Sisältöön
tampereen yliopisto: yhteiskuntatieteiden tiedekunta: tutkimus: konferenssit ja seminaarit: sosiaalipolitiikan päivät 2013:
Yhteiskuntatieteiden tiedekuntaTampereen yliopistoYhteiskuntatieteiden tiedekunta
Sosiaalipolitiikan päivät 2013

 

Työryhmien kokoontumisajat ovat seuraavat:

torstaina 24.10.2013 klo 15.45-18.00

ja/tai perjantaina 25.10.2013 klo 9.15-11.30

Työryhmät kokoontuvat Linna-rakennuksessa, Kalevantie 5

Poikkeuksena yksi ryhmä, joka kokoontuu torstaina Virta-rakennuksessa, Åkerlundinkatu 5

LÖYDÄT TYÖRYHMÄESITYSTEN ABSTRAKTIT ABSTRAKTIKIRJASTA TAI TYÖRYHMÄLINKKIEN TAKAA

 

SOSIAALIPOLITIIKAN PÄIVIEN 2013 TYÖRYHMÄT:

 

I Eriarvoisuus ja marginaalisuus

1. Hyvinvoinnin ja eriarvoisuuden mekanismit (Saari & Ohisalo)

2. Markkinoistuminen ja marginaalisuus: asiakkaiden ja työntekijöiden (tulos)vastuullistaminen sosiaali- ja terveyspalveluissa (Haahtela & Raitakari)

 

II Toimijanäkökulma, palvelut ja paikallisuus

3. Paikallinen hyvinvointipolitiikka: dynamiikkaa ja rakenteita (Alavaikko & Nieminen)

4. Poliittiset päättäjät, byrokraatit ja professionaaliset toimijat hyvinvointivaltiossa (Kallio)

5. Osallisuus kaupungissa (Häikiö & Leino)

 

III Perhe, työ ja hyvinvointi

6. Perhepoliittiset reformit ja lapsiperheiden hoiva- ja työmarkkinakäyttäytyminen (Airio & Haataja)

7. Perheiden hyvinvoinnin haasteet yksityisen ja julkisen rajalla (Aalto & Lehtinen)

8. Lapset ja lapsiperheet hyvinvointivaltiossa (Repo & Nätkin)

9. Hoivan yhteiskunnallinen haaste (Sointu)

 

IV Työ, työllisyys ja (työ)hyvinvointi

10. Ikä ja sukupolvet työelämässä (Viitasalo & Saari)

11. Hyvän työn toteutumisen mahdollisuudet ja reunaehdot hyvinvointipalveluissa ja sosiaalihuollossa - erityisesti työntekijänäkökulmista tarkasteltuna (Haapakoski & Mänttäri-van der Kuip)

12. Naisten asema julkisten sosiaalipalvelujen markkinoistuessa (Eräsaari & Jokinen)

13. Työelämän epävarmuus: murroksessa vai ei? (Ojala & Siponen)

14. Työelämän tutkimus (Anttila & Nätti)

 

V Sosiaalipolitiikan murros, kansalaisuus ja sosiaali- ja terveyspalvelut

15. Hyvinvointivaltion muuttuvat rakenteet (Ylikännö & Kehusmaa)

16. Sosiaalipalvelujen ulkoistamisen rajat ja mahdollisuudet (Uoti)

17. Marketisation and welfare markets (Van Aerschot & Karsio) (Session language: English)

18. Tietojärjestelmät ja sosiaalipolitiikka (Koskinen)

19. Yhteisötalous, solidaarisuustalous ja commonsit näkökulmina sosiaalipalveluihin (Lahikainen, Peltokoski, Ryynänen)

20. Yhteiskuntapolitiikka ja maapallon kantokyvyn rajat (Toivo & Hirvilammi)

 

 

1. Hyvinvoinnin ja eriarvoisuuden mekanismit

Työryhmässä tarkastellaan erilaisia hyvinvoinnin ja hyvinvointivaltion muutokseen liittyviä sosiaalisia mekanismeja. Hyvinvointiin liittyviä työryhmään soveltuvia teemoja ovat sekä resurssipohjaiseen että koettuun hyvinvointiin ja niiden muutokseen liittyvät määrälliset ja laadulliset tutkimukset. Vastaavasti hyvinvointivaltioon ja kansalaisyhteiskuntaan liittyviä soveliaita teemoja ovat kollektiiviset ja institutionaaliset muutokset, politiikkaprosessit ja tapahtumaketjut, sekä diskurssiavaruudet ja mielipiteet. Keskeinen yhdistävä teema on eriarvoisuus. Tarkastelut voivat kohdistua johonkin osajärjestelmään (esimerkiksi eläkkeet, työttömyysturva tai terveydenhuolto, ruokapankit) tai -ilmiöön (esimerkiksi yksinhuoltajuus, työttömyys, köyhyys tai asunnottomuus). Uusia mielenkiintoisia avauksia voi liittyä esimerkiksi Suomen suhteellisen
aseman muutokseen, instituutioiden hallittuun tai hallitsemattomaan sopeuttamiseen, resurssipohjaisen ja koetun hyvinvoinnin vuorovaikutukseen, toimintakykyjen tutkimukseen, (sosiaalisten) innovaatioiden ja hyvinvointipolitiikan rajapintoihin tai köyhyyspolitiikan eri teemoihin. Työryhmään soveltuvat myös vertailevat tutkimukset ja Euroopan unionin tai globaalin hallinnan muutokseen liittyvät esitykset siltä osin kuin ne liittyvät edellä mainittuihin teemoihin.

Koordinaattorit:

Juho Saari, Itä-Suomen yliopisto, juho.saari@uef.fi

Maria Ohisalo, Itä-Suomen yliopisto, maria.ohisalo@uef.fi

 

Abstraktit:

Susan Kuivalainen, Turun yliopisto ja Jani Erola, Eläketurvakeskus

Upright citizens or lazy sleazies? Changes in public support for welfare recipients in Finland 1995 – 2010

Abuse of welfare and its reverse effects on personal initiative are topics as old if not older than social policies themselves. Inevitably, the debate zeroes in on whether those who apply for welfare are truly needy or merely lazy and unenterprising. These questions are increasingly essential in the era of welfare state restructuring and economic downturn. Our knowledge whether and how public attitudes support for welfare policies change over time, especially during economic up and downs, is however limited. On one hand, literature claims that economic recession leads to declining support for welfare policies. On the other hand, findings indicate stronger support at times of higher unemployment and increased financial strain. This paper analyses changes in attitudes toward welfare recipients (i.e. people receiving social assistance benefits) in Finland from 1995 to 2010 and investigate how individual level and macro-level characteristics (unemployment level and changes in GDP) are associated with attitudes. Data is drawn from cross-sectional surveys, compiled in the Department of Social Policy at the University of Turku in five subsequent years from 1995.

Over period of examination, attitudes toward welfare recipients have become more positive. Results indicate that both own and spouse unemployment as well as social class position is associated with attitudes towards social assistance recipients. These associations remain when the national unemployment rate and GDP growth are taken into account. The attitudes are more positive at the time of low unemployment and GDP growth. However, the effect of economic cycle varies according to social class. Among the self-employed and to some extent among the service classes, the economic growth leads to declined support for the welfare recipients, whereas among the working class the change is opposite.

Juha Rantala, Eläketurvakeskus

Kuinka hyvin eläkeläislesket tulevat toimeen?

Kuinka hyvin lesket tulevat toimeen ja mikä on perhe-eläkkeen merkitys toimeentuloon? Onko köyhyys erityisesti ikääntyneiden leskien ongelma vai koskeeko se muitakin ikääntyneitä? Tutkimuksessa tarkastellaan leskien taloudellista toimeentuloa. Toimeentulo koostuu useasta tulolähteestä ja toimeentuloa arvioitaessa nämä lähteet on otettava mahdollisimman kattavasti huomioon. Perhe-eläkkeen lisäksi leski voi saada esimerkiksi omaeläkettä, ansiotuloja tai omaisuustuloa. Toimeentuloon vaikuttaa luonnollisesti myös muiden perheen jäsenten tulo sekä verotus. Vaikka perhe-eläke täydentää leskien toimeentuloa, se ei suinkaan ole heidän ainoa tulonlähteensä. On myös muistettava, että kaikki lesket eivät saa perhe-eläkettä.

Tutkimuksessa keskitytään eläkeläisleskien taloudellisen aseman selvittämiseen. Kaikista leskistä noin 90 prosenttia on eläkkeellä. Toimeentuloa ja -tuloeroja arvioidaan käytettävissä olevan tulon avulla vakiintuneita tulonjakotutkimuksen käsitteitä ja menetelmiä hyödyntäen. Perusajatuksena on kuvata tulojen, tulojen rakenteen, tulonjaon tasaisuuden ja tuloköyhyyden kehitystä sekä arvioida eri tulolajien, kuten leskeneläkkeen, merkitystä henkilöiden tulonmuodostukseen. Tarkastelut keskittyvät vuosiin 1996–2008, jolta ajalta kattavia yksilötason tulotietoja on riittävässä määrin saatavilla. Tutkimusaineistona on Tilastokeskuksen tulonjaon kokonaisaineistosta poimittu 10 prosentin väestöotos.

Maria Vaalavuo, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Toimeentulotukiasiakkaiden heterogeenisyys: huono-osaisuutta paikantamassa

6,9 prosenttia suomalaisista ja 9,2 prosenttia helsinkiläisistä sai toimeentulotukea vuonna 2011. Tämä tarkoittaa lähes 240 000 kotitaloutta vuoden aikana. Vuoden 2009 taloustaantuma heijastui toimeentulotukiasiakkaiden määrään välittömästi, kun erityisesti nuorten ja opiskelijoiden mahdollisuudet kesätöihin vähenivät. Lyhytkestoisesti, eli alle 3 kuukautta, tukea saa noin 40 prosenttia kaikista tuensaajista. Heitä ei voi luultavastikaan määritellä huono-osaisten ytimeksi Suomessa − varsinkin jos huono-osaisuuden yhdeksi kriteeriksi lasketaan pitkäkestoinen puute tai sosiaalinen syrjäytyminen.

Perusteellisesti erilainen tukiasiakkaiden ryhmä on pitkään tai toistuvasti tuella elävien joukko. Pitkäkestoinen tuensaanti on yleistynyt ja osa toimeentulotukiasiakkaista kärsii useista ongelmista samanaikaisesti. Terveysongelmat, erityisesti mielenterveydelliset, päihteiden käyttö ja esimerkiksi asunto-ongelmat kasaantuvat usein samoille henkilöille.

Terveysongelmat toisinaan myös johtavat toimeentulotukeen turvautumiseen, kun työkyky heikkenee ja lääke- ja lääkärimaksut tuottavat ylimääräisiä kustannuksia. Tämä taas kertoo perusturvan mahdollisista puutteista (ja työmarkkinoiden joustamattomuudesta).  

Tarvittavien politiikkamuutosten ja sosiaalityöntekijöiden työnteon kehittämiseksi tieto toimeentulotukiasiakkaiden heterogeenisyydestä ja heidän moninaisten ongelmiensa syvyydestä on tärkeää. Pitäisikö kehittää terveyspalveluita, keille pitäisi kohdentaa kuntouttavaa työtoimintaa ja keillä on mahdollisuuksia palata työelämään?

Esityksessä analysoidaan Helsingin toimeentulotukiasiakkaita CHESSin Peruspalveluhankkeen rekisteriaineiston pohjalta. Aineisto sisältää noin 70 000 toimeentulotukiasiakasta vuosien 2006−2011 ajalta. Aineistoon on liitetty tiedot henkilöiden terveys- ja sosiaalipalveluiden käytöstä sekä tietoja Kelan lääkerekisteristä. Faktorianalyysin ja deskriptiivisten analyysien avulla tavoitteena on paikantaa huono-osaisuuden ydin ja huono-osaisuuden eri tasoja toimeentulotukiasiakkaiden piirissä, analysoida toimeentulotukiasiakkaiden moninaisia ongelmia ja ryhmitellä asiakkaat heidän ongelmiensa, taustansa ja toimeentulotuen käytön perusteella. Luokituksesta olisi hyötyä käytännön toimeenpanon ja tavoitteiden asettamisen kannalta. Erilaisiin asiakasryhmiin pätee hyvin erilaiset realistiset tavoitteet ja mahdollisesti tulokset kertovat siitä, miten erilaisia resursseja pitäisi kohdistaa eri ryhmiin ja eri vaiheissa.

Jouko Kajanoja, Helsingin yliopisto

Hyvinvointivaltion hyvä kehä murtuu?

Kansainvälinen poikkileikkausaineisto osoittaa, että mitä enemmän panostetaan sosiaalipolitiikkaan, sen pienempää on eriarvoisuus. Mitä pienempää on eriarvoisuus, sitä vahvempaa on sosiaalinen pääoma. Mitä vahvempaa on sosiaalinen pääoma, sen paremmin voi koko kansa. Mitä paremmin kansa voi, sen enemmän yhteiskunnassa satsataan sosiaalipolitiikkaan. Hyvä kehä on valmis.

Kokosimme aikasarjan 1990-luvun alusta 2000-luvun puoleen väliin. Hyvä kehä ei toiminut 2000-luvulla. Sosiaalipolitiikan laajeneminen ei entiseen tapaan vaikuta eriarvoisuuteen. Pohjoismaissa panostus sosiaalipolitiikkaan väheni ja tuloeriarvoisuus kasvoi verrattuna vastaaviin muutoksiin Keski- ja Etelä-Euroopassa ja anglosaksisissa maissa. Muut eriarvoisuuden mittarit osoittivat vähenevää eriarvoisuutta ja myös sosiaalinen pääoma vahvistui ja kansan hyvinvointi parani muihin maaryhmiin verrattuna.

Esitän kaksi selitystä hypoteesin vastaiselle tulokselle. Kysymys on viiveestä. Pohjoismaiden pitkäaikainen vahva panostus sosiaalipolitiikkaan tuottaa edelleen tasa-arvon lisääntymistä ja sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi vahvistuvat aiemman vahvan sosiaalipolitiikan seurauksena, vaikka panostus on suhteellisesti heikentynyt ja tuloerot ovat kääntyneet suhteellisen nopeaan kasvuun. Vaihtoehtoinen selitys: tulos kertoo hyvän kehityksen jatkamisen edellyttävän sosiaalipolitiikan supistamista. Liian antelias sosiaaliturva alkaa syödä kansakunnan moraalia ja yritteliäisyyttä. Omaehtoisuutta ja tuloeroja tarvitaan terveen ja kannustavan yhteiskunnan tueksi, joka puolestaan on tasa-arvoisen, sosiaalista pääomaa ja kansan hyvinvointia tukevan kehityksen perusta.

Iso kysymykseni on, antaako tutkimus eväitä vaihtoehtoisten selitysten pätevyyden vertailuun. Suhtaudun siihen epäillen. Joudumme kiinnostaviin tieteenfilosofisiin kysymyksiin.

Teemu Kemppainen, Helsingin yliopisto

Miksi asuinalueen sosio-ekonominen huono-osaisuus on turvattomuusriski?

Turvallisuutta voidaan pitää ruotsalaisen hyvinvointitutkimuksen perinteen mukaisesti eräänä hyvinvoinnin osatekijänä. Oman asuinalueen turvallisuus on puolestaan yksi turvallisuuden keskeinen alakäsite. Kuten Allardt on korostanut, hyvinvoinnin osatekijöitä on hyödyllistä lähestyä objektiivisuutta korostavan tutkimusotteen lisäksi subjektiivisuutta tai koettua luotaavilla tavoilla. Asuinalueen turvallisuuden tarkasteleminen subjektiivisen kokemuksen kautta täydentää tässä suhteessa rikostilastojen tarjoamaan näkökulmaa. Subjektiivinen näkökulma on turvattomuuden tapauksessa erityisen tärkeä, koska jo pitkään on tunnettu koetun ja tilastotasoisen turvattomuuden välinen epäsuhta: uhriutumisriski ja koettu pelko saattavat olla pelkoparadoksin mukaisesti jopa näennäisen ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa.

Aihe on yhteiskuntapoliittisesti merkittävä useasta syystä. Tunteet ja kokemusmaailma ovat ensinnäkin jo sellaisenaan totta kokijalleen, jolloin turvattomuus on määritelmällisesti hyvinvointiongelma. Toiseksi turvattomuus saattaa vaikuttaa negatiivisesti muihin yksilöllisen hyvinvoinnin osiin, kuten terveyteen tai asuinalueella rakentuvaan sosiaaliseen elämään. Lisäksi sillä on aluetason vaikutuksia, koska on viitteitä siitä, että alueen turvallisuus, rauhallisuus ja siitä kertova maine ja symboliikka ovat tärkeässä asemassa asuinpaikan valinnassa. Tällöin ne joilla on varaa valita, voivat paremmin välttää koetun turvattomuuden alueellisia tekijöitä, mikä saattaa edistää alue-erojen syvenemistä.

Tuoreessa tutkimuksessamme (Kemppainen, Lönnqvist & Tuominen, YP 2014) havaitsimme Helsingin turvallisuuskyselyn aineistolla, että asuinalueen (tässä: peruspiiri) sosio-ekonominen status on itsenäinen ja vahva koetun turvattomuuden tekijä sen jälkeen kun on vakioitu yksilöllisiä tekijöitä (ikä, sukupuoli, koulutus, työttömyys, uhrikokemukset), asumismuoto, asunnon sijaitseminen raideliikenteen aseman läheisyydessä sekä peruspiiritasoisia tekijöitä (urbaanisuus ja häiriöaiheiset poliisitehtävät). Tässä esityksessä pyrin tarjoamaan tekemällemme havainnolle kaksi toisiaan täydentävää selitystä, jotka kytkeytyvät kaupunkitutkimuksen klassiseen teoreettiseen keskusteluun sosiaalisesta disorganisaatiosta ja myöhäismodernia yhteiskuntaa koskevaan, yleistynyttä epävarmuutta erittelevään aikalaisanalyysiin.

Mikko Perkiö, Tampereen yliopisto

Women’s Schooling behind Infant Survival, Modeling Societal Dynamics in Non-Affluent Countries

This quantitative paper reassesses the focal relationship between female education and infant survival in 80 non-affluent countries. The relationship between women’s schooling and infant survival is controlled by the extensive set of the internal social and health-related variables, some of which only recently became available. The paper offers insights based on the structural equation modeling. Data referring to the latest information is produced by UNICEF, UNDP and UNESCO. The data is controlled by income level, population size, as well as by the extreme epidemic or political instabilities. The path-models on infant survival provide new estimates how wide role does the women’s education play behind infant survival in the Global South. This cross-country study reveals that the most powerful societal co-variants framing the master relationship are income poverty, child health services and exclusive breastfeeding. In the most adequate path-models the women’s education explains 30-40% of the cross-country variation of infant survival, importantly through the indirect influences that improve health practices. This global update is in line with what smaller N country-studies and survey based community studies have shown. The results stress that the universal social policies including women’s education, poverty alleviation and multiple health policies, are all fundamental for better infant survival, which can be seen as one of the most adequate proxy for social development. Future research on this line could analyze cross-country diversity in the dynamics between the key resources, or investigate the deviant cases.Keywords: infant survival, female education, internal factor, infectious disease, immunization, breastfeeding, gender equality, GDP, poverty

Niko Eskelinen & Jonna Laine, Itä-Suomen yliopisto

Ruoka-apu osana suomalaista köyhyyspolitiikkaa?

Arviolta noin 20 000–25 000 ihmistä Suomessa hankkii viikoittain ruokansa ruoka-avun kautta. Ruoka-avun organisoitumisesta ei ole olemassa minkäänlaista laajempaa tutkittua yleiskuvaa. Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) rahoittamassa Leipäjonot Suomessa -tutkimushankkeessa selvitetään ensimmäistä kertaa kansallisesti ruoka-avun organisoitumista Suomessa sekä kentän toimijoiden näkemyksiä ruoka-aputoiminnasta. Lisäksi selvitetään sitä, millainen rooli Raha-automaattiyhdistyksellä tulisi olla ruoka-apukentällä siellä jo toimivien organisaatioiden näkökulmasta. Metodologisesti tutkimus yhdistelee kvantitatiivista ja kvalitatiivista tutkimusotetta. Tutkimuksen kyselylomake on lähetetty ruoka-apua järjestäville toimijoille yli 40 paikkakunnalla sekä yli 150 seurakunnalle. Lisäksi kymmenessä suurimmassa kunnassa on tehty syventäviä teemahaastatteluja sekä valokuvattu visuaalisen sosiologian hengessä leipäjonojen arkea. Hanke on syntynyt ”Huono-osaisin Suomi” -tutkimushankkeen - jossa tutkitaan ruoka-avussa käyvien ihmisten hyvinvointia, terveyttä, luottamusta ja palvelujen sekä tulonsiirtojen käyttöä - rinnalle täydentämään kuvaa suomalaisesta ruoka-avusta. Esityksessä pohditaan muun muassa sitä, onko Suomeen muodostunut tai muodostumassa institutionalisoitunut ruoka-avun malli ja toimintarakenne? Entä mitkä ovat institutionalisoitumisen mahdolliset hyödyt ja haitat?

Pasi Moisio, Kirsi-Marja Lehtelä & Susanna Mukkila, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Poverty reduction effect of the tax-benefit system in Finland 1993-2013 using microsimulation method

The relative poverty rate, measured as 60% of the median income, increased in Finland from 6 to 14 per cent between 1993 and 2010. The poverty rate increased especially in the late 1990s, during the years when both benefits and income taxes were cut in the hope of promoting economic growth. We have estimated the counterfactual poverty rates in 1993-2013 using the SISU microsimulation model of Statistics Finland. Household disposable incomes are simulated for each year using the same households but varying the tax-benefit legislation according to the existing rules. The benefit cuts that took place in the late 1990s had a rather modest impact on poverty risk rates and the impact was nullified during 2000s by series of benefit raises. Changes in taxation had a much larger impact: the poverty rate would be 2.5 percentage points lower if the tax legislation were the same in 2010 as it was in 1994 or 1995. However, the level of benefits has decreased compared to the average income level. If the level of benefit would have remained at the same level compared to the average earnings in 2010 as in 1993 or 1994, the poverty risk rate would be four percentage points lower in 2010.

Carolin Steffens, Minna van Gerven & Ann Morissens, University of Twente

Re-examining the partisan Effects on the Direction and scope of Welfare State Reforms

This article seeks to analyse and explain changes of European Welfare states in 1989-2007. The main question reads to what extent does political partisanship of the government account for the direction and scope of welfare reforms. It breaks new ground by re-examining the classical issue of the partisanship effect by adopting a new dependent variable, welfare policy reforms, that is more able to account for the multidimensionality of welfare policy change than variables derived from social expenditure data or social rights index data. Through regression analysis this study tests the influence of a broad range of variables, partisanship being one of them, on welfare policy change being welfare state reforms in the field of non-employment benefits for 14 EU countries from 1989 until 2007. The data show that rightist governments are more likely to adopt reforms that increase returns from employment than leftist governments. The main factors determining the direction of reforms, however, seem to be external to the government?s partisanship. A deteriorating socio-economic situation, pressures of economic globalization and demographic change trigger welfare reform.

Juho Saari, Itä-Suomen yliopisto

Sosiaalinen etäisyys – Muukalaiset keskuudessamme

Alustuksessa tarkastellaan Georg Simmelin ajatuksiin nojautuen huono-osaisuutta vastavuoroisuuden näkökulmasta. Simmel sivuaa aihetta muukalaisuutta ja köyhyyttä käsittelevissä esseissään. Niiden ajatuksia soveltaen voidaan ajatella, että huono-osaisuuden voi ymmärtää sosiaalisena etäisyyden käsitteen avulla, jolloin keskeiseen asemaan nousee muukalaisuus ja huono-osaisuuden sosiaalipoliittinen sääntely.  Huono-osaiset ovat muukalaisia keskuudessamme ja huono-osaisuuden määrittely tapahtuu kuluttamalla sosiaalihuollon erityispalveluja. Sosiaalista etäisyyttä puolestaan säädellään empatiakuilujen ja solidaarisuusvajeiden avulla. Näitä ajatuksia soveltaen  alustuksessa esitetään huono-osaisuuden sääntelyn keskeiset piirteet tiivistävä käsitekartta ja arvioidaan empiirisesti huono-osaisten ja muun väestön välistä sosiaalista etäisyyttä.

Elina Vaara, Ilkka Haapola & Antti Karisto, Helsingin yliopisto

Mikä koetaan tärkeäksi omalle hyvinvoinnille ikääntyessä?

Hyvinvointi voi merkitä eri ihmisille eri asioita. Päätelmät siitä, mitkä seikat ovat hyvinvoinnin kannalta tärkeitä, jätetään kuitenkin yleensä asiantuntijoiden ja tutkijoiden ratkaistaviksi.  Ikihyvä Päijät-Häme -seurantatutkimuksessa on, yleisestä linjasta poiketen, selvitetty myös ikääntyvien omia näkemyksiä hyvinvoinnin sisällöstä kysymällä, miten tärkeitä eri elämänalueet ovat heidän hyvinvoinnilleen. Tarkastelemme, miten vastaajien mielipiteet vaihtelevat sukupuolen, iän, sosioekonomisen aseman ja asuinalueen mukaan.

Tutkimus perustuu Ikihyvä Päijät-Häme -seurantatutkimuksen kyselyaineistoon vuodelta 2005, jossa eri elämänalueiden hyvinvointimerkityksiä selvitettiin 33-osaisen kysymyssarjan avulla. Vastaajat edustivat kolmea ikäluokkaa: vuosina 1946–50, 1936–40 ja 1926–30 syntyneitä (n=2299). Tilastomenetelmänä oli faktorianalyysi ja faktoripistemäärien vertailu Mplus 7.0 sekä SPSS 20.0.1 -ohjelmilla.

Hyvinvoinnille tärkeimpiä osa-alueita olivat terveys, suhteet perheeseen, fyysinen kunto sekä mahdollisuus asua paikassa jossa tuntee olevansa kotonaan. Aineistoa tiivistävä analyysi tuotti kuusi hyvinvointifaktoria: asuinympäristö, ihmissuhteet, terveys ja liikunta, työ, osallistuminen ja harrastaminen sekä taloudelliset resurssit. Mielipiteiden vaihtelu oli suurinta asuinympäristön kohdalla, joka koostui mm. asuntoa, elinympäristön puhtautta sekä palvelujen läheisyyttä kuvaavista tekijöistä. Kaupungin keskustassa asuville asuinympäristö oli tärkeämpää kuin maaseutumaisilla asuinalueilla asuville. Terveys ja liikunta koettiin vähemmän tärkeäksi maaseudulla ja haja-asutusalueella kuin muualla. Naiset pitivät lähes kaikkia osa-alueita tärkeämpinä kuin miehet. Iän myötä lähes kaikkien osa-alueiden koettu merkitys laski, etenkin naisilla. Toimihenkilöt arvottivat lähes kaikki osa-alueet tärkeämmiksi, kuin muut. Taloudellisten resurssien arvostus taas oli samalla tasolla eri ryhmiä vertailtaessa. Mielipiteet siitä, mikä on tärkeää omalle hyvinvoinnille vaihtelevatkin osittain niin sukupuolen, iän, sosiaalisen aseman kuin asuinalueenkin mukaan, riippuen hyvinvoinnin osa-alueesta.

Sanna Blomgren, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Sosiaalityö hyvinvoinnin lisääjänä – Empiirisen aineiston tarkastelua Amartya Senin toimintakykyviitekehyksessä

Amartya Sen on painottanut, että ihmisten huono-osaisuuden poistamisessa keskeistä ei ole resurssien lisääminen ja jakaminen – vaikka se olennaista onkin – vaan ihmisten mahdollisuus ja vapaus valita omien toiveiden ja arvostusten mukainen suunta elämälle. Senin ajattelumallissa on keskeistä, että pelkkä taloudellisten resurssien lisääminen ja niiden entistä tasaisempi jakaminen eivät tarkoita suoraan huono-osaisuuden poistumista tai hyvinvoinnin lisääntymistä, koska ihmisten kyvyissä käyttää näitä resursseja on eroa. Sen sijaan hyvinvoinnin edistämisessä on keskeistä vaikuttaa siihen, että huono-osaisille ihmisille turvataan välineet ja toimintakyvyt (capabilities) omannäköisten, yksilölle itselle tärkeiden elämänratkaisujen tekemiseen. Sosiaalityössä on lähtökohtaisesti tavoitteena huono-osaisten ihmisten toimintakyvyn- ja mahdollisuuksien tukeminen ja lisääminen sekä toiminnan tiellä olevien esteiden poistaminen. Olosuhteiden pakosta sosiaalityössä kuitenkin keskitytään usein ennen kaikkea taloudellisten resurssien turvaamiseen. THL:ssä on kehitetty vuosina 2011—2012 verkkopohjaista mittaria aikuisten kanssa tehtävän sosiaalityön vaikuttavuuden arviointiin. Mittaria kehitetään edelleen, mutta sen avulla on pilottihankkeessa kerätty tietoa sosiaalityön käytännöistä, sisällöstä sekä asiakkaiden tilanteiden muutoksista Seinäjoen sosiaalitoimistossa. Esityksessä tarkastellaan tätä sosiaalityössä kerättyä empiiristä aineistoa Senin kehittämän toimintakykyä ja -mahdollisuuksia painottavan teoreettisen lähestymistavan avulla. Tavoitteena on tarkastella, miten lähestymistapa soveltuu sosiaalityössä kerätyn empiirisen asiakaskohtaisen aineiston analyysiin sekä tuoko aineiston tarkastelu tässä viitekehyksessä lisäarvoa sen selvittämiseen, lisääkö sosiaalityö hyvinvointia. Tutkimus on osa THL:n Poistaako sosiaalityö huono-osaisuutta? -hanketta.

 

 

2. Markkinoistuminen ja marginaalisuus: asiakkaiden ja työntekijöiden (tulos)vastuullistaminen sosiaali- ja terveyspalveluissa

Sosiaali- ja terveyspalveluiden arjessa, erityisesti mielenterveys-, päihde- ja asumispalveluiden arjessa kohdataan monenlaista eriarvoisuutta, köyhyyttä, sairastavuutta, toimintakykyvajetta ja vaihtoehdottomuutta, mutta myös vahvaa toimijuutta ja tahtoa tehdä itseään koskevia valintoja ja päätöksiä. Markkinoistumisessa törmätään erityisiin haasteisiin ja reunaehtoihin, kun sitä tarkastellaan yhteiskunnan marginaalista ja heikompiosaisten palvelutarpeista käsin. Viime kädessä markkinoistumiselle antavat sisältöjä palvelujärjestelmän asiakkaat, heidän läheisensä ja ammattilaiset. He toisin sanoen ikään kuin operationalisoivat yhteiskuntapoliittiset suunnanmuutokset ja uudet ajattelutavat sosiaali- ja terveyspalveluiden arkeen soveltuviksi. Asiakas-ammattilaiskohtaamisissa lopulta ratkaistaan mitä esimerkiksi asiakkaan valinnanmahdollisuus tarkoittaa, kenellä on vastuu mistäkin, mikä on riittävä kuntoutumistulos sekä tehdään ratkaisuja sen suhteen kenen tarpeita priorisoidaan ja mihin apua, hoitoa, aikaa ja resursseja suunnataan. Tänä päivänä korostetaan yhä enemmän työntekijän ja asiakkaan (tulos)vastuullisuutta, yrittämistä ja tavoitteellisuutta. Siten markkinoistuminen muokkaa tapaa ymmärtää sosiaalisia ongelmia, tehdä työtä ja olla asiakkaana sosiaali- ja terveyspalveluissa – ja toisin päin. Mielenterveys-, päihde- ja asumispalveluiden käytäntöjen tutkimuksessa kaikki edellä mainitut sisällölliset ulottuvuudet ja niiden väliset yhteydet ovat olennaisia. Metodologisessa mielessä tarkoitamme käytäntöjen tutkimisella eri toimijoiden kohtaamisten ja kokemusten jäsentämistä muun muassa etnometodologisen vuorovaikutus- ja kategoria-analyysin, institutionaalisen etnografian ja narratiivisen analyysin keinoin. 

Työryhmässä pohditaan seuraavanlaisia kysymyksiä. Miten tutkimuksessa on mahdollista liikkua yhteiskuntapoliittisten keskustelujen, ammattikäytäntöjen kehittämisen ja marginaalissa elävien ihmisten arjen välillä? Miten vastuut ja oikeudet jakautuvat palvelujen tilaajien, tuottajien ja käyttäjien välillä? Millaisia ovat mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden valinnanmahdollisuudet ja itsemääräämisoikeus oman elämänsä ja palveluidensa suhteen? Entä millaisina näyttäytyvät työntekijöiden toimintatila ja toimijuus markkinoistumisen ajassa? Miten tuottaa nopeutta ja lyhytaikaisuutta korostavassa ajassa perusteltuja näkemyksiä asiakkaiden pitkäaikaissairauksista ja –ongelmista sekä pitkällisistä tuentarpeista ja palveluprosesseista? Mitä tapahtuu kun vanhat ja uudet hallinnan käytännöt kohtaavat?                                                                                                                                                                                               

Koordinaattorit: 

Riikka Haahtela, Tampereen yliopisto, riikka.haahtela@uta.fi 

Suvi Raitakari, Tampereen yliopisto, suvi.raitakari@uta.fi

 

Abstraktit:

Sirpa Saario, Tampereen yliopisto

Mielenterveystyön ammattilaisten luova suhtautuminen työn arviointiin

Esityksessäni kysyn, millaisena mielenterveystyön ammattilaisten toimijuus näyttäytyy palvelujen markkinoistumisessa. Osaltaan markkinoistuminen kietoutuu erilaisiin välineisiin, joiden avulla ammattilaisten työtä muutetaan arviointikelpoiseksi, eli mahdollisimman seurattavaksi ja mitattavaksi toiminnaksi. Käytännössä tämä tehdään sisällyttämällä työn arviointia toteuttavat välineet konkreettiseksi osaksi ammattilaisten jokapäiväisiä käytäntöjä. Kun ammattilaiset ovat näiden välineiden kanssa tekemisissä, limittyy arviointi osaksi mielenterveystyön rutiineja. Tarkastelen kolmea välinettä, jotka omalla tavallaan juurruttavat arviointia mielenterveystyöhön: kahta hallinnolliseen tilastointiin kehitettyä potilastietojärjestelmää sekä mielenterveyspalvelujen tuottamista ohjaavaa ostopalvelusopimusta. Ammattilaisten haastatteluihin pohjautuen tarkastelen ensin sitä, mitä ristiriitoja ammattilaiset raportoivat näiden arviointivälineiden aiheuttavan ammatillisille käytännöille. Toiseksi tarkastelen sitä, millaista ”luovintaa” nämä ristiriidat kirvoittavat työntekijöiltä, eli miten työntekijät sopeuttavat työtään suhteessa arvioinnin vaatimuksiin.

Riikka Haahtela, Tampereen yliopisto

”Tehdä projektinsa tarpeelliseksi” Työntekijöiden selonteot asunnottomille naisille suunnatun Naisten keskuksen elinkaaresta

Esityksessäni tarkastelen erästä kolmannen sektorin kolmivuotista kehittämisprojektia työntekijöiden kirjoittaman päiväkirjan avulla. Työntekijöiden piti perustella toimintaa paitsi asiakkailleen, taustaorganisaatiolleen, yhteistyötahoilleen, rahoittajilleen ja myös itselleen: täyttääkö toiminta sille asetetut odotukset. Tulkitsen päiväkirja-aineiston avulla projektin alkua ja loppua selonteon-käsitteen näkökulmasta. Ymmärrän selonteot arjessa tapahtuvaksi toiminnaksi, jolla työntekijät perustelevat työnsä tekemistä. Päiväkirja osoittaa, kuinka työntekijöiden selonteot muuttuivat projektin aikana. Selontekojen ristiriitaisuus kertoo projektiyhteiskunnan monenlaisista haasteista. Keskeinen kysymys on, miten määräaikainen projekti voi vastata asiakkaiden pitkäaikaisiin tarpeisiin. Projekti luo itse asiakassuhteensa, mutta mitä asiakkaille käy projektin jälkeen.

Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimusprojektia ”Pitkäaikaisasunnottomuus ja asunto ensin -periaatteen soveltaminen Suomessa (2011–2015).

Riitta Granfelt, Tampereen yliopisto

Asteittaisen vapauttamisen kautta kotiin: asumissosiaalisen työn prosessi vapautuvien vankien parissa

Perinteisesti vankilasta on vapauduttu vailla asuntoa ja työtä, yksinäisenä ja päihdeongelmaisena.    Asteittainen vapauttaminen ja asunto ensin -mallia toteuttava tuettu asuminen ovat ajankohtaisia kysymyksiä rikosseuraamusalalla. Asteittaisen vapauttamisen (pitkän tähtäimen) tavoitteena on, että kukaan ei vapaudu suoraan suljetusta laitoksesta, vaan erilaisten vaiheitten kautta, kuten avolaitos, vapauteen valmennus -palvelu ja koevapaus. Näiden vaiheiden avulla pyritään tukemaan desistanssia eli rikollisuudesta irrottautumista, jonka sisältöjä jäsentävät käsitteet toimijuus, sosiaaliset suhteet ja sosiaalinen rakenne.  Kansainvälisessä kirjallisuudessa desistanssi yleensä ymmärretään pitkäkestoisena, edestakaista liikettä sisältävänä ristiriitaisena prosessina, jonka rakentumiseen vaikuttavat sekä sosiaaliset että psykologiset tekijät. 

Tutkimusaineistoni koostuu vapautumassa olevien tai jo vapautuneiden, tuetun asumisen hankkeeseen sijoittuneiden vankien ja heidän parissaan työskentelevien ammattilaisten laadullisesta haastatteluaineistosta.  Haastattelut kohdistuivat vapauteen valmennukseen ja asumisen tukeen siten, että nämä toiminnot ymmärrettiin laaja-alaisesti elämäntilanteeseen kohdistuvaksi asumissosiaaliseksi työksi. Asumissosiaalinen työ tulee lähelle käsitettä psykososiaalinen työ, mutta sen erityispiirre on asumisen turvaamisen ensisijaisuus.

Rikosseuraamusalalla kamppaillaan mittavien säästö- ja tuloksellisuusvaatimusten alla.  Esityksessäni keskityn perustelemaan pitkäkestoisen, henkilökohtaiseen läsnäoloon ja rakenteelliseen vaikuttamiseen kohdentuvan asumissosiaalisen työn oikeutusta silloin, kun on kyse asiakkaista, jotka ovat viettäneet elämässään vuosia, jopa vuosikymmeniä laitoksissa ja joiden elämässä psykososiaaliset ongelmat ovat kietoutuneet köyhyyteen . Kuvaan niitä asumissosiaalisen työn osa-alueita, joita vangit/asukkaat ja työntekijät tulkitsevat merkityksellisiksi desistanssin ja asumisen turvaamisen näkökulmasta. Toisaalta pyrin osoittamaan, että riittävän pitkäkestoinen, yksilöllisesti toteutuva asumissosiaalinen työ voi ennalta ehkäistä rikollisuutta, laitoskierrettä ja asunnottomuutta. 

Esitys perustuu meneillään olevaan tutkimukseeni Asumissosiaalinen työ: käsite ja sen soveltaminen vankilaympäristössä ja tuetun asumisen hankkeessa. Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimusprojektia ”Pitkäaikaisasunnottomuus ja asunto ensin –periaatteen soveltaminen Suomessa (2011–2015).

Minna Mattila-Aalto, Kuntoutussäätiö

Lakisääteiset palvelut, vapaaehtoistoiminta ja marginalisoituneet asiakkaat päihdehuollossa

Uudet julkishallinnon tavat ovat johtaneet ostopalvelujen määrän kasvuun. Sen seurauksena myös päihdejärjestöt ovat entistä tiiviimmin sidoksissa julkisen sektorin vastuulla olevaan palvelutuotantoon ja velvoitettuja erottamaan tuottamansa ostopalvelut ideologisperustaisesta järjestötoiminnasta. Toimintakentästä riippuen päihdeongelmainen ihminen näyttäytyy joko palvelujärjestelmän tai järjestötoiminnan asiakkaana tai palveluja itselleen tuottavana kansalaisena.

Kuntoutussäätiön hankkeessa ”Kolmannen ja julkisen sektorin palveluyhteistyö monialaisessa kuntoutuksessa” (KoJu) on tutkittu yhteistyötä, asiakkaan asiantuntijuutta ja mahdollisuuksia erityisesti päihde- ja mielenterveyskuntoutuksen yhteistuotannossa. Hankkeen tavoitteena on edistää julkisen sektorin ja järjestöjen yhteistyötä kuntoutuspalvelutuotannossa sekä asiakkaan asemaa aktiivisena toimijana kuntoutuksessa.

