Meidän pikku sankari, Otso-nallukka sairastui yllättäen viikkoa ennen Juhannusta. Ahmatille ei maistunut ruoka kunnolla ja sitten alkoi jo lämpökin nousemaan - joten ei kun etsimään päivystävää eläinlääkäriä (viikonloppu, kuinkas muuten). Koira kävi koko ajan väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi, mutta lopulta erinäisten vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen saatiin Vantaalla Eläinsairaala Aistissa tehtyjen perusteellisten tutkimusten (mm. magneettikuvaus, varjoaineet, selkäydinnestenäyte jne.) ja hyvän asiantuntevan hoidon jälkeen diagnoosiksi keskushermoston tulehdus (bakteeri)... paranemisennuste 5-10%... aiheuttanut mm. toispuoleisen kasvohalvauksen.

Tuossa vaiheessa olo oli epätoivoinen ja epätodellinen. Meidän rakas Otso, kilteistä kiltein karhunpentu. Paljon muuta ei voinut kuin toivoa, toivoa ja toivoa - ja peräänantamattomasti uskoa, että Otso kuuluu tuohon niin olemattomalta tuntuvaan prosenttiosuuteen ja paranee. Ja mikä sisukas poika nallen kuoren alta paljastuikaan. Tutkimuksia varten tehdyn nukutuksen jälkeen ei annettu herätettä (nukutushan laskee ruumiinlämpöä ja Otsolla kuume oli jo 40,4, joten oli tärkeää saada sitä alaspäin), eikä koira kuulemma varmasti heräisi ennen Tamperetta - mutta niin vain se oli pystyssä ensimmäistä kertaa jo Keimolan Portin kohdalla. Illalla kymmenen jälkeen kotiin päästyä annettiin määrätyt lääkkeet (mm. kolmoisantibioottihoito) ja yöllä kahden aikaan, kun kuume ensimmäistä kertaa lähti selvästi laskemaan ja koira havahtui, sen ensimmäinen ajatus oli... mikäs muukaan kuin ruoka. Jaloilleen se ei jaksanut nousta, mutta varalle otetut ruoat haistoi kaukaa - toivonkipinä nousi. Mihin suuntaan koiran vointi lähtee sanottiin nähtävän parissa päivässä, joten kun kuume seuraavat päivät pysyi alhaalla, koira jaloillaan ja pystyi syömään ja juomaan, niin... varovainen onnentunne valtasi mielet. Viimeistään siinä vaiheessa, kun se toisena päivänä vanhaan tuttuun tapaan kantoi lelua kotiintulijoille.

Takapakkia, paranemiskriisejä ja monenmoisia oireita neurologisine häiriöineen (tasapaino-ongelmat) on matkan varrelle tuon jälkeen mahtunut, mutta näyttäisi, että niistä on päästy yli ja kokonaisuudessaan suunta on ollut koko ajan parempaan. Tällä hetkellä, kuten kuvista näkyy, Otso on jo vauhdissa, vaikkei ihan normaalikunnossa vielä olekaan (vahvat antibioottikuuritkin vielä jatkuvat jne.).

Taudin aiheuttajaa ei ole saatu selville ja lisätutkimuksia edelleen tehdään ja niiden tuloksia odotellaan. Ulkomailla Otso ei ole ollut, rokotukset ovat kunnossa jne., joten yhdeksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi jää esimerkiksi punkki. Mahdollisuuksia on ja syy saattaa jäädä ainiaaksi arvailujen varaan.

Pääasia kuitenkin on, että Otso voi nyt hyvin. Maailman sisukkain nalle.

Kiitokset ell Merja Mäkinen, Eläinlääkäriasema Veter ja Eläinsairaala Aisti - sekä kaikki hengessä mukava eläneet, tukeneet ja Otsoa tsempittäneet.

Kehuja ja ihailua Otson luonne on saanut osakseen eläinlääkäreiltä ja hoitohenkilökunnalta poikkeuksetta paikassa kuin paikassa. Niin luottavainen, reipas ja ystävällinen poika, joka on helppo luottaa muidenkin hoiviin.

Itse on tullut valvottua, mietittyä ja huolehdittua reilut pari viikkoa, eikä koiraa vieläkään uskalla juuri silmistään päästää (mun (lopullinen ;p) sekoamiseni tässä olisikin ollut varsin lähellä, jos toisin olisi käynyt). Onpahan kuitenkin taas vahvasti mielessä, mikä noiden kanssa oikeasti on tärkeää. Koko porukka jäi pitkälle treenitauolle, kisoista puhumattakaan ja miltei koko kesän suunnitelmat menivät uusiksi ja muuta maallista (kuten pari tonnia kevyempi lompakko), mutta mitä siitä. Kaikissa asioissa on hyvät puolensa: normaalit murheet, niin pienet kuin vähän isommatkin, tuntuvat niin merkityksettömiltä - ja kuten esimerkiksi Liinamaan Auli tuossa totesi, briardi on taistelija. Meillä ollaan vaan helpottuneita ja onnellisia, että Otso on kunnossa - ja toivotaan että niin jatkuu, niin Otson kuin muun porukankin osalta. Elämänlanka on hauras, muistetaan kaikki nauttia briardeistamme ihan just nyt.

Kuvia viime päiviltä
4.7.2005