aikansa yhteiskunnallisten trendien mahdollisilla jatkumoilla tuhansien vuosien päässä tulevaisuudessa, ja koska hän tarvitsi tuolle fiktiiviselle maailmalleen silminnäkijän, hän loi operationaalisen käsitteen nimeltä aikakone. Aikakoneen luodessaan Wells teki lukijan kanssa sopimuksen, että mikäli lukija lähtee leikkiin mukaan ja suostuu hyväksymään ajassa matkustamisen, hän voi lukea kiinnostavan ja järkyttävän näkemyksen syvien luokkaerojen lopullisesta tuloksesta 80 000 vuoden kuluttua. Eli Wellsin kirja on tieteiskirja nimenomaan sosiologian tieteen osalta, eikä esimerkiksi kvanttifysiikan, vaikka se ensimmäiseksi ehkä mieleen tulisikin aikakoneista puhuttaessa.

Noin yleisesti ottaen fiktion alle perustukseksi laskettavien faktojen on syytä olla aina oikein. Hienoinkin fiktiivinen konstruktio romahtaa, jos lukija havaitsee omien tietojensa valossa, että taustatiedoissa on virheitä. Luin esimerkiksi jokin aika sitten kiinnostavan jännitysromaanin, jossa spekuloitiin, voisiko merissämme elää ihmiselle tuntematon älyllinen elämänmuoto. Teoksen meribiologinen ja muukin taustatutkimus vaikutti erittäin eksaktilta ja kirjan väittämiin oli siksi helppo eläytyä. Mutta sitten, kun kirjailija luetteli Kanarian saarten lukumäärän ja osan nimistä virheellisesti, koko monisatasivuinen illuusio romahti silmissäni. Luin kirjan loppuun koko ajan epäillen joka ainutta kohtaamaani faktana esitettyä väitettä, koska noinkin alkeellisen helposti tarkistettava tieto oli mennyt pieleen.

Suurin virhe, minkä kirjailija muuten voi tehdä, on jättää fakta tarkistamatta ajatellen, että ”ei sitä kukaan huomaa”. Totuus on se, että tasan tarkkaan kyllä huomaa. Eikä pelkästään huomaa, vaan lukija soittaa tai lähettää sähköpostia ja antaa pyyhkeitä. Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen loppupuolella esiintyy tuliase, ja sain välittömästi kirjan ilmestyttyä pitkän kirjeen, jossa kerrottiin hyvin perusteellisesti, miksi aseesta ei olisi saanut käyttää ”sotilaskivääri” -nimitystä. Enkelten verta -teokseen jäi eräs harmillinen asiavirhelapsus, joka jostain syystä läpäisi kaikki oikolukuvaiheet, myös omani. En itsekään olisi tähän päivään mennessä huomannut sitä, jos ei valpas lukija olisi ottanut yhteyttä, ja näin voin onneksi korjata lipsahduksen käännöksiin ja mahdollisiin uusiin painoksiin. Amerikkalainen arkkitehti Ludwig Mies van Der Rohe on sanonut ”jumala on yksityiskohdissa” ja tämä pätee myös kirjallisuuteen.

Tosiasiat ja tieteet ovat kaltaiselleni fiktiokirjailijalle hyvin tärkeitä. Tiede on minulle aina tietoinen tai tiedostamaton ankkurikohta ajattelulle. Tieteiden käyttäminen pohjamateriaalina ei ole missään tapauksessa rajoittava tekijä, vaan jatkuva uuden materiaalin ja ideoiden ammennusastia. Useimmissa teksteissäni on perusteeman innoittajana ollut jokin luonnontieteellinen, historiallinen, uskontotieteellinen tai kansatieteellinen minulle ennestään tuntematon fakta tai löydös.

Tiede myös kyseenalaistaa loputtomasti todellisuudeksi mieltämäämme käsitettä. Sitä tekee myös kirjallisuus. Sitä teen myös minä.

Tieteen perimmäiseen olemukseen kuuluu, ettei se juuri koskaan ole aukotonta, vaan on olemassa ratkaisemattomia arvoituksia, käsityksemme muuttuvat, uusia löytöjä tehdään, paradigmat murtuvat. Tieteiden muodostama maailmankuva on näistä syistä huokoinen, ja näistä huokosista ja katveista minun tarinani saavat sitten tilaisuutensa ryömiä esiin.

Heikki Hellman : Miksi media valehtelee? 