Esityksessä tarkastellaan ostopalveluna tuotettujen lakisääteisten palvelujen ja järjestön tuottaman vapaaehtoistoiminnan välisiä suhteita sekä päihdeongelmaisten asemaa julkisen ja kolmannen sektorin risteyksessä yhteistyön edistämisen näkökulmasta. Teemaan pureudutaan päihdehuollon yhtä marginalisoitunutta asiakasryhmää, korvaushoidon asiakkaita käsittelevän tapausesimerkin kautta. Esitys perustuu KoJu-hankkeessa vuosina 2010-2013 kerättyyn julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyötä koskevaan tutkimusaineistoon sekä vuosina 2012-2013 Keski-Suomessa tehtyyn tapaustutkimukseen.

Tuloksena esitetään jäsennys ostopalvelujen ja vapaaehtoistoiminnan eroista sekä erontekojen kautta saavutettavista mahdollisuuksista. Tapaustutkimus toimii esimerkkinä siitä, miten eri sektorien ammattilaiset voivat yhdessä marginalisoituneiden asiakkaiden kanssa rakentaa palvelukokonaisuuden, joka tukee päihdeongelmaisten asiakkaiden edellytyksiä kantaa heille osoitettuja vastuita lisäämällä asiakkaan käytössä olevia elämänhallinnan resursseja sekä vahvistamalla hänen kykyään osallistua oman terveytensä ja toimintakykynsä edistämiseen.

Päivi Kivelä, Sininauhaliitto

Rinnalla kulkija ja työrukkanen. Kristillisen päihdejärjestön palvelu kunnan sosiaalityöntekijöiden ja järjestötyöntekijöiden kokemana

Sanotaan, että uuden kolmannen sektorin tuottamista sosiaalipalveluista on tullut julkisen sektorin jatke (Huotari, Pyykkönen & Pättiniemi 2008). Uuden kolmannen sektorin palvelutuotannossa työskentelevien koulutettujen ammattiauttajien on sopeuduttava julkisen sektorin sanelemiin reunaehtoihin: tehtävä töitä joustavammin, pienemmällä työvoimalla ja huonommilla työehdoilla. Tiivis suhde julkiseen sektoriin ja palvelutuotantoon kohdistuva tiukkeneva tavoitteellisuus hämärtää kolmannen sektorin erityispiirteitä suhteessa yritystoimintaan ja julkiseen sektoriin. (Ruuskanen, Selander & Anttila 2013.) Silti on edelleen tavallista, että järjestöjen työntekijät sitoutuvat johonkin yleishyödylliseen aatteeseen tai arvopohjaan, esimerkiksi kristilliseen ihmiskäsitykseen.

Esityksessäni tarkastelen julkisen sektorin ja kolmannen sektorin tiivistä yhteistyösuhdetta, vallan ja vastuiden jakautumista sekä palvelun piiriin pääsevien asiakkaiden valikoitumista ruohonjuuritason sosiaalityössä: työparina toimivien sosiaalityöntekijöiden ja järjestötyöntekijöiden kokemana ja kuvaamana. Tutkimuskohteena on kunnan sosiaalitoimen tilaama ja kristillisen päihdejärjestön tuottama asiakkaiden kotiin vietävä palvelu, joka tukee päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten arjessa selviytymistä kunnan reuna-alueilla. Tässä esityksessä hyödynnettävä tutkimusaineisto muodostuu sosiaalityöntekijöiden ja järjestötyöntekijöiden haastatteluista sekä asiakaskäynneillä kertyneestä etnografisesta aineistosta. Esitys pohjautuu Sininauhaliitossa toteuttamaani Verkostoyhteistyö maaseudun syrjäytyneiden auttajana -tutkimukseen. Tutkimushanke käsittelee laajemmin kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kuntalaisten avun, tuen ja palveluiden saatavuutta ja saavutettavuutta kunta- ja palvelurakenteiden muuttuessa sekä sektorirajat ylittävän verkostoyhteistyön mahdollisuuksia maaseudulla.

 

3. Paikallinen hyvinvointipolitiikka - dynamiikkaa ja rakenteita

Tavallisesti kirjallisuudessa ja keskustelussa oletetaan, että sosiaalipoliittiset ratkaisut ja mallit ovat pääasiassa kansallisia, mutta todellisuudessa kansallisen sosiaalipolitiikan toteutuksessa on suuria paikallisia ja alueellisia eroja. Tässä työryhmässä tarkastellaan sitä, miten hyvinvointipolitiikkaa (sosiaali- ja terveyspolitiikkaa) toteutetaan paikallisesti. "Paikallisuudella" ei tässä tarkoiteta pelkästään kuntaa, vaan toiminnallista paikallista kokonaisuutta, joka voi olla yksittäistä kuntaa pienempi tai suurempi alue. "Hyvinvointipolitiikalla" viitataan taas eri toimijoiden (kunnat, järjestöt, yritykset, kirkko, vapaaehtoiset) muodostamaan kokonaisuuteen paikallisessa yhteiskunnassa. Lähestymistapa on siis samantyylinen kuin kansallisten hyvinvointivaltion mallien tarkastelussa.

Työryhmään toivotetaan tervetulleiksi kaikki esitykset, jotka koskevat yllä esiteltyä teemaa. Esitykset voivat käsitellä esimerkiksi seuraavia aiheita:

.        Empiiriset esimerkit paikallisista tavoista toteuttaa hyvinvointipalveluja. Esitykset voivat keskittyä joihinkin yksittäisiin palveluihin, kuten mielenterveyspalveluihin.
.        Kuntakohtaiset vertailut.
.        Paikallisten toimijoiden muodostamat vuorovaikutuksen järjestelmät ja näiden dynamiikka.
.        Hyvinvointipolitiikan markkinoistuminen palvelujen yksityistämisen ja uuden julkisjohtamisen myötä.
.        Kuntien yhteen liittämisen vaikutukset hyvinvointipalveluihin.
.        Kuntien ja valtion väliset suhteet hyvinvointipolitiikassa.
.        Kansainväliset paikallistason vertailut.

Koordinaattorit:

Mika Alavaikko, Diakonia-ammattikorkeakoulu, mika.alavaikko@diak.fi

Ari Nieminen, Diakonia-ammattikorkeakoulu, ari.nieminen@diak.fi

 

Abstraktit:

Sakari Kainulainen, Diakonia AMK

Köyhän hyvinvointi

Sosiaalipolitiikassa tai yleisemmin yhteiskunnallisessa keskustelussa luokittelemme monesti ihmisiä hyvin karkeisiin yhteiskunnallisiin luokkiin. Voidaan puhua keskiluokasta tai syrjäytyneistä, huono-osaisista, köyhistä tai harvemmin eliitistä, hyväosaisista.

Keväällä 2012 toteutettuun ihmisten hyvinvointia ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta kartoittavaan väestökyselyyn (prof. Juho Saari, Itä-Suomen yliopisto) vastasi 1864 suomalaista. Seuraavassa tällä vastataan edellä esitettyyn kysymykseen luokittelemalla aineisto kahden tekijän suhteen neljään luokkaan.

Ensimmäinen tekijä liittyy tämän hetken elintasoon ja negatiivisiin elämänkokemuksiin. Huono-osaiseksi määriteltiin henkilö joka oli haastatteluhetkellä työttömänä ja arvioi taloudellisen tilanteensa niin heikoksi, ettei selviä menoistaan ja tämän lisäksi hänellä oli kaksi tai useampia omakohtaisia kokemuksia elämänsä aikana seuraavista asioista: pitkäaikainen työttömyys (yli 6 kk), köyhyydessä eläminen, vakava fyysinen sairaus, vakava mielenterveysongelma, vammaisuus tai vajaakuntoisuus, vakava onnettomuus, asunnottomuus, päihdeongelma, vaille tarvittavaa hoivaa jääminen, ongelmallinen avioero tai väkivaltarikos. Muut vastaajat katsottiin ns. hyväosaisiksi.

Toinen tekijä liittyi kokemukseen omasta elämästä. Vastaajat jaettiin kahteen ryhmään sen suhteen kuinka he olivat vastanneet kysymykseen Kun ajattelet tämän hetkistä elämääsi kokonaisuutena, niin kuinka tyytyväinen tai tyytymätön olet siihen asteikolla 0-10? Arvo nolla tarkoitti tyytymätöntä ja arvo kymmenen tyytyväistä. Ensimmäiseen ryhmään määriteltiin ne joiden tyytyväisyysarvio oli pienempi kuin kahdeksan ja muut toiseen.

Yhteiskuntien keskeisenä tehtävänä on turvata jäsentensä ihmisarvoinen elämä ja hyvinvointi. Tulokset nostavat esiin hyvinvoinnin moninaisuuden, mosaiikkimaisuuden ja haasteellisuuden hyvinvointipolitiikan taustalla. Haluttaessa edistää suomalaisten hyvinvointia ei riitä, että heillä on työtä ja varaa maksaa laskut mikäli tämän hintana on ihmisten eristäytyminen, syrjäytyminen yhteisöistä ja ihmissuhteista. Onnellisuuden ja kokemuksellisen hyvinvoinnin tavoittelua yhteiskunnallisesti on vaikea pukea uskottaviksi poliittisiksi tavoitteiksi. Toisaalta voi perustellusti kysyä sitä eikö politiikan tavoitteena nimenomaan tulisi olla sellaisten yhteiskunnallisten rakenteiden muodostaminen jotka vahvistaisivat onnistumisen, yhteisöllisyyden ja välittämisen toteutumista? Hyvä on myös pitää mielessä, että stereotypioiden takana on monesti toinen todellisuus, jota erityisesti taiteilijat –eivät niinkään tutkijat – raottavat. Marginaalissa elää kaurismäkiläinen kauneus ja bergmanilainen kulissin takainen raadollisuus.

Arttu Saarinen, Turun yliopisto

Onnellisuuden ja asuinalueen yhteys

Tutkimuksia, joissa olisi pyritty tarkastelemaan asuinalueen ja onnellisuuden yhteyttä, ei ole juurikaan tehty Suomessa tai kansainvälisesti. Myöskään onnellisuuden selitystekijöitä ei ole tarkemmin tarkasteltu erityyppisillä asuinalueilla. Emme esimerkiksi tiedä onko kunnan terveyspalveluilla erilainen merkitys onnellisuuteen harvaan asutulla maaseudulla kuin isommissa kaupungeissa, joissa julkisen palvelutuotannon lisäksi on usein tarjolla yksityisiä vaihtoehtoja. Tai minkälainen merkitys naapureilla, asuinalueen turvallisuudella tai julkisilla liikenneyhteyksillä on onnellisuuteen kaupungeissa verrattuna maaseutuun?

Esityksessäni tulen tarkastelemaan miten onnellisia ihmiset ovat erityyppisillä asuinalueilla ja mitkä tekijät voisivat selittää onnellisuutta. Alueita tarkastellaan asteikolla: kaupungin keskusta, lähiö/esikaupunki, kuntakeskus tai muu taajama, harvaan asuttu maaseutu. Tuloksia esitetään pääosin Suomen osalta. Lisäksi tehdään joitain vertailuja muihin Pohjoismaihin. Aineistoina ovat Alueellinen terveys ja hyvinvointi (ATH) sekä European social survey (ESS). Artikkelissa käytetään kahdenlaisia selittäviä muuttujia. Ensinnäkin käytetään niin sanottuja sosiodemografisia kontrollimuuttujia ja toiseksi varsinaisia onnellisuutta selittäviä, jollain tavalla alueellisuuteen liittyviä muuttujia. Selittävät muuttujat on valittu pääosin aiempien onnellisuustutkimusten perusteella. Lisäksi testaan joitain uudentyyppisiä muuttujia.

Leena Viinamäki, Kemi-Tornion AMK, Arto Suikkanen & Arto Selkälä, Lapin yliopisto

Hyvinvointibarometrit (seutu)kunnittaisen hyvinvointierojen kuvaajina

Pohdimme puheenvuorossamme hyvinvointibarometrin roolia hyvinvointitiedon (seutu)kunnittaisena tuottajana sekä (seutu)kuntien välisten erojen kuvaajana. Puheenvuoron taustalla on Lapin yliopiston, Kemi-Tornion ja Rovaniemen ammattikorkeakoulujen toteuttama (1.9.2011–31.12.2013) ESR-rahoitteinen Pohjoisen hyvinvoinnin tietopaikka -hanke. Hanke tukee kuntien lakisääteisiä tehtäviä kuntalaistensa hyvinvointikehityksen ennakoinnissa ja edistämisessä. Sekä 1.5.2011 voimaan tulleen Terveydenhuoltolain 12 §:n mukaan että lakiehdotuksessa uudeksi sosiaalihuoltolaiksi korostuu kuntalaisten paikallinen hyvinvoinnin säännöllinen ja systemaattinen seuraaminen. Em. lait velvoittavat kuntia seuraamaan alueensa väestön hyvinvoinnin ja terveyden tilanteita, tekemään tulkintoja havaituista ongelmista ja epäkohdista sekä tekemään tarpeellisia toimenpide- ja kehittämisehdotuksia. Yhteiskunnallisen muutoksen yleinen monimutkaistuminen kuitenkin hankaloittaa kuntien mahdollisuuksia havainnoida ja ymmärtää kansalaisten hyvinvoinnissa tapahtuvia tilanteita.

Tutkimustulostemme mukaan lappilaisten hyvinvointi vaihtelee sekä seutukunnittain että saman seutukunnan sisällä kunnittain. (Seutu)kuntakohtaista hyvinvoinnin eriytymistä uudelleenrakenteistavat mm. matkailu- ja kaivosteollisuus sekä alkutuotantovaltaisten elinkeinojen (maatalous, poroelinkeino) roolin marginalisoituminen, työllisyystilanne, väestön ikääntyminen, hyvinvointierojen eriytyminen, väestön muuttoliike ja yleistyvä pendelöinti sekä kuntatalouden ongelmat. Esimerkiksi kunnan yleinen pienituloisuusaste lappilaiskunnissa oli 12,524,7 % vuonna 2011; toimeentulotuki, euroa/asukas lappilaiskunnissa oli 14190 euroa vuonna 2012; toimeentulotukea saaneiden lapsiperheiden osuus, % lapsiperheistä oli 4,215,8 % vuonna 2011 sekä lappilaiskuntien huoltosuhteen ennustetaan olevan 65,2140,7 vuonna 2030.

Pohjoisen hyvinvoinnin tietopaikka -hankkeen hyvinvointibarometriosiossa toteutuu monitasoinen, vaiheittain etenevä triangulatiivinen tutkimusasetelma, jossa otetaan huomioon aikaulottuvuus (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ja jossa toimijoina ovat tutkijoiden lisäksi kuntalaiset ja viranomaiset.

Erkki Saari, Laurea AMK

Paikallisen hyvinvointipolitiikan toteuttamisessa tarvittavan tiedon tuottamisen haasteita

Tarkastelen esityksessäni haasteita, joita liittyy paikallisen hyvinvointipolitiikan toteuttamisessa tarvittavan tiedon tuottamiseen. Niitä ovat esimerkiksi se, mitä on tieto, jota paikallisen hyvinvointipolitiikan toteuttamisessa tarvittava, mitkä toimijat ja miten pystyvät tuottamaan sitä ja mitkä toimijat ja miten pystyvät käyttämään sitä. Nämä ja muut tiedon tuottamisen haasteet on kyettävä ratkaisemaan, jotta paikallinen hyvinvointipolitiikan toteuttaminen perustuu tietoon paikallisesta hyvinvoinnista.

Esitykseni pohjautuu ensinnäkin kokemuksiin, joita olen saanut osallistuessani Kemi-Tornion seutukunnan hyvinvointibarometri 20052- ja Pohjois-Lapin seutukunnan hyvinvointibarometri 20073 -raporttien laatimiseen. Toiseksi esitykseni pohjautuu kokemuksiin, joita olen saanut toimiessani Turun ammattikorkeakoulun hallinnoiman, yhdessä Diakonia-, Laurea-, Seinäjoen ja Oulun seudun ammattikorkeakoulujen kanssa ajalla 1.3.2012–28.2.2014 toteutettavan SOHVI-hankkeen Laurea-ammattikorkeakoulun osahankkeen vastuullisena toteuttajana. SOHVI-hanke kuuluu Euroopan sosiaalirahaston osarahoittamaan opetus- ja kulttuuriministeriön valtakunnalliseen kehittämisohjelmaan Innovaatio- ja osaamisjärjestelmien kehittäminen, jonka rahoittava viranomainen on Pohjois-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Lisäksi hanketta rahoittavat sitä toteuttavat ammattikorkeakoulut. Hanketta toteutetaan tiiviissä yhteistyössä Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun ajalla 1.3.2012–31.12.2014 toteuttaman ja hallinnoiman Euroopan sosiaalirahaston osarahoittaman Itä-Suomen SOHVI-hankkeen kanssa.

Mari Kattilakoski, Itä-Suomen yliopisto

Kyläyhteisöt hyvinvoinnin ja palvelujen toteuttajina

Tarkastelen hyvinvoinnin paikallista rakentumista maaseutualueilla yhteisöllisen toiminnan, omaehtoisen palvelutuotannon ja yhteisöllisyyteen pohjautuvien kylätalousmallien kautta.

Kuvaan yhteisöllisen palvelutuotannon toimintamalleja maaseudulla – sitä, kuinka palveluja voidaan järjestää ja tuottaa kylätasolla itsenäisesti tai yhteistyössä kunnan kanssa. Lähidemokratiaa ja palvelurakenteita koskevat muutokset muodostavat esityksen laajan makrotason (yhteiskunta) viitekehyksen ja näihin muutoksiin vastaaminen meso- (kylä-kunta yhteistyö) ja mikrotason (kylä) tarkastelun.

Esittelen paikallisen hyvinvoinnin dynamiikkaa ja rakenteita kahden esimerkkikylän kautta - kylien jotka ovat ottaneet vahvasti, mutta eri tavoin, hallintaansa arjen sujuvuuden ja palvelujen turvaamisen. Tutkimuskylät sijaitsevat Suomessa ja Ruotsissa ja aineisto pohjautuu kylissä tehtyihin vierailuihin.  

Maritta Vuorenmaa, Marjo Hannu-Jama & Ritva Mertaniemi, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Osallistavalla yhteistyöllä monimuotoista hyvinvointipolitiikka Pohjanmaalle

Perinteisesti hyvinvointipolitiikan tavoite on sosiaalisen eriarvoisuuden vähentäminen. Onnistunut maahanmuuttajien kotoutuminen ja kotouttaminen ovat lähtökohtaisesti osa alueen hyvinvointipolitiikkaa, alan palvelujen kehittämistä ja meneillään olevia rakenteellisia uudistuksia. Monikulttuurisella Pohjanmaalla nousussa olevaa monimuotoista hyvinvointipolitiikkaa tehdään maahanmuuttajia ja muita kuntalaisia osallistaen ja sosiaalista kestävyyttä tavoitellen. Tämä toimintatapa arviointeineen levitetään THL:n Vaasan yksikön tukemana hyvänä käytäntönä esim. Kaste-ohjelmassa.

Monimuotoisen hyvinvointipolitiikan ensi askeleet tukeutuivat osallistaviin menetelmiin (esim. avoin dialogi, kansalaisraati, osallistava arviointi) ja tutkittuna tietona nykytila-analyysiin. Maahanmuuttajien ja asiantuntijoiden ääntä kuunnellen priorisoitiin alueelliset vahvuudet ja kehittämistarpeet. Toimista, toimijoista, hankkeista ja projekteista verkotetaan integroitua jatkumoa, jossa keskiössä on kotouttamislainsäädännön mukaan tulkittuna eri syistä Pohjanmaalle tulleet maahanmuuttajat. Ajallisesti rajalliset hankkeet ja projektit rakentavat pitkää kehittämisprosessia. 

Pohjanmaalla osallistava ja monimuotoinen hyvinvointipolitiikka siihen liittyvine aiesopimuksineen perustuu hankekumppanina olevan Skoonen lääninhallituksen alueellansa kehittämään hyvään ja vaikuttavaksi todettuun käytäntöön. Pohjanmaallakin hyvinvointipolitiikka tukeutuu valmisteltavaan nettipohjaiseen, sähköisiä työkaluja hyödyntävään kehittämisalustaan. Alusta tukee puimalatoiminnan periaattein alueellista yhteistyötä, maahanmuuttajien ja kantaväestön osallisuutta, osaamista, vaikuttavia käytäntöjä ja alueellisten palvelukokonaisuuksien kehittämistä. Alusta on dialogisen informaatio-ohjauksen uusi työväline.

Osallistava ja monimuotoinen, alueen ja väestön tarpeisiin vastaava hyvinvointipolitiikkaa on sosiaalisesti kestävän toiminnan perusta – etenkin tässä poliittistaloudellisessa tilanteessa. Harmaantuvan Suomen kestävä yhteiskuntakehitys perustuu yhä vahvemmin Pohjanmaalla jo arvioituihin maahanmuuton aluetaloudellisiin vaikutuksiin sekä kotoutumisen terveys- ja hyvinvointihyötyihin.

Hanna-Mari Heinonen & Markku Laatu, Kela

Vantaan toimeentulokokeilun seurantatutkimus

Toimeentulotuen käsittelyn siirtämisestä Kelaan on keskusteltu siitä lähtien kun kuntien maksama tarveharkintainen toimeentulotuki korvasi huoltoavun. Keskustelua on käyty varsinkin silloin, kun toimeentulotuen saajien määrä on ollut suuri. Toimeentulotukityön siirtoa Kelaan on kokeiltu eri tavoin useamman kerran ja kokemukset näistä kokeiluista ovat olleet pääosin myönteisiä. Myös kansalaisten enemmistö on puoltanut Kela-siirtoa. Tästä huolimatta siirtoa ei toistaiseksi ole toteutettu poliittisten erimielisyyksien vuoksi.

Muun muassa kuntiin kohdistuvat säästöpaineet, tarpeet karsia kuntien tehtäviä, pyrkimykset nopeuttaa toimeentulotuen käsittelyaikoja ja yksinkertaistaa perusturvaetuuksien hakemista ovat kuitenkin nostaneet asian jälleen ajankohtaiseksi.

Vantaalla toteutetaan parhaillaan uudenlaista toimeentulotukityön siirtoon liittyvää kokeilua. Kela ja Vantaan kaupungin sosiaalitoimi ovat tarjonneet vuoden 2013 kesäkuusta lähtien Korson ja Myyrmäen alueen asiakkaille mahdollisuuden hakea perustoimeentulotukea Kelan Korson ja Myyrmäen toimistoista. Kysymys on paikallisesta palveluyhteistyöstä, jossa sosiaalitoimen etuuskäsittelijät ja Kelan palveluneuvojat tekevät työtä saman katon alla.

Kelan tutkimusosasto selvittää kokeilun toimivuutta haastattelemalla vantaalaisia toimeentulotukiasiakkaita ja työntekijöitä. Lisäksi tutkimushankkeessa aiotaan selvittää päättäjien asiaa koskevia mielipiteitä ja kokeilun taloudellisia vaikutuksia. Laajempana tavoitteena on arvioida Vantaan toimeentulotukikokeilua koskevien ja myös muiden tutkimusaineistojen avulla sitä, mitä perustoimeentulotuen siirto Kelaan merkitsisi asiakkaiden, kuntien ja Kelan kannalta.  

Tutkimushanke käynnistyy vantaalaisille toimeentulotukiasiakkaille suunnatuilla puhelinhaastatteluilla. Haastateltaviksi poimitaan sekä kokeilun piiriin kuuluvia asiakkaita että asiakkaita, jotka hoitavat toimeentulotukiasiansa entiseen tapaan sosiaalitoimen kautta joko Myyrmäen tai Koivukylän sosiaaliasemilla. Alustavien suunnitelmien mukaan haastateltavia asiakkaita on yhteensä noin 200–300, eli noin 100–150 per ryhmä.

Puhelinhaastatteluiden alustavat tulokset ovat mahdollisesti esiteltävissä jo Sosiaalipolitiikan päivillä lokakuussa 2013.

Kristiina Kuussaari, Tanja Hirschovits-Gerz, Tuukka Tammi & Kerstin Stenius, Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos

Päihde- ja mielenterveyspalveluiden palvelutarjottimet ja niiden muutokset esimerkkikunnissa – miten asiakkaat sijoittuvat palveluihin?

Päihde- ja mielenterveystyötä ja palvelujen järjestämistä määritellään valtakunnallisesti lakien ja asetusten avulla. Lisäksi palveluiden rakenteiden ja sisältöjen kehittämistä ohjataan erilaisin suosituksin ja ohjein. STM:n Mieli- ja päihdesuunnitelmassa (2009) tähdätään mm. mielenterveys- ja päihdepalveluiden integraatioon, joka on muodostunut yhdeksi avainsanaksi palveluita kehitettäessä. Mistä integraatiossa oikeastaan on kyse ja miltä kuntien palvelutarjottimet todellisuudessa näyttävät 2010-luvun loppupuoliskolla? Päihteet mielessä –hankkeessa (2012-2014)tarkastelemme sekä päihde ja mielenterveyspalveluiden järjestämistapoja kahdeksassa esimerkkikunnassa, palveluyksiköiden kykyä hoitaa päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita, mutta myös sitä, miten asiakkaat kunnissa sijoittuvat palveluihin. Tehtävä on haasteellinen, sillä kuntien auttamisjärjestelmät pitävät sisällään perinteisten sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä erityispalveluiden rinnalla kolmannen sektorin sekä vapaaehtoistyön erilaiset muodot. Tässä esityksessä tarkastelemme hankkeemme alustavia tuloksia ja rekisteritutkimusosion lähtökohtia.

Ulla-Maija Koivula, Markku Hokkanen, Siru Saarijärvi & Hanna Niemi, Itä-Suomen yliopisto

Kansallisen RUOKA-tutkimuksen Tampereen osatutkimuksen “jatkot”


Itä-Suomen yliopiston johtama valtakunnallinen leipäjonoja koskeva osatutkimus toteutettiin Tampereella keväällä 2013 Tampereen ammattikorkeakoulun toimesta. Vastuuopettajana toimi Ulla-Maija Koivula ja kyselytutkimuksen tiedonkeruun suorittivat kahdeksan sosionomi-opiskelijaa. Kyselyyn vastasi yhteensä 352 ruoka-avun asiakasta RuokaNyssen, Tampereen adventtiseurakunnan ja Kaksi Denaria r.y.:n jakelupisteissä tammi-helmikuun aikana.

Ruoka-avun tyypillisin asiakas oli yli 55-vuotias työtön, lomautettu tai eläkkeellä oleva henkilö. Yksin asuvia aikuisia hakijoista oli noin puolet ja lapsiperheiden osuus ruoka-avun saajista oli 30 %, joista puolet yhden huoltajan perheitä.

Ruoka-avun saajia yhdisti ennen muuta perusturvan varassa eläminen tai pienituloisuus. Enemmistö ruoka-avussa kävijöistä sai työmarkkinatukea tai työttömyysturvan peruspäivärahaa ja/tai toimeentulotukea tai erilaisia eläke-etuuksia. Lähes 60 % vastaajista kävi ruoka-avussa vähintään joka toinen viikko. Ruoan hakeminen oli noin kolmasosalle nöyryyttävä kokemus, mutta toisaalta muiden ihmisten tapaaminen ruokajonossa oli tärkeää noin puolelle. Huolimatta köyhyydestä suurin osa oli sopeutunut tilanteeseen eikä usko tulevaisuuteen ollut mennyt. Positiivisimmin tilanteeseensa suhtautuivat lapsiperheet. Tampereen osatutkimus on julkaisu Tampereen kaupungin julkaisusarjassa (Koivula, Ohisalo & Saari 2013).

Tampereen osalta on tekeillä kaksi jatkotutkimusta ammattikorkeakoulun opinnäytetyönä. Toinen Markku Hokkasen ja Siru Saarijärven työ keskittyy lapsiperheisiin. Tutkimusaineistoa laajennetaan ruoka-apua saavien lapsiperheiden teemahaastatteluilla. Tutkimuskysymyksenä on keskeisesti, miten ruoka-apua käyttävät lapsiperheet kokevat arkensa, mitä ilonaiheita ja huolia heillä on, ja miten he näkevät tulevaisuutensa. Toinen, Hanna Niemen opinnäytetyö, keskittyy ikääntyvien tilanteeseen (yli 65-vuotiaat) ja narratiivisesti tarkastelee heidän tarinoitaan siitä, miten he ovat päätyneet ruoka-avun asiakkaiksi ja mikä rooli ruoka-avulla on toimeentulossa. miten he ovat päätyneet ruoka-avun asiakkaiksi ja millaisena näkevät tulevaisuutensa ja minkälaisia tarpeita siihen liittyy.  Tutkimuskysymys nousi ruokajonossa sanotusta kommentista: Miksi te ette kysy, mikä tähän on johtanut?

Molemmissa jatkotutkimuksissa käytetään hyödyksi myös aiempaa kyselyaineistoa ko. ryhmien osalta.


 

4. Poliittiset päättäjät, byrokraatit ja professionaaliset toimijat hyvinvointivaltiossa

Työryhmässä tarkastellaan laajasti hyvinvointivaltion poliittisiin päättäjiin, byrokraatteihin ja professionaalisiin toimijoihin keskittyviä tutkimuksia. Näillä ryhmillä on merkittävä asema laissa määritellyn sosiaalipolitiikan toimeenpanossa ja siinä millaisena hyvinvointivaltio näyttäytyy kansalaisille katutasolla. Professionaalisia toimijoita voivat olla esimerkiksi sosiaalityöntekijät, diakoniatyöntekijät, lääkärit tai sairaanhoitajat. Myös byrokraatteihin keskittyvät tutkimukset ovat tervetulleita. Heitä voivat olla esimerkiksi hyvinvointivaltion erilaisissa organisaatioissa työskentelevät katutason työntekijät tai heidän esimiehensä. Poliittisilla päättäjillä tarkoitetaan lähinnä paikallistason luottamushenkilöitä, kuten kunnanvaltuutettuja tai lautakuntien jäseniä. Työpapereiden aiheet voivat liittyä näiden ryhmien sosiaalipoliittisiin käsityksiin ja mielipiteisiin, ammatillisuuteen, katutason byrokratiaan,(harkinta)valtaan, työhyvinvointiin tai asiakkaan ja hyvinvointivaltion edustajan väliseen vuorovaikutukseen. Toivon työryhmään tulevan monenlaisiin aineistoihin, menetelmiin ja teorioihin nojaavia esityksiä ja käsikirjoituksia.

Koordinaattori:

Johanna Kallio, Turun yliopisto, jomkall@utu.fi

 

Abstraktit:

Anne Määttä & Elsa Keskitalo, Diakonia ammattikorkeakoulu

Mielenterveysongelmista kärsivät nuoret aikuiset pirstaloituneen palvelujärjestelmän asiakkaina

Tutkimuksen keskiössä ovat alle 30 –vuotiaat, mielenterveydellisistä ongelmista kärsivät nuoret, jotka ovat Kelan, sosiaalitoimen, TE –keskuksen / TYP:n, terveys- tai mielenterveyspalvelujen ja nuorisotoimen yhteisiä asiakkaita. Nuoren tilanne näyttäytyy erilaiselta eri sektorien edustajien näkökulmasta, jolloin avun tarpeen kokonaisuus voi palvelujärjestelmässä pirstaloitua tunnistamattomaksi. Pahimmassa tapauksessa apua tarvitseva nuori jää tarvitsemansa avun ja tuen ulkopuolelle.

Tutkimuksessa on analysoitu monista eri ongelmista kärsivän nuoren aikuisen tuen tarpeita hänet kohtaavien työntekijöiden näkökulmasta. Tutkimus on toteutettu kahdessa kaupungissa. Niistä toinen on noin 20 000 asukkaan kunta ja toinen on metropolialueen kaupunki. Tutkimuksessa on kysytty seuraavaa:

  1.  Millaista yhteistyötä tehdään Kelan, aikuissosiaalityön, terveyskeskuksen, työvoimanpalvelukeskuksen, nuorisotyön ja mielenterveystoimen kesken?
  2.  Mitkä ovat palvelujärjestelmän kokonaisuuteen liittyvän yhteistyön hyvät käytännöt ja haasteet pienellä paikkakunnalla ja metropolialueella?
  3.  Miten yhteistyökäytäntöjä tulisi kehittää nykyisten resurssien puitteissa?

Aineistonkeruussa on hyödynnetty Vignette –menetelmää. Tutkimuskysymykset on rakennettu vuorovaikutteisiksi niin, että tutkimukseen osallistuvat viranomaiset ovat kommentoineet koottuja asiakastapauksia. Tulosten tulkinta on tehty Atlas.ti – ohjelmaa ja sisällönanalyysin menetelmiä hyödyntäen.

Tutkimuksessa analysoidaan sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän toimintaa ja yhteistyömuotoja kumuloituneista ongelmista kärsivien asiakkaiden tilanteissa. Kansainvälisesti tutkimus paikantuu hyvinvointijärjestelmien institutionaalisen pirstaloitumisen ja uusien yhteistoiminnallisten palvelumallien analyysiin. Tulokset kertovat katutason byrokraateista, portinvartioinnista ja nostavat esiin palvelujärjestelmän avaintoimijoita. Ne tekevät näkyväksi palvelujärjestelmän aukkopaikkoja, mutta myös keinoja, joilla toiminnan esteet on mahdollista ylittää.

Keskeiset käsitteet: Perusturva ja peruspalvelut, hallinnointi, pirstaloitunut palvelujärjestelmä, katutason byrokratia, poiskäännyttäminen

Elisabeth Hästbacka, Åbo Akademi

Yhtäläinen lainsäädäntö – vaihtelevat käytännöt? Sosiaalityöntekijöiden näkemys vammaisten osallisuudesta Pohjanmaalla

Osallisuus on yksi suomalaisen vammaispolitiikan perusperiaatteista, mutta osallisuuden mahdollistamiseksi vammaiset voivat tarvita erilaisia palvelu- ja tukitoimia. Vastuu vammaispalveluista kuuluu pääosin kunnille. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, miten sosiaalityöntekijät kymmenessä pohjalaiskunnassa näkevät osallisuuden toteutuvan vammaisten osalta. Tutkimuskysymyksiksi nousevat siten seuraavat kysymykset: Miten vammaiset luonnehditaan ryhmänä, ja mikä merkitys annetaan osallisuudelle? Mitä esteitä sosiaalityöntekijät näkevät vammaisten osallisuudelle, ja mitä osallisuuden eteen pitäisi heidän mielestään tehdä? Esiintyykö vammaispalvelulainsäädännön täytäntöönpanossa suuria kuntakohtaisia eroja, ja mikä voi selittää näitä mahdollisia eroja? Tutkimus osoittaa, että sosiaalityöntekijöiden kuva vammaisista oli kaksijakoinen. Toisaalta heidät nähtiin passiivisina ja palveluista riippuvaisina, toisaalta aktiivisina toimijoina. Osallisuus nähtiin puolestaan perustavanlaatuisena osana ihmisoikeuksia. Ympäristön esteellisyys ja kielteiset asenteet nähtiin suurimpina esteinä vammaisten osallisuudelle ja lisäksi peräänkuulutettiin parannuksia vammaispalvelujärjestelmään. Kuntien väliset erot olivat suhteellisen pieniä ja sosiaalityöntekijät korostivat tasa-arvon olevan tärkeää sekä perustana että tavoitteena.

Larissa Franz-Koivisto, Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö

ETU-HANKE Maahanmuuttajataustaisen vammaisen lapsen ja hänen perheensä kotoutumisen tuki

ETU-hankkeen tavoitteena on maahanmuuttajataustaisen, vammaisen lapsen ja hänen perheensä kotoutumisen tukeminen. Hankkeen tavoitteena on nostaa esiin maahanmuuttajataustaisen vammaisen lapsen ja hänen perheensä erityistarpeet kotouttamisprosessissa. Samalla halutaan kehittää uudenlaisia, kokonaisvaltaisia verkostotoiminnan malleja kotouttamisprosessin toimijoiden sekä vammaisten parissa toimivien kuntouttajien välille.

Tämä kolmivuotinen valtakunnallinen hanke on käynnistynyt keväällä 2013 ja syksyllä alkaa pilotti, jossa pilottiperheet viedään läpi palveluverkon kotouttamisneuvojan tuella ja avulla. Hankkeen tuloksena halutaan synnyttää yhteistoimintamalli, jolla vammaisen lapsen maahanmuuttajaperhe saisi jatkossa neuvontaa ja ohjausta tarvitsemiinsa palveluihin yhden luukun periaatteella. Kehitteillä on myös perhekeskeinen kotoutumisen malli, joka ottaa huomioon vammaisen lapsen ja hänen perheensä moninaiset tilanteet. Etu-hankkeen pilottikuntina toimivat Helsinki ja Hyvinkää, joiden kokemuksia tullaan hyödyntämään valtakunnallisesti.

ETU-hankkeen yhteistyökumppaneina ovat Väestöliitto ry, Autismi ja Aspergerliitto ry, Kehitysvammaisten tukiliitto ry, Tukikeskus HILMA sekä Helsingin ja Hyvinkään kaupungit.

Hanke toteutetaan yhteistyössä kuntien kanssa, mutta kolmannella sektorilla on vahva rooli palveluiden tuottajana erityisryhmille. Työryhmä ehdotukseni on esitellä käynnissä oleva ETU-hanke ja pohtia sitä palveluiden tuottajan näkökulmasta kunnille. Mielenkiintoista olisi koota useampia hankkeita kolmannelta sektorilta samaan työpajaan ja pohtia järjestöjen roolia kuntapalveluiden kehittäjänä sekä aukkojen paikkaajana, jotta kunta selviää lakisääteisistä tehtävistään vaikkapa nyt pakolaisten kotouttamisen osalta.

Aino Pennanen, Helsingin yliopisto

Hedemöityshoidot medikalisaation ilmentymänä biolääketieteen, viranomaisten ja palveluntarjoajien diskursseissa

Yhteiskunnallisella tasolla lasten hankkiminen on normi ja lapsettomuus poikkeus. Normaalisti lastenhankintaan ei tarvita ulkopuolista tukea, kun taas toissijaiset lastenhankintatavat kuten hedelmöityshoidot ovat tarkkaan säädeltyjä ja niin henkisesti kuin taloudellisestikin raskaita prosesseja.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani hedelmöityshoitoja monitieteellisestä näkökulmasta, jossa yhdistyvät biolääketieteen luomat mahdollisuudet, viranomaisten asettamat rajoitukset ja palveluntarjoajien tarjoama toteutus. Tätä kautta hahmottuu kuva siitä, mitä hedelmöityshoitojen nimissä voidaan tehdä, mitä saa tehdä ja mitä todella tehdään.

Tutkielmani teoreettinen viitekehys samoin kuin tutkimusmenetelmänä käyttämäni kriittinen diskurssianalyysi perustuvat Norman Fairclough'n teorioihin. Fairclough'n mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa valta jakaantuu ideologiseen, poliittiseen ja taloudelliseen valtaa, joiden vastineita hedelmöityshoitojen kohdalla ovat lääketiede, viranomaiset ja palveluntarjoajat.

Tarkastelen näitä osittain yhteneviä, päällekkäisiä, ristiriitaisia ja osittain toisistaan täysin erillään olevia diskursseja tutkimuskysymyksenäni se, ”Miten lääketieteen asiantuntijoiden, viranomaisten ja palvelujentarjoajien hedelmöityshoitoja koskevat diskurssit ilmentävät medikalisaatiota?”

Lääketieteellisesti hedelmöityshoidot mahdollistavat lastensaannin ja hedelmöityshoitolaki takaa myös naispareille ja itsellisille naisille mahdollisuuden lastenhankintaan. Suomessa hoitoja on saatavissa sekä yksityisellä, että julkisella sektorilla, mutta julkisten palvelujen piiriin päästäkseen pariskunnan on täytettävä Kansaneläkelaitoksen määrittelemät kriteerit.

Viranomaiset siis säätelevät lakien ja korvauskäytäntöjen avulla hedelmöityshoitojen järjestämistä ja saatavuutta lähettäen samalla selkeitä signaaleja siitä, millainen perhe on yhteiskunnan kannalta oikeanlainen ja toivottava. Täten hedelmöityshoidoissa ei ole kysymys vain lääketieteen luomista teknisistä mahdollisuuksista, vaan myös juridisesta ja taloudellisesta vallankäytöstä.

Anne Siponen, Tampereen yliopisto

"Asiakas on kuningas vai onko?". Sosiaaliasiamiesten kertomuksia asiakaslähtöisyydestä.

