— Mestari, me tulemme pyytämään teiltä vastausta kysymykseen, miksi niin kummallinen eläin kuin ihminen on luotu.
- tri Pangloss (Voltaire [1759], s.154)
Sopeutuminen tietoprosessina
Ajatus 55/1988, ss.95-148.
Sisällys
1. Kysymys ihmisen ja maailman välisestä tietosuhteesta
2. Laajennettu tietokäsitys evolutionaariselle epistemologialle
2.1. Biologinen ja kulttuurinen evolutionaarinen epistemologia
2.3. 'Teoreettiset' valintaprosessit
2.4. Tieto menestyksellisen toiminnan edellytyksenä
2.6. Aika ja tiedon varastoitumisen tasot
3. Sopeutuminen ja sopeuttaminen — tieto ja toiminta
3.1. Adaptationistinen ohjelma
3.2. Sopeutumisen vaihtoehdot ja rajoitteet
3.3. Organismi-ympäristö -dialektiikka
3.4. Konstruktio vai sopeutuminen — vai molemmat?
4. Evolutionaarinen epistemologia tietoteorian ontologiana
1. Kysymys ihmisen ja maailman välisestä tietosuhteesta
Throughout the entire development of epistemology, one central fact or phenomenon has been the starting point for discussion. (...) It is the simple fact that the world of nature is intelligible to human beings at all—or, to speak more exactly, the fact that we humans find the world of nature intelligible to the notable extent we do.
- Stephen Toulmin (1981, s.20)
Nykyisen informaatioyhteiskunnan alati paisuva tietoverkosto saattaa aika ajoin ihmisen mielen epätoivon partaalle välittämällä ihmisen vastaanotto- ja valikoimiskyvyn ylittävän määrän informaatiota. Käytännössä ihmiset pystyvät kuitenkin hallitsemaan omat pienet maailmansa — useimmilla on kyky selviytyä tavallisista arjen ongelmista. Tavalla tai toisella ihmiset näyttävät ymmärtävän omat maailmansa, joskin niiden rajat ovat ehkä nähtävissä selvemmin kuin ennen. Voidaan siis kysyä miksi ihminen ymmärtää maailmaa ja miten ihminen kykenee tietämään.
Ainakin tavallisessa common sense -maailmankuvassa on itse asia —että ihminen todella ymmärtää maailmaa— epäilysten ulkopuolella. Me tiedämme, että ihmiset todella tietävät (ainakin jotain) eivätkä pelkästään kuvittele tietävänsä, sillä ihmiset hallitsevat maailmaansa ja kykenevät paljossa toimimaan halujensa mukaan. Luottamus teknologiaan ja sen luomaan valtaan yli näkyvän maailman on yhä kiinteä osa länsimaista common senseä. Tämä luottamus ei ole täysin kattetonta, vaikka sinisilmäisin tekno-optimismi onkin jo saanut kolhuja. Samalla kun tieto on antanut vallan muuttaa maailmaa, on tämä ihmisen valta maailman yli tuonut mukanaan myös uhan: yhdellä napin painalluksella voidaan halkaista vuoria tai hävittää neliökilometreittäin metsiä. Ihminen kykenee tuhoamaan maailmansa ja itsensä sen mukana. Mikä siis tekee meidät toisaalta niin viisaiksi ja toisaalta niin vaarallisiksi — eikä vain vaarallisiksi maailmalle vaan myös itsellemme?