Joulukuun lopulla luin Helsingin Sanomista uutisen tuoreen Eurobarometri-kyselyn tuloksista. Sen mukaan 64 prosenttia suomalaisista luottaa lehdistöön ja 35 prosenttia ei luota. Radioon ilmoitti kyselyn mukaan luottavansa 78 prosenttia ja televisioon 76 prosenttia vastaajista. Luottamusta osoittavat luvut ovat suuria – vallankin, jos niitä verrataan muihin Euroopan maihin. EU:ssa lehdistöön luottaa keskimäärin vain 43 prosenttia kansalaisista, kun taas enemmistö, 51 prosenttia, ei luota.[1]

Kaikkein vähäisin kansalaisten luottamus lehdistöön oli barometrin mukaan Britanniassa. Ei ihme. Siellä Rupert Murdochin mediaimperiumiin kuuluva News of the World jäi juuri viime vuonna kiinni – valheesta. Lehti oli vuosien ajan kuunnellut salaa jopa kolmentuhannen poliitikon, julkkiksen tai urheilijan puhelimia mutta yritti viimeiseen asti kiistää syytökset. Ehkä on osin salakuunteluskandaalin syytä ja seurausta, että vain 18 prosenttia briteistä sanoi luottavansa lehdistöön.

Kertaan vielä: kun EU:ssa keskimäärin puolet kansalaisista ei luota lehdistöön, meillä epäluottamusta ilmaisee vain joka kolmas. Suomessa luottamus tiedotusvälineisiin oli jopa lisääntynyt sitten edellisen mittauksen ja on suurempaa kuin missään muussa Euroopan maassa.

Olemmekohan me liian luottavaista kansaa?

Mitä valehtelu on?

Olen saanut esitykseni otsikoksi ”Miksi media valehtelee?”. Korostan: otsikko on annettu. Minulla ei ole ollut mitään omaehtoista syytä lähteä väittämään, että media valehtelisi. Kysymys on kuitenkin sen verran provosoiva, että sitä kannattaa pohtia.

Valhe on väite, jonka sen esittäjä tietää vääräksi mutta jonka hän haluaa muiden uskovan. Valehtelu tarkoittaa siis sitä, ettei puhu totta ja tekee sen tietoisesti. Meistä jokainen valehtelee, vääristää totuutta tai yrittää ainakin esittää asiat parempina kuin ne ovat. Puhutaan valkoisista valheista. Törmäsin kerran tutkimukseen, jossa tutkittiin, millaisia motiiveja valheille löytyi television tilannekomedioista. Tv-sarjat ovat tietysti fiktiota, mutta niihin käsikirjoitetut valehtelutilanteet ovat usein vähintään emotionaalisesti todellisia. Sarjojen kohtauksissa itsesuojelu oli yleisin valheen motiivi. Toiseksi yleisin oli konfliktin välttäminen. Sitä seurasivat toisen manipulointi, aineellisen hyödyn hakeminen, toisen suojeleminen, pilanteko ja kiintymys.[2] Motiivien luettelo on uskottava.

Vuorovaikutuksen tutkijat ovat havainneet, että valehtelua ilmenee jopa joka neljännessä arkisista kanssakäymistilanteistamme.[3] Valehtelemme siis aika paljon yksityiselämässämme. Entä julkisessa?

Tuomioistuimet, arkiset käräjäoikeudet, ovat varsinaisia valheen tyyssijoita. Ero jokapäiväiseen elämään on siinä, että siellä valheisiin suhtaudutaan vakavammin kuin yhteiskunnassa yleensä. Valehtelu oikeudessa on sanktioitu. Seuraamuksia on usein myös valehtelusta politiikassa. Missä olisi maa, jossa poliitikko ei olisi joutunut eroamaan valehtelun takia – vaikka vielä enemmän lienee tapauksia, joissa poliitikon ei ole tarvinnut erota valehtelusta huolimatta. Pääministeri Anneli Jäätteenmäki sai erota, vaikka hän vannoi puhuvansa ”niin totta kuin osasi”. Hänen seuraajansa Matti Vanhanen sai jatkaa, vaikka hän väitti tavanneensa naisystävänsä Susanna Ruususen Ikeassa internetin deittisivuston sijasta. Vanha venäläinen vitsi politiikan alueelta kysyy, mistä tiedämme, että poliitikko valehtelee. Vastaus: hänen huulensa liikkuvat.[4]

Ruotsalaissyntyinen filosofi ja etiikan tutkija Sissela Bok kirjoittaa maineikkaassa kirjassaan Miksi valehtelemme, ettei yhteiskunta voisi toimia, jos ihmiset systemaattisesti valehtelisivat toisilleen. Sosiaalisen elämän kannalta on välttämätöntä, että tosi ja valhe ovat erotettavissa toisistaan ja että ihmiset pääsääntöisesti pyrkivät puhumaan totta. Siitä huolimatta valehtelu voi Bokin mielestä joissain tapauksissa olla oikeutettua.[5] Voi olla oikein, ettei lääkäri heti ensimmäiseksi kerro potilaalle kuolemantuomiota, vaan muuntaa hieman totuutta. Joskus on yksinkertaisesti punnittava, mitä hyvää valheella voi saada aikaan ja mitä pahaa puolestaan voi seurata totuudesta. Niin valehtelu kuin totuuksien kertominen edellyttävät harkintaa ja tilannetajua.