Narratiivis-omaelämäkerrallisessa tutkimuksessani kiinnostukseni keskiössä on asiakaslähtöisyys. Se nousi lähtökohdaksi ja pyrkimykseksi sosiaalialan toimintaohjelmissa sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa jo 1980-1990-luvun vaihteessa.  Asiakaslähtöisyys on edelleen muotitermi sosiaalialalla. Asiakaslähtöisyys vilahtelee sosiaalityön kirjallisissa kehittämisstrategioissa, laatusuosituksissa ja palvelujen organisoimiseksi valituissa toimintamalleissa. Outoa tilanteessa on, että asiakaslähtöisyyden sisältö joudutaan päättelemään löyhistä asiakirjojen teksteistä tai asiakaslähtöisyyden sisältö jätetään avoimeksi. Oletuksena vaikuttaa olevan, että asiakaslähtöisyys-termin kaikki ymmärtävät samalla tavalla. Olen asiasta eri mieltä.

Tutkimuksessani paneudun sosiaaliasiamiesten käsityksiin ja kokemuksiin asiakaslähtöisyydestä työssään. Kyseisten ammattilaisten tehtävänä on edistää asiakkaan asemaa ja oikeuksien toteutumista -ja olla tätä kautta asiakaslähtöisen työn toteuttamisessa suunnan näyttäjinä. Kyetäkseen asiakaslähtöiseen toimintaan sosiaaliasiamiehet tarvitsevat ymmärrystä siitä, mitä asiakaslähtöisyys tarkoittaa.  Tutkimukseni ensimmäinen tarkoitus on selvittää, millaisista osa-alueista sosiaaliasiamiesten käsitys asiakaslähtöisyydestä syntyy. Lisäksi kysyn, millaiset asiat sosiaaliasiamiesten työssä edistävät ja estävät asiakaslähtöisen toimintaperiaatteen toteuttamista. Tässä yhteydessä olen erityisen kiinnostunut sosiaaliasiamiesten esimiehen roolista. Näin ollen tarkastelen asiakaslähtöisyyttä sosiaaliasiamiesten toiminnan johtavana periaatteena ja toiminnan näkemyksellisenä lähtökohtana. Tutkimusaineistonani ovat 15 sosiaaliasiamiehen haastattelut ja sosiaaliasiamiehiltä kokoon saamani vastaukset nettikyselyyn.

Tutkimukseni toisena tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, ketkä tutkimushetkellä toimivat sosiaaliasiamiehinä. Sosiaaliasiamiesten vastausten kautta muodostan kuvan ammattilaisista, jotka huolehtivat maamme sosiaaliasiamiestyöstä ja asiakaslain (L812/2000) toteuttamisesta. Tutkimuksen osuus vastaa eduskunnan toiveeseen seurata sosiaaliasiamiesten toimintaedellytyksiä.

Arto Selkälä, Lapin yliopisto

Kansalaisuuden hallinta suomalaisessa sosiaali- ja terveyspolitiikassa

Kansalaisuuden hallinta on läntisten hyvinvointivaltioiden hyvinvointipolitiikassa muuttanut muotoaan 1970-luvulta nykypäivään. Sosiaalisia oikeuksia ja laajaa hyvinvointivastuuta korostavasta politiikasta on siirrytty yksilön vastuuta korostavaan hyvinvointipolitiikkaan. Osoitan tutkimuksessani miten yksilön vastuuta korostava uusliberalistinen hallinta on muodostunut myös suomalaisen kunnallisen sosiaali- ja terveyspolitiikan pysyväksi piirteeksi.

Teoreettisesti tarkastelen kansalaisuuden hallintaa sosiologian, sosiaalipolitiikan ja poliittisen filosofian avaamista näkökulmista. Michel Foucaultin hallinnan teoria toimii työni laajimpana teoreettisena viitekehyksenä. Ymmärrän kansalaisuuden hallinnan diskursiivisesti. Empiirisesti tutkin hallinnan diskursseja sosiaali- ja terveyspolitiikan johtajien mielipiteiden kautta. Käytän tutkimuksessa kaksiulotteista kysymystyyppiä, joka on kyselytutkimuksen kentällä uusi lähestymistapa. Kehitän tutkimuksessa myös kaksiulotteisen kysymyksen vastausten tulkintapaa.

Kansalaisten vastuuta omasta hyvinvoinnistaan huolehtimisessa korostetaan kunnallisessa sosiaali- ja terveyspolitiikassa. Vastuun korostaminen on yhteydessä tuen heikentämiseen erityisesti päihdeongelmaisilta, pitkäaikaistyöttömiltä ja maahanmuuttajilta. Hyvinvointijärjestelmän selektiiviset ja konservatiiviset piirteet ovat lisääntyneet. Kansalaisaktiivisuuden merkitys kasvoi kuntien sosiaali- ja terveyspolitiikassa vuosien 1997 ja 2011 välisenä aikana. Vuonna 1997 kansalaisaktiivisuutta korostettiin erityisesti heikommin toimeentulevissa kunnissa. Vuoteen 2011 tultaessa kansalaisaktiivisuuden korkea merkitys on läpäissyt taloudellisilta voimavaroiltaan kaikentyyppiset kunnat. Vakavimmin uusliberalistisesta hallintatavasta kärsivät ne väestöryhmät, joiden tuen legitimiteettiä oman vastuun vaatimus heikentää. Päihdeongelmaisten, pitkäaikaistyöttömien ja maahanmuuttajien asema heikkenee, koska heille asetetut päämäärät ovat ristiriidassa heidän käytettävissä olevien keinojensa kanssa. Tämä ristiriita tuottaa minuuteen kohdistuvan paineen, jonka seurauksena näiden väestöryhmien itsetunnon kehittymisen edellytykset heikentyvät.

Paula Saikkonen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Vaikuttaako sosiaalityö kunnassa?

Julkisessa keskustelussa hyvinvointivaltion palveluilta vaaditaan vaikuttavuutta ja resurssien tehokasta käyttöä. Vaikuttavuuden rinnalla esiintyy ajatus tietoon perustuvasta päätöksenteosta. Harvoin kuitenkaan kovin täsmällisesti määritellään sitä, mitä vaikuttavuudella tarkoitetaan tai minkälaista tietoa päätöksenteon pohjana pitäisi käyttää. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on ajatus siitä, että tiedon tuotantoa ja tulkintaa ei voida irrottaa yhteiskunnallisista olosuhteista. Toisin sanoen, se mitä halutaan tietää, vaikuttaa siihen mitä tutkitaan ja edelleen siihen, mitä tiedetään. Tutkimuksissa, selvityksissä ja hallinnossa tehdyt valinnat vaikuttavat siihen, mikä jää katseiden ulkopuolelle, mikä taas nousee julkiseen keskusteluun. Tässä tutkimuksessa selvitetään, minkälaisen tiedon varassa sosiaalitoimen, erityisesti sosiaalityötä koskevia päätöksiä kunnissa tehdään. Aineistona käytetään kolmen kunnan (Seinäjoki, Vantaa, Tuusula) sosiaali- ja terveyslautakunnan kokousmuistioita sekä joitakin muita keskeisiä dokumentteja. Dokumenttiaineiston alustavan analyysin pohjalta haastatellaan kuntien viranhaltijoita ja kunnan luottamushenkilöitä. Haastattelun teemat ovat (1) sosiaaliset ongelmat kunnassa (2) tiedon tuotanto sosiaalityöstä (3) kuntapäätöksenteko ja (4) sosiaalitoimen tulevaisuus. Ajatuksena on esitellä tutkimussuunnitelma sekä kertoa alustavia havaintoja dokumenttiaineiston pohjalta ja peilata näitä havaintoja yhden kunnan haastatteluaineistoon. Näiden alustavien tulosten pohjalta pohditaan tietoon perustuvan päätöksenteon edellytyksiä kuntatasolla. Tutkimus on osa THL:n Poistaako sosiaalityö huono-osaisuutta? -hanketta.

Hannele Palukka & Tiina Tiilikka Tampereen yliopisto

Universalismi, toimintaa edelleen ohjaava arvo terveydenhuollossa

Kansalaisten yhdenvertaisuutta, universalismia pidetään hyvinvointivaltion keskeisenä ominaisuutena (Anttonen, Häikiö & Stefánsson, 2012; Anttonen & Sipilä 2000). Kahden viimeisen vuosikymmenen aikana hyvinvointivaltiossa toteutetut leikkaukset, palveluiden ulkoistamiset ja universaalisuudesta luopuminen ovat selkeästi liittyneet valtion ja julkisen sektorin tehtävien uudelleen määrittelyyn (Palukka & Tiilikka 2012; Alestalo 2010; Alasuutari 2006). Kun kehitys osoittaa universalismin olevan hitaasti väistyvä päämäärä ja käytäntö, terveydenhuollon ammattilaiset pitävät sitä edelleen suomalaista yhteiskuntaa määrittävänä arvona, jota tulee puolustaa. Potilaat voivat olla erilaisia, mutta siitä huolimatta heille kuuluvan hoidon tulee olla yhdenvertaista. (Auvinen, Palukka & Tiilikka 2012.)

Tässä esityksessä tarkastelemme, miten ensihoitajat jäsentävät kansalaisten yhdenvertaisuutta terveydenhuollon palvelujärjestelmässä. Esitelmämme perustuu vuosina 2010-2012 toteutettuun tutkimushankkeeseen Palvelujärjestelmä murroksessa – ensihoidon ja sairaankuljetuksen työ- ja toimintakäytänteet, jonka tavoitteena oli selvittää, millaisena markkinaehtoistuminen näyttäytyy ensihoidon palvelujärjestelmässä sekä millaisia vaikutuksia sillä on ensihoitoon ja sairaankuljetukseen osallistuvien henkilöstöryhmien työn organisoitumiseen ja hyvinvointiin (Auvinen & Palukka 2012; Auvinen ym. 2012). Nojaudumme esityksessämme sosiologisen kulttuurintutkimuksen näkökulmaan, mikä tarkoittaa sitä, että analysoimme terveydenhuoltohenkilöstön jäsennyksiä kulttuurisena ilmiönä. Tällöin tarkastelun keskiöön nostetaan erityisesti merkityksen käsite ja yhteiskuntaelämän merkitysvälitteisyys (Alasuutari 1994, 36).

Heidi Elmgren, Jyväskylän yliopisto

Ilmaista rahaa ansiottomille? Ansaitseminen ja vastikkeellisuus, hyvinvointi ja meritokratia


Kenelle sosiaalietuuksia halutaan myöntää, kuinka paljon, millä perusteella ja millä ehdoin? Voisiko yhteiskunnan meritokraattisuuden tutkiminen avata sosiaalietuuskeskustelua ja uusliberalistisia yhteiskunnallisia muutoksia uudella tavalla?

Tarkastelen toistaiseksi julkaisemattomassa artikkelissani kriittisestä yhteiskuntafilosofisesta näkökulmasta yhteiskunnallemme tyypillistä ansaitsemisen tai meriitin ideologiaa (idéologie du mérite, ranskalaisen filosofi Dominique Girardot’n termi). Keskeinen kysymykseni on, miten meritokratia, keskeinen länsimainen edistykseen ja tasavertaisiin mahdollisuuksiin liittyvä arvo, vaikuttaa uusliberalismin taustalla ja sen oikeuttajana.

Meritokratia ilmenee suomalaisessa yhteiskunnassa henkilökohtaisen ansiokkuuden tarkasteluna esimerkiksi työnhaussa, palkkauksessa ja opiskelijavalinnassa. Se näkyy myös ihanteena yhteiskunnasta, jossa kukin yksilö kykenee toteuttamaan koko potentiaalinsa ja sijoittuu sosiaalisessa hierarkiassa objektiivisen arvioinnin osoittamalle, ansaitsemalleen paikalle. Uusliberalistinen sosiaalipolitiikkakäsitys nojaa tämänkaltaiseen yhteiskunnan järjestämisen ihanteeseen. Tutkin, miten meritokraattiset ihanteet vaikuttavat keskusteluun sosiaalietuuksista ja nk. syrjäytymisestä. Hallituksen tuoreet esitykset työmarkkinatuen muuttamisesta aikaisempaa vastikkeellisemmaksi työvelvoitteineen liittyvät tiiviisti artikkelissa kuvaamiini meritokratian ja uusliberalismin yhteisvaikutuksen luomiin ongelmiin. Meritokratian ajatus ansaitsemisesta voidaan helposti kytkeä uusliberalistiseen omaisuuskäsitykseen. Tämän luo väistämättä ristiriitoja hyvinvointivaltion perusperiaatteiden, kuten oikeuden toimeentuloon kanssa: miksi henkilö, joka ei ole omalla toiminnallaan ansainnut työpaikkaa ja siten toimeentuloa, ansaitsisi muiden taloudellisen tuen? Muuthan ovat nimenomaan ansainneet tulonsa. Mikä oikeus kenelläkään on ottaa sitä heiltä pois?

Kritisoin tätä logiikkaa rinnastamalla sen antropologi Marcel Maussin tutkimaan lahjan paradigmaan, yhteisöjen väliseen antamiseen ja vastavuoroisuuden velvoitteeseen perustuvaan tapaan toimia.

 

5. Osallisuus kaupungissa

Työryhmässä keskustelemme erilaisten asukkaiden, kuntalaisten ja kaupunkilaisten osallisuudesta ja osallistumisesta. Toivomme esityksiä, jotka tarkastelevat osallisuutta erilaisissa yhteiskunnallisissa käytännöissä ja politiikkaprosesseissa kuten asukasyhdistystoiminnassa, protestiryhmissä, sosiaalipalveluissa, kaupunkisuunnittelussa, sosiaalisissa yrityksissä tai vaikkapa kaupunkiviljelyn ja nuorisoparlamenttien yhteydessä. Tavoitteena on monitieteinen työryhmä, jossa osallisuutta on mahdollista lähestyä sosiaalisena, poliittisena, kulttuurisena, hallinnollisena ja taloudellisena ilmiönä niin ihmisten, institutionaalisten toimijoiden kuin lähiympäristön näkökulmista. Myös osallisuuteen liittyvien materiaalisten käytäntöjen, jatkuvuuden ja arkisen osallistumisen ulottuvuudet ovat keskustelussa läsnä. Esitykset voivat paneutua osallisuuteen ja/tai osallistumiseen teoreettisesti tai empiirisesti.

Koordinaattorit:

Liisa Häikiö, Tampereen yliopisto, liisa.haikio@uta.fi

Helena Leino, Tampereen yliopisto, helena.leino@uta.fi

 

Abstraktit:

Suvi Fried, Ikäinstituutti

Ikäihmisten osallisuuden monet kasvot

Monet ikäihmiset osallistuvat aktiivisesti lähiyhteisöjen toimintaan ja tapahtumiin. Ikäihmiset toimivat esimerkiksi yhdistyksissä, läheistensä tukena ja vapaaehtoisina. Tässä puheenvuorossa tarkastellaan ikäihmisten arkista toimintaa, mukana oloa ja erilaisia aktiivisuuden tapoja osallisuuden näkökulmasta. Ikäihmisten osallisuutta kuvaillaan ensinnäkin kolmen tänä vuonna julkaistun asiakirjan (vanhuspalvelulaki, laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi, ikääntyvien asumisen kehittämisohjelma) valossa. Toisena näkökulmana ovat ikäihmisten vastaukset osallisuutta koskeviin kysymyksiin laadullisissa haastatteluissa. Haastattelut (N=30) toteutettiin osana Ikäinstituutin Vanhuuden Mieli -hanketta (2011–2014 RAY) pääkaupunkiseudulla.

Eläkkeelle jääminen on merkittävä muutos yhteiskunnallisen osallistumisen tapoihin ja mahdollisuuksiin. Vapaaehtoisuus on ollut pitkään esillä tärkeänä ikäihmisten osallisuuden muotona, mutta sen rinnalle on mahdollista nostaa myös kansalaistoiminta, erilaiset luottamustoimet ja omasta lähiympäristöstä huolehtimisen. Asiakirjoista vanhuspalvelulaissa ja laatusuosituksessa osallisuus nostetaan keskeiseksi teemaksi. Asumisen kehittämisen ohjelmassa puolestaan ikäihmisille itselleen ei osoiteta aktiivista osallistujan ja toimijan roolia. Haastatteluissa oli tunnistettavissa osallisuuden koko kirjo. Muutamat haastatellut olivat hyvin aktiivisia ja kuvailivat toimintaansa monella yhteiskunnallisella tasolla. Haastatteluissa pohdiskeltiin myös sitä, miten iän myötä moni halusi luopua kaikkein vaativimmista tehtävistään ja pyrki etsimään hieman kevyempiä yhteiskunnallisen osallistumisen muotoja. Keskinäinen auttaminen oli näiden haastateltujen joukossa yleistä, mutta monet kuvasivat myös avun tarjoamisen ja vastaanottamisen hankaluuksia.

Sanna Forsell, Turun yliopisto

”Pienemmät koululaiset ahdettu nurkkiin” − Lapset ja nuoret koulunpihasuunnittelussa

”Se on steriili ja tuntuu vankilan pihalta.” (Lapsi)

Koulunpihojen viihtyisyyden ja aktiivisen käytön kannalta lasten ja nuorten kuunteleminen on ehdottoman tärkeää, vaikka se ei olekaan vakiintunutta kunnissa. Lähes kaikki meistä olemme elämämme aikana viettäneet suuria aikoja koulunpihalla. Sillä on vaikutusta lasten ja nuorten kiusaamisessa sekä syrjäytymisessä. Lasten oikeuksien, kasvattamisen sekä hyvinvoinnin kannalta on keskeistä tutkia lasten kokemuksia koulunpihasta, sen suunnitteluprosessia sekä yhdessä suunniteltujen koulunpihaympäristöjen vaikutuksia.

Väitöskirjaan tähtäävässä maisemantutkimuksen tutkimuksessa paneudutaan lasten ja nuorten osallistumiseen koulunpihasuunnittelussa sekä selvitetään lasten ja nuorten suunnitteluun osallistumisen yhteyttä pihojen käyttöön kouluaikana ja vapaa-ajalla. Lisäksi tutkitaan sitä, kuinka viihtyisinä lapset ja nuoret pitävät pihoja niiden valmistuttua.

Selvitystä tehdään eri kaupungeissa. Tutkimuksen päätutkimusjoukkona ovat 3-4 -luokkalaiset oppilaat. Kun koulunpihat on perusparannettu, osallistuvat samat oppilaat pihan arviointiin. Lisäksi kuunnellaan oppilaiden perheitä ja opettajia. Aineistonkeruumenetelmänä toimii portfolio, jota kootaan kolmessa eri ajanjaksossa: tutkitaan vanhaa koulunpihaa, ideoidaan uutta pihaympäristöä sekä arvioidaan sitä ja sen käyttöä pihan valmistuttua.

Tavoitteena on saavuttaa viihtyisä koulunpiha yhtäaikaisesti, kun opetussuunnitelman aihekokonaisuudet Ihmisenä kasvaminen, Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys sekä Vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta toteutuvat oppimistuloksena yhteisöllisessä suunnitteluprosessissa. Ympäristökasvatuksellinen prosessimenetelmä toimii oman oppimisen välineenä ja pyrkii saamaan lapsia ja nuoria aktiivisiksi kansalaisiksi. ”Olin skeptinen ajatukselle mutta kun saa itse osallistua, näyttää se paremmalta.” Vai näyttääkö?

Terhi Halonen, Itä-Suomen yliopisto

Asunnottoman nuoren arjen osattomuus ja osallisuus

Väitöskirjatutkimukseni kohdentuu yhteiskunnallisessa ”rinnakkaismaailmassa” eläviin asunnottomiin itäsuomalaisiin nuoriin ja heidän arkeensa. Olen kiinnostunut tietämään, mistä ja miten heidän jokapäiväinen elämänsä rakentuu ja miten sen mielekkyys syntyy. Millaisia ovat asunnottoman nuoren arjen rutiinit ja miten ne asettuvat yhteiskunnallisiin – julkisiin, puolijulkiseen ja yksityisiin – tiloihin, paikkoihin ja aikarytmeihin? Tutkimukseni painottuu nuorten arjen toimijuuteen: Millaisena yhteiskunnan eri viranomaistahot näkevät ja kokevat asunnottoman nuoren ja millaisina nuoret itse näkevät itsensä ja asemansa erilaisilla yhteiskunnallisilla areenoilla? Tutkimusmetodologia on etnografia – Malinowskin (1922) sanoin ”etnografinen tutkimus hahmottaa aluksi vieraalta näyttävän elämänmuodon sisältä päin, tavoittaa sen sisäisen logiikan, se saattaa samalla pirstoneiselta ja järjettömältä näyttävään todellisuuteen järjestystä.” Pystyn saamaan käsityksen asunnottomien nuorten arjen logiikasta, merkitysmaailmoista ja niihin kiinnittyvistä toiminnoista ja olen osallistunut viiden asunnottoman nuoren arkeen eri puolilla Itä-Suomea. Haastattelujen ja osallistuvan havainnoin kautta olen päässyt osittain osaksi nuorten elämää ja rutiineja. Tavoitteenani on kerätä tutkimusaineistoa vielä noin vuoden verran, koska nuorten maailmassa asiat ja tilanteet tapahtuvat ”nyt ja heti” eivätkä suunnitellusti vaikkapa ”vuoden päästä”. Tämän esityksen painopiste keskittyy arjen toimijuuteen kysyen, millaisena asunnottoman nuoren osattomuus ja osallisuus tulevat esille erilaisilla arkisilla areenoilla.

Karita Snellman, Tampereen yliopisto

Nuorten osallisuuden tutkiminen Lumipallo –menetelmän avulla

Tarkastelen nuorten osallisuuden tutkimista OmaVerkko –tutkimushankkeen avulla ja esittelen Lumipallo –menetelmän lähtökohtia. Keskityn Lumipallo –menetelmään tiedonkeruun ja nuorten osallisuuden muotona. Nuorille järjestetään Lumipallo -vertaisryhmiä, jossa heitä ohjeistetaan keräämään tietoa ystäväpiiristään valmiiksi laaditun kyselylomakkeen avulla. Lumipallo –vertaisyhmään osallistuvat ryhmähaastatellaan ennen ja jälkeen kyselyä. Lumipallo –ryhmiä on hyödynnetty Tampereen kaupungin Etsivässä työssä, ja nyt tavoitteena on kehittää sitä tutkimuksen keinoin. Pohdin, mitä mahdollisuuksia menetelmä tarjoaa vaikeasti tavoitettavien nuorten tavoittamiseen. Pohdin myös mitä täytyy huomioida ryhmiä järjestettäessä ja mikä on luottamuksen merkitys.

Lumipallo –menetelmän kehittäminen on yksi osa OmaVerkko –hanketta. Hankkeen yleisenä tavoitteena on selvittää mitkä tekijät vahvistavat ja heikentävät koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien nuorten yhteiskunnallista osallisuutta sekä tutkia, millainen palvelumalli edistäisi nuorten yhteiskuntaan kiinnittymistä. Lähtökohtana on nuorten oma elämä ja elinympäristö, huomioita kiinnitetään myös virtuaaliseen ympäristöön ja osallistumiseen.

Tutkimushanke liittyy Tampereen kaupungin koordinoimaan OmaTesoma –hankkeeseen ja kuuluu osana Asuinalueiden kehittämisohjelma 2013-2015. Tesomalla 15-25 -vuotiaiden nuorten työttömyysaste on noin 25 prosenttia, mikä on huomattavasti Tampereen keskimääräistä lukua korkeampi. Tutkimushankkeen tavoitteena on löytää hyviä käytäntöjä nuorten yhteiskuntatakuun toimeenpanoon erityisesti heikommassa asemassa olevien nuorten osallisuuden vahvistamiseksi.

Kanerva Kuokkanen, Helsingin yliopisto

Osallistuminen projekteissa – tarkastelussa EU-rahoitteiset kaupunkipoliittiset projektit Suomessa

Politiikan muotoilu ja toimeenpano on muuttunut 1990-luvulta lähtien yhä monitoimijaisemmaksi ja verkostomaisemmaksi, ja kansalaiset nähdään yhtenä osapuolena verkostomaisen yhteiskunnan hallinnassa. Hallinnasta on paljon kirjallisuutta, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt se seikka, että politiikkaa toimeenpannaan aiempaa enemmän määräaikaisten mekanismien, ennen kaikkea projektien, kautta. Kaupunkipolitiikka on yksi politiikkasektori, joka perustuu erityisen vahvasti projekteihin (esim. Pinson 2009). Samalla projektiajattelu kytkeytyy siihen, miten kaupunkeja halutaan kehittää ja mitkä kysymykset nähdään kaupunkien kannalta oleellisina.

Aikaisemman kirjallisuuden perusteella kaupunkipoliittisiin projekteihin kuuluu osana myös kansalaisten osallistuminen ja osallistaminen (esim. Pinson 2009, Kuokkanen 2005).  Koska kaupunkipolitiikkaa toimeenpannaan projektien kautta, osallistuminen on kuitenkin epäselvemmin määriteltyä kuin esimerkiksi kaavoitusprosessissa. Keskityn esitelmässäni siihen, minkälaista osallistumista on EU-rahoitteisissa kaupunkipoliittisissa projekteissa, jotka on toteutettu Suomessa vuosina 2007–2013. Käsittelen muun muassa seuraavia kysymyksiä: Mihin kansalaisosallistumisella projekteissa pyritään? Minkä tyyppisiin projekteihin osallistuminen liittyy? Keiden osallistumista projekteilla haetaan? Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa ”Hallinnollisten uudistusten demokratiavaikutukset – tilapäiset organisointimuodot aluehallinnossa” -hanketta.

Birgitta Tunturi, Tampereen yliopisto

Kolme näkökulmaa osallisuuteen

Tampereen kaupungin hallintomalli uudistettiin 2007. Tavoitteena oli poliittisen päätöksenteon suurempi läpinäkyvyys, monituottajamalli palvelutuotannossa ja sen suunnittelussa asiakaslähtöisyys sekä kuntalaisen osallistumismahdollisuuksien parantaminen. Kuluvan vuoden alussa on toimitettu uusi kaupunkistrategia ja kaupungin kehittämistä linjaava pormestariohjelma.

Oma taustani on aate- ja oppihistoriassa, jonka puitteissa olen perehtynyt 1700- ja 1800-lukujen vaihteen suomalaisen yhteiskunnan lapsuuskäsityksiin – miten teollistumisen aikakauden uudet aatteet suodattuivat maahamme ja toivat mukanaan entisestä poikkeavia lasten hyvinvoinnin turvaamiseen tarkoitettuja käytäntöjä?

Esityksessäni toivon voivani valottaa hyvinvointipalvelujen kontekstissa Tampereen toimintamallin mukaista asukasosallistumista seuraavista näkökulmista:

  1.  hallinnon käytäntönä
  2.  asukkaiden osallisuutena
  3.  vuorovaikutuksen ja luottamuksen rakentumisena.

Nostan Tampereen asukasosallistumista linjaavista asiakirjoista kohtia, joissa osallistumiselle, virkamiehille ja asukkaille on luettavissa diskursiivisesti rajattuja tiloja. Kiinnitän huomiota myös muutoksiin – mihin suuntaan eri-ikäisten ja elämäntilanteissa olevien osallistumista on kuntarakenne- ja kuntalakiuudistuksen yhteydessä lähdetty kehittämään? Tärkeää on sekä kansallisen että kansainvälisen taloustilanteen vaikutusten strateginen ennakointi – minkälaista painoarvoa osallistumisella ajatellaan olevan etsittäessä yhä kustannustehokkaampia hyvinvointipalveluja?

Historiantutkimuksen puolelta yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten hallintaa tavoittelevia mekanismeja löytyy jo ennen Tampereen kaupungin perustamista – esimerkiksi ”yhteisen kansan onnea ja hyvinvointia” vakuuttivat pitävänsä arvossa ne Ruotsin hallitsijat, jotka 1700-luvulla allekirjoittivat ensimmäisiä oikeudellisia säännöksiä köyhäinhoidosta ja lastenhuoneiden perustamisesta, ”rokonistutuksesta” ja olivat huolissaan epäasiallisen ruokavalion aiheuttamasta lapsikuolleisuudesta ja sen vaikutuksesta valtakunnan taloudelliseen tilanteeseen.

Lea Hennala, Lappeenrannan teknillinen yliopisto

Osallisuus ja asuinalueiden sosiaalisesti kestävä innovointi  

Tässä tutkimuksessa jäsennetään, mitä eri osallisuuden muotoja (ilmentymiä) sisältyy asuinalueiden sosiaalisesti kestävään innovointiin. Tutkimus on tehty osana Asuinalueiden kehittämisohjelman 2013–2015 hanketta ”Sosiaalisesti kestävällä innovoinnilla asuinalueiden uudistamiseen”.

Sosiaalisesti kestävän innovoinnin konseptissa osallisuudella tarkoitetaan asukkaiden subjektiutta, asianosaisuutta asuinalueiden kehittämistyössä sen sijaan, että asukkaat nähtäisiin vain kehittämistyön kohteina, objekteina (ks. Hennala 2011). Sosiaalisesti kestävän innovoinnin konsepti jäsennetään tutkimuksessa viiden ulottuvuuden kautta, jotka kukin pitävät sisällään useita osallisuuden eri ilmentymiä. Jäsennyksessä nimetään kuitenkin vain esimerkkejä niistä osallisuuden muodoista, jotka tutkija näkee mielenkiintoisina sosiaalisesti kestävän innovoinnin konseptin kehittämisen näkökulmasta. Näin ollen jäsennyksestä puuttuvat perinteisemmät osallisuuden muodot, kuten osallistuminen päätöksentekoon tai kansalaisvaikuttaminen. Jäsennyksen laadinnassa on hyödynnetty mm. innovaatiotutkimuskirjallisuutta ja sosiaalisesti kestävän kehittämisen kaupunkitutkimuskirjallisuutta.  

(1) Läpinäkyvyyden ulottuvuudessa osallisuus ilmenee asukkaiden tieto-osallisuutena. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, miten hyvin kaupunki onnistuu tiedottamaan asuinalueiden tulevista kehittämistyön linjauksista ja tavoitteista sekä miten asukkaat voivat saavuttaa tämän tiedon ja hyödyntää sitä.

(2) Kaupungin eri asuinalueiden tasapuolisen ja oikeudenmukaisen kohtelun ulottuvuudessa on kyse luottamusosallisuudesta. Luottamusosallisuudella tarkoitetaan esimerkiksi sitä, miten hyvin asukkaat pystyvät luottamaan asuinalueiden kehittämistyöstä vastaavien luottamushenkilöiden ja viranomaisten päätöksentekoon.

(3) Kehittämisen systemaattisuus ja tavoitteellisuus ulottuvuudessa on kyse arvostusosallisuudesta. Kokevatko asukkaat, että viranomaiset ovat sitoutuneita pitkäjännitteisesti kehittämään asukkaiden hyvinvointia ja elinympäristöä – vai jäävätkö asukkaat oman onnensa nojaan erilaisten projektien päätyttyä?  

(4) Innovoinnin avoimuus, vuorovaikutuksellisuus ja asukaslähtöisyys ulottuvuudessa osallisuus näyttäytyy vaikuttavana osallistumisena. Tällöin asukas näyttäytyy itse tiedon lähteenä, esimerkiksi asukastarpeiden määrittelyssä sekä innovaatiotoiminnan voimavarana (vrt. asukkaan ääni).

(5) Innovaatioprosessin ja innovaation vaikutusten ja vaikuttavuuden arvioinnin ulottuvuudessa osallisuus ilmenee kokemus- ja arviointiosallisuuteena.  

 

6. Perhepoliittiset reformit ja lapsiperheiden hoiva- ja työmarkkinakäyttäytyminen

Perhepolitiikassa tehdään jatkuvasti uudistuksia, joilla on välittömiä ja välillisiä vaikutuksia äitien ja isien valintoihin lastenhoidon ja ansiotyön tai opiskelun välillä. Reformit vaikuttavat tätä kautta myös lapsiperheiden toimeentuloon, puolisoiden väliseen tulonjakoon ja niillä voi olla välillinen yhteys mahdollisesti myös perherakenteisiin (lapsien lukumäärä, erot, uusperheet jne.).

Reformien välittömät vaikutukset näkyvät esimerkiksi etuuksien saajatilastoissa ja maksettujen etuuksien määrässä. Kuitenkin useita tärkeitä kysymyksiä jää piiloon. Näitä kysymyksiä on esimerkiksi keille reformit kohdentuvat, miksi kaikki etuuteen oikeutetut eivät käytä niitä (esim. isät), mitkä tekijät selittävät perheiden valintoja ja niin edelleen. Tilastoista ei käy ilmi onko perhevapaiden jakamisella pidemmän aikavälin yhteyksiä vanhempien työllisyys- ja tulokehitykseen tai perheiden koossa pysymiseen. Pidemmän aikavälin vaikutusten arviointi edellyttää riittävän pitkän aikavälin poikkileikkaus- ja paneeliaineistoja. Perhepoliittisten reformien vaikutusten tutkiminen pienten ryhmien (vanhempainvapaita jakavat isät, yksinhuoltajat, eronneet, uusperheet ja opiskelijat, vammaisen lapsen vanhemmat) kohdalla edellyttää riittävän suuria aineistoja, jotta ryhmiä voidaan tarkastella luotettavasti.   

Työryhmään toivotaan esityksiä, jotka pohjautuvat survey-aineistoihin, rekistereihin ja paneeliaineistoihin. Työryhmään toivotaan erityisesti empiirisiä tutkimuksia perhepoliittisten reformien vaikutuksista lapsiperheiden tuloihin ja vanhempien hoiva- ja työmarkkinakäyttäytymiseen. Erityisen tervetulleita ovat esitykset, joissa luodaan eväitä 2010-luvun perhepolitiikalle pohjautuen 2000-luvun alun reformeista saatuihin tutkimustuloksiin.

Ryhmässä voi esittää valmiiden tutkimusten ohella myös tutkimusten tai projektien suunnitelmia.

Koordinaattorit:

Ilpo Airio, Kela, ilpo.airio@kela.fi

Anita Haataja, Kela, anita.haataja@kela.fi

 

Abstraktit:

Mikael Nygård, Åbo Akademi University & Minna Van Gerven, University of Twente

Work-family reconciliation regimes in Europe and their impact on parents’ attitudes towards paid employment and family life – a research idea

During the last decade or so, work/family reconciliation policies have received increasing attention within most European countries as means for promoting among gender equality and parental employment. To a large extent such reconciliation strategies have also been coupled with ambitions of investing in early childhood education and care services (ECEC). Allegedly, such investments do not only create human capital among children but also facilitate paid employment of parents, notably mothers. According to some observers, reconciliation policies have become increasingly characterised by a gradual shift from gender equality towards parental employment promotion (e.g. Jenson, 2009) or towards market-oriented objectives encouraging flexible forms of employment (e.g. Graziano et al., 2011; Lewis et al., 2008). It still, however, remains an empirical question as to whether such a shift can be traced in terms of changes in parental employment, and attitudes towards paid employment of mothers in particular. Furthermore, it is likely that such impacts may vary between different countries, depending on different family-policy approaches. The aim of this presentation is to present a research plan relating to an analysis of the role of different family-policy configurations, and notably different work/reconciliation regimes, for parental attitudes towards paid work using the European Social Survey (ESS) 2010 data.

Anita Haataja, Kela

Ensisynnyttäjä-äitien työmarkkina-aseman muutokset 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana

Tutkimuksen tavoitteena on kuvata ja arvioida äitien työmarkkina-aseman muutoksia lapsen syntymän yhteydessä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Pikkulasten äitien työmarkkina-asema jäi 1990-luvun alun lamavuosien jälkeen selvästi heikommaksi kuin se oli ollut 1980-luvulla. Työttömyyden lisäksi muutokseen on vaikuttanut myös vuonna 1990 voimaan tullut kotihoidontuki ja siihen liittyvä hoitovapaa. (Haataja ym. 2000; Haataja 2004. Haataja ja Nyberg 2005; OECD 2005; OECD 2004). Tutkimuksessa kysytään, miten äidit ovat hyötyneet 2000-luvun työllisyyskehityksestä ja työsuhde-etuuksista perhevapaiden aikana sekä missä määrin heidän työnantajansa ovat saaneet etuuksista korvauksia.  Tutkimus kohdistuu äiteihin, jotka ovat synnyttäneet ensimmäisen lapsensa vuosina 1999–2009. Äitien työmarkkina-asemaa ja työpaikan pysyvyyttä seurataan alkaen tilanteesta vuosi ennen esikoisen syntymää, pisimmillään 10 vuotta eteenpäin.

Tutkimusaineisto on rajattu Kelan lapsiperhehankkeen 60 prosentin otoksesta kaikista vuosina 1999–2009 synnyttäneistä äideistä. Aineistoon on yhdistetty työmarkkina-asemaa koskevat tiedot Tilastokeskuksen aineistoista ja etuustiedot Kelan etuustilastoista. Työryhmässä esittelen tutkimuksen ensimmäisiä tuloksia.

Milla Salin, Turun yliopisto

Äitien työaika 22 Euroopan maassa

Naisten ja äitien osallistumisen työmarkkinoille sekä kahden ansaitsijan perheen on sanottu tulleen tavoiteltavaksi työssäkäynnin normiksi nyky-yhteiskunnissa. Kahden ansaitsijan perheen nähdään edistävän talouden kasvua, ehkäisevän lapsiperheiden köyhyyttä sekä lisäävän sukupuolten välistä tasa-arvoa. Äitien työmarkkinakäyttäytymistä on myös tutkittu paljon. (Esim. Esping-Andersen 2009; Lewis 2009; Plantenga & Remery 2009.) Tästä huolimatta kvantitatiiviset tutkimukset erilaisten maatason tekijöiden – kuten taloudellisen tilanteen, työmarkkinoiden toiminnan, päivähoidon saatavuuden sekä naisten työssäkäynnin perinteen – rooleja äitien työmarkkinavalintoihin on tutkittu harvemmin (ks. kuitenkin Steiber & Haas 2009; Abendroth et all. 2012).

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan äitien työaikaa 22 Euroopan maassa. Vastausta haetaan kahteen kysymykseen: 1) Millaisia äitien työssäkäynnin malleja on löydettävissä Euroopan maista? 2) Mitkä yksilö- ja maatason tekijät selittävät maiden välisiä eroja äitien työajoissa? Aineistona on European Social Survey (ESS) aineisto vuosilta 2010/2011. Tutkimusmenetelminä käytetään ristiintaulukointia ja monitasomallitusta. Tutkimus on osa työn alla olevaa väitöskirjaa, jossa tarkastellaan äitien työmarkkinavalintoja 22 Euroopan maassa.

Tulosten mukaan Euroopan maista on löydettävissä kolme äitien työssäkäynnin mallia: polarisoitunut, kombinaatio ja osa-aikatyön malli. Suomi sekä Itä- ja Etelä-Euroopan maat kuuluvat polarisoituneeseen malliin, kun taas muut Pohjoismaat sekä Ranska ja Belgia noudattavat kombinaatiomallia. Muissa Keski-Euroopan maissa sekä Isossa-Britanniassa ja Irlannissa äidit seuraavat osa-aikatyön mallia. Maatason tekijöistä maan taloudellinen tilanne, osa-aikatyömarkkinoiden laajuus sekä päivähoidon saatavuus ovat yhteydessä äitien työaikaan.

Elina Ahola, Kela

Elatustuen merkitys yksinhuoltajaperheiden toimeentulossa vuonna 2010

Vanhemmat vastaavat lapsensa elatuksesta kykynsä mukaan (laki lapsen elatuksesta, L 704/1975). Lapsen elatus turvataan viimesijassa oikeudessa vahvistetulla elatusapusopimuksella tai Kelan maksamalla elatustuella. Kelan maksamaa elatustukea voi saada, jos elatusapua ei ole vahvistettu maksettavaksi eri taloudessa asuvan vanhemman puutteellisen elatuskyvyn vuoksi, elatusvelvollinen laiminlyö elatusavun maksamisen tai avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen isyyttä ei ole vahvistettu.

Tutkimuksessa tarkastellaan elatustuen saamisen yleisyyttä yksinhuoltajaperheissä ja sitä, kuinka usein elatustuen saaminen johtuu ainakin osittain elatusavun maksamisen laiminlyönnistä. Lisäksi tutkitaan, millainen taloudellinen merkitys elatustuella on yksinhuoltajaperheiden kokonaistoimeentulossa.

Aineistona on Kelan tutkimusosastolla käytössä oleva lapsiperheaineisto. Aineisto on 60 prosentin otos vuosina 1999–2009 synnyttäneistä naisista ja tarvittavilla rajauksilla siitä on muodostettu käytettävä yksinhuoltajaperheiden aineisto (N=14 487). Tutkimuksen ensimmäisiä alustavia tuloksia esitellään tässä työryhmäesityksessä.

