Sisältöön
tampereen yliopisto: yhteiskuntatieteiden tiedekunta: tutkimus: rose – robotit ja hyvinvointipalvelujen tulevaisuus: blogit:
Yhteiskuntatieteiden tiedekuntaTampereen yliopistoYhteiskuntatieteiden tiedekunta
Blogit

Syyskuu 2017

Mimosa Pursiainen

Ajatuksia robotiikasta ja eräästä äidistä, joka katosi maalaukseensa

”Muutamana iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa.”  

Nämä Tove Janssonin teoksen Muumipappa ja meri alun sanat muistuivat mieleeni kuunnellessani Valkoista valoa -ohjelman jaksoa ”Koneen muovaamat”. Tämä Muumipapan tunne omasta tarpeettomuudestaan ja kenties myös pelko taitojensa surkastumisesta linkittyivät niihin huoliin, joita automatisaatio ja robotiikka Valkoista valoa -ohjelman mukaan ihmisissä herättävät: ”Tekeekö kone ihmisestä oman elämänsä sivustajakatsojan?”. 

Teoksessaan Ajatuksia tekniikasta (1939/2006) José Ortega y Gasset huomauttaa, ettei inhimillinen elämä ole pelkkää olemista vaan hyvinvointia. Tässä mielessä hyvinvointi on perustavanlaatuinen tarve. Ortega näkee, että ihmistä ei ole olemassa ilman tekniikkaa, että ihmisyys alkaa siitä mistä tekniikka alkaa, mutta aikakautena, jolloin teollisuuden koneet jylläsivät, hän kysyi yhä olennaisen kysymyksen: jos tekniikka on vaivannäköä vaivannäön välttämiseksi, millä elämä on tarkoitus täyttää? Joutilas elämä on, kuten Muumipappa saa huomata, tyhjyyttä, epäelämistä. Jos merkityksellinen elämä olisi pelkkää kontemplaatiota, ajattelua, teoretisointia, Muumipappa voisi kenties jäädä tyytyväisenä riippumattoonsa. Mutta koska elämä on toimintaa, emme voi väistää kysymystä siitä, mitä me sitten teemme, jos taidot siirtyvät koneille? Mihin toimintamme asettuu ja millaisessa muodossa? 

Ortegan huoli oli, että meiltä kenties puuttuu mielikuvitusta elämän keksimiseen. Muumimamma jakoi tämän huolen Muumipapan kohdalla ja perhe päätyi hyvin radikaaliin ratkaisuun: he matkustivat karulle majakkasaarelle, jossa kaikki mitä oli tehtävä oli, Muumipapan näkökulmasta, tekemättä. Uusissa olosuhteissa isä saa taas tekemistä, mutta samalla Muumimamma menettää oman toimintansa kehyksen: ei ollut siivoamista, sillä kaukana merellä ei ollut tomua, eikä ruoan valmistus vienyt juurikaan aikaa. Muumimamma etsii aikansa merkitystä niin sanotuista mekaanisista tai teknisistä taidoista, tässä tapauksessa halkojen hakkaamisesta ja suuttuu, kun Muumipappa tahtoo ottaa tämänkin työn käsiinsä. ”Lopulta pino tuli niin korkeaksi, että äidistä näkyivät vain korvat.” Eräänä aamuna Muumimamma kiipeää majakan ullakolle, tuo mukanaan kasan maaleja ja kaksi vanhaa sivellintä, ja alkaa maalata kukkia majakan seinään. ”Äidin seinämaalaus tuli yhä kauniimmaksi. Hän oli jo päässyt oveen saakka.” Vastauksena sivullisuuteensa, toiminnan puutteeseen, jota halkojen loputon hakkaaminen ei täyttänyt, Muumimamma kääntyy kauniiden taitojen eli kaunotaiteiden puoleen.

Kuten tunnettua, mekaanisten taitojen ja kaunotaiteiden välisestä erottelusta tuli teollisen yhteiskunnan karaktääri. Teollisen kehityksen eteenpäin ajamassa yhteiskunnassa taide vetäytyi omien rajojensa sisään, ikään kuin irtautui elämästä. Robotiikan kehityksen myötä meitä tuntuu yhä ravistelevan se, että taitomme ovat siirtymässä meitä teknisesti taitavampien koneiden haltuun. Vähemmälle huomiolle jää yhä se, että teknologian ohella taidetta voidaan pitää ihmisenä olemisen ehtona. Näitä molempia ehtoja yhdistää se, että ne ovat miellettävissä ihmisyyden pysyviksi ja muuttuviksi ehdoiksi. Onko siis vain sattumaa, että huipputeknologian aikakaudella yhteiskuntamme on alkanut täyttyä käytännöistä, joita voisi kutsua olemisen taiteeksi? Kyse ei ole siitä, että jokaisen meistä olisi tarkoitus alkaa maalata tauluja, kirjoittaa runoja tai säveltää musiikkia. Sen sijaan hieman joka suunnalta tulee kehotuksia oman tyylin löytämiseen. Ja tuo oman tyylin löytäminen, itsen kuin veistoksen muokkaaminen, on aikaa vievää hommaa. Sitä harjoitetaan kahviloissa, juuri siinä itselle sopivassa, juuri sen itseä kuvaavan erikoiskahvin äärellä, ravintoloissa, kunhan on ensin löydetty se itselle sopivin ruokavalio, tai liikkuessamme sen tyyliimme sopivan aktiivisuusrannekkeen kera. Onko sattumaa, että toimintamme on enenevässä määrin siirtynyt ”aktuaalisesta tilasta” ”virtuaaliseen tilaan”, jossa teemme itsestämme näkyviä ja tunnistettavia teoksia? Tai onko sattumaa, että toimintamme kentät ovat esteettisiä ja koneet, joihin päivittäin kietoudumme, ovat kauniita?