Media ja valehtelu

Mutta saako media valehdella? Meistä jokaisen vastaus on ehdottoman kielteinen: ei.  Valehteleeko media? Huolimatta suurenmoisesta luottamuksestamme viestimiin jokainen vastaa spontaanisti: varmasti joskus. Median luottamusta mittaavat silloin sellaiset kysymykset kuin, missä asioissa se valehtelee, kuinka paljon, milloin ja miksi.

Poliittisen viestinnän tutkijat ovat käsitelleet runsaasti sitä, miten poliitikot ovat valehdelleet median välityksellä. Tunnettu esimerkki on vaikkapa Italian nyttemmin eroamaan joutuneen pääministerin Silvio Berlusconin kiemurtelu erilaisissa skandaalivyyhdissä ja se, kuinka hän valjasti omistamansa tiedotusvälineet tuekseen. Tunnettu on myös valhe ”savuavasta aseesta”, jolla Yhdysvaltain johto oikeutti hyökkäyksen Irakiin. Tuoreessa tutkimuksessa listattiin ilmauksia, joita suomalaiset sanomalehdet käyttivät poliitikoista, kun halusivat vihjata näiden valehtelevan: valehdellessaan poliitikko ”muuntelee totuutta”, ”kärsii muistikatkoista”, ”kiistää totuuden”, ”pimittää tietoja”, ”on tietämätön”, ”väistelee ongelmia”.[6]

Me ymmärrämme toki, että lehdissä on virheitä. Se näkyy päivittäisiltä oikaisupalstoilta, jotka tosin yritetään kätkeä turhan näkymättömiksi. Mutta kuinka monessa uutisessa todella tietoisesti valehdellaan? Me emme tiedä. Mediatutkijat ovat tutkineet hyvin vähän median omaa valehtelua.

Valehtelu voi kuulua suorastaan journalistien työkalupakkiin, rutiineihin. Kun eräässä yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa haastateltiin asiasta kahtakymmentä kokenutta toimittajaa, heistä 14 tunnusti syyllistyneensä valehteluun työssään. Usein kyse oli tiedonhankinnasta, jossa muiden keinojen käytyä mahdottomiksi oli lopulta turvauduttu valheeseen. Valhe on keino saada esimerkiksi poliitikko, virkamies tai rikollinen puhumaan. Toiminnan oikeuttava eettinen sääntö tällaisissa tapauksissa kuuluu: ”Valehtelijoille on lupa valehdella”.[7]

Yhdysvalloissa lukuisat toimittajat – arvostettua The New York Timesia myöten – ovat jääneet kiinni siitä, että he ovat keksineet niin juttunsa haastateltavat kuin jutun tapahtumat – siis kirjoittaneet fiktiota faktan sijaan. Eihän sellaista Suomessa tapahdu! Eikö todellakaan? Muistelkaamme vaikka suomettumisen kultaisia vuosia. Vuonna 1977 Yleisradion toimittaja Antero Kekkonen ”haastatteli” televisiossa Neuvostoliiton suurlähettilästä Vladimir Stepanovia, joka luki paperista valmiiksi kirjoitetut vastaukset sovittuihin kysymyksiin.[8] Eikö koko silloista ”ystävyysjournalismia” voi pitää tekaistuna? Ja eikö valehtelua ollut myös se, että tiedotusvälineet jättivät kertomatta tasavallan presidentin Urho Kekkosen heikentyneestä terveydentilasta. Sitten kun toimittajat alkoivat paljastaa totuuksia, he joutuivat tekemään sen salanimellä. Yksi Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajista sai potkut Helsingin Sanomista.

Erityisen paljon on viime vuosina puhuttu uutiskuviin kätketyistä valheista. Asia on ajankohtaistunut digitaalisen kuvankäsittelyn johdosta, joka on tehnyt niin helpoksi muokata kuvia: lisätä niiden dramatiikkaa muuttamalla värejä, asetelmaa ja muita elementtejä. Esimerkkejä kyseenalaisella tavalla manipuloiduista kuvista eri puolilta maailmaa on kertynyt kymmenittäin, muutamia myös Suomesta. Tässä on kuuluisa esimerkki. Oheinen kuva sotilaasta väkijoukon keskellä julkaistiin Los Angeles Timesissä maaliskuussa 2003. Uutinen oli otsikoitu: ”Paniikkia ja ihmiskilpiä Basrassa”, ja se kertoi brittisotilaiden osallistumisesta Irakin sotaan. Kuvatekstin mukaan sotilas on turvaamassa Basrasta pakenevia siviilejä, kun irakilaiset joukot avaavat tulta.