Kysymys siitä mihin inhimillinen ymmärrys, kyky tietää ja tieto taitaa perustuu, on ollut osa länsimaista filosofiaa aina antiikin alkuhämärästä alkaen — kauan ennen kuin tietoteoriasta tai epistemologiasta alettiin puhua erillisenä filosofisena oppialana. Kaksi keskeisintä tietoteoreettista kysymystä ovat olleet kysymykset tiedon pätevyydestä ja (sekä uuden että jo olemassaolevan) tiedon alkuperästä. Uudella ajalla kysymys tiedon alkuperästä keskittyi aistihavainnon ongelman ympärille: kuinka yksittäisten aistihavaintojen kautta saadaan tietoa ja ovatko aistihavainnot viime kädessä ainoa tiedon lähde. Näiden taustalla kuitenkin lymyilee kysymys siitä, miksi ihmisen aistihavainnot —ja ihmisen tapa käsitellä niitä— näyttävät ylipäänsä sopivan maailmaan tai toimivan maailmassa. Stephen Toulminin pelkistetyn näkemyksen mukaan Sokrateesta ja Platonista (tai oikeastaan jo Pythagoraasta) alkava 'epistemologian' historia jakaantuu kolmeen aikakauteen. Erottelevina tekijöinä ovat aikakausia leimaavat tyyppivastaukset kysymykseen, joka koskee juuri ihmisen tiedon (tai tietoisuuden) ja maailman välistä ilmeistä yhteensopivuutta. Antiikin ja keskiajan käsittäneessä ensimmäisessä vaiheessa avaintermit 'inhimillisen ymmärryksen ymmärtämisessä' olivat järjestys (order) ja kosmos. Yhden rationaaliteetin (logos) katsottiin heijastuvan maailman (kosmos) kaikissa osajärjestelmissä, niin ihmisessä ja valtiossa (polis) kuin luonnossakin. Descartesista Darwiniin kestäneessä toisessa vaiheessa järjestys ja kosmos hajosivat 'kartesiolaiseen'[2] dualismiin: inhimillinen tietoisuus ja fyysinen maailma saivat kumpikin omat toisistaan erillään olevat substanssit. Niinpä tämän body-mind -ongelman synnyttyä nousivat harmonia ja suunnittelu (design) avainkäsitteiksi. Harmonia kahden eri maailmanjärjestyksen —rationaalisen ja kausaalisen, henkisten operaatioiden ja fyysisten ilmiöiden— välillä sai selityksen 'suuren suunnittelijan', Jumalan luomana. (Toulmin [1981], ss.21-22)
1800-luvulla kehitys- tai evoluutioajattelu muodostui yleiseksi viitekehykseksi ja staattinen maailmankuva alkoi menettää aikaisempaa asemansa itsestäänselvyytenä. Samalla 'tieteellinen' kausaaliajattelu alkoi vallata myös henkistä substanssia, joka aiemmin oli jätetty kirkon auktoriteetin varaan. Evoluutioajattelu merkitsikin 'naturalistista käännettä' elämän ja ihmisen alkuperää koskevassa ajatelussa — puolittaista paluuta yhden maailmanjärjestyksen metafysiikkaan. (Toulmin [1981], s.23) Tämän käänteen sankariksi ja roistoksi korotettiin Charles Darwin, jonka naturalistinen ajatus luonnonvalinnan aiheuttamista sopeutumista uppoutui tiukasti maallistuvien länsimaiden common senseen.[3] Tämä naturalistinen ja evolutiivinen käänne on koskettanut myös inhimillisen tiedon perusteita koskevaa filosofista antropologiaa. Niinpä Toulminin mukaan nykyään vallitsevassa kolmannen vaiheen epistemologiassa avaintermeiksi ovat nousseet evoluutio ja sopeutuminen (adaptation). Toulminin mukaan oleelliseksi kysymykseksi nouseekin kysymys sopeutuneisuuden luonteesta:
In some way or other, for some reason or other, human beings and their mental equipment are evidently "adapted to" that world, and the question accordingly arises: What is the deeper significance of this adaptation, and what is its fundamental source? (Toulmin [1981], s.20)
Luonnonhistoriallisen näkökulman vaikutus tietoteoriaan on kuitenkin jäänyt yleisesti ottaen pinnalliseksi. Kysymys ihmisen (tietoisuuden) ja maailman välisestä perustavasta yhteydestä kuitataan nykyään turhan helposti evolutiivisella standardiselityksellä — se on luonnonvalinnan tuottama funktionaalinen sopeutuma ja siinä kaikki. Tarkoitukseni ei oikeastaan ole kritisoida tätä evolutionaarista standardiselitystä vaan paremminkin tarkentaa sitä, sillä se on jäänyt paljolti joko spekulatiiviseksi narratiiviksi ilman sen tarkempaa analysointia tai irralliseksi, vaille vaikutuksia traditionaalisen tietoteorian ja metafysiikan käsitteistöön. Tutkittaessa inhimillistä 'kykyä tietää' onkin otettava kantaa myös kolmanteen tietoteoreettisesti keskeiseen kysymykseen, kysymykseen tiedon luonnosta — mitä tieto on.
Traditionaalisessa epistemologiassa tieto on käsitetty hyvin perustelluksi todeksi uskomukseksi tai —erityisesti kuluvalla vuosisadalla— uskomuksen sijaan propositioksi. Kuten Ilkka Niiniluoto toteaa, tämä on hyvin vahva käsitys — ideaali mitä kohti pyrkiä. (Niiniluoto [1989], s.49) Itse asiassa tämä usein klassiseksikin kutsuttu tietokäsitys voidaan katsoa ideaaliseksi ainakin neljässä mielessä:
1. Meillä ei voi olla reaalista tietoa reaalimaailmasta, sillä minkään synteettisen lauseen totuusperustelu ei ole kumoamaton. Tätä johtopäätöstä kuvaa hyvin Karl Popperin slogan: "Me emme tiedä: voimme vain arvata."[4] (Popper [1959], s.278) Erilaiset totuudenläheisyyden tai -kaltaisuuden käsitteet (verisimilitude, truthlikeness; mm. Popper [1972], ss.44-60 sekä Niiniluoto [1987] ja Kieseppä [1997]) on helppo nähdä yrityksinä kompensoida tätä klassisen määritelmän perustavaa epäkonkreettisuutta.