Ilpo Airio, Kela

Yksinhuoltajuus, avo-/avioero ja työssäkäyvien köyhyys

Pääosa lapsista syntyy kahden vanhemman perheeseen, mutta lapsen varttuessa vanhempien avio- ja avoerot yleistyvät. Yksinhuoltajat ja yhden ansaitsijan lapsiperheet ovat huomattavasti suuremmassa köyhyysriskissä kuin kahden ansaitsijan kotitaloudet.

Toisen aikuisen tulojen sekä kahden aikuisen kotitalouksien mittakaavaetujen menettäminen on isku, jonka kompensoiminen sosiaalisten tulonsiirtojen avulla ei aina onnistu. Osa-aikatyön tekeminen ei välttämättä nosta käytettävissä olevia tuloja köyhyysrajan yläpuolelle, mutta voi joskus olla ainoa tarjolla oleva työsuhteen muoto – tai esimerkiksi yksinhuoltajakotitalouksien kohdalla – ainoa mahdollinen. Myöskään kokopäiväinen palkkatyö ei suojaa köyhyyttä vastaan, jos työstä maksettavalla palkalla ei yksin pärjää.

Tämän tutkimuksen kohteena on taustaltaan kolme erilaista yksinhuoltajaryhmää: yksinhuoltajana lapsen synnyttävät sekä yksinhuoltajiksi avio- tai avoeron myötä tulevat yksinhuoltajat. Yksinhuoltajuuden taustojen yhteyksiä pidemmän aikavälin toimeentulokehitykseen ja elinvaihemuutoksiin ei ole aikaisemmin juuri selvitetty. Tutkimuksessa tarkastellaan yksinhuoltajuuden taloudellisia vaikutuksia toimeentuloon työssä käyvien köyhyyden näkökulmasta lapsen syntymän (yksinhuoltajasynnyttäjät) ja eron jälkeen (eronneet).  Tutkimuksessa kysytään, mitä ratkaisukeinoja mahdollisiin taloudellisiin ongelmiin käytetään.

Tutkimus perustuu Kelan tutkimusosaston kokoamaan Lapsiperheaineistoon, joka on 60 prosentin otosaineisto vuosina 1999–2009 synnyttäneistä äideistä. Aineisto on rakennettu yhdistämällä Kelan etuusrekistereiden tietoja Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston tietoihin.

Jessica Nisén, Helsingin yliopisto

Ikäryhmittäinen hedelmällisyys koulutuksen mukaan 1940–1950-syntyneillä miehillä

Miesten hedelmällisyyden tarkastelu jää usein naisten varjoon, vaikka merkittäviäkin sukupuolieroja on havaittu. Aiempi kuvaus suomalaismiesten hedelmällisyydestä kaipaa täydennystä. Tutkimuksen yleinen tavoite on tarjota kattava kuvaus miesten ikäryhmittäisestä hedelmällisyydestä koulutustason mukaan ja edesauttaa näin ymmärrystä iän merkityksestä koulutuksen mukaisille eroille hedelmällisyydessä. Tutkimus perustuu suomalaisiin rekisteritietoihin 1940–1950-syntyneistä miehistä (N=38 838). Koulutustaso mitattiin 30–34 vuoden iässä ja hedelmällisyys 59–69 vuoden ikään saakka. Korkeammin koulutetuille miehille lapsia syntyi myöhemmin ja lyhyemmän ikävälin sisällä kuin matalammin koulutetuille miehille. Gradientti kumulatiivisessa lapsikertymässä kääntyi koulutuksen mukaan positiiviseksi 30 ikävuoden jälkeen ja lopullisessa lapsikertymässä erot olivat selkeitä: korkeammin koulutetuilla miehillä oli enemmän lapsia kuin matalammin koulutetuilla miehillä (ero kolmannen asteen ja perusasteen koulutuksen suorittaneiden välillä oli 0.35 lasta). Valtaosa tästä koulutusgradientista lopullisessa lapsikertymässä näkyi 45 vuoden iässä. Ensimmäisen lapsen saaminen selitti valtaosan eroista, kun puolestaan siirtymä kolmanteen tai korkeampaan pariteettiin tasoitti positiivista gradienttia. Tulokset viittaavat siihen, että matalasti koulutettujen miesten lastenhankinta olisi iän osalta heterogeenisempää kuin korkeammin koulutettujen, ja että koulutusryhmien väliset erot lapsikertymässä eivät merkittävästi kasvaisi 45 ikävuoden jälkeen. Tarkastelu olisi kuitenkin jatkossa hyvä ulottaa myös myöhemmin syntyneisiin kohortteihin.

Maria Valaste, Kela

Kuukausittaisen kalenteritiedon hyödyntäminen lasten kotihoidon tuen laskelmissa

Suomessa perheellä on oikeus kotihoidon tukeen, jos lapsi on alle kolmivuotias, eikä lapsi ole kunnallisessa päivähoidossa. Myös perheen yli 3-vuotiaista lapsista voidaan maksaa kotihoidon tukea, jos perheessä on alle 3-vuotias lapsi, joka saa kotihoidon tukea. Muissa Pohjoismaissa, joissa on kotihoidontukea vastaava päivähoidolle vaihtoehtoinen tulonsiirto, ei tukea makseta 3 vuotta vanhemmista lapsista. Ensin tässä esityksessä tarkastellaan mallia, jossa kotihoidon tuki poistetaan 3 vuotta täyttäneiltä sisaruksilta (ns. Pohjoismainen malli). Toiseksi tarkastellaan mallia, joka leikkaisi kotihoidontuen 2 vuotta täyttäneiltä ja näiden sisaruksilta. Tämä vaihtoehto vastaa äitien osalta suunnilleen hallituksen rakennepaketissa esittämää kotihoidontuen puolittamista.

Laskelmissa hyödynnetään Sisu-mikrosimulointimallia ja kuukausittaisia kalenteritietoja lasten hoitokuukausista. Aiemmin simulointimallien laskelmissa on hyödynnetty vuositason tietoa toteutuneista hoitojaksoista. Kehitteillä oleva kalenteriaineisto antaa mahdollisuuden entistä tarkempiin ja joustavampiin mikrosimulointilaskelmiin. Muodostettu kalenteriaineisto pohjautuu mm. Kelan rekistereistä saataviin lasten kotihoidon tuen ja päivähoidon tietoihin, joista muodostetaan käyttäjän määrittämillä prioriteeteilla kuukausitasoinen kalenteri jokaisella aineiston lapselle. Kalenterimuotoista aineistoa käyttäen pystytään aiempaa joustavammin laskemaan erilaisten reformien vaikutuksia lasten, äidin ja isien sekä koko perheen kannalta. Mielenkiintoisia tutkimuskysymyksiä tämän esityksen laskelmien yhteydessä ovat mm. millainen vaikutus leikkauksella olisi tukea saavien määriin, moneltako sisarukselta leikkaus veisi tuen, ja montako kuukautta vuodessa. Lisäksi voidaan arvioida millainen vaikutus leikkauksella olisi perheiden tuloihin. Tämänhetkinen mikrosimulointilaskelmissa käytetty versio on poikkileikkausaineisto vuodesta 2010. Tulevaisuuden tavoitteena on hyödyntää kalenterityyppistä aineistomuotoa pitkittäisaineistoon mm. Kelassa käynnissä olevan Lapsiperhe-hankeen 10 vuotta sisältävään pitkittäisaineistoon.

Minna Salmi & Johanna Lammi-Taskula, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Politiikkaprosessi ja perhevapaat: kolmikannan rooli isien perhevapaiden käytössä

Suomen perhevapaapolitiikan tavoitteena on jo vuosikymmenien ajan ollut edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa perhevapaiden tasaisemman jakautumisen avulla, ja keinona siihen isien rohkaisu käyttämään enemmän vanhempainvapaata. Huolimatta tästä pitkäaikaisesta tavoitteesta ja siihen tähtäävistä perhevapaauudistuksista isien perhevapaiden käyttö on lisääntynyt hitaasti, ja isät käyttävät edelleen vain 8 % kaikista vanhempainrahapäivistä. Tässä paperissa kysytään miksi nykyistä useammat isät eivät käytä pidempiä vanhempainvapaita.

Aiemmassa tutkimuksessa isien aktiivisemman perhevapaiden käytön esteitä on paikallistettu perheiden talouteen, työelämän paineisiin ja työpaikkojen asenteisiin sekä sukupuolten välisen työnjaon perinteeseen. Tarkastelemme myös näitä yksilötason esteitä, mutta päähuomiomme kohdistuu politiikkaprosessiin, joka muovaa perhevapaajärjestelmän rakennetta ja siten viime kädessä vapaiden käyttöä. Suomessa perhevapaita kehitetään kolmikantajärjestelmässä, jossa työmarkkinaosapuolilla on tärkeä rooli. Lainsäädäntö perhevapaista perustuu kolmikantaneuvotteluissa työmarkkinakeskusjärjestöjen ja valtion edustajien kesken saavutettuihin yksimielisiin ratkaisuihin.

Politiikka-analyysimme perustuu perhevapaita käsittelevien hallituksen ohjelma-asiakirjojen arviointiin vuosilta 1995–2012 ja politiikkaprosessin osallistuvaan havainnointiin. Tavoite sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisestä esitetään ohjelma-asiakirjoissa toistuvasti, mutta se ei ole kolmikantaneuvottelujen keskiössä. Johtopäätöksemme on, että isien vanhempainvapaan käytön lisääntymisen esteet eivät ole ainoastaan yksilötasolla vaan myös vapaajärjestelmän rakenteessa, joka ei ole toteuttanut tavoitetta paremmasta sukupuolten tasa-arvosta. Tätä selittää Suomen erityinen politiikkaprosessi, jossa perhevapaajärjestelmää kehitetään kolmikantaneuvotteluissa saavutettavien kompromissien kautta.   

Jussi Tervola, Kela

Maahanmuuttajaperheiden lastenhoitokäytännöt

Sekä kansainväliset että kotimaiset tulokset osoittavat, että maahanmuuttajavanhemmat jäävät kantaväestöä useammin kotiin hoitamaan lapsia (TEM 2006, Brandon 2004). Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että maahanmuuttajalasten kanssakäyminen kantaväestön kanssa edesauttaa lasten integroitumista mm. kielen oppimisen kautta. Erityisesti esikouluun osallistumisen on havaittu parantavan myös lasten myöhempää suoriutumista koulussa (Magnuson ym. 2006). Täten tuntuu uskottavalta, että lisäämällä päivähoidon suosiota maahanmuuttajaperheissä voitaisiin edesauttaa toisen polven maahanmuuttajien integroitumista. Samalla logiikalla lasten hoitaminen kotona vaikuttaa myös vanhemman, useimmiten äidin, integraatioon.

Tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka usein maahanmuuttajat valitsevat kotihoidon sekä muuttuuko tilanne maassaoloajan myötä. Tarkastelemme tuloksia eri maahanmuuttajaryhmissä. Kiinnitämme huomiota myös maahanmuuttajaisien osallistumiseen lastenhoitoon. Suomalaisessa perhekulttuurissa isällä on kansainvälisesti katsottuna suuri rooli lastenhoidossa. Tutkimme isyysrahan ja kotihoidon tuen saamisen kautta, mikä rooli maahanmuuttajaisillä on lastenhoidossa ja muuttuuko tilanne maassaoloajan myötä. Mm. Jain ja Belsky (1997) ovat havainneet, että eri maahanmuuttajaryhmien isät osallistuivat sitä enemmän perheenhoitoon, mitä enemmän heidän perheensä olivat sopeutuneet kohdemaan kulttuuriin (akkulturisaatio). Tutkimuksen aineistona käytetään kattavaa rekisteriotosaineistoa, jossa seurataan välillä 1999–2009 synnyttäneitä äitejä ja heidän puolisoitaan.

Heidi Melasniemi-Uutela, Tilastokeskus

Perheet ja työ Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksessa

Esitys on luonteeltaan työvoimatutkimuksen kotitalousosan käyttömahdollisuuksista kertova ”tietoisku”.

Tilastokeskuksen työvoimatutkimus on haastattelututkimus, jonka kohteina on joka kuukausi noin 12 000 henkilöä. Osaotokselta saadaan tietoja myös kotitalouksien rakenteesta sekä kotitalouden jäsenten toiminnasta suhteessa työmarkkinoihin.

Työvoimatutkimuksen kotitalousosasta saatavien tietojen perusteella voidaan seurata mm. pienten lasten vanhempien työllisyyttä ja perhevapaiden käyttämistä. Perhevapaalla olevista osa luokittuu kansainvälisten tilastokäytäntöjen mukaan työllisiksi. Näistä saadaan kuitenkin tieto myös tosiasiallisesta toiminnasta. Työvoimatutkimuksen perusteella voidaan seurata myös lapsia ilman työsuhdetta hoitavien äitien yleisyyttä. Tietoja voidaan luokitella mm. nuorimman lapsen iän, lasten lukumäärän ja äidin/isän koulutuksen tai työsuhteen laadun mukaan.    

Työvoimatutkimuksesta on julkaistu kaksi aihepiiriin liittyvää katsausta ”Perheet ja työ 2009” ja ”Perheet ja työ 2011” (http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2011/14/index.html). Esityksessä esitellään katsausten tietoja vastaavia tuoreita tuloksia vuodelta 2012.  

Hallitus on tuoreessa rakenneuudistuspaketissaan ehdottanut, että hoitovapaa ja kotihoidon tuki jaettaisiin tasan äidin ja isän kesken. Esimerkkinä työvoimatutkimuksen kotitalousosan muunlaisista käyttömahdollisuuksista ja rajoituksista kuvataan esityksessä tarkemmin äitien hoitovapaan käyttämistä vuonna 2012 ja pyritään arvioimaan, missä määrin hallituksen ehdottama rajaus vähentäisi äitien hoitovapaan käyttöä.

Miia Saarikallio-Torp, Kela

Perhevapaavalinnat monikkoperheissä

Suomessa syntyy vuosittain kaksosia vajaaseen 900 perheeseen ja kolmosia noin 15 perheeseen. Monikkolasten osuus kaikista syntyneistä lapsista on noin kolme prosenttia. Perheiden arki muuttuu monella tavalla, kun lapsia syntyy kerrallaan useampi kuin yksi. Taloudelliset haasteet saattavat monella perheellä muodostua aikaisempaa hallitsevimmiksi, mutta myös ajan riittäminen ja jaksaminen voi tuottaa monikkoperheille ongelmia. Monikkoperheiden hyvinvointiin liittyvät riskit voivat lisääntyä esimerkiksi monikkolasten ennenaikaisen syntymän ja siitä aiheutuvien ongelmien vuoksi. Voidaan myös olettaa, että johtuen kaksos- ja kolmosperheiden moninkertaisesta lastenhoivatyöstä, monikkoperheiden isät ottaisivat isomman roolin lastenhoidosta.

Perhevapaajärjestelmä monikkoperheiden ja muiden perheiden välillä eroaa merkittävimmin vain vanhempainvapaan keston suhteen; sitä maksetaan pidempään monikkoperheille. Äitiys- ja isyysraha maksetaan samansuuruisena ja yhtä pitkään kuin muihinkin lapsiperheisiin. Äitiysavustus maksetaan monikkoperheille korotettuna, kun taas lapsilisä maksetaan saman säännön mukaan kuin muillekin perheille.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää perhevapaiden käyttöä monikkoperheissä: miten usein monikkoperheiden isät jäävät perhevapaille, pitävätkö he pidempiä vapaita kuin muiden perheiden isät ja ovatko monikkoäidit pidempään poissa työmarkkinoilta kuin muut äidit.  Lisäksi monikkoperheitä tarkastellaan yleisesti: minkälaisiin perheisiin syntyy kaksosia ja kolmosia ja eroavatko he sosioekonomisilta ominaisuuksiltaan muista perheistä.

Tutkimus perustuu Kelan tutkimusosaston kokoamaan Lapsiperheaineistoon, joka on 60 prosentin otosaineisto vuosina 1999–2009 synnyttäneistä äideistä. Aineisto on rakennettu yhdistämällä Kelan etuusrekistereiden tietoja Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston tietoihin. Aineiston perhevapaisiin liittyvä tieto kattaa vuodet 1999–2010. Monikkoperheitä vertaillaan sekä kaikkiin muihin perheisiin yleisesti sekä erikseen monilapsisiin perheisiin.

 

7. Perheiden hyvinvoinnin haasteet yksityisen ja julkisen rajalla

Yksilöiden ja perheiden hyvinvoinnin takaajana on perusturva, joka pitää sisällään muutakin kuin yksinomaan aineellista hyvinvointia. Laaja-alainen yksilöiden ja perheiden hyvinvointinäkökulman ymmärtäminen on keskeinen varsinkin silloin, kun raja yksityisten ja julkisten palveluiden vastuunjaosta hämärtyy globalisoituvissa ja kireissä taloudellisissa olosuhteissa.

Vastuujaon muutoksia tapahtuu niin sosiaali- ja terveysturvan palvelujen järjestämisessä kuin myös kotitalouksien omassa toiminnassa. Valintojen tekeminen korostaa kuluttajuutta. Erilaisia valintoja joudutaan tekemään yhä useammin arjen toiminnoissa. Pienituloisten, nuorten ja lapsiperheiden rajallinen taloudellinen liikkumavara vaikeuttaa arjesta selviytymistä. Se myös voi lisätä eriarvoisuutta, estää osallistumisen yhteisöjen toimintaan sekä rajoittaa valintojen tekemistä. Kuluttajuuden korostuminen puolestaan lisää yksilön tietojen ja taitojen merkitystä arjessa.

Työryhmään toivotaan yksilöiden ja perheiden hyvinvointiin ja kuluttajuuteen liittyviä kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia papereita, joissa käsitellään erityisesti yksityisten tai julkisten palvelujen toimivuutta sekä yksilöiden/perheiden toimintaa ja toimintamahdollisuuksia markkinoilla ja yhteiskunnassa laajemminkin. Esimerkiksi, mitä vaikutuksia muutoksilla yksilöille ja perheille on, mitä taitoja tai apua tarvittaisiin ongelmien ratkaisemiseksi ja yksilöiden/perheiden hyvinvoinnin edistämiseksi, jne.

Koordinaattorit:

Kristiina Aalto, Kuluttajatutkimuskeskus, kristiina.aalto@ncrc.fi

Anna-Riitta Lehtinen, Kuluttajatutkimuskeskus, anna-riitta.lehtinen@ncrc.fi

 

Abstraktit:

Robert Hagfors, Kela

Julkiset palvelut ja lapsiperheiden toimeentulo

Kotitalouksien taloudellisen hyvinvoinnin ja toimeentulon arvioinnissa ns. ekvivalenteilla tuloilla on nykyisin keskeinen asema. Toisaalta on voitu havaita, että julkisilla hyvinvointipalveluilla on suuri merkitys kotitalouksien mahdollisuuksille tehdä valintoja muussa kulutuksessa. Ongelmaksi on osoittautunut se, millä tavalla kotitalouksien kuluttamat julkiset palvelut saadaan yhdistettyä muiden tulojen kanssa ekvivalenteiksi kokonaistuloiksi.  Suomessa tehdyissä kokeiluissa on puutteita ja ratkaisevaan asemaan nousevat prosessissa käytettävät ekvivalenssiskaalat. Tässä esityksessä sovelletaan tarkoitukseen konstruoituja skaaloja.

Esityksessä keskitytään kotitalouksiin joissa on lapsia ja niitä kutsutaan lapsiperheiksi.  Aineistona käytetään Tilastokeskuksen kulutustutkimusta vuodelta 2006, joka on viimeisin kulutusaineisto jossa on mukana julkisten palvelujen käyttö.

– Mikä merkitys erilaisilla tulokäsitteillä ja skaalavalinnoilla on arvioille lapsiperheiden taloudellisen hyvinvoinnin tasosta?

– Poikkeaako yksityisten ja julkisten palvelujen kulutus lapsiperheissä muista kotitalouksista eri toimeentulon tasoilla?

Tulosten mukaan sekä tulokäsitteen laajennuksella että valitulla ekvivalenssiskaalalla on suuri vaikutus käsitykseen lapsiperheiden toimeentulosta. Nykyisin käytössä olevat ”viralliset” menettelyt näyttävät antavan harhaisen kuvan lapsiperheiden toimeentulosta ja sitä kautta välittävän päätöksentekijöille arveluttavaa taustatietoa.       

Maarit Hiltunen-Toura, Itä-Suomen yliopisto

Moderni ja traditionaalinen kolmannen iän hyvinvointikuluttaja

Konsumerismista on tullut johtava teema hyvinvointipalvelujen vaihdannassa nyky-yhteiskunnassa. Suuret ikäluokat, jotka ovat syntyneet juuri toisen maailmansodan jälkeen, ovat terveempiä ja vauraampia kuin aikaisemmat eläkeläissukupolvet. He ovat myös halukkaampia ja kyvykkäämpiä kuluttamaan enemmän rahaa saavuttaessaan eläkeiän. Hyvinvointipalvelujen tuotannon pitäisi ideaalitilanteessa pystyä vastaamaan ikääntyneiden kulutuskäyttäytymisen muutokseen. Kuitenkaan, kaikki eläkeikäiset eivät muuta käytöstään kosumerismin suuntaan, jotkut heistä toimivat vanhojen käyttäytymismallien mukaisesti.

Tässä tutkimuksessa, me muodostimme kaksi erilaista kuluttajakäsitettä – toinen traditionaalinen kuluttaja ja toinen moderni kuluttaja. Me tutkimme käyttäytyvätkö nämä kuluttajat eri tavoin kuluttaessaan hyvinvointipalveluja, kun sosio-ekonomiset ja demografiset tekijät on otettu huomioon. Poikkileikkaustutkimus tehtiin käyttäen aineistoa, joka oli koottu ’Ikääntyneiden hyvinvointitarpeista palvelujärjestelmän uudistamiseen’ tutkimushankkeessa, joka oli Itä-Suomen yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston yhteishanke. Tutkimusaineisto on koottu vuonna 2011, se edustaa 55-79 -vuotiaita suomalaisia (poislukien Ahvenanmaa) ja aineiston lopullinen koko on 1 677 henkilöä. Moderni kuluttaja on aktiivisempi, hankkien monia hyvinvointihyödykkeitä ja –palveluja. Traditionaalinen kuluttaja käyttäytyy passiivisemmin ja käyttää rahaa vain terveydenhoitoon ja lääkkeisiin. Sosio-ekonomisilla ja demografisilla tekijöillä, kuten tuloilla, koulutuksella, sukupuolella ja koetulla terveydentilalla, on vaikutusta kulutusmalleihin.

Kirsi Kuusinen-James, Sosiaalialan osaamiskeskus Verso & Marjaana Seppänen, Lapin yliopisto

Ikääntyvät palvelusetelin käyttäjät valintatilanteissa: kuluttajia vai näennäiskuluttajia?

Valinnanvapauden käsite kiteyttää hyvin kuluvan vuosikymmenen hyvinvointivaltion uudistamisen ytimen (Palola 2011, 283). Painetta hyvinvointivaltion uudistamiseen ovat tuottaneet demografisten muutokset, julkisen talouden kiristyminen ja huoli palvelujen laadusta ja saatavuudesta (Kröger & Leinonen 2011, 117). Esiteltävän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, millaisena valinnanvapaus ja siihen kytkeytyvä ajatus kuluttajuudesta näyttäytyy ikääntyneen palvelusetelin käyttäjän arjessa. Millaisia valintatilanteita esiintyy ja mitkä seikat rajaavat tai mahdollistavat valintoja?

Tutkimusaineistot koostuvat ikäihmisten ja omaisten haastatteluista (15 ikäihmistä ja 4 omaista, haastateltujen ikäihmisten keski-ikä 82 vuotta), ikäihmisille suunnatusta lomakekyselystä (44 vastaajaa, keski-ikä 83 vuotta), kunnan palveluohjaajien ryhmähaastattelusta (5 osallistujaa), sekä palveluntuottajien ryhmähaastattelusta (3 osallistujaa) (Kuusinen-James 2012). Kaikki aineistot kerättiin vuosien 2011–2012 aikana.

Aineiston perusteella identifioitiin viisi erilaista palvelusetelin käyttöön liittyvää valintatilannetta, joita tarkasteltiin palveluseteliä käyttävän ikäihmisen valinnan mahdollisuuksien ja rajoitusten näkökulmasta. Vaikka palvelusetelijärjestelmän yksi keskeisiä periaatteita on asiakkaan valinnanvapauden mahdollistaminen ja aktiivisen kuluttajan rooli, näytti siltä, että eri valintatilanteissa ikäihmisen valinnan mahdollisuudet käytännössä toteutuivat hyvin rajatusti. Palveluseteliä käyttävää ikäihmistä voisi kutsua havaintojemme perusteella näennäis- - eli kvasikuluttajaksi, sillä täysivaltaisesta kuluttajuudesta ei tutkimuskunnan palvelusetelijärjestelmässä voida puhua.

Lähteet

Kröger, Teppo & Leinonen, Anu (2011) Home care in Finland. Teoksessa Livindhome: Living independently at home. Reform in home care in 9 European countries. SFI, Copenhagen 2011, 117–138.

Kuusinen-James, Kirsi (2012) Tuoko palveluseteli valinnanvapautta? Kunnallisalan kehittämisäätiön tutkimusjulkaisu 68/2012. Sastamala: Vammalan kirjapaino Oy

Palola, Elina (2011) Valinnanvapauden problematiikasta sosiaalipolitiikassa. Teoksessa Palola, Elina & Karjalainen, Vappu (toim.) Sosiaalipolitiikka – Hukassa vai uuden jäljillä? Helsinki: Unigrafia Oy Yliopistopaino, 283–309.

Minna Kaarakainen, Kuluttajatutkimuskeskus

Tulevaisuuden seniorit hyvinvointipalveluiden kuluttajina/markkinoilla

Ikääntyneiden määrän kasvua ja sen asettamia haasteita yhteiskunnan eri osa-alueilla on käsitelty laajalti niin yleisessä keskustelussa kuin eri tieteenaloilla. Kuitenkin usein keskustelu ikääntyneistä hyvinvointipalveluissa kohdentuu objektiiviseen palveluiden järjestämiseen, rahoittamiseen ja työvoiman turvaamiseen hallinnollisista ja taloudellisista lähtökohdista käsin. Lähtökohta on subjektiivinen: millaisena ikääntyvä itse näkee hyvinvointipalveluiden sisällön, järjestämisen ja rahoittamisen hänen omista preferensseistään käsin. Subjektiivista ja yksilölähtöistä näkökulmaa on tutkittu viimeisimpien vuosien aikana jonkin verran Suomessa. Tarkastelu on kohdentunut erityisesti pitkäaikaishoivaan, sen sisältöön ja rahoitukseen (kts. esim. Kaarakainen et al. 2013, Suomalainen et al. 2012 sekä Helsingin kaupungin Lauttasaari hanke 2010 – 2013), pitkäaikaishoivan rahoittamiseen (kts. esim. Valkonen et al. 2012) sekä kotihoidon ja palveluasumisen preferensseihin (Pursiainen & Seppälä 2013). Yhteistä kaikille näille on, että ikääntyvät haluavat entistä enemmän olla mukana päättämässä palveluiden sisällöistä, järjestämistavoista ja rahoittamisesta. Perinteinen käsitys hyvinvointia tukevista sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja niiden sisällöistä tulee myös muuttumaan. Tulevaisuudessa vaade yksilöllisistä palveluista ja valinnan vapaudesta tulee korostumaan entistä enemmän johtuen esimerkiksi yhteiskunnan ja sukupolvien arvomaailman muuttuessa. Aikaisemmat tutkimukset ovat olleet hyviä avauksia subjektiivisen näkökulman esille tuloon ja nostaneet esille uusia sisältöjä hyvinvointia tukevista palveluista, joita on syytä tutkia tarkemmin. Hyvinvoinnin tukeminen uusilla tavoin ei sitä vastoin ole välttämättä kalliita toimenpiteitä, vaan pieniä tekoja, joilla on kuitenkin kauaskantoiset vaikutukset. Kuluttajatutkimuskeskuksen tavoitteen on tutkia eri ikäryhmien näkemyksiä siitä, mitä hyvinvointipalvelut ovat ja millä tavoin niillä voidaan tukea heidän hyvinvointiaan seniori-ikäisenä. Hankkeelle on haettu rahoitusta, joka varmentuu 2014.

Kristiina Aalto, Kuluttajatutkimuskeskus

Kotitalouksien palkaton tuotanto ja ostopalvelujen käyttö

Kotitalouksien hyvinvoinnin vuoksi tehdään runsaasti palkatonta työtä, joka ei näy virallisissa tilastoissa. Tarvitsemme päivittäin esimerkiksi ruokaa, asunnon ja puhtaita vaatteita, jotta voisimme hyvin. Kotityö on välttämätöntä ja keskeisessä asemassa kotitalouksien hyvinvoinnin kannalta ja se kotityö kohdistuu räätälöidysti juuri kunkin talouden omiin tarpeisiin. Koska nämä tuotokset myös kulutetaan siinä taloudessa, jossa ne on tuotettu. niille ei muodostu markkinahintaa. Palkattomalla kotityöllä on suuri merkitys yhteiskunnassa sekä perheiden arjen sujumisen kannalta että myös taloudellisesti. Mikäli palkattomaan kotityöhön sisältyviä toimintoja ei voida itse tehdä, ne on hankittava joko yhteiskunnan palveluna tai ostopalveluna kaupallisilta toimijoilta. Vuonna 2009 bruttokansantuotteen ulkopuolelle jäävän kotityön arvo oli Suomessa 70,1 miljardia euroa eli noin 39 % bruttokansantuotteen arvosta. Julkisten palvelujen vähentyessä kotityötä korvaavien palvelujen ostaminen kotitalouksissa on vähitellen kasvanut. Suuri merkitys ostopalvelujen käytön edistämisessä on ollut Kotitalousvähennyksellä, joka tuli koko maassa voimaan vuonna 2001.

Tässä esityksessä tarkastellaan Kuluttajatutkimuskeskuksen ja Tilastokeskuksen yhteistyönä jo kolmannen kerran laskettua palkattoman kotityön arvoa vuodelle 2009 ja sen muutosta vuodesta 2001. Tarkastelu kohdistuu erityisesti eri elämänvaiheissa olevien kotitalouksien palkattoman kotityön määrään ja muutokseen aiemmasta. Lisäksi tarkastellaan, näkyykö ostopalvelujen käyttö erilaisten kotitalouksien arjessa.

Lähteet

Varjonen, J & Aalto, K (2013) Kotitalouksien palkaton tuotanto ja sen muutokset 2001-2009. Helsinki: Kuluttajatutkimuskeskus. Työselosteita ja esitelmiä; 145. http://www.ncrc.fi/files/5747/2013_145_tyoseloste_kotitalouksien_palkaton_tuotanto.pdf

Varjonen, J & Aalto, K (2010) Kotitalouksien palkaton tuotanto ja ostopalvelujen käyttö Kuluttajatutkimuskeskus. Julkaisuja 2/2010 Helsinki.

Varjonen, J & Aalto, K (2005) Kotitaloustuotannon satelliittitilinpito Suomessa 2001. Helsinki: Tilastokeskus & Kuluttajatutkimuskeskus.

 

8. Lapset ja lapsiperheet hyvinvointivaltiossa

Julkinen keskustelu lasten asemasta ja lapsiperheiden hyvinvoinnista on usein huolien kyllästämää. Lasten ja nuorten syrjäytymisriskit ja hyvinvointiongelmat samoin kuin lapsiperheiden taloudellinen eriarvoistuminen koetaan aikamme polttaviksi ongelmiksi. Lasten ja perheiden arki ei kuitenkaan pelkisty kasvaviin hyvinvointiriskeihin. Arkinen elämä on täynnä monenlaista toimintaa ja toimijuutta: lapset osallistuvat varhaiskasvatukseen ja käyvät koulua, vanhemmat yhteensovittavat perhe- ja työvelvoitteita ja perheiden tukena on monenlaisia ammattilaisia. Lapsuus ja perhe-elämä ovat myös moninaisten kulttuuristen odotusten kohteena, eivätkä nämä odotukset ole aina yhtenäisiä.

Toivomme tämän työryhmään esityksiä, jotka tarkastelevat jälkimodernia lapsuutta ja perhe-elämää sekä näiden kulttuurista asemaa hyvinvointivaltion kehyksessä. Olemme erityisen kiinnostuneita puheenvuoroista, jotka tuottavat lapsuuden ja perhe-elämän ymmärrystä lasten ja lapsiperheiden näkökulmasta. 

Koordinaattorit:

Katja Repo, Tampereen yliopisto, katja.repo@uta.fi

Ritva Nätkin, Tampereen yliopisto, ritva.natkin@uta.fi

 

Abstraktit:

Lilli Aini Rokkonen, Itä-Suomen yliopisto

Äidit hauraassa työmarkkinasidoksessa

Alussa oleva väitöskirjatyöni tulee käsittelemään nuoria äitejä, joilla ei ole pysyvää työmarkkinasidosta. He voivat olla työttömiä, kotiäitejä kotihoidontuella tai sen ulkopuolella, työllistää itse itsensä, opiskella tai tehdä pätkätöitä. Tarkoitukseni on haastattelemalla näitä naisia löytää kokemuksia uusista elämänjäsennyksistä ja sukupuolten järjestyksistä, tavoista tehdä elämästä elettävää prekaareilla työmarkkinoilla ja rakentaa eheää kuvaa itsestä. Tilannetta, jossa naiset elävät, voi kuvata ympyrällä, josta toinen puoli edustaa intiimiä kotia ja toinen julkista työelämää. Hauraassa työmarkkinasidoksessa jäsennetään elämää puhkomalla reikiä työn ja kodin huokoisiin rajapintoihin, jolloin aineksia molemmista tai lipuu toisen puolelle; työn tekemisen mahdollisuudet siirtyvät kotiin ja työtä tehdään samalla kun hoidetaan lapsia. Koti valuu myös töihin ja pienten lasten luota pois oleminen voi olla raskasta molemmille vanhemmille ja kaksoistaakka voi painaa naiset takasin kotiin. Naiset myös kieltäytyvät rajapintojen ylityksestä ja tilkitsevät vuotavia seiniä jäämällä kotiäideiksi ideologisista syistä. Uusia reikiä porataan sinne missä niitä ei vielä ole ja törmätään seinään paikoissa, joissa reiän saattoi jo kuvitella olevan. Naiset saattavat esimerkiksi koettaa tehdä osa-aikaista työtä tai palata palkkatöihin lapsen ollessa pieni, mutta kaksoisvuoron taakka tai kotihoidontuen kuntalisän ehdot painavat naisen takaisin kodin sfääriin. Nämä tilanteet perustuvat osin pro gradu-tutkielmaani luomuäideistä, osin valmisteilla olevaan väitöskirjaprojektiin. Toivon keskustelua siitä, millaisissa tilanteissa olevien äitien haastattelu olisi nyt hedelmällisintä ja kuinka aineiston kerääminen olisi paras tehdä.

Armi Mustosmäki, Jyväskylän yliopisto

Työ ja perhe -vihollisia vai liittolaisia? Työn ja perheen myönteinen vuorovaikutus ja perheystävällisen organisaatiokulttuurin merkitys julkisella ja yksityisellä sektorilla

Työn ja perheen vuorovaikutus on useimmiten käsitetty kielteiseksi, vääjäämättä konfliktiin johtavaksi suhteeksi, kun eri elämänalueet kilpailevat yksilön rajallisista resursseista. Näin silti, vaikka tutkimusten mukaan työn ja perheen myönteisen vuorovaikutuksen kokemukset ovat jopa yleisempiä kuin ristiriidat: esimerkiksi STAKESin Hyvinvointi ja palvelut -kyselyssä (2006) pikkulapsiperheiden vanhemmista yli 80 % vastaa jaksavansa lastensa paremmin kanssa käydessään myös töissä siinä missä alle puolet vastaajista kokee laiminlyövänsä kotiasioita työnsä vuoksi (Lammi-Taskula & Salmi 2009). Lisäksi työntekijät raportoivat perhe-elämän opettavan työelämässä hyödyllisiä taitoja, kuten suunnittelua, priorisointia, sekä neuvottelu-, vuorovaikutus- ja organisointitaitoja (Hill ym. 2007; Ruderman ym. 2002).  Työn ja perheen myönteisellä vuorovaikutuksella on merkitystä niin yksilöiden kuin perheidenkin hyvinvoinnille (ks. esim. Rantanen, 2008).

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kvantitatiivisin menetelmin työn ja perheen myönteistä vuorovaikutusta ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä kahdella erilaisella toimialalla: naisvaltaisella hoiva-alalla julkisella sektorilla sekä miesvaltaisella teknologia-alalla yksityisellä sektorilla. Aineistona käytetään vuonna 2007 palvelualojen työpaikoilta kerättyä Elämänlaatu muuttuvassa Euroopassa – kyselyä. Tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti organisaatiokulttuurin (joustavien työaikakäytäntöjen, työyhteisön tuen ja perheystävällisen ilmapiirin) merkitystä työn ja perheen myönteiselle vuorovaikutukselle. Ovatko mahdollisuudet työn ja perheen myönteiseen vuorovaikutukseen erilaisia mies- ja naisvaltaisilla aloilla, yksityisellä ja julkisella sektorilla?  Lisääkö perheystävällinen organisaatiokulttuuri mahdollisuuksia työn ja perheen myönteiseen vuorovaikutukseen?

Marjatta Kekkonen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos; Anna Rönkä & Kaisa Malinen, Jyväskylän ammattikorkeakoulu; Marja-Leena Laakso & Mia Tammelin, Jyväskylän yliopisto

Lapsiperheet 24/7 -taloudessa

Työelämän murros ja teknologinen kehitys ovat luoneet länsimaihin ympärivuorokautisen palveluyhteiskunnan, jossa moni työskentelee ei-perinteisinä työaikoina aamuvarhain, iltaisin, öisin ja/tai viikonloppuisin. Tämä ns. 24/7-yhteiskunta koskettaa usein myös lapsiperheiden vanhempia. Tutkimuksessa keskustellaan, miten lapsiperheet, joissa toinen tai molemmat vanhemmat työskentelevät ei-perinteisinä työaikoina, järjestävät päivähoito- tai kouluikäisten lastensa hoidon ja miten he kokevat arkensa.                                             

Tutkimus pohjautuu laajaan kyselyaineistoon, joka on kerätty perheiltä, joissa on vähintään yksi alle 13 -vuotias lapsi. Valtaosalla näistä perheistä on kokemuksia lapsen osallistumisesta päivä- tai iltapäivähoitoon, esiopetukseen tai kouluun. Suurin osa vastaajista työskenteli epätyypillisinä aikoina, mutta joukossa oli myös perinteistä työaikaa tekeviä vanhempia. Tarkastelemme esityksessä myös sitä, tuovatko toisen tai molempien vanhempien epätyypilliset työajat erityisiä voimavaroja tai haasteita lapsiperheiden elämään.

Katja Repo & Jouko Nätti, Tampereen yliopisto

Koti lasten mediaympäristönä.

Lasten ja nuorten ajankäyttöä on yhä mediavälitteisempää. ”Digitaalinen sukupolvi” (Buckingham 2000; 2006) elää arkeaan mitä erilaisimpien mediateknisten laitteiden ympäröiminä ja on myös yhä tottuneempi käyttämään medialaitteiden mahdollistamia kommunikointi- ja ajanviettomuotoja.

Koti on yksi keskeisimmistä lasten ja nuorten mediaympäristöistä (Livingstone, d’Haenens & Hasebrink 2001). Lapsiperheiden kodit ovatkin nykyään sisustettu, ei vain yhdellä televisiolla tai tietokoneella, vaan pikemmin usealla. Lapsiperheissä tietokoneet, pelikonsolit, digiboksit, dvd-laitteet, digitaalikamerat ja MP3-soittimet ovat yleisempiä kuin muissa kotitalouksissa. Internet-yhteys on myös todennäköisemmin hankittu lapsiperheeseen kuin aikuistalouteen. (Pajunen 2007, 291–292.) Koti on lapsille ja nuoret tärkeä ympäristö myös siksi, että he viettävät suuren osan vapaa-ajastaan siellä. Lasten ja nuoren ajankäytön näkökulmasta ei olekaan yhdentekevää, millaisia ajankäytön ”houkuttimia” kotoa löytyy. Onhan medioiden saatavuuden kotona nähty olevan yhteydessä niiden aktiiviseen käyttöön, vaikkei kuitenkaan sen, että medialaitteista on kotona rajoitetusti, ole myöskään nähty olevan este niiden käytölle (Matikkala & Lahikainen 2005).

Katson tässä esityksessä Tilastokeskuksen ajankäyttöaineiston pohjalta, kuinka koti lasten ja nuorten mediaympäristönä on muuttunut vuodesta 1987 vuoteen 2010 kuin myös sitä, kuinka ja mihin lapset ja nuoret mediatekniikkaa käyttävät. Esittelen erikseen 10–14 -vuotiaita lapsia ja 15–19 -vuotta täyttäneitä nuoria. Esitys pohjaa professori Anja Riitta Lahikaisen johtamaan ja Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”Media, Family Interaction and Children’s well-being”.