 Lehti julkaisi kuvan uutisen yhteydessä tietämättä siitä, että kuvaa oli leikelty. Kuvan oli ottanut lehden valokuvaaja Brian Walski, joka kertoi myöhemmin rakentaneensa kuvan yhdistämällä kaksi eri kuvaa samasta tilanteesta. Kuten näette, käsitelty kuva istui paremmin uutisen viestiin kuin kumpikaan alkuperäisistä. Sotilaan asento suhteessa lasta kantavaan mieheen muuttuu vähemmän uhkaavaksi, suorastaan suojelevaksi. Valheen motiivi oli itsekkään ”ammatillinen”: halu tarjota lehdelle ”parempi” kuva. Valokuvaaja sai tekonsa johdosta potkut.[9]

Toisenlainen esimerkki. Jokelan koulusurma syksyllä 2007 herätti laajan keskustelun toimittajien työtavoista. Tampereen yliopistossa tehty tutkimus osoitti, että Jokelassa journalisteja ajoi voimakkaasti eteenpäin verkon uutiskilpailu. Tietoa piti saada nopeasti, mutta kun viranomaisilta sitä ei tihkunut, toimittajat kääntyivät puhuttamaan sokissa olleita nuoria silminnäkijöitä ja heidän perheitään. Jotkut haastatellut kokivat tämän ahdistavana ja pitivät toimintaa epäeettisenä. Vastakkain olivat tapahtumista kertomisen valtava tarve ja tiedonhankinnan hyväksyttävät keinot. Vielä vakavampaa oli, että journalistien toimintatapoja koskeneessa yhteenvedossa, jonka jokelalaisnuoret itse kokosivat, toimittajia syytettiin myös suoranaisesta valehtelusta. Yhden toimittajan väitettiin esiintyneen kriisityöntekijänä, toisen pappina. Syyllisiä näihin väitettyihin valheisiin ei kuitenkaan koskaan löydetty.[10]

Kannanotto ja luottamus

Suomalaiselle viestintäjärjestelmälle on ominaista laajalevikkinen ja monipuolinen lehdistö, journalistien itsenäisyys ja kehittynyt professionalismi sekä yleisön suuri kiinnostus julkiseen elämään.[11] Median valehtelu tuomitaan meillä erittäin jyrkästi, koska valehdellessaan journalisti rikkoo ammatillista ideologiaansa, jonka kulmakiviä ovat julkinen palvelu, riippumattomuus ja objektiivisuus.[12]  ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”, sanoo Journalistin ohjeiden kohta 8.[13]

Suomessa media voi liputtaa avoimesti jonkin poliittisen ratkaisun puolesta. Niin tapahtui aikoinaan, kun Helsingin Sanomat päätti kannattaa Suomen EU-jäsenyyttä. Ratkaisu herätti silloin kohua. Avoin kannanotto ei tarkoita valehtelua. Demokratia perustuu nimenomaan siihen, että ihmiset, yhteisöt, poliitikot ja media saavat ottaa ja myös ottavat kantaa. Siitä huolimatta juuri nämä median puolenotot herättävät usein sen arvostelua. ”Etelän media vääristelee!” Tämä muistuttaa siitä, että epäluottamus mediaan voi tarkoittaa muutakin kuin sitä, että sen arveltaisiin valehtelevan. Epäluottamus voi kertoa myös siitä, että median koetaan olevan ”eri puolella”, siis eri mieltä kuin itse.

Toisin kuin Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä, jossa johtavat mediat asettuvat tyypillisesti jommankumman presidenttiehdokkaan taakse, suomalainen, pääosin sitoutumaton lehtikenttä pyrki käynnissä olevien vaalien ensimmäisellä kierroksella esiintymään puolueettomana ja selostamaan kaikkien seitsemän ehdokkaan kampanjoita tasapuolisesti. Toisellakaan kierroksella harva lehti uskaltanee koetella lukijakuntansa poliittista joustavuutta ryhtymällä liputtamaan yhden saati toisen kandidaatin puolesta.

Meillä on harvinaista, että poliitikko syyttäisi mediaa valehtelusta. Syksyllä 2009 Yleisradion Silminnäkijä-ohjelmassa nähtiin paljon kohua nostanut toimittaja Ari Korvolan raportti, jossa hän väitti, että Matti Vanhanen oli Nuorisosäätiön johdossa ollessaan saanut rakennusyhtiöiltä ilmaisia rakennusmateriaaleja. Pääministeri vaati Yleisradiota esittämään todisteita ja penäsi tiedotustilaisuutensa kuulijakunnalta, kuvitteliko joku todella, että hän riskeeraisi poliittisen uransa parin lautakasan vuoksi. Julkisen sanan neuvoston mielestä ohjelma loukkasi hyvää lehtimiestapaa – mutta sitä emme vieläkään tiedä, valehteliko Korvola ohjelmassaan vai uskoiko hän vain liikaa lähteeseensä. Toimittajan jatkojuttua lisätodisteineen ei koskaan nähty televisiossa.[14]

Kolmikymmenvuotisen journalistisen kokemukseni perusteella olisin valmis väittämään, ettei valehtelu kuitenkaan ole suuri ongelma mediassa. Viestimet syyllistyvät tietoisiin valheisiin tai vääristelyyn äärimmäisen harvoin. Vaikka ihmisen muisti on kadunvarsimainoksen mukaan vain 300 metrin mittainen, harva lehti haluaa saada valehtelijan mainetta. Paljon kiinnostavampi ongelma piilee siinä, miten media kehystää uutisensa yleisölle.