Kuinka tarpeellista on koneiden kauneus? Selfie-kuvien ottaminen ja jakaminen tai blogitekstien postaaminen? Tai etenkään Pokemonien perässä puistossa juoksentelu? Tällainen aktuaalisen ja virtuaalisen selkeä limittäyttyminen, joka on myös teknologisen ja esteettisen kietoutumista – virtuaalitodellisuudet ovat teknologis-esteettisiä ympäristöjä – voidaan nähdä osana samaa kysymystä muiden vallitsevien ilmiöiden kanssa, jotka vaativat uudenlaista ymmärrystä. Pokemonien metsästys on eräänlaista koneisiin uppoamista, mutta ollessaan myös sellainen kanssa-olemisen muoto, jota voisi kutsua jaettujen nautintojen estetiikaksi, ei tämä toiminnan muoto ja tila tulisi ymmärretyksi puhtaasti ”teknologisesta näkökulmasta”, vaikka Ortegan mukaan teknologia on myös tarpeettomuuksien tuottamista. Kävi nimittäin niin, että toimettomuuttaan maalaamaan ryhtyneen äidin puutarha muuttui eläväksi iltakajastuksen laskeuduttua maalauksen ylle. Äiti meni maalaamaansa puutarhaan, katosi taiteen virtuaaliseen tilaan:

– Missä äiti on? kysyi Muumipeikko.

– Ehkä hän on ulkona hakemassa vettä, sanoi isä.

Viime näkemän jälkeen hän on maalannut uuden puun.

Äiti seisoi omenapuun takana ja näki heidän valmistavan teetä. He näkyivät hiukan utuisina aivan kuin he olisivat liikkuneet veden alla.

Isä ja äiti eivät näe toisiaan toimintansa asettuessa erillisiksi miellettyihin kenttiin ja vastakkaisina pidettyihin taitoihin. Itse asiassa äiti ei edes halua tulla nähdyksi puutarhassaan, tai mitään saareen liittyvää osaksi puutarhaansa. Hän kokee mielekkääksi puuhastella virtuaalitodellisuudessaan, ei kuitenkaan loputtomiin. Voimmeko erottaa kysymykset robotiikasta ja toiminnan asettumisesta virtuaaliseen tilaan toisistaan? Tai ymmärtää elämäämme jälkiteollisessa informaatioyhteiskunnassa tarkastelemalla sitä joko vain teknologian/tieteen tai vain estetiikan/taiteen näkökulmasta? Eikä tällöin keskeisten nyky-yhteiskunnan ilmiöiden ymmärtäminen jäisi vaillinaiseksi tai, mikä oleellisempaa, kuten Ortega kenties asian yhä ilmaisisi, elämän maisema kokonaisvaltaisesti kokematta?

~~~~ 

Mimosa Pursiainen väitteli 9.6. 2017 Jyväskylän yliopistossa filosofiassa otsikolla ”On the Aestheticization of Technologized Bodies. A Portrait of a Cyborg(ed) Form of Agency”

 

 

 

 
Ylläpito: soc.info@uta.fi
Muutettu: 11.9.2017 13.45 Muokkaa

Tampereen yliopisto

Tampereen yliopisto
03 355 111
kirjaamo@uta.fi


KARVI-auditoitu HR Excellence in Research

YLIOPISTO
Tutkimus
Opiskelijaksi
Ajankohtaista
Yhteistyö ja palvelut
Yliopisto

AJANKOHTAISTA
Aikalainen
Avoimet työpaikat
Rehtoriblogi
Tampere3

PALVELUT
Aktuaarinkanslia
Avoin yliopisto
Hallinto
Kansainvälisen koulutuksen keskus
Kielikeskus
Kielipalvelut
Kirjaamo
Kirjasto
Liikuntapalvelut
Viestintä
Tietohallinto
Tutkimuspalvelut
Täydennyskoulutus
Tietoarkisto
» lisää palveluita

OPISKELU
Opetusohjelma
Opinto-oppaat
Opiskelijan työpöytä

SÄHKÖISET PALVELUT
Andor-hakupalvelu
Uusi lainasi
Intra
Moodle (learning2)
NettiOpsu / NettiRekka
NettiKatti
Sähköinen tenttipalvelu
TamPub
Office 365 webmail
Utaposti webmail
Wentti