 

Anniina Kaittila, Turun yliopisto

Rahaan liittyvät konfliktit parisuhteissa - tarkastelussa lapsiperheiden vanhempien kokemukset

Arkeen liittyvät erimielisyydet ja konfliktit korostuvat usein lapsiperheissä. Konfliktien eri osa-alueita koskeva tieteellinen tutkimus on tästä huolimatta ollut sekä kansallisesti että kansainvälisesti tarkasteltuna vähäistä. Perheen sisäisten konfliktien tarkastelu ja ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää, sillä usein toistuvilla erimielisyyksillä on kielteinen vaikutus perheen hyvinvointiin. Tässä esityksessä tarkastelen lapsiperheiden vanhempien kokemuksia rahaa koskevista konflikteista parisuhteissaan. Kysyn, miten rahaan liittyvät konfliktit ilmenevät  ja miten konflikteja ratkaistaan parisuhteissa.  Tutkimusaineisto koostuu 20 lapsiperheen vanhemman haastattelusta. Aineisto on kerätty vuosina 2011 ja 2012. Aineiston keruu tapahtui kahdessa osassa. Haastateltavia rekrytoitiin tutkimukseen aluksi päiväkodeissa jaettavien osallistumispyyntöjen, Kaks plus ja Vauva-lehtien internetsivuille jätettyjen ilmoitusten, diakonia-työntekijöiden sekä perheasiain neuvottelukeskukseen jätettyjen ilmoitusten kautta. Toiseksi haastateltavia rekrytoitiin Hyvän kasvun avaimet -hankkeen avulla. Hyvän kasvun avaimet on Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskuksen ylläpitämä seurantatutkimus, jossa kerätään aineistoa liittyen perheen hyvinvointiin ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Alustavan analyysin pohjalta nostan aineistosta esiin kolme konflikti-tyyppiä: 1) satunnaiset erimielisyydet 2)  toistuvasti esiin nousevat konfliktit 3) vakavat konfliktit.  Tutkimus on osa tekeillä olevaa väitöskirjatyötäni.

 

Sirpa Kannasoja, Jyväskylän yliopisto

Perheen merkitys nuorten sosiaalisen toimintakyvyn rakentumiselle

Perheeseen liittyvien erilaisten tekijöiden on todettu olevan yhteydessä erilaisiin nuorten hyvinvoinnin tulosmuuttujiin. Esimerkiksi vanhemmuuden on todettu olevan yhteydessä eri tavoin mitattuun sosiaaliseen käyttäytymiseen, taitoihin tai sosiaaliseen toimintakykyyn. Samoin nuoruusiän perheessä vahvan yhteenkuuluvuuden ja vähäisten konfliktien on todettu ennustavan varhaisaikuisuuden vahvaa sosiaalista toimintakykyä. Sen sijaan tutkimuksissa ei ole saatu yhdenmukaisia tuloksia esimerkiksi perhemuodon ja perheen koon yhteydestä nuorten sosiaaliseen käyttäytymiseen.

Tässä esityksessä keskitytään siihen, miten erilaiset perheen taustatekijät, mutta erityisesti vanhempien vanhemmuustyylit ja perheen toimivuus ovat yhteydessä nuorten sosiaaliseen toimintakykyyn. Esitys perustuu syksyllä 2013 valmistuvaan väitöstutkimukseen, jonka aineisto on kerätty keskisuomalaisen pienehkön kaupungin nuorilta (N=359) ja heidän vanhemmiltaan (N=349). Analyysimenetelminä on käytetty muun muassa lineaarista regressioanalyysia ja ei-parametrista bootstrap -menetelmää.

Tutkimuksessa nuorten sosiaalinen toimintakyky jäsentyi mitattavaksi suunnitelmallisuuden, lojaaliuden ja itsevarmuuden osa-alueiden kautta. Perheen taloudellisella tilanteella, vanhempien sosioekonomisella taustalla, perhemuodolla ja perheen koolla ei ollut yhteyttä nuorten sosiaaliseen toimintakykyyn. Edellä mainitut taustatekijät eivät myöskään toimineet nuorten sosiaalista toimintakykyä selittävien tekijöiden välisessä yhteydessä moderaattoreina.

Tulosten mukaan perheen toimivuus toimii perheen vanhemmuustyylin moderaattorina. Tulokset moderaattorivaikutuksen osalta vaihtelevat hieman sosiaalisen toimintakyvyn osa-alueittain, mutta myös sukupuolittain. Lisäksi sosiaalisen toimintakyvyn rakentumiselle on merkitystä monilla yksilöllisillä tekijöillä, jotka vaihtelevat jonkin verran sukupuolittain. Päätulos on, että perheen vanhempien tyyli vanhempina ei ole nuorten sosiaalista toimintakykyä suoraan määrittävä tekijä, vaan merkityksellisempää on se, miten myönteistä on perheen toimivuus. Poikien osalta sosiaaliseen toimintakykyyn on vahvasti yhteydessä edellisten lisäksi myös se, miten paljon perheessä esiintyy konflikteja.

Mikael Nygård, Åbo Akademi & Janne Autto, Lapin Yliopisto

Kohti uutta perhepoliittista riskinhallintaa? Analyysi lapsiköyhyyden poliittisesta konstruoinnista Suomessa 2000-luvulla

Pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin lukeutuvana maana, Suomi on pitkään ollut kansainvälisen kiinnostuksen kohteena sen kattavan ja aktivoivan perhepolitiikan ansiosta. 1990-luvun puolivälisestä lähtien suomalaisten lapsiperheiden hyvinvoinnista ja taloudellisesta tilanteesta on kuitenkin muodostunut kiihkeän keskustelun kohde politikkojen kesken. Näissä keskusteluissa on väitetty, että lapsiperheiden vanhempien työttömyydellä sekä 1990-luvun perhepoliittisilla leikkauksilla on ollut heikentävä vaikutus perheiden taloudelliseen asemaan, mikä on näyttäytynyt muun muassa kasvavana lapsiköyhyytenä 1990-luvun puolivälin jälkeen erityisesti yksinhuoltajaperheiden ja monilapsiperheiden keskuudessa. Tärkeä kysymys tässä yhteydessä on, millä perhepoliittisilla eväillä suomalaiset poliitikot uskovat lapsiköyhyyden olevan ratkaistavissa. Kansainvälisessä keskustelussa lapsiperheistä ja lapsista on viime vuosikymmenillä painotettu niin sanottuja sosiaalisia investointeja, jotka ”tässä-ja-nyt”-tulojaon sijaan korostavat investointeja lapsiin sekä tulojakoa eri elämänvaiheiden välillä. Tämän esityksen tavoite on analysoida, miten poliitikot Suomessa ovat konstruoineet lapsiköyhyyden sosiaalisena ongelmana 2000-luvulla ja millaisia poliittisia reseptejä he ovat esittäneet köyhyyden ratkaisemiseksi. Tämä tavoite jakautuu kolmeen kysymyksenasetteluun. Ensinnäkin halusimme tietää miten itse ongelma konstruoitiin, siis mikä lapsiköyhyys oikein on, miten vakava se on ja mistä se johtuu. Toisena halusimme kartoittaa millaisia politiikkareseptejä poliitikot antoivat ongelman ratkaisemiseksi. Kolmena halusimme analysoida, millainen vaikutus yllämainitulla social investment-paradigmalla on ollut tähän politiikkaulottuvuuteen.  Tutkimusaineisto koostuu kolmesta 2000-luvulla käydystä eduskunnan välikysymyskeskustelusta (2002, 2006 ja 2012). Analyysimenetelmänä olemme käyttäneet laadullista sisällönerittelyä. Alustavat tutkimustulokset osoittavat, että lapsiköyhyys on laajalti kuvattu taloudellisena huono-osaisuutena, jonka syinä ovat lähinnä vanhempien työttömyys ja aiemmat perhepoliittiset leikkaukset. Tulokset eivät puolestaan vahvista oletusta, että social investment-paradigma olisi lyönyt läpi suomalaisessa perhepoliittisessa hallinnassa, ainakaan parlamentaaristen keskustelujen kohdalla.

Aila Kantojärvi, Tampereen yliopisto

Lapsi itsenäisenä, oman elämänsä selviytymisstrategioiden rakentajana

Mitkä ovat hyvän tai riittävän hyvän vanhemmuuden kriteerit lapsen tai asiantuntijaverkoston määrittelyissä? Miten palvelujärjestelmän edustajat tukevat lasta, mikäli havaitsevat hänen jäävän vaille sosiaalisesti hyväksyttävää huolenpitoa esimerkiksi silloin, kun vanhempien oman elämän hallinta on vaikeaa. Nämä ovat esimerkkejä kysymyksistä, joihin väitöstyössäni etsin vastauksia lapsen näkökulmasta, erään nyt jo aikuisen henkilön tutkimustani varten kirjoittaman omaelämäkerrallisen tekstin pohjalta.

Tarkastelen työssäni rajapintaa, jossa kohtaavat yhteiskunnallinen palvelujärjestelmä instituutioineen ja työntekijöineen ja lapsi omine tarpeineen ja tulkintoineen. Lapsi kasvoi perheessä, jossa vanhemmilla oli muun muassa rahan ja ajan hallintaan sekä moniin muihin käytännön taitoihin liittyviä kognitiivisia vaikeuksia. Vanhempien oli myös vaikea hahmottaa lastensa tarpeita.

Yhteiskunta näyttäytyi instituutioineen aineistoni perusteella järjestelmältä, jossa kukaan ei ottanut vastuuta lapsen tilanteesta. Palvelujärjestelmän edustajilta puuttui sekä vanhempien että lapsen elämän tueksi tarvittavia tukirakenteiden aineksia tai he eivät osanneet niitä käyttää, vaikka lapsen hädän havaitsivatkin. Lapsi joutui selviytymään pääasiallisesti itse, omin voimin.

Eräs tutkimukseeni sisältyvä tarkastelunäkökulma onkin lapsen omat selviytymisstrategiat. Kiinnitän aineistossani huomiota tilanteisiin, joissa kuvataan lapsen pohdintoja ja hänen ratkaisuja tilanteissa, joista piti päästä eteenpäin, mutta joihin hänellä ei ollut ohjeita tai käyttäytymismalleja. Lapsi ei useinkaan näissä tilanteissa myöskään voinut turvautua lähiyhteisönsä tukeen

 

9. Hoivan yhteiskunnallinen haaste

Hoiva on perustavalla tavalla välttämätön ja monimerkityksinen osa ihmiselämää. Jokainen meistä tarvitsee sitä jossain kohden elämänkaartaan. Hoivan tarvitseminen ja antaminen tekee yksilöistä haavoittuvaisia, mutta samalla hoivaan sisältyy myös kompetensseja ja osaamista. Haavoittuvuuden riskiä lieventämään on kehitetty erilaisia sosiaalipoliittisia järjestelmiä, rahallisia etuuksia ja palveluja. Voidaan siis sanoa, että hoiva haastaa niin yksilöitä, yhteisöjä kuin yhteiskuntiakin.

Yhteiskuntatieteellisenä ja feministisenä käsitteenä hoiva on kriittinen näkökulma, joka haastaa suuntaamaan huomion kohti usein näkymättömiksi jääviä yhteiskunnallisia todellisuuksia ja kysymään: Mitä hoivan tarvitseminen ja antaminen merkitsee eri elämänvaiheissa ja elämäntilanteissa eläville ihmisille, miehille ja naisille? Mitä on hyvä hoiva ja mitä se erilaisissa konteksteissa – palvelutaloissa, kotona, kotipalvelutyössä, tehostetussa palveluasumisessa - edellyttää? Kietoutuvatko hoivaa tarvitsevan ja hoivaa antavan hyvinvoinnit yhteen vai ovatko ne keskenään jännitteisessä suhteessa? Miten hoivan yhteiskunnallinen hallinta - lait ja säädökset; julkiset ja yksityiset organisaatiot, palvelujärjestelmä; politiikka; ideat, arvot ja normit – on viime vuosina muuttunut ja mitä siitä seuraa hoivaa tarvitseville, heidän omaisilleen ja hoivatyöntekijöille eri konteksteissa? Onko hoiva eriarvoistunut? Entä miten hoiva tavoitetaan tutkimuksessa, millaisin käsittein ja menetelmin hoivaa olisi lähestyttävä? Millaista on hoivan eletty arki? Millaisin sanoin hoivasta olisi puhuttava?

Tässä työryhmässä pohditaan esimerkiksi näitä, mutta myös muita kysymyksiä. Työryhmään ovat tervetulleita kaikki empiiriset, teoreettiset ja metodologiset puheenvuorot, jotka tavalla tai toisella liittyvät hoivaan.

Koordinaattori:

Liina Sointu, Tampereen yliopisto, liina.sointu@uta.fi

 

Abstraktit:

Tanja Kuronen, Helsingin yliopisto

Naisen työstä kansalaistyöksi  

Väitöskirjani ”Naisen työstä kansalaistyöksi” tarkastelee työmarkkinoiden katveissa tai ulkopuolella tehtävää hoivatyötä. Tällainen puolivirallinen hoiva voi pitää sisällään monenlaisia järjestelyjä, jossa apua antaa perheen ulkopuolinen ihminen ilman koulutusta tai lyhyen kurssin avulla, palkkaa vastaan, ilman palkkaa tai (pientä) korvausta vastaan, joko irrallaan julkisesta sektorista tai jonkinlaisessa suhteessa julkiseen sektoriin, organisoituna tai vailla organisaatiota.

Olen itse työskennellyt tällaisessa vanhuksia auttavassa järjestössä. Tutkimukseni lähtökohta on tässä työkokemuksessa. Olen aiemmin analysoinut työkokemukseni haasteita (Kuronen 2006). Tekeillä olevassa väitöskirjatyössä tarkastelen ensin, miltä hoivatyökokemukseni näyttää lähietäisyydeltä. Sitten hahmottelen, millaiselta puolivirallinen hoiva näyttää hyvinvoinnin sekataloudessa, jossa hoivan tuottamiseen osallistuvat julkisvallan ohessa markkinat, kolmas sektori ja perheet. Tarkastelen puolivirallisen hoivan rahoitusta, rakennetta sekä niitä tuotannollis-taloudellisia olosuhteita, joissa vapaaehtoiset tai puolivapaaehtoiset käytännöllisen työn tekijät työskentelevät. Kolmannessa luvussa tarkastelen puolivirallista hoivatyötä työn käsitteen ja tämänhetkisen työmarkkinatodellisuuden näkökulmasta. Esitän työlle kolme funktiota ja väitän, että arkinen hoivatyö jää työmarkkinoilla taloudellisen toiminnan jalkoihin, vaikka se täyttää työn funktiot paremmin kuin taloudellinen toiminta. Lopuksi pohdin, millaisen ratkaisun kansalaispalkattu kansalaistyö voisi tuoda hoivatyön kenttään.

Sosiaalipolitiikan päivien esityksessä  avaan tuota toista lukua eli puolivirallista hoivaa hyvinvoinnin sekataloudessa.

Emilia Leinonen, Jyväskylän yliopisto

Henkilökohtainen budjetti

Systemaattinen kirjallisuuskatsaus kansainvälisestä tutkimuksesta

Pro gradu-tutkielmani tarkoituksena oli selvittää henkilökohtaisen budjetin käyttöä Hollannissa ja Englannissa systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla. Henkilökohtaisella budjetilla tarkoitetaan tiettyä rahasummaa, joka myönnetään asiakkaan käytettäväksi hoidon, hoivan tai apuvälineiden hankintaa varten. Henkilökohtaisella budjetilla pyritään aktivoimaan kansalaisia lisäämällä heidän valinnanmahdollisuuksiaan. Sen tavoitteena on myös kustannusten vähentäminen ja kilpailun lisääminen.

Tutkimuksessa keskittyttiin kuvaamaan, miten aktivointipyrkimykset näkyvät henkilökohtaisen budjetin mallissa tarkastelemalla eri osapuolten kokemuksia henkilökohtaisen budjetin käytöstä. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia ongelmia ja mahdollisuuksia henkilökohtaisen budjetin mallissa näyttää olevan. Tutkimuskysymykseni ovat: 1) Miten asiakkaiden valtaistaminen ja valinnanvapaus näkyvät henkilökohtaisessa budjetissa? 2) Millaisia kokemuksia henkilökohtaisen budjetin eri osapuolilla on budjetin käytöstä? 3) Millaisia etuja ja haittoja henkilökohtaisessa budjetissa näyttäisi olevan?

Tutkimuksen aineistona on käytetty henkilökohtaista budjettia koskevaa kansainvälistä tutkimusta.  Aineisto kerättiin elektronisista tietokannoista käyttäen systemaattisen kirjallisuuskatsauksen menetelmää. Aineisto koostuu 20 artikkelista, joista 12 käsitteli Englantia, 6 Hollantia ja kaksi näitä molempia. Aineiston analysointiin puolestaan käytettiin narratiivista synteesiä.

Tutkimuksen tulosten mukaan asiakkaat ovat tyytyväisiä henkilökohtaisen budjetin käyttöön. Sen voidaan katsoa lisäävän valtaistamista ja valinnanmahdollisuuksia. Henkilökohtainen budjetti kuitenkin saattaa muuttaa perhesuhteita sopimuksellisen luonteensa vuoksi. Se voi myös heikentää budjetin avulla palkattujen hoitajien ja avustajien asemaa ja mahdollisuuksia poistua työsuhteesta. Tulosten perusteella voidaan päätellä, että henkilökohtaisen budjetin suunnittelussa on otettava huomioon eri ryhmien tarpeet sekä taattava riittävät tuki- ja neuvontapalvelut. Lisäksi budjetin on oltava riittävällä tasolla ja työntekijöiden koulutukseen tulee panostaa.

Yrjö Mattila, Kela & Tiina Kakriainen, Kela

Kelan etuudet ja omaishoito kotona asumisen tukena (OMAKELA)

Hankkeessa selvitetään miten Kelan kotona asumisen tueksi tarkoitetut etuudet, kuten eläkkeensaajien hoitotuki, asumistuki, vammaistuki ja lääkekorvaukset, tukevat taloudellisesti kotona asumista ja omaishoitoa, millainen on omaishoitoperheiden tilanne, heidän saamansa palvelut ja tuet, vapaapäivien käyttö, jaksaminen sekä toiveet järjestelmän parantamisesta. Tutkimus toteutetaan yhdistelemällä omaishoitajien kyselyssä antamia tietoja Kelan rekistereissä oleviin tietoihin. Tutkittavat (2000) valitaan satunnaisotannalla Omaishoitajat ja Läheiset –Liiton jäsenistä. Kyselytutkimuksella selvitetään sitä, millaisin ehdoin omaishoitoa kunnissa annetaan, mikä on palkkion taso, millaisia tukipalveluja kunnat antavat sekä omaishoitajien elinolosuhteita, tarpeita, jaksamista ja toiveita. Tutkimuksen tavoitteena on saada lisää tietoa Kelan kotona asumisen tueksi tarkoitettujen etuuksien taloudellisesta merkityksestä ja kokonaiskuva etuuksia saavien omaishoitajien tilanteesta, tuoda esiin parannettavia ongelmia ja saada tietoa omaishoidon tuen tulevalle kehittämiselle. Tutkimuksen tuloksilla pyritään antamaan tietopohjaa Kelassa tapahtuvalle etuuksien suunnittelulle että vuoteen 2020 saakka ulottuvalle kansallisen omaishoidon kehittämisohjelman toteutukselle. Työryhmän väliraportin mukaan Kelan rooli omaishoidon tuen toteuttajana on todennäköisesti kasvamassa ja omaishoitoa pyritään kehittämään toimivammaksi vaihtoehdoksi kunnan toteuttaessa hoitovelvoitettaan.

Sonja Miettinen, Kehitysvammaliitto

Hoivan antajan ja tarvitsijan kansalaisuus: sillanrakennusta feministisen ja vammaisnäkökulman välillä

Nais- ja vammaistutkimuksen piirissä on kehitetty toisistaan poikkeavia lähestymistapoja hoivaan. Näiden lähestymistapojen eroja on kuvattu näkökulmaerona: toisessa omaksutaan hoivan antajan, toisessa hoivan tarvitsijan näkökulma.  Molemmissa lähestymistavoissa ovat hoivasuhteen toisen osapuolen näkemykset jääneet useimmiten huomioimatta. Viime vuosina on kuitenkin virinnyt keskustelu hoivan antajan ja tarvitsijan näkökulmien yhdistämisen tarpeellisuudesta ja mahdollisuuksista hoivatutkimuksessa ja -politiikassa. Tässä esityksessä näitä näkökulmia pyritään sovittamaan yhteen kansalaisuuden käsitteen avulla. Sekä feministinen että vammaisliikkeen lähestymistapa hoivaan ovat olleet eksplisiittisesti ja implisiittisesti keskustelua kansalaisuudesta. Ne ovat tuoneet esille, että kansalaisuuden käsitteen näennäisestä neutraaliudesta huolimatta sen esikuvana on usein toiminut mies, joka ei hoivaa muita eikä usko tarvitsevansa hoivaa itse. Ne ovat myös eri tavoin pyrkineet laajentamaan kansalaisuuden käsitettä omiin kohderyhmiinsä. Vaikka näistä pyrkimyksistä voidaan löytää yhtymäkohtia, sisältyy niihin myös jännitteitä, jotka on tarpeen ottaa huomioon, jottei kummankaan hoivasuhteen osapuolen kansalaisuutta rakennettaisi toisen kustannuksella. Esityksessä jäljitetään näitä yhtymäkohtia ja jännitteitä autonomian, riippuvuuden ja keskinäisriippuvuuden käsitteiden avulla. Lisäksi pohditaan julkisrahoitteisten palvelujen roolia hoivan antajan ja tarvitsijan kansalaisuuden rakentamisessa.  

Ulla Miettinen, Itä-Suomen yliopisto

Hoivan kolmas osapuoli

Yleisessä hoivaan liittyvässä diskurssissa hoivan on katsottu olevan ihmisten välistä tavoitteellista toimintaa, joka pyrkii paikkaamaan sen vajeen, mikä estää henkilöä itsenäisesti suoriutumasta elämää tukevista toiminnoista. Hoivaan katsotaan sisältyvän runsaasti perustarpeisiin liittyvää apua, joka ikään kuin itsestään kuuluu hoivan perusluonteeseen, mutta myös hoivan emotionaalisia ja sosiaalisia lähtökohtia tuodaan esille.

Viimeaikoina nämä ”sivuosassa” olleet, perustarpeisiin liittyvät toimintatavat ovat nousemassa yhä enemmän eriytettyinä ja korostettuina osaksi muuta hoivaa, jolloin niiden erityisyydessä halutaan korostaa toiminnan tavoitteellisuutta ja vaikuttavuutta.

Tällainen uusi vanha toimintamalli, jossa hyödynnetään luontoa, toiminnallista arkea tai maaseudun ympäristöä osana asiakkaiden elämänlaatua tai toimintakyvyn lisäämistä, on Green Care. Se on viime aikoina vahvasti noussut muiden hoivapalveluiden joukkoon erityisesti kun puhutaan yksityisten hoivayritysten tarjoamista palveluista.

Kun yleensä hoivaan on katsottu osallistuvan aina vähintään kaksi ihmistä, Green Care – toiminnassa hoivaan voi osallistua myös muu elollinen, kuten koira, kissa tai hevonen. Kun eläintä ei käytetä työkaluna, kuten soitinta tai piirustuslehteä, niin onko eläimen luoma vuorovaikutustilanne vain osa Green Care -menetelmää vai voiko jopa ajatella, että eläin osallistuisi hoivan tuottamiseen hoivantekijänä? Entä tuleeko eläintä hoivaavasta ja hoitavasta hoivan vastaanottajasta hoivan tuottaja? Segmentoituuko hoivapalvelu entisestään Green Care – avusteisten toimintojen vaikutuksesta?

Antero Olakivi, Helsingin yliopisto

Maahanmuuttajataustausten vanhustenhoitajien neuvotteluja vastuusta ja toimijuudesta

Sekä Suomessa että kansainvälisesti on viime vuosikymmeninä keskusteltu uudesta julkisjohtamisesta, joka tuo julkisesti tuotettuun vanhushoivaan talouselämästä tuttuja johtamisen tekniikoita. Paljon on keskusteltu hoitajiin kohdistuvasta tihentyvästä kontrollista, uusista hierarkioista, hoivan taylorisaatiosta sekä hoivan laadun heikkenemisestä tehokkuuden kustannuksella. Toisaalta on nähtävissä, etteivät kontrollin lisääntyminen ja taylorisaatio ole ainoita tapoja ymmärtää käynnissä olevia muutoksia (esim. Olakivi & Niska tulossa). Kontrollin lisäksi vanhushoivan johtajat ja asiantuntijat näkevät työntekijöiden vastuuttamisen, valtaistamisen ja aktivoinnin keinoina parantaa paitsi tehokuutta, myös ennen kaikkea hoivan laatua (Olakivi & Niska tulossa). Tässä tutkimuksessa tarkastelen, millaisena julkisesti tuotetun vanhushoivan todellisuus näyttäytyy Helsingissä työskentelevien maahanmuuttajataustaisen hoitajien näkökulmasta. Esityksen empiirinen osuus perustuu hoitajilta kerättyjen haastattelujen relationistiseen luentaan.

Alustavan analyysini perusteella hoitajat ovat valmiita näkemään itsensä vastuullisiksi vanhusten agenteiksi ja työnsä eräänlaiseksi yrittäjämäiseksi toiminnaksi. Tietyin edellytyksin, joita analyysissani tarkastelen, hoitajat voivat myös kritisoida työnantajaansa siitä, ettei se tarjoa heille resursseja kunnollisen hoivan toteuttamiseen. Toisaalta resurssipula voi näyttäytyä hoitajille yksinomaan rakenteellisena ongelmana, jolle edes työnantaja ei voi mitään. Tällöin myös resurssipulan paikkausyritykset voivat jäädä hoitajien omalle vastuulle, kun työnantaja ikään kuin katoaa kuvasta. Lopulta hoitajat voivat kritisoida työnantajaansa myös liiasta hierarkiasta ja hoitajien ammattitaidon ylenkatsomisesta. Tällöin on mahdollista, että hoitajat silti pyrkivät toteuttamaan yrittäjämäistä toimijuuttaan, mutta ikään kuin työnantajansa pyrkimyksiä vastaan. Analyysini tarkastelee näihin eri strategioihin liittyviä mahdollisuuksia ja ongelmakohtia erityisesti hoitajien itsensä näkökulmasta.

Tiina Sihto, Jyväskylän yliopisto

Työ, hoiva, luokka - Yhteiskuntaluokan vaikutus työn ja hoivan yhteensovittamisessa

Yhteiskuntaluokka on ollut Suomessa parin viime vuosikymmenen aikana melko epäsuosittu tutkimus- ja keskustelunaihe. On puhuttu jopa yhteiskuntaluokkien katoamisesta sekä suomalaisten kokonaisvaltaisesta keskiluokkaistumisesta, jossa luokkiin perustuvat erot ovat kadonneet. Viime vuosina luokkakeskustelu on kuitenkin vilkastunut. Luokka on tunnustettu myös tärkeänä lähtökohtana ymmärtää niin hoivan tarvitsemista kuin sen antamista.

Tutkimukseni tarkoituksena on tarkastella yhteiskuntaluokan vaikutusta naisten työssäkäynnin ja hoivavelvoitteiden yhteensovittamisessa sekä paikallisten hyvinvointipalveluiden käytössä. Miten yhteiskuntaluokka vaikuttaa niihin valintoihin, joita naiset tekevät ansiotyön ja hoivan yhteensovittamista koskevissa kysymyksissä? Millaisia mahdollisuuksia ja esteitä eri luokka-asemat asettavat naisten ansiotyön ja hoivavelvoitteiden yhteensovittamiselle? Miten paikalliset hyvinvointipalvelut mahdollistavat työn ja hoivavelvoitteiden yhteensovittamisen eri luokka-asemissa oleville naisille?

Tutkimukseni tärkeimmät teoreettiset lähtökohdat ovat yhteiskuntaluokan sekä kulttuurisen, sosiaalisen, taloudellisen ja symbolisen pääoman käsitteet. Esitys pohjautuu väitöskirjani tutkimussuunnitelmaan.

Liina Sointu, Tampereen yliopisto

Ikääntyneet puolisot ja suhteissa syntyvä hoiva

Esityksessäni tarkastelen omaishoivan elettyä arkea sellaisten ikääntyvien ihmisten näkökulmasta, jotka hoivaavat puolisoaan kotona. Kiinnostuksen kohteena on hoivan relationaalinen luonne: hoiva muodostaa suhteen ihmisten välille, mutta se – erityisesti omaishoivan kontekstissa – myös asettuu jo olemassa oleviin suhteisiin. Hoivaa siis annetaan, saadaan ja tarvitaan keskinäisten suhteiden kudoksessa. Vaikka hoivan relationaalinen luonne on ollut keskeinen ja jaettu teoreettinen lähtökohta hoivatutkimuksessa, ei sen merkitystä hoivassa empiirisesti kuitenkin vielä ole tutkittu tarpeeksi.

Esityksessäni tarkastelen sitä, miten tässä keskinäisten suhteiden kudoksessa hoivaa antava on läsnä hoivaa tarvitsevalle tavalla, jossa hoivaaja itse on keskeinen osa hoivaa arkisissa ruumiillisissa kohtaamisissa. Hahmottelen haastatteluaineistosta (yhteensä 25 haastattelua) neljä erilaista mutta toisiinsa kietoutuvaa tapaa, jolla itse jäsentyy keskeisenä hoivan välikappaleena. Ne ovat tajuaminen; hyväksyminen; omiin tunteisiin ja ruumiillisuuteen liittyvä hallinta sekä toisen itseen kohdistuva hoiva.

Tulokset auttavat ymmärtämään sitä harmaata aluetta, jossa hoivaa tehdään ikään kuin ”vain olemalla” konkreettisissa tilanteissa. Tämän harmaan alueen ymmärtäminen on erityisen olennaista omaishoivan yhteydessä ja auttaa ymmärtämään kotia hoivan tilana yleisesti sekä erityisesti puolisoiden välisen suhteen kontekstissa. Erityisen tärkeäksi tällaisen ymmärryksen tekee yhteiskunnallinen tilanne, jossa vanhushoivapolitiikka nojaa kotona asumiseen ja jossa hoiva siirtyy koteihin ja samalla ikääntyneiden ihmisten keskinäisiin suhteisiin.

Päivi Ahosola, Tampereen yliopisto

Miksi vanhuuspoliittisissa asiakirjoissa ei kirjoiteta hoivasta?

Suomen vanhuspolitiikan linjanvedot korostavat toimenpiteitä, joilla pyritään mahdollistamaan ikääntyville itsenäinen ja aktiivinen vanhuus. Tavoitteet itsenäisestä ja omaehtoisesta vanhuudesta samoin kuin vanhan ihmisen aktiivisesta toimijuudesta ja osallisuudesta ovat tämän päivän vanhuspoliittisissa asiakirjoissa vahvasti esillä. Tässä vanhuspolitiikan ohjausasiakirjoja hallitsevassa aktiivisen vanhuuden diskurssissa ei juurikaan eksplisiittisesti kirjoiteta hoivasta. On syytä ihmetellä, ovatko hoiva, hoivan antajat ja hoivaa tarvitsevat vanhat ihmiset vanhuspolitiikan ohjausasiakirjojen kiinnostuksen kohteena lainkaan. Tulkintani on, että hoiva on vanhuspoliittisessa diskurssissa vahvasti läsnä, mutta implisiittisesti ja ulossulkemisen kautta.

Tässä esityksessä jäsennän aluksi lyhyesti hoivaa brittiläisen ja pohjoismaisen hoiva- ja naistutkimuksen käsitteiden kautta. Käytän käsitteellistä jäsennystä analysoidessani sitä, miten hoivaa vanhuspoliittisissa asiakirjoissa tuodaan esille ja miten sitä ulossuljetaan. Tarkastelen hoivaa suhteessa itsenäisen ja aktiivisen vanhuuden tavoitteeseen sekä strategiakontekstiin. Tutkimusaineistonani on neljä kunnan vanhuspoliittista asiakirjaa 2000 luvun alusta ja viime vuosilta.

Analyysini perusteella esitän kolme toisiaan täydentävää tulkintaa sille, miksi hoivaa ei kirjoiteta näkyviin vanhuspolitiikan ohjausasiakirjoihin. Avaan näitä tulkintoja, jotka liittyvät hoiva- ja strategiadiskurssien erilaisiin ja keskenään ristiriitaisiin rationaliteetteihin. Analyysini perusteella ymmärrän hoivan ulossulkemisen asiakirjoissa palvelevan ensisijaisesti tavoitetta hyvinvointivaltion ja julkisten palveluiden rajaamisesta, mitä strategiakielen taloudellistava puhetapa vahvasti legitimoi.

Raija Järvinen, Kuluttajatutkimuskeskus

Ikääntyvien hoivasta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin - Palvelutarjonnan kehittäminen ikääntyneiden ehdoilla

Suomessa hyvinvointipalveluja säädellään ylhäältä käsin. 1.7.2013 astui voimaan ns. vanhuspalvelulaki, jonka tarkoituksena on tukea ikääntyneiden hyvinvointia, terveyttä, toimintakykyä ja itsenäistä suoriutumista sekä parantaa ikääntyneiden mahdollisuutta osallistua elinoloihinsa vaikuttavien päätösten valmisteluun ja tarvitsemiensa palvelujen kehittämiseen. Lisäksi valtakunnalliset kehittämishankkeet ovat tuottaneet suosituksia ikääntyneiden palvelujen kehittämisen pohjaksi (Kivelä & Vaapio 2011). Ne keskittyvät ikääntyneille tarjottavien palvelujen rakenteisiin, hallintoon sekä hoitokäytäntöjen kehittämiseen terveydenhuollon näkökulmasta. Haasteina ovat palvelujen kasvava kysyntä, laadun ja yksilöllisyyden kehittäminen. Ikääntyneitä itseään ei ole kuultu.    

Vanhuspalvelulain myötä ikääntyneiden toiveet ja tarpeet tulisi nostaa hyvinvointipalvelujen keskiöön sekä hyödynnettävä palvelututkimuksen näkökulmaa julkisten ja yksityisten hyvinvointipalvelujen kehittämisessä asiakaslähtöisiksi.

Tutkimuksen tavoitteena on rakentaa kuvaa kokonaisvaltaisista hyvinvointipalveluista ikääntyneiden näkökulmasta ja pohtia keinoja, miten tarjolla olevia hoivapalveluja tulisi kehittää kokonaisvaltaisten hyvinvointipalvelujen suuntaan. Erityistä huomiota kiinnitetään niihin hyvinvointipalveluihin, jotka ylläpitävät ja kasvattavat ikääntyneiden toimintakykyä ja voimavaroja.

Laajasti määriteltynä hyvinvointipalveluihin sisältyvät hoito- ja hoivapalvelut sekä näihin tiiviisti liittyvä palvelutuotanto, hyvinvointimatkailu, liikunta- ja kulttuuripalvelut sekä edellisiin liittyvät välineet ja varusteet. Hoito- ja hoivatyö jaotellaan sosiaali- ja terveyspalveluihin. Ikääntyneiden sosiaalipalvelut käsittävät palvelutalot ja ryhmäkodit, laitosten asumispalvelut, päivätoiminnan, kotipalvelut, kuntoutuksen ja muun sosiaalitoiminnan. Terveyspalvelut sisältävät sairaalapalvelut, kuntoutuslaitokset, muut lääkäripalvelut, hammashoidon, fysioterapian, laboratoriotutkimukset, kuvantamistutkimukset, sairaankuljetuspalvelut ja muut terveyspalvelut. (vrt. TEM 2011)

Suomessa ikääntyneiden näkökulmasta hyvinvointipalveluja on tutkittu vähän. Tällaisia aineistoja sisältävät mm. Ihanus (2012), Kainulainen (2005), Karisto ym. (2010), Kivelä ja Vaapio (2011), Koskinen (2004), Laapotti (2013), Liikanen (2011), Mauno (2012), Rajala (2012), Rusanen (2004), Sulander ym. (2004), Taipale (2011), Takkinen (2003) ja Vaarama (2004). Tutkimuksista suuri osa keskittyy yksittäiseen palveluun, kuten asuminen, kulttuuripalvelut, kotitalouspalvelut, terveyspalvelut. Niissä ei tavoitella kokonaisvaltaista näkemystä hyvinvointipalveluihin, poikkeuksina Koskinen (2004), joka tarkastelee ikääntyneiden voimavaroja mutta ei niihin liittyvää palvelutarjontaa, ja Vaarama (2004), joka tutkii ikääntyneiden palvelutarpeita toimintakyvyn kautta.

Taipaleen (2011) ajatuksia myötäillen: ikääntyneiden hyvinvointipalveluille on laaja tarve!

 

10. Ikä ja sukupolvet työelämässä

Ikä on keskeinen tekijä työelämässä ja työelämän muutoksesta ja tilasta käytävässä keskustelussa. Yhteiskunnan näkökulmasta tavoitellaan entistä pitempiä työuria. Tämän seurauksena nuoret halutaan työmarkkinoille entistä aiemmin ja varttuneiden tulisi jatkaa työskentelyä nykyistä pidempään.

Ikään, eri sukupolvien läsnäoloon ja työurien pidentämiseen voi käytännössä liittyä työpaikoilla erilaisia paradokseja ja konflikteja. Vaikka nuoret halutaan työmarkkinoille entistä aiemmin, nuorisotyöttömyys on kasvussa. Samalla kun työuria halutaan pidentää myös loppupäästä, iäkkäämmät työntekijät voivat uupua ja kokea tulevansa syrjityiksi työpaikoilla ikänsä vuoksi. Myös varttuneiden työttömien uudelleen työllistyminen voi olla haastavaa.

Erilaisista ristiriidoista huolimatta eri-ikäisten vuorovaikutus työelämässä voi olla myös voimavara ja rikkaus. Osaaminen siirtyy uusille työntekijäpolville ja työmarkkinoille tulevat sukupolvet tuovat mukanaan uutta osaamista ja intoa.

Tähän ryhmään toivotaan esityksiä, jotka tarkastelevat ikää tai sukupolvia työelämän eri vaiheissa ja eri näkökulmista katsottuna. Esitykset voivat olla empiirisiä tai teoreettisia tarkasteluja, pohjautuen laadullisiin tai määrällisiin aineistoihin ja myös alkuvaiheessa olevien tutkimusten esittelyt ovat tervetulleita.

Koordinaattorit:
Niina Viitasalo, Tampereen yliopisto, niina.viitasalo@uta.fi

Tiina Saari, Tampereen yliopisto, tiina.p.saari@uta.fi

 

Abstraktit:

Henna Isoniemi, Turun yliopisto

Getting a full-time job as an adulthood marker

Transition to adulthood has conventionally been studied through series of key demographic markers: finishing school, entering the labour market, leaving the parental home, forming a partnership and having a child. In this study, opinions on transition to adulthood markers of young adults from 21 different European countries are compared. Results show that an adulthood marker demonstrating economic independence, namely getting a full-time job, was seen as a focal adulthood marker in many countries. That in spite of the fact that high rates of youth unemployment and structural barriers in many European countries have made finding a full-time job and secure employment very difficult. What makes this result even more interesting is that many young adults enter the labour market on temporary positions, work for fewer hours than they would like to and in places where the required skills and the qualifications they have obtained do not match. However, while the stepping-stone nature of these jobs might function in some cases, employers reluctance to hire young adults on permanent contracts or on a full-time basis could pose a real problem if young people are unable to move to more stable employment or better paid jobs.

Sami Ylistö, Jyväskylän yliopisto

Miksi työnhaku ei kiinnosta? Nuorten pitkäaikaistyöttömien työnhakuhaluttomuuden selitystavat.