Kehykset kahleena

Kehystämisellä tarkoitetaan sitä, kuinka viestimet suosivat tiettyjä rajauksia ja näkökulmia käsittelemiinsä asioihin. Uutiseen rakentuu yleensä enemmän tai vähemmän tiedostettu raami, jonka pohjalta toimittaja rakentaa tekstiinsä kuvan todellisuudesta. Kun yleisöä pommitetaan viikosta toiseen ja jopa vuodesta toiseen samoilla kehyksillä, se alkaa vaikuttaa yleisön käsityksiin.[15] Jos esimerkiksi politiikka kehystetään toistuvasti valtapeliksi tai korruptoituneeksi itsekkäiden etujen ajamiseksi, se alkaa lopulta näyttää siltä.

Tämä liittyy uutisten vinoumiin ja vääristymiin sekä siihen, kuinka media uutisissaan saattaa lähes tiedostamattaan suosia jotakin osapuolta. Tämä on viestinnäntutkimuksen perinteistä ydinaluetta. Kun tiedotusopin laitoksella – jota siis ei enää ole olemassa – jokunen vuosi sitten tutkittiin vuosien 2007–2008 ns. hoitajakiistaa, havaittiin, että uutisointi loi mielikuvan, suorastaan julkisen totuuden, jonka mukaan hoitajille kuului muita ammattiryhmiä reilumpi palkankorotus.[16] Oletus oli varmasti yhteiskunnallisesti oikeudenmukainen, mutta loiko media tuon uutiskehyksen avoimesti? Ellei, syyllistyikö se jossain vaiheessa lähtöoletustensa peittelyyn ja siten ”valehteluun”?

Yhdysvalloissa poliittinen oikeisto ja poliittista oikeistoa lähellä olevat tutkijat ovat syyttäneet lehdistöä liberaalien nuoleskelusta.[17] Suomessa EVA johtajaksi siirtynyt Aamulehden entinen päätoimittaja Matti Apunen vaati toissa syksynä toimittajia paljastamaan, ketä tai edes mitä puoluetta he äänestävät. Hän kirjoitti, että journalisteilla on taipumus peitellä omaa maailmankatsomustaan ja poliittisia kantojaan, mikä vaikeuttaa yleisön mahdollisuuksia arvioida toimitusten luotettavuutta. Apusen mukaan tekeytyminen puolueettomaksi on valhe. [18]

En tiedä tulkitsenko oikein, mutta Apusen kolumnin taustalla näytti piilevän ajatus, että suhteettoman suuri osa toimittajista olisi punavihersokeita ja taipuvaisia kehystämään asioita maailmankatsomuksensa mukaisesti. Mediaviikko-nimisen verkkolehden nettikysely viittasi siihen, että tällaisia ennakkoluuloja vallitsee myös yleisön keskuudessa. Kyselyyn vastanneista puolet arveli toimittajien enemmistön olevan vasemmistolaisia, ja etenkin Yleisradion ja Helsingin Sanomien olevan vasemmiston linnakkeita. Vastaajista melkein kaksi kolmasosaa uskoi puoluekannan vaikuttavan uutisten sisältöön vähintään kohtalaisen paljon.[19]

Suomen Journalistiliitto teki oman kyselynsä Apusen provosoimana. Sen mukaan vakiintunut puoluekanta oli yleisimmin yli 50-vuotiailla toimittajilla, mutta heistäkin vain 40 prosenttia kertoi äänestävänsä säännöllisesti samaa puoluetta. Nuoremmat journalistit olivat häilyvämpiä: alle 30-vuotiaista vain 12 prosentilla on vakiintunut puoluekanta.[20]

Mitään varsinaista tutkimusta toimittajien maailmankuvasta ei meillä kuitenkaan ole tehty. Tiettävästi ensimmäinen on oman yksikköni tutkimuskeskuksessa COMETissa käynnistynyt hanke, jossa selvitetään, kuinka paljon journalistilla on henkilökohtaista sananvapautta ja mahdollisuuksia vaikuttaa oman viestimensä poliittiseen tai arvosisältöön. Tutkimuksen kohteena on esimerkiksi se, miten toimittajat konkreettisesti tuovat näkemyksiään esiin esimerkiksi uutisissa, kommenteissa tai blogeissa. Syntyykö toimituksissa jännitteitä viestimien valtalinjasta poikkeavien näkemysten vuoksi? Kuuluuko yhteiskunnallinen osallistuminen ylipäänsä journalistien mielestä yksittäisten toimittajien työnkuvaan? Tutkimus valmistuu loppuvuodesta.[21]

Mediayhtiöiden edut

Toimittajat eivät luonnollisestikaan ole ainoita mediamaailmassa, joiden näkemykset ja intressit saattavat tihkua lehtien palstoille. Omat etunäkökohtansa on myös mediayhtiöillä, siis vaikkapa lehtitaloilla. Puheenvuoroni lopuksi otan tästä yhden esimerkin: keskustelun Yleisradion asemasta, asiasta, jota olen itse tutkinut.[22]

Nykyisessä Yleisradio-keskustelussa on kolme kuumaa kysymystä. Yksi koskee Yleisradion tehtävää ja reviiriä, toinen sen rahoitustapaa ja rahoituksen määrää sekä kolmas yhtiön valvontaa. Debatin tuorein vaihe alkoi kansanedustaja Mika Lintilän johtamasta YLE-työryhmästä syksyllä 2008. Samaan aikaan Euroopan komissio oli uudistamassa yleisradiotoiminnan rahoitusta koskevaa linjaustaan.