2. Vaikka meidän väitettäisiinkin todella tietävän joitakin kumoutumattomia totuuksia, niin tällaiset absoluuttisen varmat totuudet ovat totuuksia ideaalisista objekteista, formaalisten järjestelmien termien tai kielellisten merkitysten välisistä suhteista.
3. Hyvin tyypillinen käytäntö on käsittää tietävä subjekti ruumiista idealisoiduksi tietoisuudeksi, jolloin ruumista ei käytännössä oteta huomioon tiedon subjektina, vaan sille jää lähinnä tiedon kohteen (objektin) osa. Joskus, etenkin puhuttaessa propositionaalisesta tiedosta, idealisoidaan jopa koko tietävä subjekti pois, jolloin tieto näyttäytyy ihmisestä tai tietäjästä riippumattomina autonomisina olioina — tietona ilman tietävää subjektia (vrt. esim. Popper [1972]: Epistemology without Knowing Subject).
4. Tieto on 'oliona' olemassa ennen kaikkea uskomuksina tai propositioina, ts. ei-materiaalisina merkityksinä, jolloin tieto vaatii olemassaolemiseensa henkisen, ideaalisen tai muun ei-materiaalisen substanssin ontologista kategoriaa.
Nämä klassiseen tietokäsitykseen kuuluvat ideaalisuudet (ja idealistisuudet) ovat nostaneet argumentit skeptisismiä vastaan (ja sen puolesta) yhdeksi traditionaalisen tietoteorian keskeiseksi sisällöksi. Tämän tutkimuksen lähtökohta on kuitenkin toinen: tietoa ei käsitellä (kuten klassisessa tietokäsityksessä) ideaalisena merkitysoliona, jonka tietoluonteesta voidaan kiistellä ja jota voidaan tavoitella, vaan todellisena ilmiönä. Skeptikon kysymys, mikä uskomus on varmasti tietoa (onko tämä ja tämä varmasti tietoa) tai onko meillä todellista tietoa lainkaan, on täysin irrelevantti tai mieletön, jos sen sijaan kysymme millaista on meidän reaalinen tietomme ja miten me tiedämme sen mitä todella tiedämme. Voidaksemme paremmin ymmärtää 'miten ja miksi ihminen tietää' onkin tutkimuskohteeksi asetettava inhimillinen tieto ja kyky tietää todellisina, reaalisina ilmiöinä — reaalisen ihmisen reaalinen tieto reaalimaailmasta ja vielä reaalimaailmassa olemassa olevana (vrt. kohtiin 3, 1, 2 ja 4 yllä). Tällöin klassinen tietokäsitys ja sen kriteerit ovat todellakin aivan liian vahvoja ja ideaalisia, sillä suuri osa siitä tiedosta, jonka varassa me jokapäiväisessä elämässämme toimimme ja menestymme —ja joka on meille välttämätöntä— ei täytä näitä kriteerejä (ainakaan tiukassa mielessä).[5] Kaikki neljä klassisen tietokäsityksen ideaalisuutta on realisoitava. Tarvitaan 'realistisempi' vastaus kysymykseen, mitä tieto on.
Tietokäsitystä on siis vähintäänkin laajennettava, sillä klassinen tietokäsitys rajoittuu ainoastaan (kielellisesti) ilmaistavissa olevaan tietoon. Lähtökohdan tälle tietokäsitteen laajennukselle antaa yksi sellainen 'tieteellisen metafysiikan' traditio, jossa sekä kysymys että vastaus 'inhimillisen ymmärryksen ongelmaan' on ainakin yritetty ottaa vakavasti: nk. evolutionaarinen epistemologia (EE).
2. Laajennettu tietokäsitys evolutionaariselle epistemologialle
Lyhyesti sanoen: väitettäköön mitä tahansa, minä en löydä niistä aitoa luonnon jäljittelyä. Minua näet miellyttää maalaus vain silloin, kun luulen näkeväni siinä itse luonnon.