Laajamittainen nuorisotyöttömyys sai alkunsa Suomessa 1990-luvun alun laman seurauksena. Tällä hetkellä nuoria alle 25-vuotiaita työttömiä työnhakijoita on Suomessa noin 47 000 ja heidän lukumäärän on arvioitu vielä kasvavan. Aktivointitoimenpiteet ovat olleet 90-luvun puolivälistä lähtien tärkeä työttömyyden hoitokeino. Lainsäädännön tasolla aktivointi korostaa työn kannustavuutta ja velvoitteita. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu että heikko työnhakuaktiivisuus selittää voimakkaasti työttömyyden pitkittymistä. Silti valmisteilla oleva käsikirjoitus on tietääkseni ensimmäinen nuorten työnhakuhaluttomuuteen keskittyvä suomalainen tutkimus. Artikkelissa selvitetään miten pitkäaikaistyöttömät nuoret itse selittävät haluttomuuttaan hakea töitä tai opiskelupaikkaa. Tutkimuksen aineistona on 27 elämänkulkuhaastattelua, joiden keskipituus on 2 tuntia. Haastatellut henkilöt ovat olleet alle 30-vuotiaina pitkäaikaistyöttöminä. Aineiston analyysiin käytetään sisällönanalyysiä. Aineisto osoittaa, että pitkäaikaistyöttömillä nuorilla on usein pitkiä elämänvaiheita, jolloin he eivät hae työ- tai opiskelupaikkaa. Haluttomuus ei johdu ensisijaisesti heikosta työmoraalista vaan pikemminkin työmarkkinoiden toiminnallisista ongelmista. Niin sanottua lomailua tapahtuu työttömyystuilla, mutta yleensä sekin on nuorten tapa puskuroida elämäntilanteista toisiin siirtymisiä. Tärkeimmät syyt työnhakuhaluttomuuteen ovat vaikeat elämäntilanteet, toistuvat epäonnistumiset ja uraohjauksen puute. Myös työvoimapoliittisten toimenpiteiden aikana työnhaku on vähäistä ja pätkätöiden vastaanottamiseen liittyy kannustinloukkuja. Siksi nykyisen liberaali vastuuta ja kannustavuutta korostava linjaus aktivointipolitiikassa ei vastaa pitkäaikaistyöttömien nuorten tarpeita, vaan uhkaa ajaa heidät aiempaa pahempaan ahdinkoon.

Veli-Pekka Moisalo

Eri ikäryhmien asema suomaisessa työelämässä

Ikäjohtamisen vaikutukset organisaatiotasolla, ilmenevät siinä miten organisaatiot ottavat huomioon erilaisten ikäryhmien erityistarpeet ja miten ne hyötyvät eniten erilaisuudesta. Eri-ikäisten johtaminen on poikkitieteellinen haaste ja vaatii sen merkityksen tiedostamisen ja tavoitteiden asettamisen. Ikäjohtamisen avainalueita organisaatiotasolla ovat mm. rekrytoinnit sisältä tai ulkoa, perehdyttämisjärjestelmä, henkilöstön kehittäminen, työn suunnittelu, urasuunnittelu, henkilöstösuunnittelu, työterveyden johtaminen ja asiakasyhteydet

Ikäjohtamisen vaikutukset työllisyyteen lähtee lattiatasolta ja ulottuu ylimpään valtiojohtoon. Kaikki organisaatiot hakevat optimitilaa, joka täyttäisi parhaiten sille asetetut tavoitteet. Näitä ”dream teameja” on ollut kaikilla tasoilla. Esimies on tyytyväinen, kun tuotanto sujuu ilman haittaavia perehdyttämisiä ja henkilöongelmien ratkaisuja. Tämä ajattelumalli ei vastaa tulevaisuuden tarpeisiin. Yritys tarvitsee kokeneempia tiedon siirtoon ja vaikeisiin ongelmiin ja nuorempia perehtymään isomman vastuun ottamiseen ja uuden ajattelun tuomiseen.

Ikäjohtamisen vaikutukset valtakunnan tasolle ja sosiaalipolitiikkaan ovat nopeasti ilmeneviä. Nyt toimintatapa kriisitilanteessa on ollut, että kokeneemmat irtisanotaan ensin ja nuorempia ei palkata. Kokeneemmille toimeentulo on parempi ansiosidonnaisen turvan ansioista. Nuoremmilla toimeentulo on tiukempaa, vaikka kotona asuisikin. Heillä ahdistus purkautuu joskus tavoilla, joka työllistää rankasti sosiaali- ja terveyssektoria, poliisia, nuorisotointa ja useita muita viranomaisia. Kokeneemmilla ongelmat ovat uuden elämäntilanteen kohtaamisessa, joka sekään ei aina suju ongelmitta.

Koko ketju työpaikkojen tasolta valtakunnan poliittisten päättäjien tasolle olisi saatava myöntämään lyhytjänteisen nuorisotyöllistämisen ja kokeneempien eläkeputkeen siirtämisen kestämättömyys kaikkien osapuolten kannalta.

Tiina Saari, Katri Siponen, Pasi Pyöriä & Satu Ojala, Tampereen yliopisto

Nuorten työelämäasenteet kolmella vuosikymmenellä - Muuttuiko mikään?

Nuoria on toisinaan epäilty entistä heikommasta työhön sitoutumisesta ja nuorten asenteen työtä kohtaan on sanottu yleisesti muuttuneen. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme ovatko nuorten työelämäasenteet todella muuttuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä.

Tässä tutkimuksessa aineistonamme on suomalainen Työolotutkimus. Vertailemme asenteiden muutosta vuosien 1984, 1997 ja 2008 välillä keskittyen kunakin mittausajankohtana työuransa alussa olevaan ikäryhmään eli 15-30 vuotiaisiin.  Kysymme tutkimuksessamme, poikkeavatko y-sukupolven työelämäasenteet aiemmista tarkastelemalla kahta eri teemaa: 1) ansiotyön, koti- ja perhe-elämän ja vapaa ajan arvostusta sekä 2) työhön sitoutumista ja kiinnostusta työpaikan vaihtoon. Tarkastelemme näiden kahden teeman sekä taustatekijöiden, koulutuksen ja sukupuolen, välistä riippuvuutta.

Tulostemme mukaan epäilys nuorten heikommasta työhön sitoutumisesta on aiheeton.  Työuraansa aloittavat nuoret arvostavat työtä samassa määrin 2000-luvulla kuin aiempinakin vuosikymmeninä. Samaan aikaan myös vapaa-ajan ja perheen arvostus on noussut, eli eri elämänalueiden välillä on kasvavaa kilpailua. Vaikka työn arvostus on pysynyt samalla tasolla, yhä useampi nuori suunnittelee työpaikan ja -alan vaihtamista.  Alan sisällä työpaikan vaihtamista suunnittelevien osuus on kuitenkin pysynyt lähes samana.

Niina Viitasalo, Tampereen yliopisto

Varttuneiden kokema ikäsyrjintä työelämässä -Ikäsyrjintä ja sairauspoissaolot?

Työpaikoilla esiintyvällä ikäsyrjinnällä on moninaisia seurauksia varttuneiden työntekijöiden työurien näkökulmasta.  Yhtäältä vähättelynä tai eristämisenä työpaikalla ilmenevän syrjinnän tuloksena työntekijä saattaa menettää täysivaltaisen työntekijän asemansa joutumalla sivuun työpaikan keskeisistä toimista. Toisaalta torjuntana tai painostamisena näkyvä syrjintä voi syrjäyttää varttuneita työnhakijoita tai työntekijöitä kokonaan työpaikkojen ulkopuolelle. Mutta ikäsyrjintä näyttää olevan yhteydessä myös muutoin työurien katkoksien syntymiseen. Tämä tulee näkyviin, kun tutkitaan ikäsyrjintäkokemusten ja sairauspoissaolojen välistä yhteytenä. Työpaikalla koettu ikäsyrjintä on riskitekijä pitkille sairauspoissaoloille, vaikka erilaisia työhön ja terveyteen liittyviä tekijöitä on otettu analyysissä huomioon.

Tutkimuksen aineistoina ovat Tilastokeskuksen Työolotutkimukset vuosilta 1997 ja 2003 sekä niihin liitetty rekisteriseuranta-aineisto vuoteen 2008 asti. Analyysimenetelmänä on negatiivinen binomiregressioanalyysi ja seuranta-aika molemmissa aineistoissa on viisi vuotta. Työryhmäesityksen tavoitteena on pohtia, millaisia asioita on mahdollisesti ikäsyrjinnän ja sairauspoissaolojen välisen yhteyden taustalla ja miten ilmiötä voisi tulkita?

 

11. Hyvän työn toteuttamisen mahdollisuudet ja reunaehdot hyvinvointipalveluissa ja sosiaalihuollossa - erityisesti työntekijänäkökulmista tarkasteltuna

 

Työntekijät kohtaavat tänä päivänä hyvinvointialalla ja työympäristöissään hallinnollisia tehokkuuden, tulosten ja ehkä myös voiton tavoittelun vaatimuksia. Toisaalta ammatillinen työkin voidaan useimmiten nähdä tavoitteellisena ja tuloksiin tähtäävänä toimintana, jossa perimmäisenä päämääränä saattaa olla arvolatautuneita seikkoja, kuten hyvä tai riittävän hyvä elämä. Tällaiset päämäärät saattavat mahdollisesti olla työntekijätasolla hyvin tärkeitä, esimerkiksi tuottaa työntekijälle työhön mielekkyyttä. Hyvän elämän ja sen edistämisen eksplikoiminen on kuitenkin filosofisen perusluonteensa vuoksi vaikeaa, jolloin myös tehottomilta näyttäviä, mutta ammatillisten päämäärien kannalta oleelliseksi nähtyjä työmuotoja ei ehkä kyetä nykytilanteessa kovin selkeästi purkamaan sanalliseen muotoon eikä tarvittaessa puolustamaan. Millaisia ovat työntekijänäkökulmat erilaisissa hyvinvointialan työympäristöissä? Voivatko työntekijät, perinteistenkin hyvinvointiammattien edustajat, tehdä suomalaisen sosiaalihuollon ja hyvinvointipalvelujen nykykäytännöissä työtään tavalla, jonka he kokevat ammatillisesti mielekkääksi? Mikä mahdollistaa hyvää työtä ja mikä rajoittaa? Työryhmään toivotaan sekä empiirisesti että teoreettisesti asiaa valottavia esityksiä.¨

Koordinaattorit:

Kaisa Haapakoski, Jyväskylän yliopisto, kaisa.haapakoski@jyu.fi

Maija Mänttäri-van der Kuip, Jyväskylän yliopisto, maija.manttari@jyu.fi

 

Abstraktit:

Elina Aaltio & Mikko Mehtonen, Kuntaliitto

Toimintakykymittari asiakastyön tuloksellisuuden arviointivälineenä

Hyvinvointipalveluille voidaan asettaa erilaisia tavoitteita. Työntekijän ja asiakkaan näkökulmasta perusteltua on tavoitella asiakkaan hyvinvoinnin ja elämänlaadun parantumista. Poliittisessa keskustelussa keskitytään asettamaan palvelujärjestelmälle tuottavuustavoitteita. Tuottavuutta tarkasteltaessa lasketaan käytettyjen panosten (toimintakulut) suhdetta tuotokseen, kuten suoritteisiin tai asiakasmääriin. Tuottavuuden rinnalla on tärkeä tarkastella palveluiden vaikuttavuutta eli sitä, onko palvelulla onnistuttu muuttamaan asiakkaan tilannetta toivotulla tavalla.

Tavanomaisesti vaikuttavuutta on arvioitu laadullisesti. Tällainen tiedonkeruu antaa syvällistä tietoa palvelun toimivuudesta, muttei mahdollista laajaa vertailua. Eri palvelumuotojen vaikuttavuuden vertailemiseksi tieto on tiivistettävä numeeriseen muotoon. Tätä varten Kuntaliitossa on käynnistetty kaksi mittariprojektia, joissa rakennetaan vaikuttavuuden arviointivälineet i) kunnallisiin työllisyyspalveluihin ja ii) lastensuojeluun.

Tutkimuksen lähtökohtana on, että tutkittavilla palveluilla yritetään parantaa asiakkaiden kokonaisvaltaista toimintakykyä. Toimintakykyä kartoitetaan lomakkeella, joka perustuu hyvinvointia kokonaisvaltaisesti käsittelevien teorioiden (Sen, Nussbaum, Doyal & Gough, Antonovsky) näkemyksiin hyvinvoinnin rakentumisesta sekä aiempaan empiiriseen analyysiin tutkittavan asiakasryhmän palvelutarvetta selittävistä tekijöistä. Kyselylomake mittaa asiakkaan toimintakykyä tietyllä ajanhetkellä. Toistamalla kysely saadaan näkyviin toimintakyvyssä tapahtunut muutos. Kerättyjä tietoja voidaan käyttää sekä asiakastyön välineenä että palveluiden vaikuttavuuden arviointiin.

Siinä missä suoritteisiin tai asiakasmääriin perustuvat tuottavuusluvut tarkastelevat tuotosta määrällisesti, toimintakykytieto antaa tuotokselle laadullisia ulottuvuuksia. Asiakkaiden palvelutarpeissa nähdään eroja, jolloin on myös ymmärrettävää, että eri tyyppiset asiakkaat edellyttävät eri verran asiakastyön resursseja. Yhdistämällä toimintakykytieto tuottavuuslukuihin, aiemmin ”tehottomiksi” arvioidut käytännöt voivatkin näyttää varsin perustelluilta.

Maija Mänttäri-van der Kuip, Jyväskylän yliopisto 

Eettinen ahdinko julkisen sektorin sosiaalityössä

Sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointi tai pikemminkin heidän työhönsä liittyvä pahoinvointi on viime vuosina ollut suosittu tutkimuskohde niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa. Huolta on herättänyt muun muassa työntekijöiden kokema työuupumus, hankaluudet löytää päteviä työntekijöitä sekä vaikeudet saada pätevät työntekijät pysymään työssään. Kyse ei kuitenkaan näytä olevan siitä, että sosiaalityöntekijät ovat huonosti motivoituneita työhönsä - heidän viestinsä on, että he haluavat tehdä työnsä hyvin, mutta se on tehty vallitsevien reunaehtojen puitteissa liki mahdottomaksi (Sosiaalityön Flashmob 2012).

Tässä paperissa tarkastellaan sosiaalityöntekijöiden työssään kokemaa eettistä ahdinkoa (moral distress). Eettisellä ahdingolla tarkoitetaan työpahoinvointia, joka liittyy kokemukseen siitä, ettei työntekijä pysty toimimaan eettisesti oikeana pitämällään tavalla.  Tarkoituksena on pohtia eettisen ahdingon käsitettä julkisen sektorin sosiaalityön kontekstissa, sillä toisin kuin hoitotieteissä, käsitettä ei juuri ole käytetty sosiaalityön käytännössä kohdattujen ristiriitatilanteiden analysoinnissa.

Lisäksi tarkastellaan työntekijöiden kokemien resurssipuutteiden yhteyttä eettisen ahdingon kokemukseen. Paperi pohjautuu kyselytutkimukseen, jossa on selvitetty sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia ja työssä tapahtuneita muutoksia. Kokonaistutkimuksen perusjoukko muodostuu henkilöistä, jotka työskentelevät kunnan, kuntayhtymän tai muun vastaavan julkisen organisaation palveluksessa sosiaalityöntekijän tehtävissä ja joiden toimenkuvaan kuuluvat aikuissosiaalityön ja/tai lastensuojelun sosiaalityön tehtävät.

Helena Hirvonen & Marita Husso, Jyväskylä yliopisto                                        

Hoivatyön ajalliset kehykset ja rytmiristiriidat

Artikkelissa kysytään, miten ajallisten kehysten muutokset vaikuttavat terveydenhuollon ja sosiaalialan hoivatyöntekijöiden toimijuuteen. Ajallisten orientaatioiden ja toimijuuden välisiä suhteita analysoidaan inhimillisen toiminnanajallisia ulottuvuuksia koskevien sosiologisten teorioiden, hoivatyön käytäntöjen ja hoivatyöntekijöiden kertomien kokemusten näkökulmasta. Aineistona on 25 sosiaalialan ja terveydenhuollon työntekijöiden teemahaastattelua. Haastateltavien kertomukset kiireen lisääntymisestä ja jatkuvasta rutiinien rikkoutumisesta ovat aineistossa hyvin yleisiä. Hyvinvointivaltion uudelleenorganisoinnin tuloksena vahvistunut taloudellis-hallinnollinen aikakehys edellyttää hoivatyöntekijöiltä jatkuvaa päällekkäisten tehtävien suorittamista ja ennakoimattomien tilanteiden ratkaisemista sekä aiheuttaa kokemuksia mielekkään toimijuuden mahdollisuuksien vähenemisestä. Taloudellis-hallinnollinen ajan määrittämisen tapa ja hoivatyölle ominainen relationaalis-prosessuaalinen aikakäsitys ovat siten keskenään ristiriidassa. Tästä syystä työn ajallisiin kehyksiin – ja niiden merkitykseen inhimillisessä toiminnassa – tulisi kiinnittää enemmän huomiota työn organisoinnissa.

Kaisa Haapakoski, Jyväskylän yliopisto

Professionalismiteorian ja hyve-etiikan hyödynnettävyys hyvän työn kysymyksen selventämisessä - tarkastelu erityisesti kuntoutusalan työhön liittyvän tutkimuksen näkökulmasta

Olen havainnut kuntoutustyöhön liittyvässä haastattelututkimuksessa1, että työntekijät mainitsevat sitoutuvansa hyvän työn vaatimukseen osin erityisellä tavalla. Työntekijät näyttäisivät puhuvan niin, että vaatimus hyvään ja laadukkaaseen työhön tulee esiin osin työntekijän omana, sisäisenä vaatimuksena, ehkä jopa päämääränä. Toisaalta esimerkiksi kilpailun ja taloudellisen tuoton sekä tehokkuuden vaatimusten kuvaaminen muodostuu haastatteluissa mahdollisesti hieman eri tavoin ja vaihtelevasti.

Tarkastelen edellä mainitusta empiirisestä havainnosta johtuen nyt erityisesti teoreettisella tasolla hyvän tarkentamisen mahdollisuuksia. Lähtökohtana tutkimuksessa oli professioteoreettinen kehikko (Freidson: managerismi, professionalismi, konsumerismi), mutta sen avulla ei pystytä kuvaamaan, selittämään tai selventämään havaittua ilmiötä tarkemmin.

Tässä esityksessä ehdotan, että sosiologisissa professionalismiteorioissa hyvä on esitetty hieman ongelmallisesti rajaamattomana ja makrotasoisena. Teorianäkökulmat ovat silti vaihtelevia. Erityisesti sosiologi Eliot Freidsonin kehittämässä professionalismin ideaalityypissä esiintyy ammattilaisen sitoumus hyvään työhön, mutta hyvää ei ehkä empiiristen tai teoreettisten tarkennusten puuttuessa kyetä kuvailemaan kovin tarkasti. Hyvä jää yleiselle tasolle. Lisäksi pohdin hyvää hyve-etiikan perinteestä käsin. Hyve-teoriaa on ammatillisen käytännön toiminnan ja erityisesti hoito-, huolenpito ja hoivatyön sekä aristoteelisen etiikan näkökulmista kehittänyt esimerkiksi Gunilla Silfverberg. Tämä näkökulma liittää henkilökohtaisen tason yleisempään tasoon erityisellä tavalla. Keskeiseksi muotoutuu ammatillinen toimintatila ja siihen liittyvä hyve.

Johtopäätöksenä on, että teoriat ovat eri tavoin rakentuneita, mutta niiden painotuserot voisivat mahdollisesti toimia tutkimuksellisesti toisiaan täydentävinä.

 

12. Naisten asema julkisten sosiaalipalvelujen markkinoistuessa

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on kahdella tavalla vaikuttanut suomalaisten naisten asemaan, yhtäältä  työnantajana toisaalta palveluita saavina kansalaisina. Nyt julkisella sektorilla tapahtuva muutos – markkinoistuminen ja varautuminen markkinoille muuttavat naisten asemaa molemmissa rooleissa. Työryhmässä ollaan kiinnostuneita molemmista rooleista.

Julkisilla palveluilla tarkoitamme enimmäkseen kunnallisia palveluita, ne ovat monin tavoin muuttumassa parhaillaan. Yhtäältä niitä yksityistetään, toisaalta valmistaudutaan yksityistämään tai varaudutaan markkinoille. Markkinoille varautumisesta esimerkkeinä ehdotus uudeksi sosiaalihuoltolaiksi, missä palveluita standardoidaan ja pilkotaan ulkoistettaviksi tuotteiksi sekä sote-uudistus, missä lasketaan suurten volyymien tuovan markkinaetuja.

Kunnissa tapahtuneet muutokset ovat jo nyt muuttaneet naisten asemaa kunnallisina työntekijöinä. Yhtäältä naisten kunnallisia töitä on kokonaan yksityistetty, toisaalta niitä on siirretty kunnallisiin liikelaitoksiin. Työehdot ovat muuttuneet, paineita palkkojen pienentämiseen ja työehtojen heikentämiseen on matalapalkkaisissa tai katutason töissä. Samaan aikaan myös julkisen sektorin johtajille pyritään maksamaan parempia palkkoja. Julkisen sektorin markkinoistuminen merkitsee mm. palkkaerojen kasvua.  (Todennäköisesti sitä, että miesten ja naisten väliset palkkaerot kasvavat.) On myös mahdollista, että muutos suurempiin yksiköihin merkitsee myös sitä, että naisille löytyy entistä vähemmän esimiestehtäviä. Muutos on merkinnyt myös sitä, että julkisen sektorin (muutos)johtajat pyritään rekrytoimaan yksityisen puolen osaajista, tämäkin tendenssi saattaa suosia miehiä.

Palvelujen markkinoistaminen tarkoittaa palvelujen sisällön kannalta sitä, että entisistä monimuotoisista palveluista siirrytään sirpalemaisiin, ositettuihin palveluihin. Kun ennen oli ihanteena, että asiakas saa ”kaiken yhdeltä luukulta” niin nykyisin asiakas joutuu hakemaan palveluaan monilta luukuilta.  Palvelut eivät ole pelkästään usean luukun takana, ne voivat olla pahimmillaan satojen kilometrien päässä jne. Jos asiakas ei pätevä tai kykenevä etsimään palveluja, jää hän ilman elleivät omaiset tai muut läheiset hoida asiaa. Tässäkin omaisen ja läheisen roolissa naisilla on tehtävää. Myös tähän haluaisimme työryhmässä puuttua.

Enimmäkseen vain arvailemme, tietoa on vain vähän. Siksipä kutsumme kaikki asiasta paremmin tietävät työryhmäämme valistamaan myös muita.

Koordinaattorit:

Leena Eräsaari, Jyväskylän yliopisto, leena.erasaari@jyu.fi

Eeva Jokinen, Itä-Suomen yliopisto, eeva.jokinen@uef.fi

 

Abstraktit:

Helena Hirvonen, Jyväskylän yliopisto

Mediko-managerialistinen hallintokulttuuri ja hyvinvointityön muuttuvat käytännöt

Naiset ovat vahvasti edustettuina julkisten hyvinvointipalveluiden kentällä hoiva-, hoito- ja varhaiskasvatustyön tekijöinä. Työ on perinteisesti perustunut ammatillisiin käytäntöihin, jotka ovat ruumiillisia, tilanteisia, sosiaalisia ja tunnetyön taitoa vaativaa. Hyvinvointityön käytäntöjen luonteesta johtuen työn tuloksellisuuden mittaaminen on vaikeaa ja osin mahdotonta. Markkinoistumisen ilmiö näyttäytyy hyvinvointipalveluissa mediko-managerialistisen hallintokulttuurin kautta, joka pyrkii muuttamaan työtä tehokkaasti mitattaviksi suoritteiksi. Pyrkimyksenä on lisääntyvän teknologian käytön avustamana toteutuva hyvinvointityön läpinäkyvyyden lisääminen, toimintayksiköiden välisen vertailtavuuden parantaminen, ja tätä myötä työn tehokkuuden lisääminen. Samalla muutos vaikuttaa keskeisesti työn käytäntöihin, lisäten etäisyyttä työntekijöiden ja palvelunsaajien välillä, ja muuttaen työtä ruumiillisesta ruumiittomaksi työksi. Tähän sisältyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkin tutkimukset osoittavat, että työntekijöiden kokema työn mielekkyys liittyy hoito-, hoiva- ja varhaiskasvatustyössä oleellisella tavalla juuri kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen asiakkaiden kanssa. Toiseksi, teknologia-avusteisten ruumiittomien käytäntöjen lisääntymisen riskinä on, että naistapaisena pidetyt ruumiilliset ja sosiaaliset hoivatyön käytännöt muuttuvat entistä näkymättömämmiksi, ja siten vähemmän arvostetuksi osaksi hyvinvointityötä. Esitykseni perustuu viimeistelyvaiheessa olevaan väitöskirjaani, joka käsittelee hyvinvointityön muutoksia julkisella sektorilla.  

Johanna Järvinen-Tassopoulos, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

KAIKKI KEINOT ON KOKEILTU – Naiset ongelmapelaajien läheisinä

Viime vuosina rahapeliriippuvuus on saanut paljon huomiota mediassa. Rahapelaamisen haitallisuuteen, kuten liialliseen pelaamiseen ja velkaantumiseen, on puututtu

ennalta ehkäisevästi muun muassa kieltämällä alaikäisiltä rahapelit ja rajoittamalla rahapeliyhtiöiden määrätietoista markkinointia. Ongelmapelaajille ja heidän läheisilleen on luotu erilaisia tukipalveluja, mutta avohoitoa ei välttämättä ole tarjolla ympäri maata. Vaikka rahapelaamisen sosiaalisista, taloudellisista ja terveydellisistä haitoista tiedetään, oman rahapeliongelman tunnustaminen itselleen saatikka läheiselleen ei ole välttämättä helppoa.

1990-luvulla A-klinikat, mielenterveys- ja sosiaalitoimistot sekä diakoniatyö tarjosivat avohoitoa ongelmapelaajille. Tyynelän ja Kouvolan kuntoutuskeskukset aloittivat ongelmapelaajien laitoskuntoutuksen. Ensimmäinen Gamblers Anonymous -ryhmä perustettiin Helsinkiin. (Pölkki & Siitari 1996,3.) 2000-luvulla valtakunnallinen puhelinpalvelu Peluuri aloitti toimintansa tarjoten apua ongelmapelaajille, heidän läheisilleen ja heitä kohtaaville ammattilaisille (Pajula 2007, 37). Päihdelinkkiin perustettiin Valtti-nettifoorumi, jossa sai keskustella ongelmapelaamisesta. Myöhemmin läheiset saivat oman suljetun nettikeskustelufooruminsa. Helsingissä toimiva Peliklinikka tarjoaa palveluitaan ”yhden oven periaatteella”.

Tarkastelen esityksessäni läheisten näkökulmasta, minkälaista apua he etsivät puolisolleen, lapselleen tai sukulaiselleen internetissä toimivasta neuvontapalvelusta. Enemmistö aineistoni läheisistä on naisia. Esityksessä kysytään, miten naiset kuvailevat ongelmapelaamista, minkälaista apua he hakevat neuvontapalvelusta, ja miten naistapaisuuden (Veijola & Jokinen 2001, 24) käsite voidaan sisällyttää läheistutkimukseen. Suomessa tehty tutkimus ongelmapelaajien läheisistä on alullaan (Pölkki & Siitari 1996; Pajula 2007; Marttinen 2009; Itäpuisto 2011).

Iiris Lehto, Itä-Suomen yliopisto

Projektihoiva-arjen rytmit

Millaista on projektihoivan arki? Millaisia rytmejä projektihoivan arjesta on havaittavissa? Miten rytmit ja arki pelaavat yhteen hoivapolitiikan kanssa? Näitä kysymyksiä pohdin esityksessäni.

Projektihoiva viittaa tässä sellaiseen hoivan järjestämisen tapaan, jossa konkreettisella tasolla hoivasta on vastuussa projekti tai muu lyhytkestoinen toimija. Laajemmin projektihoiva kertoo ilmiöstä, jossa markkinoiden logiikka on ulottunut hoiva- ja hyvinvointisektorille ja julkisen sektorin rooli hoivan järjestäjänä on muuttunut ja kaventunut. Hoiva- ja hyvinvointipalveluiden tarvitsijoiden on esimerkiksi niin kutsutuissa tukipalveluissa (kuten siivous, ulkoiluttaminen, juttuseurustelu) monin paikoin turvauduttava palvelujen tarjoajaan jonka toiminnan pitkäkestoisuudesta ei ole takeita.  Näin on varsinkin silloin kun taloudellinen tilanne ei salli palvelujen ostamista markkinasektorilta.

Aineistoni koostuu arjen apua tarjoavan työllisyysprojektin palvelunsaaja-asiakkaiden (hoivattavien) kanssa käymistäni etnografisista keskusteluista. Analysoin heidän kokemuksiaan projektihoivan arjesta rytmiteorioiden valossa.

Työllisyysprojekti palkkatukityöllistää työttömiä enimmillään vuodeksi. Työllistetyt ylläpitosiivoavat, kantavat puita, tekevät pihatöitä ja juttuseurustelevat pääosin vanhusasiakkaiden kodeissa. Työllistetyillä on myös toinen tehtävänsä eli työpaikan tai koulutuspaikan hakeminen avoimilta markkinoilta.  Tuttu työntekijä voi siten lyhyelläkin varoitusajalla siirtyä muualle ja palvelunsaajan on totuttava jälleen uuteen hoivaajaan - uudelleenrytmitettävä kohtaaminen. Itse projekti on riippuvainen valtion instituution myöntämästä rahoituksesta. Toiminnan jatkumiselle ei siis ole yhden projektin päättyessä takeita. Hoivan tarve sen sijaan jatkuu.  

Leena Eräsaari, Jyväskylän yliopisto

Naiset ja sosiaalipolitiikka viimeiset 30 vuotta, hajahuomioita

Alustus perustuu keskeneräiselle artikkelille, jonka aiheena on lähinnä naiset ja Sosiaalipoliittinen yhdistys. Naiset ovat olleet tärkeitä toimijoita sosiaalipolitiikan ja Sosiaalipoliittisen yhdistyksen piirissä lähes koko  yhdistyksen satavuotisen historian ajan, mutta vasta 1980-luvulta lähtien naiset otettiin esille sukupuolena. Nämä naisia koskevat sosiaalipoliittiset kysymykset nousivatkin 1980- ja 1990-luvulla keskeisiksi sekä sosiaalipolitiikassa että myös laajemmin suomalaisen naistutkimuksen piirissä. Sosiaalipolitiikkaan ja naisiin liittyvät kysymykset olivat esillä siinä määrin, että Anu Koivunen katsoi vuonna 1998, että naistutkimus oli muuttunut lähes yksinomaan naisten julkisen hoivan pohdinnaksi. 1980- ja 1990-luvuilla naisten julkista hoivaa katsottiin kahdesta näkökulmasta – yhtäältä työntekijöiden ja toisaalta huolenpidon (ammatillisen) sisällön kannalta. Suomalaisesta naisesta käytettiin ylipäänsä ilmausta ”vahva nainen” ja tämän vahvuuden arvioitiin olevan  sidoksissa sosiaalipolitiikkaan. Tuolloin syntyi myös paljon tutkimuksia, opinnäytteitä ja oppikirjoja naisten ja sosiaalipolitiikan suhteesta.

2000-luvulle tultaessa sukupuoleen (tai ehkä vain naisiin) liittyvä sosiaalipoliittinen tutkimus on ollut vähäisempää vaikka aiheita ei puutu. Uusliberalismi, New Public Management ja EU:n harjoittama politiikka ovat muuttaneet ja muuttavat sosiaalipolitiikkaa yleensä ja myös naisten kannalta. Sosiaalipolitiikassa on ylipäänsä herätty hitaasti uusliberalismin aiheuttamille muutoksille, naisten asemaan liittyviä pohdintoja on sitäkin vähemmän. Alustuksessa monista muutoksista käsitellään lähinnä julkisen hoivan sisällön muuttumista tuotteistamisen myötä.

 

13. Työelämän epävarmuus: murroksessa vai ei?

Palkansaajien työn epävarmuudesta ei ole lopulta löytynyt kiistatonta näyttöä vaan pikemmikin jatkuvuutta 1980-luvulta nykypäivään. Työelämän muutokset kietoutunevat uusiin työn teettämisen muotoihin kuten vuokratyöhön tai nollatyösopimuksiin, tai ongelmien kertymiseen tiettyyn luokka-asemaan, ikään tai sukupuoleen. Lisäksi 2000-luvun talouskriisin vaikutukset vaativat vielä tutkimusta.

Yrittäjäperusteisesta työstä tiedämme, että pien- tai yksinäisyrittäjyyteen perustuvat tehtävät ja freelance-työ ovat lisääntyneet. Tutkimusta työmarkkinoiden laitamilla toimeentuloaan ansaitsevien työllisyydestä, asemasta ja työoloista on kuitenkin palkansaajiin verrattuna niukasti.

Työryhmään kutsumme empiirisiä tutkimuksia työelämän ja työmarkkinoiden epävarmuudesta. Toisena näkökulmana pyydämme aineistoja ja menetelmiä koskevia alustuksia. Millaista kuvaa määrälliset ja laadulliset aineistot sekä erilaiset menetelmät piirtävät epävarmuudesta?

Koordinaattorit:

Katri Siponen, Tampereen yliopisto, katri.siponen@uta.fi

Satu Ojala, Tampereen yliopisto, satu.ojala@uta.fi

 

Abstraktit:

Jaana Minkkinen, Tampereen yliopisto

Työn epävarmuus Suomessa MEADOW-organisaatioaineiston valossa

MEADOW (Measuring the Dynamics of Organisation and Work) on EU:n komission rahoituksella vuosina 2008–2009 kehitetty ja testattu väline kerätä tietoa työn ja organisaatioiden muutoksesta luotettavasti, monipuolisesti ja vertailukelpoisesti eurooppalaisella tasolla. Suomalainen MEADOW-hanke sisältää laajan, Tilastokeskuksen kokoaman surveyaineiston, jossa on haastateltu sekä työnantajia että työntekijöitä samoista organisaatioista. Tiedonkeruun perusyksikkönä on organisaatio tai yritys, ja aineisto kattaa sekä julkisen että yksityisen sektorin organisaatiot edustavasti. Yhdistämällä MEADOW:n työnantaja- ja työntekijäaineistoa saadaan tietoja, jotka ovat yleistettävissä kaikkiin suomalaisiin vähintään 10 työntekijän organisaatioihin.

Työn epävarmuutta MEADOW:ssa tiedusteltiin pyytämällä työntekijöitä arvioimaan todennäköisyys menettää työ seuraavan 12 kuukauden aikana. Lisäksi kysyttiin tyytyväisyyttä työsuhteen pysyvyyteen. Yrityssektorilla todennäköisyys menettää työ on suurempaa ja tyytyväisyys työsuhteen pysyvyyteen pienempää kuin julkisella sektorilla. Tyytyväisimpiä työsuhteen pysyvyyteen ollaan valtion työpaikoissa.

Kokemusta työn epävarmuudesta voivat omalta osaltaan luoda työpaikalla tapahtuvat muutokset, jotka ovat olleet Suomessa arkipäivää yli 10 hengen organisaatioissa viimeisen kahden vuoden aikana. Työntekijöiden mukaan organisaatiota on uudistettu yli puolessa työpaikoista, ja vieläkin yleisempää on ollut työmenetelmien tai järjestelmien uudistaminen ja tehtävien uusjako. Eniten kaikkia edellä mainittuja muutoksia on tapahtunut valtiosektorilla. Muutosten vaikutukset työntekijöihin olivat olleet sekä positiivisia että negatiivisia. Muutoksilla oli ollut positiivinen vaikutus työn mielekkyyteen 70 prosentissa tapauksista, työtehtäviin 64 prosentissa ja työsuhteen jatkuvuuteen puolessa tapauksista. Kielteisimmin muutokset olivat vaikuttaneet työn henkiseen tai fyysiseen kuormittavuuteen, mikä korostui erityisesti julkisella sektorilla. Vaikutusmahdollisuudet työpaikan muutoksiin sen sijaan koettiin pääosin myönteisiksi.

Elina Turunen, Kela

Suuria odotuksia? Valtio, työmarkkinat ja prekarisaation prosessit

Talouden globalisaation on sanottu asettaneen valtioille paineita kilpailla globaaleilla markkinoilla ja muuttaneen puitteet, joissa valtiot voivat toimia sosiaalisissa kysymyksissä ollessaan pakotettuja sopeutumaan yritysten kasautumisstrategioihin ja uuden konstitutionalismin muuttaessa poliittisen aluetta (Brodie 2003). Samanaikaisesti tuotannon on nähty teollisuusmaissa suuntautuvan kohti immateriaalista tuotantoa, jossa joustavuus, informaatio, kommunikaatio, feminisaatio ja affektiivisuus nousevat työn keskeisiksi piirteiksi (Hardt & Negri 2009). Työvoimalle on asetettu uusia vaatimuksia, kuten joustavuus ja moninaiset taidot. Ihmisten edellytetään ylläpitävän ja kehittävän kykyjään läpi elämän voidakseen osallistua työmarkkinoille. Käsittelen tässä paperissa millaisia käsityksiä, odotuksia ja tavoitteita valtiolla on työvoimaa kohtaan suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa ja miten poliittisen ja taloudellisen alueet muotoutuvat.

Pertti Koistinen, Liudmila Lipiäinen, Tapio Nummi & Pekka Virtanen, Tampereen yliopisto; Arja Jolkkonen &  Arja Kurvinen, Itä-Suomen yliopisto 

Yritysten lakkauttamisten ja työvoiman vähennysten jälkeen työpaikkansa menettäneiden ja yrityksiin jääneiden työmarkkinoille kiinnittyminen

Yritysten henkilöstövähennysten sekä työmarkkinoiden toimintatavan muutosten seurauksena työntekijät joutuvat yhä useammin irtisanotuiksi ja vaihtamaan työpaikkaa tai ammattia. Yksilölle työpaikan menetys on aina riskitilanne, joissa yhdet voittavat ja toiset häviävät. Irtisanomisen riskit voivat tarkoittaa työttömyyttä, uudelleen työllistymisen ongelmia, ansiotason laskua ja taloudellisia vaikeuksia. Henkilöstövähennykset voivat vaikuttaa sekä irtisanottujen että yrityksessä jatkavien työmarkkinoille kiinnittymiseen ja työuriin.

Tutkimuksessa käytetään Suomen yhdistettyä työnantaja-työntekijä-aineistoa (FLEED) vuosilta 1989–2010 Yritysten työvoiman vähennyksissä erotetaan erillisiksi riskitilanteiksi toimipaikkojen lakkauttamiset, merkittävät työvoiman vähennykset (yli puolet työvoimasta) ja huomattavat työvoiman vähennykset (30–49 %) työvoimasta. Pitkittäisseurannalla (seitsemän vuoden seurantajakso) arvioidaan sitä, miten talouden vaihe, yhteiskunnallisen tuen muodot ja yksilölliset tekijät vaikuttavat siihen, miten työpaikkansa menettäneet ja yrityksiin jääneet työntekijät kiinnittyvät työmarkkinoille.

Työmarkkinoille kiinnittymistä analysoidaan trajektorianalyysin avulla, jonka avulla voidaan tunnistaa toisistaan kehitykseltään eroavia ryhmiä työmarkkinoille kiinnittymisessä. Vuosina 1997 ja 2003 työvoimaansa vähentäneiden tai lakkautettujen yritysten henkilöstön työmarkkinoille kiinnittymistä seurataan heille kertyneiden työssäolokuukusien mukaan. Analyysissa on eroteltu työpaikkansa menettäneet, yrityksiin jääneet ja ennen henkilöstörationalisointeja yrityksistä lähteneet. Alustavien tulosten ja seitsemän seurantavuoden mukaan suurin osa työpaikkansa menettäneistä kiinnittyi pysyvästi työmarkkinoille, mutta osa siirtyi pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.  Heikosti työmarkkinoille kiinnittyneiden trajektoriryhmään kuuluvat olivat keski-iältään vanhimpia. Varhaisessa vaiheessa yrityksestä irrottautuneiden ja työpaikkansa menettäneiden trajektoriryhmät poikkesivat toisistaan eniten. Yritykseen jääneiden trajektorit olivat yllättävän samansuuntaisia kuin työpaikkansa menettäneiden. Tutkimus tuottaa uutta tietoa keskusteluun työurien pidentämisestä ja siitä, mitkä tekijät vaikuttavat työurien jatkuvuuteen tai ennen aikaiseen eläkkeelle siirtymiseen.

Katri Siponen, Tampereen yliopisto

Toimijaverkkoteoria ja määräaikaisten työntekijöiden motiivit

Ei pelkästään työelämään vaan myös sitä mittaaviin mittareihin liittyy epävarmuuksia. Kyselymittarit ovat kiinnostava tutkimuskohde, sillä niihin perustuu suurelta osin määrällinen tieto, jota työelämäkysymyksistä tuotetaan. Esityksessä pohdin epävarmuuden kysymystä kyselytutkimuksissa käytetyn määräaikaisten työntekijöiden motiivimittarin tapauksen kautta.