Euroopan mediateollisuus lobbasi voimakkaasti sen puolesta, että yleisradioiden rahoituksen ehtoja tiukennettaisiin. Komissiolle antamassaan lausunnossa suomalaisten mediatalojen etujärjestö, Viestinnän Keskusliitto, vaati julkisen palvelun tehtävän kaventamista, tarkempia pelisääntöjä yleisradioyhtiöiden verkkopalveluille sekä puolueetonta valvontaa kilpailun vääristymien estämiseksi. Vaikutus komission linjaukseen jäi lopulta vähäiseksi,[23]  ja kun meillä myös Lintilän työryhmä sitten esitti vain nimellisiä muutoksia Yleisradion toimenkuvaan, valvonnan pitämistä poliittisesti valitun hallintoneuvoston käsissä sekä kaikille pakollisella mediamaksulla turvattua rahoitusta,[24] alkoi ryöpytys. Mikään Lintilän työryhmän esityksistä ei kelvannut mediayhtiöille, ja sen annettiin näkyä sekä pääkirjoituksissa että uutisten kehyksissä. YLEä nimiteltiin markkinahäiriköksi. Sen väitettiin olevan uhka sananvapaudelle ja viestinnän moniarvoisuudelle, hääräävän liian isolla tontilla, rikkovan valtiontuen ehtoja. Koska sen väitettiin estävän markkinoiden muodostumista internetissä, sitä vaadittiin lakkauttamaan nettisivustojaan. Mediamaksua kutsuttiin ”YLE-pakkoveroksi”. Mediatalojen suosikki rahoitustavaksi oli budjettirahoitus, jolloin Yleisradio olisi joutunut vuosittain saman harkinnan piiriin kuin kaikki muutkin valtion menot.

Kuten muistamme, mediayhtiöiden lobbaus sekä keskustelupalstojen protestit kaatoivat mediamaksun[25] – kunnes se viime joulukuussa teki näyttävän paluun ”YLE-verona”. Viestintäministeri Krista Kiuru neuvotteli eduskuntaryhmät uuden mallin taakse, joka porrasti henkilökohtaisen mediamaksun tulojen mukaan. Se herätti uudelleen myös lehdistön YLE-kampanjan – jos kohta havaintojeni mukaan aiempaa ryöppyä laimeampana. Kävin läpi 20 sanomalehden YLE-aiheiset pääkirjoitukset ja päätoimittajien kolumnit joulukuulta. Kirjoituksista tosin vain seitsemän suhtautui yksiselitteisen kielteisesti rahoitusmalliin ja arvosteli sitä liian anteliaaksi joululahjaksi, mutta peräti 13 pääkirjoitusta arvosteli mallia sosiaalisesti epäoikeudenmukaiseksi ja 14 piti virheenä sitä, ettei Yleisradion julkisen palvelun tehtävää tai toimintaa esimerkiksi internetissä aiota vieläkään rajoittaa. Pääkirjoituksista yhdeksässä Yleisradion sanottiin vääristävän viestintäalan kilpailua. Kuusi kirjoitusta väitti yhtiötä poliitikoista riippuvaiseksi valtiolliseksi ääneksi. Karkea tulos: mitä isompi lehtitalo, sen kriittisemmät äänenpainot.

Harvassa asiassa lehtien kannanotot heijastelevat yhtä selvästi mediayhtiöiden omia ja vain omia intressejä ja alan oman etujärjestön kantaa kuin tässä. Vallitseva tulkintakehys oli hyvin yksipuolinen: Yleisradio nähtiin hyväosaisena kilpailijana – vaikkei se edes toimi markkinoilla. Ikään kuin Yleisradiolle taattu julkinen rahoitus olisi pois mediataloilta. Kieltäydyn kerta kaikkiaan uskomasta, että YLE Tampereen verkkosivut kilpailisivat millään tavalla Aamulehden verkkosivuston kanssa tai estäisivät Aamulehteä kehittämästä verkkopalvelujaan. Älkää valehdelko! Keksikää parempia syyllisiä!