- Pococurante (Voltaire [1759], s.126)
2.1. Biologinen ja kulttuurinen evolutionaarinen epistemologia
Evolutionaarisen epistemologian (EE) nimikkeen alla kulkee varsin heterogeeninen kokoelma erilaisia teorioita, käsityksiä ja oppeja — ajatukseen tiedon evoluutiosta liittyy leegio keskenään yhteensopimattomia teorioita, käsityksiä, mielleyhtymiä ja ennakkoluuloja.[6] Suurimman osan modernista evolutionaarisesta epistemologiasta voidaan kuitenkin katsoa kuuluvan naturalistiseen epistemologiaan. Peter Skagestad kiteyttää epistemologisen naturalismin perusidean näkemykseen, missä "meidän tietomme maailmasta on itsekin tosiasia maailmassa ja siksi tietoteoria voidaan lukea osaksi empiiristä tiedettä."[7] (Skagestad [1981], s.77) Äärimmäisessä muodossaan tämä johtaa pyrkimykseen puhdistaa filosofia epistemologiasta —epistemologian kuolemaa— mutta tässä naturalismilla viitataan deskriptiiviseen epistemologiaan (vrt. Campbell [1988]) — ei siihen, että tietoteorian normatiiviset kysymykset tai ratkaisut voitaisiin (tai 'pitäisi') palauttaa osaksi empiiristä tiedettä. Mutta toki tietoteorian normatiivisiinkin ratkaisuihin vaikuttaa se mistä puhutaan kun puhutaan tiedosta. EE:n naturalistinen vire näkyy Donald T. Campbellin antamassa 'EE:n minimimääritelmässä', vaikka se onkin muotoilultaan selvästi maltillisempi:
EE lähtee siis post-darwinilaiselle kulttuurillemme ominaisesta evolutiivisesta selityksestä Toulminin kantilaiseen kysymykseen, joka koskee ihmisen ja maailman välisen tietosuhteen ontologista perustaa. Campbellia, jolta myös nimitys 'evolutionaarinen epistemologia' on peräisin, voidaan pitää Konrad Lorenzin ohella modernin EE:n perustajana. Vaikka Campbellin vaikutus itse EE:hen lienee jonkin verran Lorenzia suurempi, niin Lorenz esitti samantyyppisiä ajatuksia jo 15 vuotta Campbellia aiemmin. Aina 60-luvun lopulle asti Lorenzin epistemologiset ajatukset kuitenkin jäivät vaille merkittävää huomiota.
Lorenzin ensimmäinen (ja nykyään ehkä luetuin) tietoteoreettinen artikkeli käsitteli Immanuel Kantin käsitystä a priorista modernin evoluutioteorian näkökulmasta (Lorenz [1941]). Lorenzin mukaan Kantin originaaleimpia saavutuksia on ajatus siitä, että "inhimillistä havaintoa ja ajatusta hallitsee tietty jokaista yksilöllistä kokemusta edeltävä funktionaalinen rakenne"[9] (Lorenz [1941], s.100/188). Vastoin Lockea, Humea ja koko empirististä traditiota Kant ja Lorenz ovat yhtä mieltä siitä, että esim. kausaliteettikäsitys ja euklidinen geometria eivät ole abstraktioita yksilön aistikokemuksista vaan kokemusta edeltäviä synteettisiä a priori muotoja, jotka kuvaavat ihmisen tapaa suuntautua ulkomaailmaan. Kantista poiketen Lorenz kuitenkin pitää näiden kokemusta edeltävien a priori muotojen alkuperää reaalisena, ne ovat syntyneet lajin evolutiivisessa vuorovaikutuksessa reaalisen ulkomaailman kanssa. Tämän vuoksi a priori tiedon apriorisuudesta ei myöskään voi johtaa sen absoluuttista pätevyyttä.[10] Evolutionaarisesta näkökulmasta katsottuna ihmisen luonto, johon niin 'aisti-intuition muotojen' kuin 'ymmärryksen kategorioidenkin' voidaan kai ajatella kuuluvan, ei ole ikuisesti ollut samanlainen (eikä missään mielessä täydellinen) — ihmisen luonto on kehittynyt ihmisapinan luonnosta.[11]
Lorenzin EE on ensimmäisiä esimerkejä suuntauksesta, jota Michael Bradie [1986] on kutsunut nimellä "the evolution of cognitive mechanisms program" (EEM). Siinä tutkitaan evolutiivisesta näkökulmasta niitä ihmisen (ja eläinten!) fysiologisia ja behavioraalisia piirteitä, jotka mahdollistavat kokemuksen ja tiedon maailmasta. EEM-ohjelma lähestyykin kognitiotiedettä, kun pääpaino on keskushermoston ja aistielimien —ts. orgaanisten tiedonkäsittelylaitteistojen— biologisessa tai geneettisessä evoluutiossa.[12] Campbellin 'minimimääritelmässä' mainitaan kuitenkin myös sosiaalinen evoluutio. Sosiaaliseen tai kulttuuriseen evoluutioon keskittyvää EE:n suuntausta Bradie kutsuu nimellä "the evolution of theories program" (EET), jonka edustajiksi voidaan lukea niinkin erilaiset filosofit kuin Toulmin ja Popper. Vaikka suurin osa EET:stä on keskittynyt lähinnä tieteen kehityksen tai (tieteellisen) tiedon kasvun teoriaan, on sen piirissä pyritty kuvaamaan ja selittämään myös ei-tieteellisten ideoiden ja yleisemminkin kulttuurin evoluutiota biologiasta peräisin olevien mallien ja metaforien avulla. (Bradie [1986], s.403) Molemmissa suuntauksissa sosiaalisen ja biologisen tason välinen ontologinen suhde käsitetään tavallisimmin 'emergentiksi', 'supervenientiksi' tms, mutta EEM-ohjelmaan näyttäisi implisiittisesti sisältyvän lievä tendenssi ainakin joidenkin sosiaalisten ilmiöiden biologiseen reduktioon. EET-ohjelmassa on kuitenkin kyse ennen kaikkea analogiasta: kulttuuristen muotojen ja geenien evoluutioissa toimivat 'mekanismit' ovat materiaalisesti erilaisia ja toiminnassaan toisistaan pitkälti riippumattomia — niitä vain 'hallitsee' sama 'logiikka' (ks. luku 2.2). Yleensäkään EE:hen ei voi liittää sellaista reduktionismia, missä geneettisen evoluution ajateltaisiin jotenkin hallitsevan kulttuurista evoluutiota.