Määräaikainen työ on kiinnostanut tutkijoita yhtenä työn epävarmuuden esimerkkinä jo vuosia. Tutkijat ovat olleet kiinnostuneita tutkimaan myös sitä, mistä syistä määräaikaiset työntekijät tekevät määräaikaista työtä eli motiiveista. Määräaikaisten työntekijöiden motiiveja määräaikaista työtä kohtaan on mitattu erilaisin tavoin ja rinnakkain tarkasteltuina nämä mittarit ovat havaintojeni mukaan jopa ristiriitaisia suhteessa toisiinsa.

Avaan tätä motiivin mittauksen ristiriitaa analysoimalla mittaria toimijaverkkoteoreettisin käsittein. Toimijaverkkoteoria on yksi tieteen ja teknologian tutkimuksen lähestymistapa ja sen mukaan todellisuus muodostuu inhimillisten ja ei-inhimillisten asioiden verkostoissa. Analyysissa huomio kiinnittyy toimijoihin, joita ovat ihmisten lisäksi myös muut materiaaliset oliot, esineet tai asiat. Alustavat tulokset osoittavat, että mittari koostuu lukuisten eri toimijoiden kokoonpanona ja tämä jää jokapäiväisissä tutkimuskäytännöissä usein vaille huomiota.

Tomi Oinas & Timo Anttila, Jyväskylän yliopisto; Jouko Nätti, Tampereen yliopisto

Työn epävarmuus, laatu ja eläkkeelle siirtyminen Suomessa

Tämän tutkimuksen taustalla on vilkas keskustelu työvoiman ikääntymisestä ja työurien pidentämisestä Euroopassa. Huoli hyvinvointivaltion pitkänaikavälin rahoituksen kestävyydestä on herättänyt uudelleen kiinnostuksen eläkkeelle siirtymisen tutkimukseen. Työn laatu on epäilemättä tärkeässä roolissa kun työntekijät tekevät päätöksiä koskien työhön palaamista tai työssä jatkamista. Onkin esitetty, että työn laatua parantamalla voitaisiin lisätä ikääntyneiden työntekijöiden halukkuutta ja kykyä jatkaa työelämässä nykyistä pidempään. Yleistäen voidaan olettaa, että mitä korkeammalla tasolla työtehtävien laatu on, sitä halukkaampia työntekijät ovat pysymään työelämässä. Taloudellisen kasvun myötä työn laadun merkitys korostuu entisestään. Työn laatu on laaja-alainen käsite ja kattaa useita ulottuvuuksia. Useimmissa työn laadun mittareissa työn epävarmuus muodostaa yhden keskeisimmistä ulottuvuuksista. Työn epävarmuus jaetaan näissä tyypillisesti objektiiviseen ja subjektiiviseen elementtiin. Aikaisempien tutkimusten perusteella työn varmuuden tiedetään olevan yksi kaikkein tärkeimmistä työssä jaksamiseen ja jatkamishalukkuuteen vaikuttavista tekijöistä (Lehto & Sutela 2009).

Esityksessä tarkastelemme miten työn laatu ja erityisesti työn epävarmuus on yhdessä varhaiseen eläkkeelle siirtymiseen. Aikaisempi tutkimus aiheesta on perustunut suurelta osin kapea-alaisiin työn laadun määritelmiin tai eläköitymisaikeisiin todellisen käyttäytymisen sijaan. Tutkimusaineistona käytämme Tilastokeskuksen työolotutkimusta vuodelta 1990, johon on yhdistetty myöhempää työssäkäyntiä ilmentäviä rekisteriseurantatietoja vuodesta 1987 vuoteen 2008.

 

14. Työelämän tutkimus-työryhmä

Työelämän tutkimuksen työryhmässä on mahdollista esitellä erilaisia ja eri vaiheessa olevia tutkimuksia, jotka sisällöllisesti kytkeytyvät työelämään tuloon, työssä oloon, työn puutteeseen, työstä poistumiseen tai työn ja ei-työn suhteisiin. Esitysten näkökulmat ja tarkastelutasot (yksilöt, organisaatiot, työmarkkinat) voivat olla erilaisia, samoin tutkimusmenetelmät. Erityisen toivottavia ovat työelämätutkimusta kriittisesti arvioivat esitykset sekä uudet teoreettiset ja käsitteelliset avaukset.

Koordinaattorit:

Jouko Nätti, Tampereen yliopisto, jouko.natti@uta.fi

Timo Anttila, Jyväskylän yliopisto, timo.anttila@jyu.fi

 

Abstraktit: 

Anu-Liisa Rönkä, Helsingin yliopisto; Pälvi Rantala & Kirsi Heimonen, Lapin yliopisto

Taidetoiminta uuden työkulttuurin muokkaajana

Suomessa on viime vuosina käyty vilkasta julkista keskustelua työelämän laadun kehittämisestä. Keskeisenä haasteena nähdään siirtyminen perinteisen massatuotantoajattelun mukaisesta työ- ja johtamiskulttuurista kohti uudenlaisia toimintatapoja. Uuden työkulttuurin myötä johtaminen muuttuu entistä enemmän jaetuksi toiminnaksi. Työtä tehdään yksilöllisemmin tavoin sekä entistä hajautetummin, joustavina työaikoina ja erilaisissa verkostoissa vaihtelevin kokoonpanoin.

Valtakunnallinen ESR-rahoitteinen TAIKA-hanke on vuosina 2008–2013 käyttänyt ja tutkinut taidelähtöisiä menetelmiä organisaatioiden, työyhteisöjen ja henkilöstön kehittämisessä.  Hankkeen moniammatillinen ja eri paikkakunnilla (Lahdessa, Helsingissä, Turussa ja Rovaniemellä) toimiva projektiryhmä on käyttänyt taiteen menetelmiä myös omassa yhteistyössään.

Tutkimuksen tavoitteena on analysoida sisältä päin TAIKA-hankkeen projektiorganisaation toimintaa ja kehittymistä työyhteisönä, ja tarkastella erityisesti taiteen roolia tässä prosessissa. Tutkimuksen tekijät ovat projektiryhmän jäseniä. Aineisto koostuu koko projektiryhmältä analyysia varten kerätystä materiaalista, hankkeen asiakirjoista sekä tutkijoiden omista kokemuksista, muistiinpanoista ja keskusteluista.

Analyysin lähtökohtana on tarkastella projektityötä esimerkkinä tulevaisuuden työkulttuurista, jossa työtä tehdään entistä yksilöllisemmin erilaisissa verkostoissa vaihtelevin kokoonpanoin. Analyysin tavoitteena on tehdä näkyväksi verkostomaisen yhteistyöprosessin keskeisiä piirteitä, jotka vaikuttavat yhteistyöhön, työn sisältöön ja tuloksellisuuteen. Erityistä huomiota kiinnitetään taiteen rooliin projektiorganisaation rakentajana. Johtopäätöksenä todetaan, että taidetoiminta on erinomainen keino edistää uudenlaista työkulttuuria, jonka keskeisiä piirteitä ovat ihmisten aloitteellisuus, luovuus ja vastuu.

Miia Ojanen, Tampereen yliopisto

Työ-koti konflikti ja työura sekä sairauspoissaolot suomalaisilla palkansaajilla

Työn ja perheen yhteensovittamisen kysymykset ovat viime vuosina saaneet runsaasti huomiota. Tasapainoista työn ja kodin suhdetta pidetään merkittävänä terveyden ja hyvinvoinnin sekä menestyksen osatekijänä yksilöiden, perheiden, työelämän sekä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta. Suomessa käydään parhaillaan vilkasta keskustelua työurien pidentämisen mahdollisuuksista ja keinoista. Työn ja muun elämän yhteensovittamisen kysymykset tulee kytkeä osaksi tätä keskustelua. Pidempiä työuria tavoiteltaessa ja keinoja pohdittaessa tulee katseet suunnata yksilön työuran ja  elämänkulun eri vaiheisiin. Perheen perustamisen ja lapsista huolehtimisen vaihe on työn tekemisen ja työuran kehityksen näkökulmasta varsin haasteellinen, mutta onko se myös kriittinen työuran jatkuvuuden ja yksilön hyvinvoinnin kannalta? Voiko työn ja kodin ristiriidoilla olla vaikutusta työuran kestävyyteen ja yksilön sairastumiseen?

On olemassa näyttöä siitä, että työn ja kodin välinen konflikti alentaa työntekijän suoritustasoa ansiotyössä, lisää loppuun palamisen riskiä ja altistaa yksilön erilaisille psyykkisille, fyysisille ja sosiaalisille ongelmille ja sairauksille sekä tyytyväisyyden laskulle. Sen sijaan varsin vähän on tutkittua tietoa siitä, miten työn ja kodin ristiriidat vaikuttavat työuraan. Lisäksi tutkimukset työn ja muun elämän ristiriitojen vaikutuksista työntekoon ja terveyteen perustuvat pääosin poikkileikkausaineistoihin ja ovat siten luonteeltaan rajalliset. Meneillään oleva väitöskirjatutkimukseni työn ja kodin välisen ristiriidan yhteydestä työuran pituuteen sekä sairauspoissaoloihin pyrkii vastamaan kyseiseen tiedon tarpeeseen tuottamalla pitkittäistarkasteluun perustuvaa tutkimustietoa aiheesta. Tutkimusaineisto koostuu Tilastokeskuksen työolotutkimuksista sekä niitä täydentävästä rekisteriaineistosta. Työn ja kodin ristiriidan ja työuran pituuden välisen yhteyden tarkasteluissa henkilöiden työuraa voidaan pitkittäistietojen ansiosta seurata jopa 18 vuoden ajan. Myös sairauspoissaolojen seuranta kattaa useamman vuoden.  

Esityksessä paneudutaan työn ja kodin yhteensovittamisen tematiikkaan työuran jatkuvuuden ja sairastavuuden näkökulmasta sekä tarkastellaan tutkimustuloksia työn ja kodin yhteensovittamisongelmien ja työurien pituuden sekä sairauspoissaolojen välisistä yhteyksistä sekä yhteyteen välillisesti vaikuttavista tekijöistä.

Simo Aho, Tampereen yliopisto

Meadow (Measuring the Dynamics of Organisation and Work) – researching context and consequences of organisational reforms with new kind of data  

Meadow (Measuring the Dynamics of Organisation and Work) is a survey tool to gather information on organisational change and its economic and social impacts, developed with EU funding and aiming at internationally harmonised data for comparative studies. The leading idea is to gather linked data both from employers and employees of same firms and organisations. The sample should represent private sector firms in various industries and also public sector organisations. (See www.meadow-project.eu) Thus far, MEADOW-projects have been started in Denmark, Finland, Norway and Sweden.

In Finland, extensive employer (n=1561) and employee (n=1711) data has been gathered with telephone interviews carried out by Statistics Finland, and the analysis of data is going on. The project is funded by Finnish Funding Agency for Technology and Innovation for 2012-2013.

In this paper, the goals and contents of the MEADOW concept will be presented, as well as some preliminary results based on Finnish data. The focus will be to investigate the relation between organisational reforms and changes in the number of employees.

Pauli Sumanen

Kaksi uutta tutkimusta palkansaajien tuottavuudesta

Abstrakti: Vuotuiset työtunnit ovat vähenemässä teollistuneissa maissa. Suomessa ja Ranskassa on alhaisimmat palkansaajien vuosityötunnit EU:ssa. Teollinen työ on Suomessa vähenemässä, ja tuntipalkkaisten osuus palkansaajista on pudonnut jo alle 20 %:iin. Vuosityöajan hengen mukaan vuosityöaika ei saisi ylittää 2170 tuntia vuodessa ylityöt mukaan laskien. Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan meillä on kuitenkin yli 150 000 palkansaajaa, jotka työskentelevät keskimäärin enemmän, yli 48 tuntia viikossa. Eräs syy suuriin viikkotyötuntimääriin on työaikalain 39 pykälässä, jossa esimiehille sallitaan työsopimus, missä palkka ylityöajalta voidaan sisällyttää kiinteään kuukausipalkkaan. Noin 40 % palkansaajista työskentelee esimiestasoisissa työtehtävissä, osa heistä ilman alaisia. Kun Tilastokeskuksen työolotutkimuksen mukaan noin kolmannes palkansaajista on sellaisia, joiden työaikaa ei seurata mitenkään, nämä suuret viikkotyöajat eivät tule ilmi yksilötasolla. Vuosityöaikoja seurataan Suomessa kahdella Tilastokeskuksen tiedonkeruutavalla: Ajankäyttötutkimuksella ja työvoimatutkimuksella. Nyt esitettävissä kahdessa uudessa tutkimuksessa on käytetty molempien tutkimusten perusaineistoa. Osa tutkimusta on myös analysointi, kuinka luotettavia eri tilastojen keruutavat ovat. Pohdiskellaan myös syitä, miksi kokoaikatyötä tekevät miehet työskentelevät 15 - 20 % naisia enemmän. Tuottavuutta voidaan mitata määrällisesti tai laadullisesti. Näissä tutkimuksissa tutkitaan palkansaajien tuottavuutta kvantitatiivisesti, tehtyjen vuosityötuntien avulla. On hämmästyttävää, kuinka vähän niistä tiedetään ja kuinka vähän niistä ollaan kiinnostuneita. Kun tuntipalkkaisten osuus on vähäinen, pitäisi huomio kiinnittää nimenomaan kuukausipalkkaisten tuottavuuden mittaamiseen.

Jouko Nätti & Satu Ojala, Tampereen yliopisto; Timo Anttila & Tomi Oinas, Jyväskylän yliopisto

Ansiotyö kotona, sukupuoli ja ajankäyttö

Tarkastelemme tutkimuksessamme ansiotyön tekemistä kotona. Ensiksi kartoitamme kotona tehdyn ansiotyön laajuutta ja sitä, ketkä tekevät ansiotyötä kotona. Toinen tutkimustehtävä on tarkastella kotona tehdyn työn kestoa ja ajoitusta. Kysymme myös, miten kotona tehtävä työ on yhteydessä naisten ja miesten ajankäyttöön. Käytämme aineistona suomalaisia ajankäyttöaineistoja vuosilta 1999-2000 ja 2009-2010. Rajaamme analyysin 15–64 –vuotiaisiin palkansaajiin.

Ansiotyön tekemistä kotona selittää (korkea) sosio-ekonominen asema, toimiala (koulutussektori) ja ikä.  Kotitaloudessa asuvilla lapsilla ja puolisolla ei ollut vaikutusta kotona työskentelyn todennäköisyyteen. Ajankäyttöpäiväkirjojen mukaan seitsemän prosenttia sekä miehistä että naisista oli tehnyt työtä kotona. Naiset tekivät työtä kotona pitempään ja naisilla työ sijoittui tasaisemmin päiväaikaan. Miehillä kotona tehty työ painottui kello kuuden jälkeiseen ilta-aikaan.

Ansiotyö kotona pidensi kokonaisansiotyöaikaa, vaikkakin työmatkoihin käytetty aika väheni. Naisten kotona tekemä ansiotyö ei lisännyt kotitaloustyöhön käytettyä aikaa, kun taas kotona ansiotyötä tekevät miehet lisäsivät myös kotitaloustöihin käyttämäänsä aikaa. Kotona tehty ansiotyö vähensi sekä naisten että miesten käytettävissä olevaa vapaa-aikaa. Erityisesti liikuntaan käytetty aika väheni.

 

15. Hyvinvointivaltion muuttuvat rakenteet

Hyvinvointivaltioiden 1990-luvun laajeneminen on kääntynyt 2000-luvulla rakenteiden uudelleen arvioinniksi. Yritysten toiminta on globalisoitunut ja suomalaisista työpaikoista voidaan päättää rajojemme ulkopuolella. Julkiselta sektorilta perätään tehokkuutta ja uudenlaisia, yleensä kustannuksiltaan alhaisempia tapoja toimia ja tuottaa palveluja. Muutoksen perusteluna käytetään taloudellisia tekijöitä: talouden heikko tilanne ja väestön vanhenemisen aiheuttama palvelutarpeen kasvu pakottavat hakemaan säästöjä. Laajasti ottaen voidaan puhua rakennemuutoksesta, joka koskettaa yhtäläisesti kaikkia hyvinvointivaltioita. On kuitenkin toimialoja ja maantieteellisiä alueita, joissa rakennemuutos on erityisen nopea. Tähän työryhmään toivotaan esityksiä, joissa arvioidaan millaisia vaikutuksia rakennemuutoksilla on yksilö- ja aluetasolla. Eri menetelmillä tehdyt tutkimukset rakennemuutoksia kokeneiden alueiden asukkaiden toimeentulosta, hyvinvoinnista, terveydestä ja alueen taloudellisesta kehityksestä ovat tervetulleita. Esitykset voivat olla tutkimussuunnitelmia tai jo olemassa olevien tulosten esittely. Ne voivat olla teoreettisia avauksia tai empiiriseen näyttöön perustuvia.

Koordinaattorit:

Minna Ylikännö, Kelan tutkimusosasto, minna.ylikanno@kela.fi

Sari Kehusmaa, Kelan tutkimusosasto, sari.kehusmaa@kela.fi

 

Abstraktit:

Pentti Rönkkö, Tampereen yliopisto

Kunta- ja soteuudistusten lähtökohdat ja niiden väliset suhteet pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin näkökulmasta tarkasteltuna

Hallitus on uudistamassa kuntien toimintaa kunta- ja sote-uudistusten avulla. Ne ovat myös keskeisiä osia hallituksen laatimassa rakennepoliittisessa ohjelmassa. Uudistusten tarkoituksena on turvata peruspalvelujen saatavuus ja julkisen talouden kestävyys. Kuntien talous on tällöin keskeisessä asemassa.

Alustuksessa tarkastellaan kunta- ja sote-uudistusten tavoitteita, lähtökohtia, taustaoletuksia ja niiden perustana olevia tulkintoja. Ne ovat keskeisiä tekijöitä uudistusten onnistumisen kannalta. Samalla ne ovat poliittisen retoriikan ja vallankäytön kohteita sekä uudistusten ohjauksen ja legitimoinnin välineitä.

Uudistuksia arvioidaan kunnallishallinnon institutionaalisten rakenteiden perusteella käyttäen teoreettisena kehyksenä hyvinvointivaltion pohjoismaista mallia. Pohjoismaisen mallin ominaisuuksina on pidetty joustavien työmarkkinoiden ja täystyöllisyyden ohella laajaa julkista sektoria sekä kunnallishallinnon vastuulla olevia universaalisia peruspalveluja ja niiden verorahoitteisuutta.

Suomessa kunnallishallinnon nykyinen rakenne poikkeaa Ruotsin edustamasta pohjoismaista hyvinvointivaltiomallista. Keskeisenä erona on laajoista tehtävistä vastuussa olevan maakuntahallinnon sekä maakuntavaltuuston ja –vaalien puuttuminen. Toisena keskeisenä eroja on toiminnan verorahoituksen rakenne ja sen laajuus. Ruotsissa on kaksitasoinen hallintoja palvelujärjestelmä (maakunta ja kunta). Julkisten palvelujen keskeisenä rahoituslähteenä on maakunta- ja kuntavero, jonka noin 30 %:n veroaste turvaa palvelujen rahoituksen ja estää julkisen talouden kestävyysvajeen. Alustuksessa tarkastellaan kunta- ja sote-uudistuksia pohjoismaisen hyvinvointivaltion hallintorakenteiden, kuntien tehtävien, palvelujen tuotantotavan sekä kuntien rahoituksen institutionaalisten rakenteiden osalta. Tarkastelu osoittaa, että kunta- ja sote-uudistusten valmistelussa ei ole tunnistettu pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin perusominaisuuksia. Kun maakuntahallinnon toteuttaminen ja tuloverotuksen uudistaminen eivät sisälly uudistuksiin, valmisteilla olevat kunta- ja sote uudistukset poikkeavat pohjoismaisen mallin institutionaalisista rakenteista. Erityisen ongelmallista on kunta- ja sote-uudistusten yhteensovittaminen. Nykyisessä muodossaan kunta- ja sote-uudistukset eivät turvaa peruspalvelujen saatavuutta eikä niiden rahoituksen kestävyyttä.

Olli Kangas, Kela & Joakim Palme, Institute for Future Studies

Welfare State Entry and Exit: Combatting macro-economic and life-course sustainability deficit in Europe

In addition to increasing old-age dependency ratio also factors linked to negative consequences of various economic problems and changes in tax-policies create unbalances in public budgets jeopardizing sustainability of the welfare state. The European Commission has estimated sustainability deficit for a number of EU countries. The sustainability deficit is calculated on the basis of present benefit structure that is adapted to population trajectories up to 2050. The deficit is expressed in relation (%) to the GDP and it tells how much public budget must be cut, or alternatively, how much taxes must be increased to keep public finances at a sustainable level. The results are presented in figure 1.

Figure 1. Sustainability deficit of the public budgets in EU countries 2050, % of GDP.

The EU estimate for Finland is 6.2 per cent. In Finland, national estimates vary from the low 1.3 per cent to the highest one (4.7 per cent) calculated by the Ministry of Finance. According to the EU the deficit for the EU-27 countries is about three percent. In the critical end of the measure are Luxembourg (deficit close to nine percent) and Belgium (about seven percent) and Finland. Denmark, Sweden and Germany perform much better (deficits two, three and one percent, respectively).   

An alternative and complementary way of conceptualizing the severity and causes of the deficit is to look at life cycle deficit. Whereas in our active age we contribute to economy and create surplus, during the periods of economic inactivity we consume that surplus. The most prominent deficit phases are childhood and old-age when we are unable to participate in labor. Also periods of sickness, unemployment and other inactivity spells contribute to the life-cycle deficit. In Figure 2 (left-hand panel) life cycle deficit is related to the average income in a country. As can be seen, the life cycle deficit is larger in Finland than in Sweden. This is mainly due to later exit from the labor market of the elderly Swedes. However, these differences between these two countries have diminished. The labor force participation rate of the 55-64 years of age in 2000 was 42 percent in Finland and 65 percent in Sweden. In 2012 the corresponding figures were 58 and 73, respectively.  http://stats.oecd.org/Index.aspx?DatasetCode=LFS_SEXAGE_I_R

Figure 2. Life cycle deficit in Finland and Sweden and labor participation rates (%) of the elderly (55-64 years of age) population in Finland and in some other OECD countries 2000-2012.

Source: Lindh 2012: 265; OECD (2013): Vaittinen & Vanne (2013).

The right-hand panel is a mirror image of the Finnish situation and shows surpluses produced in the active period of the individual’s life. (due to different assumptions there are some discrepancies between the left and right-hand side panels.) The graph illustrates how the surplus will shrink and the diminishing childhood-related deficit is not enough to compensate the old-age –related expansion of deficit. Thus, there is a long-term sustainability deficit in the Finnish welfare state but the question is how big it is and what can be done to combat it. 

One of the most crucial devices to combat sustainability deficits is to increase labor force participation rates. It is calculated that one year increase in average work career would decrease the macro-economic sustainability deficit by about one percent point. Lengthening of work careers is a function of earlier entry into and later exit from the labor markets.

In our study we look at the severity of macro-economic sustainability deficit and calculate life-time deficit for a number of countries. There after an analysis of developmental patterns in welfare state exit and entries are discussed. Special attention will be given 1) to the first entry into the labor force, 2) absences due to child-caring periods, and finally, 3) exit due to old age. Figure 3 deipcts the situation for the young (1) and the elderly (3).

Figure 3. Labour force participation rates for the 20-24 (left-hand panel) and 55-64 years of old (right-hand panel).

 

Minna Ylikännö, Turun yliopisto & Sari Kehusmaa, Kela

Äkillisen rakennemuutoksen tutkiminen – Case Salo

Työttömyyttä ja sen vaikutuksia sekä yksilö- että yhteiskunnan tasolla massairtisanomisten yhteydessä on tutkittu, mutta aiempi sosiaalitieteellinen tutkimus keskittyy pitkälti irtisanomisten vaikutuksiin irtisanotuille. Eliason ja Storrien (2006) tutkivat 1980-luvussa tapahtuneiden massairtisanomisten vaikutuksia Ruotsissa. He havaitsivat, että työttömäksi jääneiden ruotsalaisten työmarkkina-asema pysyi heikompana, vaikka he olisivatkin uudelleentyöllistyneet. Heidän tuloksensa tukevat USA:ssa ja Saksassa saatuja vastaavien tutkimusten tuloksia, joiden mukaan irtisanotuilla on myöhemminkin elämässään muita suurempi riski jäädä työttömäksi. (Ruhm 1991; Jacobson ym. 1993; Stevens 1997; Couch 2001, 2010.) Lisäksi massairtisanomisen on havaittu lisäävän alkoholisairauksia, mielenterveyssyistä johtuvia hoitojaksoja, liikenneonnettomuuksia ja itsemurhia sekä kuolleisuutta työttömäksi jääneiden keskuudessa (Eliason ja Storrie 2006, 2009a, 2009b; Sullivan ym. 2009). Suomessa vastaavanlaista tutkimusta on tehty liittyen esimerkiksi Perloksen ja Kajaanin paperitehtaan lakkauttamisiin (Jolkkonen & Kurvinen 2009; Jolkkonen ym. 2012; Rotko ym. 2010). Näissäkin tutkimuksessa tutkimuksen kohteena ovat ensisijaisesti olleet irtisanotut.

Massairtisanomisten aluetason vaikutuksia, esimerkiksi yritysten tai julkisen sektorin tarjoamien tukitoimien merkitystä työllisyyteen ei ole paljoakaan tutkittu. Suomessa Hytönen ym. (2011) sekä Mäkitalo ja Paasivirta (2011) ovat julkaisseet katsauksen äkillisistä rakennemuutosalueista ja niiden saamasta rahoituksesta. Lisäksi Valtiontalouden tarkastusvirasto (2012) on julkaissut tarkastuskertomuksen äkillisten rakennemuutosalueiden tukemisesta. Molemmat julkaisut ovat raportinomaisia, eivätkä sisällä analyysiä tukitoimien vaikutuksista lyhyellä tai pitkällä aikavälillä.

Muuttuva Salo 2013-2023 -tutkimuksessa lähtökohtana on äkillisen rakennemuutoksen, tässä tapauksessa Nokian kokoonpanotehtaan sulkemisen, vaikutukset yksilö- ja aluetasolla. Tutkimuksen kohteena eivät ole ainoastaan tehtaalta irtisanotut, vaan kaikki salolaiset. Tutkimuksessa seurataan rakennemuutoksen vaikutuksia ja erilaisten korjaavien toimenpiteiden vaikuttavuutta pitkällä aikavälillä. Tarkemmin tutkimuksessa seurataan yksilöiden hyvinvointiin, työttömyyteen, työllistymiseen, elinkeinorakenteeseen ja muuhun aluetalouteen liittyviä tekijöitä kymmenen vuoden ajan. Tietolähteinä seurannassa käytetään kyselyitä sekä tilasto- ja rekisteritietoa. Tutkimus on Kelan tutkimusosaston ja Turun yliopiston yhteistyöhanke ja sen vastuututkijoina toimivat Minna Ylikännö Turun yliopistosta ja Sari Kehusmaa Kelasta.

Minna Nurminen, Kela

Takuueläkkeen vaikutus täyden kansaneläkkeen saajien koettuun toimeentuloon


Esitys pohjautuu tekeillä olevaan pro gradu-tutkielmaani. Esityksessä keskityn tarkastelemaan takuueläkkeen vaikutuksia täyden kansaneläkkeen saajien koettuun taloudelliseen hyvinvointiin. Takuueläke tuli voimaan 1. maaliskuuta 2011. Se on tuorein muutos suomalaisessa eläkejärjestelmässä, ja sen tarkoitus on taata tietty perusturvan taso kaikille eläkeläisille. Eläkeläiset ovat suhteellisen hyvin toimeentuleva väestöryhmä verrattuna esimerkiksi työttömiin, ja työeläkejärjestelmän kypsyminen onkin merkinnyt eläkeläisten taloudellisen tilanteen huomattavaa paranemista. Eläkeläiset ovat kuitenkin heterogeeninen ryhmä, eikä eläketulojen nousu ole jakautunut tasan. 1970-luvulta alkaen kansaneläkkeen taso on jäänyt käytetyimpiin mediaanitulorajoihin perustuvien köyhyysrajojen alle. Yhdistämällä sekä objektiivisia että subjektiivisia mittareita tutkielman tarkoitus on arvioida (i) miten hyvin takuueläke kykenee turvaamaan riittävän perusturvan täyden kansaneläkkeen saajille heidän kokemustensa perusteella ja (ii) kuinka kustannustehokas politiikkatoimi takuueläke on näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Tämä näkökulma tukee yleistä ajatusta köyhyystutkimuksessa, joka korostaa eri mittareiden ja indikaattoreiden käyttöä köyhyyden tutkimisessa. Tutkielma pohjautuu kyselytutkimuksiin, joista toinen on kerätty vuodenvaihteessa 2010–2011 ja toinen kerätään loppuvuodesta 2013. Tässä esityksessä käyn läpi tutkielman lähtökohtia ja tutkimusasetelmaa

16. Sosiaalipalvelujen ulkoistamisen rajat ja mahdollisuudet 

Sosiaalipalvelujen ulkoistamisen rajoja ja mahdollisuuksia tarkastelevassa työryhmässä keskitytään kolmannen sektorin ja hoivayritysten tuottamien sosiaalipalvelujen järjestämistä ja siihen liittyviä yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä ongelmia käsitteleviin kysymyksiin. Työryhmäalustusten yleisen viitekehyksen muodostavat kuntalaisen ja sosiaalihuollon asiakkaan oikeudet ja erityisesti sosiaaliset oikeudet ja niiden toteutumista tarkastelevat kysymykset.  

Tarkasteltava teema-alue liikkuu niin sosiaalipalveluviranomaisten (merkittävää) julkisen vallan käyttöä tarkastelevissa yhteyksissä kuin sosiaalipalveluasiakkaan osallistumista, vaikuttamista ja asiakkaan osallisuutta käsittelevissä konteksteissa. Tarkastelunäkökulmat voivat olla monitieteisiä (mm. sosiaalipolitiikan, -oikeuden ja -työn yhteensovittamisen näkökulmat) ja siten myös moniselitteisiä. Esimerkiksi yksilö- ja yhteisövastuun, sosiaalisten oikeuksien turvaamisen ja edistämisen sekä ohjauksen, valvonnan ja arvioinnin toteuttamisen näkökulmat kuten myös erilaiset palautejärjestelmiin ja palvelusopimuksiin liittyvät sisällöt ovat sitä tematiikkaa mikä on relevanttia sosiaalipalvelujen järjestämiseen kiinnittyvien sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden ja tuotosten tarkastelussa. Työryhmässä on tarkoitus pohtia tällaisia kysymyksiä niin sosiaalioikeuden, -politiikan, -talouden kuin -etiikankin näkökulmista.

Koordinaattori:

Asko Uoti, Tampereen yliopisto, asko.uoti@uta.fi

 

Abstraktit:

Heidi Poikonen, Itä-Suomen yliopisto

Päihdehuollon lainsäädännöllinen kehitys suomessa

Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella päihdehuollon lainsäädännöllistä kehitystä itsenäisyyden ajan Suomessa. Kulloinkin voimassa ollut päihdehuollollinen lainsäädäntö ja käytetty termistö kuvastavat suhtautumista päihteiden käyttöön ja käyttäjiin kyseisenä ajanjaksona. Tutkimus on perusteiltaan lainopillinen, kuitenkin sisältäen oikeussosiologisia elementtejä. Tutkimuskysymykset ovat: 1) miten päihdehuoltoa koskeva lainsäädäntö on Suomessa kehittynyt ja 2) mitä kulloinkin voimassa ollut lainsäädäntö kertoo päihdehuollon asiakkaaseen suhtautumisesta ja hänen asemastaan päihdehuollossa.

Päihdehuollon kehityksessä voidaan erotella kolme kehitysvaihetta: 1) alkoholisteista huolehtiminen järjestyksen ylläpitämiseksi, 2) laitosvaltaan perustuva huolto ja 3) päihdehuollon asiakkuus. Ensimmäisessä vaiheessa prioriteettina oli torjua yleisen moraalikäsityksen vastaista julkisilla paikoilla juopottelua tiukalla kontrollilla ja valvonnalla. Toisessa vaiheessa päihdeongelma tunnustettiin sairaudeksi. Hoito perustui laitosvaltaan ja tiukkaan sosiaaliseen valvontaan. Kolmannessa vaiheessa pakkoon perustuvasta hoidosta luovuttiin ja palvelujärjestelmä perustuu vapaaehtoiseen asiakkuuteen, toimintakyvyn tukemiseen ja avohuollon palvelujen ensisijaisuuteen.

Julkisen vallan ylläpitämä päihdepalvelujärjestelmä rakennettiin 1930-luvun loppupuolelta lähtien sosiaalitoimistojen ja huoltoloiden varaan. Suomalainen päihdehuolto on kuitenkin aina pohjautunut voimakkaasti vapaaehtoistoiminnalle. Yksityiset palvelujentuottajat ovat merkittävässä asemassa päihdepalvelujen tuotannossa edelleen ja palvelumuodosta riippuen yksityinen sektori tuottaa 40–65 % päihdepalveluista. Suurin palveluntuottajataho on järjestöt.

Ulla Väätänen, Itä-Suomen yliopisto

Vanhuspalveluja koskeva laillisuusvalvonta: kunta valvojana ja valvonnan kohteena

Iäkkäiden henkilöiden oikeus sosiaalipalveluihin on turvattu lainsäädännössä. Oikeus välttämättömään huolenpitoon on turvattu perusoikeutena jokaiselle, joka ei kykene itse hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa (Suomen perustuslaki (731/1999, lyh. PL) 19.1 §). Julkisen vallan velvollisuutena on sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen (PL 19.3 §) ja sosiaalihuoltolailla (710/1982) sosiaalipalvelujen järjestäminen on säädetty kuntien tehtäväksi (Sosiaalihuoltolain 13 §).

Sen lisäksi, että oikeudet ja velvollisuudet on kirjattu lakiin, tarvitaan riittävät resurssit palvelujen tuottamiseen sekä toimiva valvonta palvelujen lainmukaisuuden ja laadun turvaamiseksi. Kunnan järjestämisvastuulle kuuluvien tehtävien valvonta liittyy kysymykseen kuntien itsehallinnosta. Itsehallinnon vahvistuminen on siirtänyt sosiaalipalvelujen valvontavastuuta kunnille itselleen sekä oman että ulkoistettujen sosiaalipalvelujen kohdalla. Valtion valvontavalta suhteessa kuntiin perustuu aina lakiin, ei hallinto-organisatorisiin suhteisiin. Kunnan lakisääteisten tehtävien valvontaa koskevia säännöksiä sisältyykin useisiin sosiaalihuollon erityislakeihin.

Hallitusohjelmassa on asetettu tavoitteeksi mm. sosiaalipalvelujen valvonnan keinojen ja resurssien kehittäminen ja vahvistaminen sekä julkisen ja yksityisen sektorin valvonnan yhtenäistäminen. Myös perus- ja ihmisoikeuskeskustelussa ollaan siirtymässä kohti konkreettisia kysymyksiä siitä, millä resursseilla ja keinoilla perusoikeuksien toteuttamista turvataan ja seurataan.

Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää sekä kuntien vastuulla olevan että kuntiin kohdistuvan iäkkäiden henkilöiden sosiaalipalvelujen järjestämistä koskevan valvonnan toteuttaminen ja toimivuus. Lainopillisella tutkimuksella selvitetään oikeustilaa, jossa viranomaisvalvontaa toteutetaan ja empiirisin menetelmin tutkitaan valvonnan toteutumista ja oikeudellisten toimijoiden (kunnan viranomaisten ja valvontaviranomaisten) käsityksiä valvonnan toimivuudesta.

Pauliina Havakka, Tampereen yliopisto

Terveyspalveluiden haasteet suomessa 2010- luvulla

Vuoden 2014 alusta potilaiden oikeus käyttää terveyspalveluita EU- ja ETA-alueella sekä Sveitsissä oman asuinmaansa kustannuksella on turvattu lainsäädännöllä. Lisäksi potilaat voivat vuoden 2014 alusta valita, mihin he haluavat mennä Suomessa saamaan hoitoa. Suurinta keskustelua on aiheuttanut sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteeseen tehtävä uudistus (ns. sote-uudistus). Hallitus selvittää myös viime vuosina paljon keskustelua aiheuttanutta monikanavaista rahoitusta ja sen mahdollista purkamista.

Suomen liityttyä Euroopan unioniin 1990-luvulla arvioitiin, ettei unionin jäsenyys aiheuta juurikaan muutoksia sosiaali- ja terveyspolitiikkaan. Tänä päivänä eri maiden järjestelmät voivat kuitenkin yhdenmukaistua välillisesti unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön tai muiden politiikkalohkojen toimien vuoksi. Suurin tekijä lainsäädännön yhdenmukaistumiseen on sisämarkkinoiden toteuttaminen. Tuomioistuin on ratkaisuissaan korostanut potilaiden oikeuksia, mutta oikeuskäytäntö pohjautuu sisämarkkinoiden ulottamiseen terveyspalveluihin. Seuraavaksi jäsenmaiden on implementoitava ns. potilasdirektiivi osaksi kansallista lainsäädäntöä. Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi rajat ylittävästä terveydenhuollosta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi on parhaillaan eduskunnassa käsittelyssä. Tärkeitä kysymyksiä pohdittavaksi Suomessa ovat esimerkiksi millaisia oikeuksia turvataan liikkuville potilaille, mitkä kustannukset korvataan potilaille, miten kustannusvastuu jakaantuu sekä millaisia taloudellisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä potilaiden liikkumiseen liittyy ajatellen myös suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää yleisellä tasolla sekä muita 2010-luvulla toteutettavia kansallisia terveyspalveluihin liittyviä uudistuksia.

Laura Kalliomaa-Puha, Kela

Millainen on homo sosiojuridicus? Mitä asiakkaalta ja potilaalta edellytetään

Olavi Riihinen kuvasi sosiaalipolitiikan ihmistä, homo sociopoliticusta, vuonna 1980 suojelua kaipaavaksi ja jatkuvasti erehtyväksi tarvekimpuksi, joka lyhytjännitteisesti pyrkii vain tyydyttämään tarpeitaan. On selvää, että sosiaalipolitiikan ihminen on edelleen suojelua ja apua vaativa, mutta yhä useammin väitetään, että sosiaalipolitiikkaa ohjaa ennemminkin taloustieteen ihmiskäsitys, homo economicus, ihmisen ajatteleminen rationaalisesti valitsevana ja laskevana, taloudellisiin kannustimiin reagoivana olentona. Tänä päivänä sosiaalipolitiikan ihmiskuvan piirteissä näkyvät suojelun lisäksi vaatimukset yksityistämisestä, asiakkaiden osallistamisesta, aktivoinnista ja yksilöllisistä oikeuksista, valinnanvapaudesta ja vastuusta. Nämä kaikki trendit voidaan yhdistää taloustieteen ihmiskuvan ehdotuksiin sosiaalipolitiikan ihmiskuvalle. Ne näkyvät myös sosiaalioikeudessa – onhan yksi sosiaalioikeuden tehtävä toteuttaa sosiaalipolitiikkaa.

Millainen voisikaan olla ”homo sociojuridicus”, sosiaalioikeuden ihminen? Millaisia oletuksia sosiaalioikeuden lainsäädäntö asettaa sosiaalihuollon asiakkaalle tai terveydenhuollon potilaalle? Mitä heiltä edellytetään? Tarkastelen miten sosiaalipolitiikan ihminen on muuttunut sitten Riihisen 1980-luvun hahmottelun ja miten nämä muutokset näkyvät sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännössä. Pohdin, miten tätä kuvaa muuttaa yksityisoikeudellisten välineiden mukaantulo. Rikastuttavatko kuluttajaoikeus tai sopimusoikeus sosiaalioikeuden ihmiskuvaa?

 

17. Marketisation and welfare markets

Marketisation of social and health care has been one major trend and concept defining the changes shaping social policy during the last 20-30 years.  Outsourcing, competitive tendering, productisation of services and the expanding private for-profit sector in welfare services are some of the main themes related to marketization. On one hand, from a critical perspective marketisation is seen as a threat to traditional Nordic welfare state whereas, on the other hand, many think tanks and political parties see markets as the solution to welfare states' fiscal and financial challenges.

This working group calls for papers, which either define or problematize the concept of marketization or brig in new ways of understanding the processes of marketisation. Also empirical papers concerning marketization processes and their consequences are welcome.  We are interested in how markets are shaped, constructed and executed both at the national and local level of social and health care services.

Coordinators:

Lina Van Aerschot, University of Tampere, lina.van.aerschot@uta.fi
Olli Karsio, University of Tampere, olli.karsio@uta.fi

 

Abstracts:

Olli Karsio, University of Tampere

Marketisation of eldercare in Finland: legal frames, outsourcing practices and the rapid growth of for-profit services

Since the early 1990s, marketisation has increasingly framed and shaped social service delivery in Finland. Market turn has been evident and quite rapid especially in eldercare services.  This presentation provides an overview of the increased presence of markets in the field of public policy on eldercare in Finland. It is based on a comparative research report on Nordic countries: Marketisation in Nordic eldercare: a research report on legislation, oversight, extent and consequences.