Lopuksi

Uutisten kehystäminen ennakkoluuloilla ja olettamuksilla ei ole välttämättä tietoista. Uutisten tulkintaraamit syntyvät usein journalistisen rutiinin perusteella, tavasta esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa. Onko journalismin nykyongelma kenties siinä, ettei kysymyksiä aina osata tehdä kyllin asiantuntevasti? Kun kokeneille toimittajapolville tarjotaan eläkepaketteja, pakeneeko erikoisosaaminen ja asiantuntemus toimituksista?

Maan johtavana toimittajien kouluttajana oma yksikköni, CMT, tekee parhaansa, että tulevien toimittajien ammattitaito ja moraali olisivat alusta pitäen korkealla. Journalistista etiikkaa opiskellaan alusta alkaen. Mutta valehtelemaan meillä Tampereen yliopistossa ei opeteta lainkaan.

Kiitos.


[1] Jukka Harju, Luottamus lehdistöön nousi Suomessa Euroopan kovimmaksi, Helsingin Sanomat 29.12.2011,  http://www.hs.fi/kotimaa/Luottamus+lehdist%C3%B6%C3%B6n+nousi+Suomessa+Euroopan+kovimmaksi/a1305552279422. Koko raportti, ks. http://ec.europa.eu/public_opinion/archives/eb/eb76/eb76_anx_en.pdf.

[2] Larry Z. Leslie (1992) Lying in Prime Time: Ethical Egoism in Situation Comedies, Journal of Mass Media Ethics 7:1.

[3] Ks. esim. Joey F. George & Alastair Robb (2008) Deception and Computer-Mediated Communication in Daily Life, Communication Reports 21:2.

[4] John A. Barnes (1994) A Pack of Lies: Towards a Sociology of Lying (Cambridge: Cambridge University

Press), s. 30.

[5] Sissela Bok (1981) Miksi valehtelemme, suom. Jaakko Hintikka (Helsinki: Kirjayhtymä). Alkuteos Lying: Moral choice in public and private life, 1978.

[6] Pekka Isotalus & Merja Almonkari (2011) Current trends in political communication and criteria for political leaders: Percpectives of Finnish press and party leaders, Teoksessa Emiliana De Blasio ym. (toim.) Leadership and new trends in political communication (Roma: Luiss, Centre for Media and Communication Studies Massimo Baldini).

[7] Seow Ting Lee (2004) Lying to Tell the Truth: Journalists and the Social Context of Deception, Mass Communication & Society 7:1.

[8] Ville Pernaa & Erkka Raimo (2006) Valtapolitiikasta tunnepolitiikkaa, teoksessa Ville Pwernaa & Ville Pitkänen (toim.) Poliitikot taistelivat, media kertoo: Suomalaisen politiikan mediapelejä 1981–2006 (Jyväskylä: Ajatus Kirjat).

[9] Esimerkistä, ks. Liina Puustinen & Janne Seppänen (2010) Luottamuksen kuva: Lukijoiden näkemyksiä uutiskuvien uskottavuudesta (Tampere: Journalismin tutkimusyksikkö, Tiedotusopin laitoksen julkaisuja Sarja A 113), http://tampub.uta.fi/tiedotusoppi/978-951-44-8148-2.pdf.

[10] Pentti Raittila ym. (2008) Jokelan koulusurmat mediassa (Tampere: Journalismin tutkimusyksikkö, Tiedotusopin laitoksen julkaisuja A 105).

[11] Daniel C. Hallin & Paolo Mancini (2004) Comparing Media Systems: Three Models of Media and Politics (Cambridge: Cambridge University Press).

[12] Ks. esim. Mark Deuze (2007) Media Work (Cambridge: Polity Press).

[13] Journalistin ohjeet 2011, ks. http://www.jsn.fi/fi/ohjeet_kautta_aikain/?id=6487.

[14] Ks. esim. Jyrki Räikkä, Lautakasa painaa yhä Ylen journalismia, Helsingin Sanomat 27.5.2011, http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Lautakasa+painaa+yh%C3%A4+Ylen+journalismia/1135266456343.

[15] Esim. Risto Kunelius (1999) Viestinnän vallassa: Johdatusta joukkoviestinnän kysymyksiin (Porvoo, Helsinki ja Juva: WSOY), s. 128–129.

[16] Risto Kunelius, Elina Noppari & Esa Reunanen (2009) Media vallan verkoissa (Tampere: Journalismin tutkimusyksikkö, Tiedotusopin laitoksen julkaisuja A 112).

[17] Esim Jim A. Kuypers (2002) Press Bias and Politics: How the Media Frame Controversial Issues (Westport: Praeger).

[18] Matti Apunen, Hei toimittaja, ketä kannatat, Helsingin Sanomat 7.9.2010, http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Hei+toimittaja+ket%C3%A4+kannatat/1135259947761.

[19] Mediaviikon kysely: Toimittajista puolet vasemmistolaisia, puoluekanta vaikuttaa sisältöön, Mediaviikko 11.10.2010, http://mediaviikko.fi/kategoriat/vieraskyna/paavo-vasala/mediaviikon-kysely-toimittajista-puolet-vasemmistolaisia-puoluekanta-vaikuttaa-sisaltoon.html.           