Metafyysiseltä ja epistemologiselta kannalta mielenkiintoisimmiksi katson kuitenkin sellaiset biologisen evoluution huomioon ottavat yritykset tarkastella sosiaalista evoluutiota, missä ei tyydytä pelkkään (ja tarkemmin katsottuna usein yllättävänkin heikkoon) analogiaan biologisen ja sosiaalisen evoluution välillä eikä toisalta langeta perusteettomaan reduktionismiinkaan. Tällainen EEM- ja EET-ohjelmat yhdistävä näkökulma löytyy ainakin Campbellilta ja Henry Plotkinilta ja juuri tällaiseen näkökulmaan liittyy (ainakin implisiittisesti) tietokäsitteen laajentaminen. Campbell onkin antanut EE:lleen tarkemman luonnehdinnan kuin aikaisemmin mainitun 'minimimääritelmän' (s.*):
Campbellin EE:ssä tiedon ja maailman välinen yhteensopivuus selitetään siis valintaprosessilla — maailma valitsee tiedon.[13] Kuten myöhemmin luvuissa 3.3 ja 3.4 käy eksplisiittisemmin ilmi, tämä on vain asian toinen puoli — myös tieto voi 'valita' maailman! Evolutionaarisissa epistemologioissa tiedon ja maailman välistä suhdetta on kuitenkin voittopuolisesti tarkasteltu lähinnä tiedon tai sen subjektin sopeutumisena maailmaan. Campbell ja erityisesti Plotkin näyttävät myös kääntävän tämän näkökulman niin, että heille kaikki biologiset sopeutumisprosessit ovat samalla tietoprosesseja. Tätä väitettä ei voi ymmärtää ilman tietokäsityksen laajentamista. Miten 'tieto', 'valinta', 'reaalimaailma' ja muut esille nousevat metafyysisesti ladatut termit ja käsitteet on syytä eksplisiittisesti käsittää, riippuukin paljolti muotoiltavan EE:n tavoitteista ja motiiveista.
Bradien jako EEM- ja EET-ohjelmiin on kuitenkin sikäli perusteltu, että valtaosa EE:stä on pyrkinyt —tai ainakin sen on tulkittu pyrkineen— korostetusti joko biologiseen teoriaan (EEM) tai tieteenfilosofiseen teoriaan (tieteellisen) tiedon kasvusta (EET). Niin tai näin, EE:hen on usein liitetty jommalle kummalle oppialalle ominaisia peruskäsitteitä ja -käsityksiä. EEM-ohjelmaa on toisinaan kahlinnut fysikalistisen atomismin muodossa jopa naiivi metafyysinen realismi. EET-ohjelmassa taas on filosofiselle traditiolle uskollisena pyritty säilyttämään mahdollisimman paljon perinteisestä tietokäsityksestä joskus jopa käsitysten sisäisen koherenssin tai uskottavuuden kustannuksella. Molemmille on tavallista skientistinen pohjavire (kuten yleensäkin amerikkalaistyyppiselle tieteenfilosofialle): usko tieteellisen metodin, argumentaation tai instituution tiedolliseen auktoriteettiin ja yleisinhimilliseen siunauksellisuuteen.