We evaluate the role of marketisation processes in eldercare as follows. Firstly, we pay attention to changes in social service legislation promoting market shift. Secondly, we introduce the instruments for creating managed markets at the local level in municipalities. Thirdly, we look at the extent of market provision in eldercare as well as the main consequences of the overall marketization process that has taken place during the last two decades in Finland.

Legislative changes have made it possible for markets to be created and expanded. At the core of these changes is outsourcing. Besides outsourcing and the purchaser-provider model, the voucher system and the tax credit for domestic services have also been important, because these systems relate to the benefits that users or consumers receive. Although compared to Sweden and Denmark, Finland lacks a comprehensive customer choice system. In eldercare service provision the share of for-profits is increasing at the expense of public and non-profit provision. Before the early 1990s the markets in eldercare were poorly developed in Finland. Nearly all service provision falling into the category of private, as opposed to public, was non-profit in the 1980s. The large variety in local practices introducing market mechanisms between municipalities in eldercare has made it very challenging to report any general findings. It seems as though marketisation is taking place in an unsystematic and somewhat chaotic fashion, and that there is significant variation between municipalities and between different services.

Johanna Perkiö & Pertti Koistinen, University of Tampere

Good and Bad Times of Social Innovations - The case of universal basic income in Finland

Using the proposal of universal basic income in Finland as a case study, the paper attempts to detect  critical points in realisation of new social policy innovations. In principle, basic income refers to an unconditional form of minimum social protection granted to all members of society without means-test or work requirements, yet there are various models for its implementation. Over the decades, several models of basic income or related social security reform have been published in Finland by academics, political activists and parties, but none of them has succeeded in becoming a reality or even in reaching a stage of further investigation.

We apply the analytical concepts of innovation theories to tackle the reasons for non-realisation of basic income in Finland. Our empirical data comprises thirteen models of basic income or related social security reform published in the period of 1984-2011. The models are examined by their content and degree of innovativeness, initiators and actors involved in the process, political and macro-economic context, and political interpretations and outcomes.

Aart-Jan Riekhoff, University of Tampere

The diverging logics of reforming the risks of unemployment in Europe   

During economically difficult times policy-makers are faced with problematic choices. Do they want to protect those who are unemployed or at risk of becoming unemployed? Or are they under fiscal pressures to limit expenditures on unemployment benefits or do they choose to deregulate the risk of unemployment in the hope that this will get more people to go back to work? Moreover, when do they opt for structural labour market reforms instead of incremental adjustments? In my paper I show that each of these reform options is subject to a different set of logics, depending on the type of economic pressure, while the institutional and political setting plays a role in some types of reform whereas not in others.     

I make use of a qualitative dataset of labour market reforms enacted in 14 European countries over the period of 1980-2007 that has been recoded in order to allow for quantitative analysis. The dataset allows controlling for the scope, type and direction of reforms in unemployment benefits and labour market regulation. Survival analysis using discrete-time methods with repeated events is applied to analyse what covariates for socio-economic, institutional and political factors decide on the likelihood of each of the types of structural reform taking place at a certain point in time.

Masaya Shimmei,Tokyo Metropolitan Institute of Gerontology

Social Care Markets and Care Managers in Japan

In Japan, marketization of social services have been proactively implemented by the launch of Long-term-Care Insurance program in 2000. The recipients choose the services they want from an array of for-profit and not-for-profit agencies, with indirect local government oversight.  Actual responsibility of planning necessary care services for the elderly was assigned to newly developed professionals called “care managers”. Under such environment, care managers are confronting dilemmas. There are three peculiar characteristics in Japanese care management systems which are presumed as factors of such dilemmas; a) private sector affiliation, b) no purchaser-provider-split control and c) variety of health and welfare professionals are qualified to become care managers. Then, how nurses, social and care workers as care managers make sense of their task at different organisational contexts? By analysing interviews of 17 care managers with different professional background, the presentation aims at suggesting realignment of professionals have been indispensable tool to proceed marketization and exemplifying how this process took place in Japanese elder care.

 

 

18. Tietojärjestelmät ja sosiaalipolitiikka

Julkishallinnossa käytettäviä tietojärjestelmiä koskevilla ratkaisuilla on sosiaalipoliittisesti kauaskantoisia vaikutuksia. Parhaimmillaan tietojärjestelmät ja muut uudet teknologiat tukevat toimintaa siten, että käytettävissä olevia resursseja saadaan hyödynnettyä aiempaa paremmin. Pahimmillaan tietojärjestelmät tuottavat käytännön työhön reunaehtoja, jotka eivät palvele organisaation perustehtävää.

Suomalainen julkishallinto on parhaillaan käymistilassa, muun muassa toistuvien ja päällekkäisten organisaatiomuutosten ja lisääntyneen lainsäädännön myötä. Toiminnallisten kokonaisuuksien hallinta on vaikeaa. Tietojärjestelmistä voi näissä olosuhteissa sukeutua keskeisiä käytännön toimijoita silloinkin kun sitä ei ole tietoisesti asetettu tavoitteeksi.

Tietojärjestelmien käyttöä koskeva tutkimus on aiheen yhteiskunnalliseen merkittävyyteen nähden vielä vähäistä. Työryhmässä syvennytään näihin kysymyksiin sosiaali- ja terveyspalveluiden kontekstissa. Työryhmään ovat tervetulleita esitykset, jotka perustuvat aiheeseen liittyviin empiirisiin tutkimuksiin tai tutkimussuunnitelmiin.


Koordinaattori:
Raija Koskinen, Helsingin yliopisto, raija.koskinen@helsinki.fi

 

Abstraktit:

Sakari Taipale, Jyväskylän yliopisto

Valtionhallinnon verkkopalveluiden käyttö Suomessa

Esitys käsittelee valtionhallinnon verkkopalveluiden käyttöä Suomessa. Viime vuosina useat valtiolliset toimijat (esim. Kela ja Verohallinto) ovat laajentaneet sähköisten palveluidensa tarjontaa. Näin on pyritty parantamaan palvelujen saatavuutta ja laatua, sekä kompensoimaan palveluverkoston karsimisen ja henkilötyövuosien vähentämisen ei-toivottuja vaikutuksia. Esityksessäni tarkastelen sitä, ketkä valtionhallinnon verkkopalveluita käyttävät ja ketkä niistä kenties eniten hyötyisivät. Tutkimus perustuu kyselyaineistoon (N=612), joka on kerätty 15–65-vuotiailta suomalaisilta touko-kesäkuussa 2011. Tulokset osoittavat, että koulutuksella, lapsilla, tulotasolla sekä asuinpaikan koolla on yhteys tutkittujen palveluiden käyttöön. Tuloksista käy myös ilmi, että internetiin käytetty aika on yhteydessä verkkopalvelujen käyttöön eri tavoin miehillä ja naisilla sekä pieni- ja suurituloisilla. Mitä enemmän naiset käyttävät internetiä, sitä todennäköisemmin he käyttävät myös valtion verkkopalveluita. Sen sijaan miesten todennäköisyys käyttää valtionverkkopalveluita ei kasva, vaikka internetiin käytetty aika lisääntyisi. Pienituloisilla verkkopalveluiden käyttö taas kasvaa, kun internetiin käyttö lisääntyy. Suurituloisten kohdalla vastaavaa yhteyttä ei havaittu. Esitykseni lopuksi avaan tulosten relevanssia sosiaalipolitiikan näkökulmasta. Esitys perustuu Telecommunications Policy -lehdessä vuonna 2013 julkaisemaani artikkeliin “The use of e-government services and the Internet: the role of socio-demographic, economic and geographical predictors”, Vol. 37, No. 4/5, s. 413–422.

Irina Lönnqvist, Helsingin yliopisto

Elämmekö kyberriskiyhteiskunnassa? Kyber-ilmiön tarkastelu Ulrich Beckin riskiyhteiskunnan käsitteen kautta.

Tietotekniikka on helpottanut arkipäivää, mutta se on tuonut myös mukanaan vaikeasti hallittavia riskejä. Internet on mahdollistanut sen, että verkossa voi asioida aikaan ja paikkaan katsomatta. 2000-luvulla viestintä ja tietotekniikan osa-alueiden tärkeys on korostunut erityisesti, koska olemme entistä riippuvaisempia Internetistä ja bittien maailmasta. Tätä bittien maailmaa voidaan nimittää myös kybermaailmaksi. Kyberilmiöllä on liittymäpinta suomalaiseen yhteiskuntaan, joten yhteiskuntatieteet mahdollistavat ilmiön tarkastelun lähtökohdaksi ei teknisestä näkökulmasta.

Yhteiskuntatieteissä on keskusteltu tietoyhteiskunnasta, informaatioyhteiskunnasta ja ennen kaikkea aikakaudesta, johon informaatio ja tieto keskeisesti sijoittuvat. Ilmiötä ei ole tarkasteltu riittävästi turvallisuuden näkökulmasta. Kybermaailma mahdollistaa paljon, mutta tuo mukanaan uusia riskejä. Ulrich Beck tarjoaa riskiyhteiskunnan käsitteellä lähestymistavan tekniseen riskiin. Riskiyhteiskunnassa ihminen luo tietoisesti ja tiedostamattaan ympärilleen erilaisia riskejä, joiden hallittavuus on vaikeaa.  

Tutkimusaineisto on kerätty Delfoi-menetelmää hyödyntäen jossa asiantuntijat argumentoivat anonyymisti annettuun aiheeseen. Asiantuntijapaneeli rakentui 13. henkilöstä, jotka edustivat yhteiskuntatieteilijöitä, kyberasiantuntijoita sekä turvallisuusalan asiantuntijoita. Panelistien avulla tarkasteltiin laaja kyberilmiötä yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. Keskeisenä tarkoituksena olo selvittää, miten kyber-ilmiötä voidaan soveltaa Ulrich Beckin riskiyhteiskunnan aikalaisdiagnoosiin.

Tietotekniikka on helpottanut arkipäivää, mutta tuonut mukanaan uusia näkymättömiä riskejä, jotka toteutuessaan voivat olla hyvin kiusallisia. Kyberilmiötä tarkastellessa tulee huomioida sen kahtiajako, jossa toinen osa on kansalaistasonilmiö ja toinen tekninen ilmiö. Kyberilmiö vaikuttaa yhteiskuntaan eri tavalla kuin yksilöön. Tulosten perusteella olemme siirtyneet kyberriskiyhteiskunnan aikakaudelle, jossa ihminen itse on tällä hetkellä suurin riski.

Jussi Simpura & Maijaliisa Junnila, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Tutkimuksen ja tiedon rakenteet muuttuvat - miten käy tiedon käytölle hyvinvointipolitiikassa?

Tiedon käyttö päätöksenteossa on yhtäältä aina vain helpompaa ja monimuotoisempaa, toisaalta samaan aikaan jatkuvasti epämääräisempää ja vaikeampaa. Taustalla on sekä globaaleja ilmiöitä että Suomen kansallista politiikkaa.  Globaalilla tasolla tietotekniikan ja sen sovellutusten muutos hämärtää aikaisemmat selkeät tietotuotteet ja tiedontuottajat osaksi kirjavaa tuotteiden ja tuottajien joukkoa.  Selkeyttä haetaan uudelleen muun muassa EU:n Horisontti 2020 –ohjelmassa, jonka yhtenä tavoitteena on tietoon perustuvan toiminnan vahvistaminen kaikilla suunnilla. Kansallisella tasolla Suomessa on tärkeätä todeta parhaillaan käynnissä olevat tiedon, tutkimuksen ja politiikan suhteita koskevat uudelleenjärjestelyt, tuoreimpana askeleena syyskuussa 2013 tehty valtioneuvoston periaatepäätös valtion tutkimuslaitosuudistuksesta. Pyrkimyksenä on nähdä talouden ja yhteiskunnan uudistaminen myös tietoinstituutioiden uuden asemoinnin ykköstehtävänä. Tieteellinen tutkimus on yksi vipuvarsista tässä työssä, ja se nähdään osana innovaatiojärjestelmää, uudistumiseen tähtäävän yritystoiminnan ja päätöksenteon apurina. Sama rooli on tarjolla muillekin tietolähteille, joiden käyttöä pyritään vapauttamaan ja lisäämään avointa dataa – sen tarjoaman yritys- ja innovaatiotoiminnan potentiaalin saamiseksi käyttöön.

Tarkastelemme muuttuvaa tutkimuksen, tiedon, tietoteknologian ja päätöksenteon maailmaa hyvinvointipolitiikan näkökulmasta.  Hyvinvointipolitiikan ymmärrämme laajasti, niin että se sisältää myös terveyspolitiikan. Minkälaisia odotuksia päätöksentekijöillä on, miten eri tietolähteiden ja tiedontuottajien suhteet muuttuvat ja missä on perinteisten tietoinstituutioiden tulevaisuus?  Murtuvatko asiantuntijatiedon monopolit ja mitä on tarjolla rinnalle?  Näihin etsimme vastauksia.

Raija Koskinen, Helsingin yliopisto

Greetings from Shanghai – ICT-issues discussed in Sino-Nordic Welfare Context

A group of advanced scholars and young researches gather in Shanghai for a week in October 2013 to discuss and analyze welfare issues in large. The event aims to stimulate cross-disciplinary discussions on social policy and welfare state developments and challenges.  The focus is particularly in China (and East Asia) and the Nordic countries.

This presentation is going to reflect on the discussions during the event. The reflections focus on how the issues linked with the development and use of the information technology (ICT) are viewed in the presentations of the event. The material for the reflections is gathered in the form of research notes made during the event. Writing of the notes concentrates in detecting the critical questions and actors of ICT in welfare context.

The event takes place in Shanghai in October 2013. It is organised by the Sino-Nordic Welfare Research Network and the Nordic Centre in Shanghai. The event consists of an PhD Course: Analyzing Welfare Institutions, Policies and Politics in China and the Nordic Countries and a one day workshop: Welfare Research in China and the Nordic Countries: State of the Art. 

 

19. Yhteisötalous, solidaarisuustalous ja commonsit näkökulmina sosiaalipalveluihin

Sosiaalipolitiikan kenttä on murroksessa. Murroksessa on kysymys esimerkiksi siitä, miten ja kenen johdolla erilaiset julkiset palvelut järjestetään, kuka ne omistaa, kenelle ne on tarkoitettu ja kuka niistä hyötyy. Kyseessä ei ole vain järjestely- ja tehokkuuskysymys vaan vahvasti poliittinen, eettinen ja eturistiriitoja koskeva kamppailu.

Aikaisemmat keskustelut sosiaalipalveluiden järjestämisestä ovat olleet painottuneen kaksinapaisia. On puhuttu joko yksityistämisestä tai julkisesta tuotannosta. Nyt kolmanneksi vaihtoehdoksi ovat nousseet erilaiset vertaistuotannon ja yhteisötalouden muodot. Tällöin ei enää puhuta yksityisestä tai julkisesta ja niiden välisistä rajanvedoista vaan yhteisestä ja yhteisresursseista (commons). On esimerkiksi ehdotettu, että palveluita voitaisiin järjestää osuuskuntamuotoisesti joko niin, että palveluiden käyttäjät olisivat myös palvelun omistajia (kulutusosuuskunta) tai että palveluiden varsinaiset tuottajat omistaisivat palvelun (työosuuskunta). On myös ehdotettu, että palveluita voitaisiin järjestää yhteiskunnallisten yritysten toimesta. Tämä tarkoittaisi sitä, että palvelun tuottaisi yritys, jonka tarkoituksena on tuottaa yhteiskunnallista hyvää voiton sijaan. Iso-Britannian Big Society on herättänyt sekä positiivista kiinnostusta että kriittistä keskustelua.

Sosiaalipalvelujen yhteisyydestä ja “yhteistämisestä” puhutaan myös solidaarisuustalouden ja vertaistuotannon näkökulmista. Palveluja voidaan tarkastella esimerkiksi yhteisöllisen omistuksen ja osallistuvien käytäntöjen sekä uusien yhteiskunnallisten suhteiden rakentamisen kannalta. Julkisten palvelujen rakennemuutoksen lisäksi kysymys on ihmisten omatoimisista ratkaisuista arjen helpottamiseksi ja kulutusyhteiskunnan haastamiseksi. Internet tarjoaa yhä uusia mahdollisuuksia vertaisavun järjestämiselle.

Työryhmässä pureudutaan sosiaalipalvelujen tuotannon ja omistuksen kysymyksiin tarkastelemalla yhteis- ja vertaistuotannon eri muotoja sekä käytännöllisistä että teoreettisista näkökulmista. Toivomme työryhmään sekä empiirisiä tapausesimerkkejä uusista kokeiluista ja niitä koskevista keskusteluista että teoreettisia keskustelunavauksia omistuksen, tuotannon ja sosiaalipalveluiden suhteesta. Kutsumme myös ilmiön kriittiseen tarkasteluun

Koordinaattorit:

Lauri Lahikainen, Tampereen yliopisto, lauri.lahikainen@uta.fi

Jukka Peltokoski, Kansan Sivistystyön Liitto KSL ry, jukka.peltokoski@ksl.fi

Sanna Ryynänen, Itä-Suomen yliopisto, sanna.ryynanen@uef.fi

 

Abstraktit:

Mikko Jakonen, University of Jyväskylä

The Precarity of Commons - The Question of Commons and Basic Income in the Age of Precarity

During the last decades the question of commons has returned to the centre of radical debates concerning politics, economy and political economy. In this paper I consider the concept of commons in relation to the concepts of precarity and basic income. It is through these three concepts that it is possible, first of all, open an analysis of the contemporary capitalism, production and work and secondly, to offer new ways of acting and organizing politically in contemporary situation.

Contents

1. Commons as the basis of contemporary capitalism

2. Struggles of over the commons

3. Precarization and the question of commons

4. Basic income and the future of European welfare societies

Jouko Karjalainen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Työ on parasta sosiaaliturvaa?

Työn ja sosiaaliturvan yhteensovitus on ollut kaikkien hallitusten agendalla 1990-luvun puolivälistä lähtien. Paltamon Työtä Kaikille -työllisyyskokeilulle asetettiin sen alkaessa vuonna 2009 yhteensä 14 tavoitetta tai peruskysymystä (Huotari 2008). Tavoitteet ovat kokeilun toteutuksen myötä muuttuneet jonkin verran, mikä on melko tavallista työllistämiskokeiluissa. Arvioin tässä kokeilun alkuperäisten tavoitteiden toteutusta työn ja sosiaaliturvan yhteensovituksen näkökulmasta.

Päätavoite oli luoda täystyöllisyyskokeilu, jossa etsitään työnhakijoiden kanssa yhdessä tie avoimille työmarkkinoille. Avoimille työmarkkinoille pääsyn kohdalla jäätiin ehkä eniten tavoitteista. Työvoimatalon toimintatapoina olivat Työnhakuklubi, hankkeessa toteutettu työnetsintä, työnantajapaketit ja muut työllistymisen tukitoimet. Avoimia työpaikkoja on Paltamon työssäkäyntialueella ja Kainuussa ylipäänsä vähän tarjolla. Toisaalta Paltamon ulkopuolella oleviin työpaikkoihin on ollut vaikeuksia löytää lähtijöitä. Kokeilussa on tehty 404 työsopimusta (336 henkilölle) ja 66 henkilöä (runsas 20 %) on työllistynyt avoimille työmarkkinoille. Vertailukunnassa Sonkajärvellä toteutetussa Etappi-hankkeessa avoimille työmarkkinoille työllistyi noin 23 prosenttia mukana olleista. Työtä kaikille kokeilun perustavoite näyttää olleen epärealistinen.

Kokonaisvaltaisen täystyöllisyysmallin tavoite, jossa työpalkka on parempi kuin sosiaaliturva, on toteutunut. Kuntataloudessa työllisyyskokeilu on tuottanut kustannussäästöjä odotettua vähemmän. Mitattavat hyvinvointivaikutukset tulevat todennäköisesti näkyviin vasta pitkällä aikavälillä. Kokeilun erityisvaikutusta juuri näihin on kuitenkin vaikea erottaa "perustoimista", jotka ovat pääosin samoja miltei kaikissa työllisyyshankkeissa. Työllistettyjen kokemusten mukaan kokeilu on tuottanut heille erilaisia, selkeästi myönteisiä hyvinvointivaikutuksia, vaikka tulokset eivät tältäkään osin ole ristiriidattomia.

Keskeisin uudistus oli kokeilun palkkamalli. Kannustinlisien kanssa se on ollut suurempi kuin työttömyyden aikainen sosiaaliturva. Yhteys työtehtäviin on kuitenkin ollut epämääräinen ja aiheuttanut myös epäoikeudenmukaisuuden kokemusta. Muilta osin kokeilun työkäytännöt ja toimintamallit ovat pitkälti samoja kuin muissa työllisyyshankkeissa. Vuosien 2012–13 aikana luotiin jonkin verran uutta työtä perinteisen työpajatoiminnan lisäksi sekä luotu uusia työpajoja.

Tavoitteena oli tarjota kaikille palkkatyösuhde ja vain niille kuntouttava työtoiminta, jotka eivät kykene olemaan töissä 4h/pv. Tavoite on osin toteutunut. Sen sijaan kuntouttavan työtoiminnan suhteen päätöksenteko oli horjuvaa. Sosiaalisen kuntoutuksen työmuotona asiakkaita ohjattiin kuntouttavaan työtoimintaan kaksi henkilöä. Tekijälle etsitään sopiva työ” ei haastattelujen perusteella toteutunut etenkään kokeilun ensimmäisten toimintavuosien aikana. Työllistämistahti oli alussa liian kiivas, jotta jokaiseen työllistettyyn ja hänen toiveisiinsa olisi voitu paneutua. Työllistetyt olivat töissä pääasiassa Työvoimatalon työpajoissa.

Työnhakuklubin valmennus ja Työvoimatalon toiminta erkanivat toisistaan ja työn yksilöllistä räätälöintiä ei ollut mahdollista toteuttaa. Kahden viimeisen toimintavuoden aikana tässä päästiin paremmin kohti tavoitetta. Hankkeen ongelmia olivat mielekkäiden työtehtävien puute ja riittämättömät työhön opastamisen voimavarat. Useimmat henkilöt olivat työssä hankkeen erilaisissa työpajoissa eivätkä kaikki työt olleet tekijöille mieleisiä. Itsetunnon kohottamisen ja jatkuvan kannustamisen osalta Työvoimatalon ensimmäiset toimintavuodet olivat ristiriitaisia ja työntekijöiden palaute negatiivista. Tilanne korjaantui kokeilun viimeisten vuosien aikana. Karenssien minimointi onnistui varsin hyvin. Niitä on ollut Paltamossa vain muutamia.

Määrällisten tavoitteiden saavuttaminen ja ripeä työllistäminen olivat keskeisiä päämääriä ja tämän vuoksi alkuperäisten tavoitteiden toteuttaminen ja toiminnan sisällöllinen kehittäminen jäivät kokeilun alkuvaiheessa toissijaisiksi

Juha Klemelä, Ekokaarina

Sosiaalinen yrittäjyys kelpoisuuskokeessa

Sosiaaliset yritykset ovat yrityksiä, jotka palkkaavat pitkäaikaistyöttömiä ja vajaakuntoisia. Suomessa sosiaalisten yritysten toiminnasta on säädetty lailla. Eri syistä johtuen sosiaalinen yritystoiminta ei ole muodostunut suosituksi toimintamuodoksi maassamme. Ongelmat heijastavat pohjimmiltaan toiminnan taustalla olevia perusristiriitoja.

Ristiriidat liittyvät ainakin taloudellisen ja sosiaalisen yhteensovittamiseen, välityömarkkinoiden vajavaiseen markkinaluonteeseen, henkilötoimijoiden resursseihin ja toimintamotiiveihin sekä käsitteellisiin hankaluuksiin ja arvostusvajeisiin. Kirjoitelmassa analysoidaan näitä ja muitakin ongelmakohtia käyttäen apuna Talcott Parsonsin traditionaalista, mutta yhä hyödyllistä järjestelmäteoreettista AGIL-mallia. Mallin avulla voidaan selventää sosiaalisen yritystoiminnan sopeutumis-, päämääränasettely- integraatio- ja arvofunktioita niin yhteiskunnan, yrityksen kuin yrittäjän ja työllistetynkin kannalta.

Analyysin perusteella sosiaalisen yritystoiminnan välittömät keskeiset funktiot ja myös monet toiminnan ristiriidat liittyvät sopeutumiseen ja integraatioon. Yrittäjän motivaation tarkastelu nostaa esille myös mallinmuodostuksen: arvopohjan yhteensopimattomuuden ja taloudellisten sopeutumisvaateiden yhdistelmä voi tehdä sosiaalisesta yrittäjyydestä liian ”vaivalloista”. Pidempää aikaperspektiiviä ja yhteiskunnan kehitystä ajatellen huomataan tärkeäksi sosiaalisen yrittäjyyden merkitys osana prosessia, jossa iteroidaan niitä tapoja, joilla markkinaorientoituneeksi taipuneessa yhteiskunnassa voitaisiin nyt ja tulevaisuudessa yhä toimia yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden hengessä.

Hanna Moilanen, Diakonia-ammattikorkeakoulu

Yhteiskunnalliset yritykset maaseudun lähipalvelujen turvaajina

Yhtenä selittävänä tekijänä yhteiskunnallisen yritystoiminnan nousuun on nähty puutteet yksityisen sektorin ja julkisen sektorin palvelujen tarjonnassa. Kun markkinat eivät tyydytä ihmisten palvelun tarvetta (market failure) ja julkinen sektori ei veny apuun toimivalla tavalla (government failure), yhteiskunnallinen yrittäjyys nousee paikkaamaan palveluaukkoja. Tämän on arvioitu koskevan sekä erilaisia palveluja että maantieteellisiä alueita.

Tarkastelen esityksessäni lyhyesti, miten ja millä edellytyksillä yhteiskunnalliset yritykset voivat turvata maaseudun lähipalveluja. Taustakirjallisuuden valossa yhteiskunnalliselle yrittäjyydelle on kaksi perusedellytystä. Ensinnäkin yritystoiminnan täytyy olla kunnossa (yritykseen ja yrittäjyyteen liittyvät tekijät, esim. toimiva liikeidea, yritysosaaminen, kyky yhdistää vahvat arvot kannattavaan liiketoimintaan). Toisaalta tarvitaan markkinat. Tarjonnan lisäksi myös kysyntää täytyy olla riittävästi.

Julkisella sektorilla on merkittävä rooli yhteiskunnallisten markkinoiden luojana. Keinoja yhteiskunnallisten markkinoiden luomiseen ovat esimerkiksi arvositoutuneille yrityksille kohdennetut palvelujen ostot ja ihmisten erilaiset lähtökohdat huomioiva.

Tarkastelen seuraavia kysymyksiä. Miten luodaan yhteiskunnalliset markkinat sinne, missä niitä ei ennestään ole? Entä millaisia vaihtoehtoja jää, kun julkisen sektorin resurssit tai intressit eivät riitä yhteiskunnallisten markkinoiden luomiseen?

Esityksen tavoitteena on jäsentää yhteiskunnallisten ja yhteisöllisten markkinoiden ominaispiirteitä suhteessa markkinoihin. Lisäksi artikkelissa jäsennetään yhteiskunnallisten yritysten roolia suhteessa kolmenlaisiin markkinoihin.

 

20. Yhteiskuntapolitiikka ja maapallon kantokyvyn rajat

Miten voimme turvata hyvinvointia ja samalla pienentää ekologista jalanjälkeämme? Ilmastonmuutoksen eteneminen ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen tulevat muuttamaan maailmanlaajuisia ekosysteemejä oleellisesti, jos ihmiskunta ei pysty vähentämään energian ja luonnonvarojen kulutustaan. Kulutusta tulisi vähentää erityisesti Suomen kaltaisissa rikkaissa maissa, joiden ekologinen jalanjälki on keskimäärin lähes viisi kertaa suurempi kuin köyhimpien maiden. Ympäristöongelmien syyt ja seuraukset jakautuvat eriarvoisesti: pienituloiset ja haavoittuvassa asemassa olevat ihmisryhmät aiheuttavat vähemmän ympäristövaikutuksia kuin suurituloiset, mutta he kuitenkin kärsivät enemmän globaaleista ja paikallisista ympäristöongelmista.

Tulojen ja ympäristövaikutusten yhteys, ympäristöongelmien hyvinvointia heikentävät vaikutukset sekä globaali eriarvoisuus ovat ajankohtaisia yhteiskuntapoliittisia haasteita – myös suomalaisessa hyvinvointivaltiossa. Maapallon kantokyvyn rajoihin sopeutuminen avaakin lukuisia kysymyksiä yhteiskuntapoliittiselle tutkimukselle. Minkälainen sosiaalipolitiikka yhdistää sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden tavoitteita? Mikä on julkisen ja yksityisen sektorin rooli kestävän kehityksen politiikassa? Miten kestävän kehityksen siirtymiä hallitaan? Minkälaisia institutionaalisia ja toisaalta ihmisten elämäntapaan ulottuvia muutoksia tarvitaan? Minkälaista olisi nykyistä kestävämpi hyvinvointi?

Työryhmään toivotaan yhteiskuntapolitiikan tutkimusta, ympäristötutkimusta sekä globaalia näkökulmaa yhdistäviä esityksiä. Tervetulleita ovat alustukset, joissa esitellään empiirisiä tutkimustuloksia, käsitteellisiä pohdintoja tai vasta suunnitteluvaiheessa olevia tutkimusideoita. Abstraktit pyydetään lähettämään osoitteeseen miia.toivo@uta.fi

Koordinaattorit:

Miia Toivo, Tampereen yliopisto, miia.toivo@uta.fi

Tuuli Hirvilammi, Helsingin yliopisto

 

Abstraktit:


Maria Åkerman, Tampereen yliopisto

”Semmosena pienenä palasena siinä muun juttelun joukossa”: Martat osallistuvaa ympäristökansalaisuutta tuottamassa

Globaalit ympäristöongelmat määritetään usein arkipuheessa ja ympäristöpoliittisessa ohjeistuksessa ihmisen luontoa kuormittavien tapojen, tottumuksien ja käyttäytymismallien tuotoksiksi. Käynnissä on lukuisia eri järjestöjen ja viranomaistahojen kampanjoita, joiden tavoitteena on välittää ihmisille tietoa ympäristöongelmista ja niiden mahdollisista ratkaisuista sekä herättää henkilökohtainen vastuun tunne ja halu toimia kestävämmän ympäristön puolesta. Kampanjoiden tavoitteena on tuottaa uudenlaista, kansallisvaltion rinnalla myös laajempaan globaaliin yhteisöön kytkeytyvää kansalaisuutta, jota 1990-luvulta lähtien on ympäristöpoliittisessa kirjallisuudessa kutsuttu joko ympäristö- tai ekologiseksi kansalaisuudeksi. Teorian ytimessä on kansalaisuuskäsitteen laajentaminen yksilön ja kansallisvaltion akselilta yksilön ja ”globaalin yhteisön” väliseksi. Ympäristökansalaisuuden synty edellyttää, että yksilö herkistyy ympäristöhuolelle ja alkaa aktiivisesti edistää ympäristötavoitteitaan sekä kulutusvalinnoissaan että julkisessa toiminnassa. Ympäristökansalaisuus vaatii näin sekä tietoa ympäristöasioista, halua edistää niitä arjen toiminnoissa ja julkisilla areenoilla että erityisiä kansalaistaitoja, joiden avulla vaikuttamista voi toteuttaa. Tarkastelen esityksessäni, millaisten tietokäytäntöjen avulla suomalainen marttajärjestö pyrkii tuottamaan ja tukemaan edellä kuvatun kaltaista ympäristökansalaisuutta. Erityisenä huomion kohteena ovat affektiivisen ympäristön ja kollektiivisen muistin rooli tiedon muuntuessa toiminnaksi. Lisäksi keskustelen siitä, millaisena ympäristökansalaisuuden käsite näyttäytyy marttojen toiminnasta käsin tarkasteltuna.

Petri Palmu, Ammattiliitto Pro ry

Toimihenkilöiden suhde talouskasvuun

Ammattiliitto Pron jäsenkyselyjen (asenne- ja arvotutkimus 2011(N=7100), vuosittaiset työmarkkinatutkimukset 1&2 (N>>10000)) avulla tarkastellaan talouskasvuongelmatiikkaa yksityisen sektorin toimihenkilöiden näkökulmasta. Työssä kuvaillaan toimihenkilöiden suhtautumista talousjärjestelmään, ekologisiin uhkatekijöihin, työnteon motiiveja ja arvopohjaa, työn ja vapaa-ajan arvostusta, kulutusihanteita ja toteutunutta työelämäkäyttäytymistä.

Selittävämmässä osuudessa analysoidaan mm. sitä, mitkä tekijät ovat yhteydessä siihen, että oltaisiin valmiita luopumaan materiaalisesta hyvinvoinnista ekologisin perustein. Vaikuttaako pelko työllistymisestä tai työpaikkojen valumisesta ulkomaille siihen, että talouskasvua kannatetaan, vaikka se koetaan ekologisesti ongelmalliseksi? Mielenkiintoisia kysymyksiä on inhimillinen ja muu energiatehottomuus mm. huonosti toimivien työelämän järjestelmien ja johtamiskulttuurin takia.

Analyyseissa käytetään erilaisia tilastollisia menetelmiä. Aineisto sisältää laajan joukon mittauksia jäsenkunnan arvoista ja asenteista työn ja muun elämän kysymyksistä sekä työelämän toteutuneista olosuhteista. Työ on jatkoa vuoden 2012 sosiaalipoliittisen yhdistyksen seminaariesitykselle: http://sosiaalipoliittinenyhdistys.fi/wp-content/uploads/2012/03/Palmu_nettiin.pdf

Anna Heikkinen, Jere Nieminen, Ari Jokinen, Johanna Kujala & Hannele Mäkelä, Tampereen yliopisto

Companies acting for urban ecological sustainability: Institutional change through business–stakeholder–nature interaction (COMPSUS)

Cities are centers of diversity, creativity, and innovation. This is why they are becoming increasingly important places for cultural and environmental transformation and change that is needed for sustainable development. Challenges arise from global problems of urbanization, climate change, and degradation of biological diversity. Collaboration between different parties is needed to tackle these problems locally. In this interaction, private companies and other business organizations along with their stakeholders have a central role.

The purpose of the research is to study how the policy goal of ecological sustainability is adopted by companies and translated into ecological innovations. The focus is on collaboration of companies and their stakeholders acting for sustainable development in the context of urban change. We study the logics of action and interaction in business–stakeholder–nature relations and the way they produce ecological innovations in two empirical cases: brownfields and green roofs. By taking companies and stakeholder collaboration as a starting point, our research project will bring a clear contribution to studies on urban ecological sustainability.

The aim of this presentation is to present this intended research project and to discuss the theoretical framework and the possible cases. The project will commence in 2014.  

Satu Ranta-Tyrkkö, Tampereen yliopisto

Paikallista ja globaalia: Kaivostoiminnan vaikutukset ja sosiaalityö

Alustukseni käsittelee kaivostoiminnan ekologisten, sosiaalisten ja taloudellisten vaikutusten seurauksia kaivosten vaikutuspiirissä elävien paikallisten, erityisesti pienituloisten, haavoittuvissa asemissa olevien, tai vähemmistöryhmiin kuten alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten elämään. Kaivostoiminta on toistaiseksi aina jossain määrin saastuttavaa, ja tarkoittaa usein laajamittaista ja toisinaan peruuttamatonta maan muokkausta. Tarkasteluni paikantuu yhtäältä Pohjois-Suomeen ja toisaalta Itä-Intiassa sijaitsevaan Odishan osavaltioon. Sekä Suomi että Odisha ovat tällä hetkellä merkittäviä kaivostoiminnan paikkoja. Molemmissa kaivostoiminta keskittyy kansallisesti verraten perifeerisinä pidetyille alueille, sekä kytkeytyy pitkään jatkumoon luonnonvaroja ja niiden käyttöä koskevia kiistoja. Esimerkiksi Odishassa kaivostoiminnan sekä sen energiantarpeen turvaamiseksi on toteutettu laajamittaisia paikallisväestön pakkosiirtoja.

Vaikka luonnonvarat (erilaiset ekosysteemipalvelut) ovat tärkeitä etenkin köyhille maaseudulla eläville ihmisille ja alkuperäiskansoille sekä Pohjoisessa että Etelässä, poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa niiden merkitys paikallisyhteisölle usein aliarvioidaan. Lisäksi erityisesti heikoimmissa asemissa olevien ihmisten ääni jää usein kuulematta erilaisten ympäristöä muuttavien hankkeiden vaikutusten arviointiprosesseissa. Lähtökohtani on, että ympäristökonflikteihin kytkeytyvät sosiaalisen, sukupolvien välisen ja ympäristöoikeudenmukaisuuden (environmental justice) kysymykset ovat, tai niiden tulisi olla, sosiaalityön kysymyksiä. Alustuksessani esittelen toistaiseksi ilman rahoitusta olevaa ja siksi pitkälti tutkimussuunnitelma-asteella olevaa tutkimushankettani aiheesta.

Tuuli Hirvilammi, Helsingin yliopisto & Tuula Helne, Kelan tutkimusosasto

Paradigman muutos: kohti integroitua ekososiaalista politiikkaa

Elämme aikaa, jota on alettu kutsua antroposeeniksi. Nimi viittaa siihen, että ihmisen toiminta vaikuttaa ennennäkemättömällä voimalla globaaleihin ekosysteemeihin. Tämä näkyy muun muassa ilmastonmuutoksen kiihtymisenä, luonnon monimuotoisuuden hupenemisena ja valtamerten happamoitumisena. Yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa tutkitaan ekologisen kriisin syitä ja seurauksia, mutta toistaiseksi yhteiskunnallista päätöksentekoa ohjaavien ajattelutapojen merkitys on jäänyt tutkimuksissa yllättävän vähälle huomiolle. Esityksessämme väitämme, että ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää politiikkaa ei saavuteta ainoastaan politiikkatason keinoilla, vaan kestävä yhteiskuntapolitiikka edellyttää myös politiikkaa ohjaavan paradigman muutosta. On syytä havaita, että antroposeeni on syntynyt antroposentrisestä maailmankuvasta.

Esittelemme ”ihmisen erivapauteen” pohjautuvan paradigman ajattelutapoja ja sen vastakohdaksi muotoilemamme relationaalisen paradigman keskeisiä periaatteita. Väitämme, että yleisen tason ajattelutapoja kuvaava paradigma voisi muodostaa pohjan nykyistä integroidummalle yhteiskuntapolitiikalle ja kestävämmille käytännöille. Sovellamme relationaalista paradigmaa sosiaalipolitiikkaan, jossa on ihmisten erivapauteen perustuvan paradigman ohjaamana tavoiteltu ensisijaisesti kulutuskeskeistä ja kapeasti ymmärrettyä hyvinvointia – ekosysteemien kustannuksella. Esitämme, että sosiaalipolitiikassa tulisi tämän sijaan tavoitella uuden paradigman mukaista relationaalista ja moniulotteista hyvinvointia. Kuvaamme esityksessämme relationaalista hyvinvointikäsitystä soveltamalla Erik Allardtin tunnetuksi tekemiä hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Lopuksi tarkastelemme, miten hahmottelemamme HDLB-malli voisi toimia hyvinvointivaltioissa ekososiaalisten politiikkakäytäntöjen perustana.

 
Ylläpito: soc.info@uta.fi
Muutettu: 14.10.2013 22.19 Muokkaa

Tampereen yliopisto

Tampereen yliopisto
03 355 111
kirjaamo@uta.fi


KARVI-auditoitu HR Excellence in Research

YLIOPISTO
Tutkimus
Opiskelijaksi
Ajankohtaista
Yhteistyö ja palvelut
Yliopisto

AJANKOHTAISTA
Aikalainen
Avoimet työpaikat
Rehtoriblogi
Tampere3

PALVELUT
Aktuaarinkanslia
Avoin yliopisto
Hallinto
Kansainvälisen koulutuksen keskus
Kielikeskus
Kielipalvelut
Kirjaamo
Kirjasto
Liikuntapalvelut
Viestintä
Tietohallinto
Tutkimuspalvelut
Täydennyskoulutus
Tietoarkisto
» lisää palveluita

OPISKELU
Opetusohjelma
Opinto-oppaat
Opiskelijan työpöytä

SÄHKÖISET PALVELUT
Andor-hakupalvelu
Uusi lainasi
Intra
Moodle (learning2)
NettiOpsu / NettiRekka
NettiKatti
Sähköinen tenttipalvelu
TamPub
Office 365 webmail
Utaposti webmail
Wentti