[20] Katri Porttinen, ”Kantojen selvittäminen vaikeuttaisi työtä”, Journalisti 18/2010, http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2010/18/artikkelit/kantojen-selvitys-vaikeuttaisi-t/.

 

[21] Ks. http://www.uta.fi/cmt/tutkimus/comet/tutkimus/sananvapaus.html.

[22] Ks. esim. Heikki Hellman (2010a) Liberal Turn in Media Policy: The Case of Finland’s Digital Television, International Journal of Digital Television 1:2; Heikki Hellman (2010b) Täysi vai täydentävä palvelu?, teoksessa Airi Leppänen ym. (toim.) Yleisradio median murroksessa (Tampere: Vastapaino). Ks. myös Heikki Hellman (2010c) YLE-sopu lähtee tehtävän määrittelystä, Kanava 38:8.

[23] Komission tiedonanto valtiontukisääntöjen soveltamisesta julkiseen yleisradiotoimintaan, Euroopan komissio 2009/C 257.

[24] Mika Lintilä & Jussi Tunturi (2009) Yleisradio Oy:n julkinen palvelu ja rahoitus (Helsinki: Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 23/2009).

[25] Ks. myös Marko Ala-Fossi & Taisto Hujanen (2010) The Rise and Fall of Public Service Media Fee Proposal in Finland (Cologne: University of Cologne, Working Papers of the Institute for Broadcasting Economy No. 269).

The Irrationals

Tyko Haapalan ja Totte Rautiaisen hiphop –duosta alkunsa saanut The Irrationals on monissa liemissä marinoituneista erikoismiehistä koostuva joukko, jonka räyhäkäs karavaani tarjoilee kattauksen hiphopilla maustettua rytmimusaa, kebabrockista rautalangan ja foxtrotin kautta autotalliräimeeseen. Sen häpeilemättömäksi tanssimusiikiksi kuvaillusta materiaalista julkaistiin ”Hold Your Horses” –nimeä kantava pitkäsoitto 2011 (Konkurssi Records).

Tyko Haapala -  Vokaalit

Totte Rautiainen – Sämpleri ja Viggenurku

Antti Hynninen – Saksofonit

Janne Kasurinen – Kitara

Pekka Rajamäki – Basso

J Salonen – Rummut 

Nätyn teatteriesitys

nätynesitys

Tampereen yliopiston näyttelijäkoulutuksen 3. vuosiluokka esittää osan oopperasta Nummisuutarit.

Aleksis Kivi - Kaj Chydenius
NUMMISUUTARIT - ooppera näyttelijöille

Ohjaus Yrjö Juhani Renvall

Libretto ja sävellys Kaj Chydenius
Musiikin harjoitus ja johto Arla Salo
Muusikko Arto Piispanen
Koreografia Ari Numminen
Skenografia Samuli Hytönen
Puvut Karita Pääkkönen

Rooleissa Näty III:
Anna Ackerman, Olli Haataja, Panu Hietalahti, Aleksi Holkko, Maiju-Riina Huttunen, Reetta Kankare, Topi Kohonen, Anna Kuusamo, Johanna Kuuva, Martti Manninen, Jaakko Ohtonen, Tiia Ollikainen, Jussi-Pekka Parviainen, Maruska Verona.

"Ihanata, taivaallista, rautarohkeaa
tahtoisinpa suudella nyt koko maailmaa!"

Kuvasatoa 28.1. tiedetapahtumasta

valoapimeyteensalinäkymästudionesityksetperttihaapala

markkuhedman

 
Kalevantie 4, 33014 Tampereen yliopisto
puh. (03) 355 111
Ylläpito: taina.elina.repo@uta.fi
Muutettu: 16.3.2012 10.38 Muokkaa

Tampereen yliopisto

Tampereen yliopisto
03 355 111
kirjaamo@uta.fi


KARVI-auditoitu HR Excellence in Research

YLIOPISTO
Tutkimus
Opiskelijaksi
Ajankohtaista
Yhteistyö ja palvelut
Yliopisto

AJANKOHTAISTA
Aikalainen
Avoimet työpaikat
Rehtoriblogi
Tampere3

PALVELUT
Aktuaarinkanslia
Avoin yliopisto
Hallinto
Kansainvälisen koulutuksen keskus
Kielikeskus
Kielipalvelut
Kirjaamo
Kirjasto
Liikuntapalvelut
Viestintä
Tietohallinto
Tutkimuspalvelut
Täydennyskoulutus
Tietoarkisto
» lisää palveluita

OPISKELU
Opetusohjelma
Opinto-oppaat
Opiskelijan työpöytä

SÄHKÖISET PALVELUT
Andor-hakupalvelu
Uusi lainasi
Intra
Moodle (learning2)
NettiOpsu / NettiRekka
NettiKatti
Sähköinen tenttipalvelu
TamPub
Office 365 webmail
Utaposti webmail
Wentti