Oma tavoitteeni on enemmänkin näiden ideologisten rajoitusten peittämien ideoiden, maailmankuvien tai metafysiikkojen pragmatiikassa — mitä käsitteellisiä laajennuksia ja uusia yhteyksiä evolutionaarinen lähestymistapa tuo, mutta myös mitä rajoituksia sen käytölle on maailmankuvalliselta kannalta. Tarkoitukseni ei siis ole tehdä sen enempää biologiaa kuin biologian filosofiaakaan vaan yleisempää metafysiikkaa tai filosofista antropologiaa —elämän filosofiaa— joka ottaa huomioon sekä biologisen että sosiaalisen evoluution (tai sen mitä niistä voidaan sanoa) ja on mahdollisuuksien mukaan yhteensopiva eri tieteenalojen (empiiristen) tutkimustulosten kanssa. Tämä ei kuitenkaan merkitse ontologista sitoutumista siihen, mitä milloinkin kutsutaan 'tieteelliseksi menetelmäksi' tai 'tieteelliseksi maailmankuvaksi', kuten erityistieteiden tieteenfilosofioissa on usein tapana.
2.2. Luonnonvalinnan logiikka
Viimeistään sen jälkeen kun Richard Dawkinsin Selfish Gene v.1976 ilmestyi on luonnonvalinnan käsite liitetty itsestäänselvästi lähinnä geneettisen perimän muutoksiin. Voidaan kuitenkin Campbellin tavoin olettaa (ks. lainaus s.*), että on myös muita samalla periaatteella toimivia valintaprosesseja, jotka muokkaavat muita kuin geneettisiä rakenteita. Tämä edellyttää siirtymistä fysikalistisesta geeni- tai molekyyliontologiasta metafyysisesti abstraktimmalle tasolle puhumaan geeniä tai organismia abstraktimmista olioista tai yksiköistä. Luonnonvalinnan (tai paremminkin ympäristövalinnan) periaate voidaan esittää abstraktissa muodossa usealla eri tavalla ja useita eri piirteitä painotten, kuten Richard Lewontinin [1970] mutta myös Dawkinsin [1976] ja David Hullin [1981] muotoilut osoittavat. Erityisesti EE:n kannalta lienee kuitenkin Campbellin [1974, 1987b] yleinen valintateoria (Selection Theory) merkittävin. Joka tapauksessa kaikissa näissä evolutiivinen muutos (tai luonnonvalinta) perustuu kolmelle periaatteelle: muuntelulle, valinnalle ja valitun muuntelun periytymiselle. Nämä periaatteet voidaan ymmärtää hyvin yleisinä: Esim. Lewontinin mukaan periytyvyyden mekanismia ei tarvitse spesifioida (Lewontin [1970], s.1). Periaatteessa vanhempien ja perillisten välisen jatkuvuuden voi taata niin mendeliläinen periytyminen kuin sosiokulttuurinenkin (ts. oppiminen). Samaten valintapaine voi olla yhtä hyvin ulkoinen (kriteerinä ympäristön vaatimukset) kuin sisäinen (kriteerinä muunnoksen toimivuus suhteessa itseensä) (ks. esim. Campbell [1987a], ss.170-172). Vastaavasti Dawkinsin ja Hullin käsitys kopioitujista (replicator) muuntelun ja valinnan yksikkönä ei viittaa aina geeniin, vaikka se onkin kopioitujan esikuva. Yhtä lailla voidaan etsiä kulttuurisia kopioitujia, meemejä (meme), jotka uusintavat itseään kulttuurisen vuorovaikutuksen välityksellä. (Hull [1981], ss.31,35)
Campbell selittää valintateoriassaan kaikki ilmeiset esimerkit kahden systeemin välisestä kasvaneesta yhteensopivuudesta yhden abstraktin periaatteen tai algoritmin sovelluksena:
Vaikka siis se vaihtelee, mikä muuntelee tai tulee valituksi ja uusinnetuksi, niin tietoa tuottaa kuitenkin sama muuntelun, valikoivan säilymisen ja uusintamisen (VSRR)[14] prosessi. VSRR-prosessi toimii Campbellilla kaikkien olio-ympäristö -ontologioiden abstraktina dynamiikkana. Se on yleinen malli, jonka termein kaikkia sopeutumisprosesseja —ja kaikkia tietoprosesseja— voidaan Campbellin mukaan tarkastella. Kun standardin empiristisen näkemyksen mukaan tietoa saadaan oppimalla —joko suoran havainnoinnin tai aiemmin saavutetun tiedon omaksumisen kautta— niin Campbell näkee VSRR-prosessin kaikkien tällaisten oppimisprosessien perusalgoritmina. Analogia on kuitenkin ehkä paremmin ymmärrettävissä, jos sitä tarkastellaan toisinpäin: Geneettinen sopeutuminen (luonnonvalinnassa) voidaan nähdä oppimisprosessina, evolutionaarisena oppimisena, missä populaatiot tai lajit ovat yksilöitä, jotka oppivat 'jäsenorganismiensa' henkiinjäämisen ehdoista. Tavallaan populaatiot tai lajit testaavat ympäristöään jäsenorganismeillaan.
