Johdanto

 

SUOMALAINEN HYVINVOINTIVALTIO

 

Suomen lippu

Pohjoismainen ja niin ollen myös suomalainen hyvinvointivaltio koostuu kahdesta perusosasta: sosiaaliturvasta ja hyvinvointipalveluista (ks. Kuvio 1). Keskeinen niitä erottava tekijä on, että sosiaaliturvan ollessa kyseessä kansalaiset hakevat ja saavat erilaisia rahamuotoisia etuuksia mutta hyvinvointipalveluissa on kyse toisten ihmisten tarjoamista palveluista. Sosiaaliturvassa on kyse elämän aineellisten edellytysten turvaamisesta mutta hyvinvointipalveluissa on sen sijaan kyse ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Näillä molemmilla sosiaalipolitiikan keskeisillä lohkoilla pyritään takaamaan ja edistämään kansalaisten hyvinvointia mutta niiden painopisteet ovat hyvinvoinnin eri ulottuvuuksissa. Sosiaaliturvalla turvataan lähinnä elintasoa ja hyvinvointipalveluilla edistetään pääasiassa elämänlaatua.

 

kuvio1
Kuvio 1

 

Tyttö

Sosiaaliturvaan (tai kuten sitä usein myös nimitetään: toimeentuloturvaan) kuuluu kaksi keskeistä lohkoa: sosiaalivakuutus ja sosiaaliavustukset. Aiemmin myös sosiaalihuolto laskettiin osaksi sosiaaliturvaa mutta nykyisin sen nähdään yleensä kuuluvan hyvinvointipalveluihin. Sosiaalivakuutusjärjestelmillä kansalaiset on vakuutettu erilaisten sosiaalisten riskien kuten työttömyyden, tapaturmien, sairauden, lasten saamisen ja ikääntymisen varalta. Keskeisenä päämääränä niissä on turvata toimeentulo siinä tapauksessa, ettei palkkatyöhön osallistuminen ole mahdollista. Monissa maissa sosiaalivakuutus kattaa ansiosidonnaisten etuuksien muodossa vain palkkatyössä olevat kansalaiset ja mahdollisesti heidän perheenjäsenensä, mutta Suomessa sosiaalivakuutuksen minimitasoinen perusturva kattaa myös opiskelijat ja muista syistä työvoiman ulkopuolella olevat. Osa ansiosidonnaisesta sosiaalivakuutuksesta on järjestetty yksityisten eläkelaitosten ja kassojen kautta, mutta minimiturvasta vastaa Kansaneläkelaitos.

Toisin kuin sosiaalivakuutuksella, sosiaaliavustuksilla ei pyritä varsinaisesti kattamaan ansionmenetyksiä vaan korvaamaan tietyille väestöryhmille heidän erityisestä elämäntilanteestaan johtuvia kustannuksia. Äitiysavustuksella ja lapsilisällä avustetaan kaikkia lapsiperheitä ja opiskelijalle opintotuki on erityisen tuttu sosiaaliavustuksen muoto. Sosiaaliavustusten olennainen piirre on niiden ryhmämuotoinen universaalisuus: kyseiset avustukset on yhtäältä tarkoitettu kaikille kyseessäolevaan väestöryhmään kuuluville mutta toisaalta ei kenellekään kyseisen ryhmän ulkopuoliselle. Äitiysavustuksen ja lapsilisän kohdalla on pidetty kiinni universalismin periaatteesta, jonka mukaan muilla tuloilla ei ole vaikutusta sosiaaliavustusten määräytymiseen. Sen sijaan asumistuen, opintotuen ja sotilasavustuksen saaminen ja määrä riippuvat hakijan ja monesti myös hänen perheensä tuloista.

Sosiaaliturvan toteuttamisessa sosiaalityöllä ei nykyisin ole juuri roolia. Aiemmin kuntien sosiaalitoimistot hallinnoivat useiden sosiaaliavustusten maksatusta, vaikka nämä etuudet onkin perinteisesti rahoitettu valtion verovaroin. Sosiaaliturvaetuudet määräytyvät juridisten ja hallinnollisten periaatteiden mukaan eikä niiden soveltamisessa yleensä katsota tarvittavan sosiaalityön edustamaa laajaa sosiaalista asiantuntemusta. Sosiaaliturvalaitokset ovat joka tapauksessa sosiaalityön ammatin tärkeä yhteistyötaho. Keskeinen osa sosiaalityöntekijän ammattitaitoa onkin tuntea monimutkainen ja usein hankalasti ymmärrettävä sosiaaliturvajärjestelmä ja ohjata asiakkaansa käyttämään sen moninaisia etuuksia.

Toisin kuin sosiaaliturvassa, hyvinvointipalvelujärjestelmissä sosiaalityöllä on sen sijaan merkittävä rooli.

nuoli ylös