Toisin kuin ehkä Lewontin, Dawkins ja Hull, Campbell näkee pelkkää analogiaa syvemmän yhteyden traditionaalisen tietokäsityksen ja geneettisen koodin välillä. Campbellin EE:hen ei kuulu vain valintateoria vaan myös hierarkiateoria. Siihen kuuluu käsitys valintatasojen sisäkkäisestä hierarkiasta (nested hierarchy of selection levels) niin, että tiedettä (mikä osaltaan tuottaa inhimillistä 'uskomustietoa') ja suoraa geneettistä luonnonvalintaa yhdistää yhdeksän muuta valintatasoa. Mitä tämä 'yhdistäminen' tarkoittaa ja mikä tässä ylittää pelkän analogian on se, että Campbellin mukaan jokainen valintataso on toisaalta kehittynyt alempien tasojen VSRR-prosessien tuloksena ja toisaalta myös sisältää ja käyttää hyväkseen alempien tasojen tietoprosesseja omassa aktuaalisessa tiedonprosessoinnissaan. Campbell niputtaa yhteen ainakin kolme hierarkiaa: historiallisen polveutumishierarkian, sisältymis- tai upottuneisuushierarkian ja kontrollihierarkian (ks. Plotkin [1988], ss.150-151). Seuraavaa varhaista yhteenvetoa, ns. 'v.1960 dogmaa', Campbell on käyttänyt useasti myöhemminkin (mm. Campbell [1974], [1987b], [1990] ja [1997]):
2) The many processes which shortcut a more full blind-variation-and-selective-retention process are in themselves inductive achievements, containing wisdom about the environment achieved originally by blind variation and selective retention.
3) In addition, such shortcut processes contain in their own operation a blind-variation-and-selective-retention process at some level, substituting for overt locomotor exploration or the life-and-death winnowing of organic evolution. (Campbell [1960], ss.91-92)
2.3. 'Teoreettiset' valintaprosessit
Kuten edellä mainittiin, erilaisten tietoa varastoivien rakenteiden keskinäinen suhde nähdään EE:ssä yleensä hierarkkisena. Suuri osa Campbelliin (ja yleensä EE:hen) kohdistuneesta pinnallisesta kritiikistä on kuitenkin jättänyt joko huomioimatta tai ymmärtämättä Campbellin hierarkiateorian keskeisimmän käsitteen, käsityksen 'teoreettisista' valitsijoista (vicarious selectors).[15] Geneettiselle VSRR-prosessille ei ole oleellista pelkkä 'suora luonnonvalinta', missä lajin voi ajatella 'kokeilevan maailmaa' yksilöillään, joista sopimattomat tai epäkelvot (unfitted) 'yritykset' kuolevat pois (ts. valikoituvat). Se on tuottanut myös itseohjautuvia kontrollimekanismeja, joilla organismit voivat tutkia elinympäristöään 'korvaten' osan suoraan kuolemaan johtavista lajin tekemistä 'turhista yrityksistä'. Juuri näiden itseohjautuvien kontrollimekanismien kautta operationaalinen luonnonvalinta nousee 'korkeammille' valintatasoille. Niiden toiminta on sellaisten 'teoreettisten' (vicarious) yritysten tekemistä, mitkä voivat kuolla koko organismin sijaan — laji voi kehittää 'teoreettisia' valintaprosesseja, jotka korvaavat tai katkaisevat elämän tai kuoleman suoraan valitsevan orgaanisen evoluutioprosessin (shortcut processes, 'oikaisevat' valintaprosessit).[16] 'Teoreettiset' valintaprosessit mahdollistavat sen, että organismi voi tietyssä mielessä valita itse luonnon sijaan (esim. simuloimalla luonnon tekemää valintaa).
Ehkä selvimmin käsitys 'teoreettisesta' valintaprosessista konkretisoituu tietyissä liikkumisen korvaavissa apuvälineissä. Kun yksinkertaisemmilla eliöillä ympäristön havainnointi on mahdollista vain liikkumalla paikasta toiseen, niin monimutkaisemmat eliöt kykenevät keräämään tietoa ympäristöstään 'teoreettisesti', liikuttamatta itseään. Erilaiset tutkajärjestelmät antavat hyvän esimerkin 'teoreettisesta' valintaprosessista ja VSRR-algoritmin monitasoisesta esiintymisestä: Ensin lähetetään ääniaaltoja 'sokeasti joka suuntaan',[17] joista ympäristö 'valikoi' ne, jotka heijastuvat takaisin. Eliön ei tarvitse itse törmäillä satunnaisesti (tai 'sokeasti'), vaan se voi suunnata kulkunsa heijastuneiden (ts. valikoitujen) signaalien sisältämän informaation mukaan. Tällaisia tutkajärjestelmiä käyttävät eläimet, kuten monet meri- ja yöeläimet, korvaavat siis oman liikkumisensa ääniaallolla — tässä mielessä ne 'käyvät teoreettisesti' useissa lähiympäristönsä paikoissa 'testaten' niiden suotuisuutta. Liikkumisen tarkoituksenmukainen suuntaaminen edellyttää jonkinlaista menetelmää 'virheiden teoreettiselle eliminoinnille'.
Hierarkiassa korkeammilla valintatasoilla ei vain muuntelu ja valinta vaan myös valinnan kriteerit voivat olla 'teoreettisia'. Valinnan kriteerinä ei aina toimi 'suora henkiinjääminen'. Tällaisen tutkajärjestelmiä monimutkaisemman esimerkin 'teoreettisesta' valintaprosessista antaa esimerkiksi Campbellin naturalistinen selitys luovan ja ennakoivan ajattelun selvänäköisyydelle:
At this level there is a substitute exploration of a substitute representation of the environment, the "solution" being selected from the multifarious exploratory thought trials according to a criterion which is in itself substituting for an external state of affairs. Insofar as the three substitutions are accurate, the solutions when put into ovart locomotion are adaptive, leading to intelligent behavior. (Campbell [1960], s.96)
Campbell nojaa pitkälti Henri Poincarén kuvaukseen matemaattisesta luomisprosessista (Poincaré [1908]): Tiedostamattomalla tasolla syntyy ideoita (= 'teoreettista' muuntelua) ei välttämättä täysin satunnaisesti, mutta 'hyödyllisyytensä' tai 'kauneutensa' suhteen motivoitumattomasti (= sokeasti). Näistä mielen rakenteet (= 'teoreettiset' valinnan kriteerit, jotka matematiikassa ovat pääosin esteettisiä) valitsevat ainakin osin tiedostamattomasti ne, jotka pääsevät tietoisuuteen ja jäävät muistiin. Poincarén havainto, että matemaattisesti 'kauniin' ja toisaalta hyödyllisen tai käyttökelpoisen välillä on läheinen vastaavuus, näyttää varsin mystiseltä ilman käsitystä valmiiksi sopeutuneesta sisäisestä rakenteesta. Ilman evolutionaarista näkökulmaa tämä johtaa joko koko havainnon kieltämiseen tai suoraan platoniseen idealismiin (tai muuhun yliluonnolliseen johdatukseen). Lisäksi Poincarén mukaan mieli ei tee mitään tiedostamatonta kalkylointia, mikä takaisi tietoisuuteen ja muistiin jäävien ideoiden olevan jo valmiiksi verifioituja. Loogis-matemaattiset (tai formaaliset) 'esteettiset' kriteerit (yksinkertaisuus, täydellisyys, symmetrisyys yms.) eivät ole samoja kriteereitä kuin mitä riittävältä todistukselta vaaditaan. Ne eivät takaa todistuksen olemassaoloa ja voivat myös johtaa harhaan siinä missä menestykseenkin.[18]
On kuitenkin huomattava, että se 'kuva', minkä tutkajärjestelmä (tai ajatus) antaa ympäristöstä, on aina epätäydellinen. Se on historiallisesti muodostunut lajityypillinen 'abstraktio' ja sisältää systemaattisia 'virheitä', mitkä tekevät esim. suuren osan silmänkääntötempuista mahdollisiksi. Tutkajärjestelmän toimivuutta, ts. sen todellista korvaavuutta —tai tietosisältöä suhtessa todellisuuteen— testaa lopulta aktuaalisen liikkeen (tai muun käyttäytymisen) todellinen toimivuus ympäristössä. Koko järjestelmän muokanneet ja valikoineet alempien tasojen 'suoremmat' valikointikriteerit vaikuttavat yhä 'kontrollina', 'rajoitteina' tai 'lopullisena testinä'. Ne määrittävät sen, missä muodossa ja miten organismi voi saavuttamaansa tietoa käsitellä. (Campbell [1974], ss.48-49 ja Campbell [1960], ss.95-96)
Jos siis ei tyydytä pelkkään analogiaan geneettisen ja episteemisen evoluution välillä, niin on kysyttävä millainen tietokäsitys tähän sopii. Vihjeitä tähän löytyy etenkin Campbellilta, joka on alusta asti halunnut eksplisiittisesti irrottautua klassisesta tiedon määritelmästä, jossa tieto voidaan esittää lauseena (tai propositiona) — ajatus tiedosta karttana (tai mallina) on Campbellin mukaan paljon sopivampi.[19] Käsitys tiedosta näyttää kuitenkin olleen jatkuvassa muutoksen tilassa koko Campbellin pitkän tutkimustyön ajan: 'v.1960 dogmassa' Campbell pyrki eksplisiittisesti "'tiedon' laajennettuun käyttöön" (extended usage of 'knowledge') ja asettamaan 'tiedon ongelman' behavioristiseen viitekehykseen. Tällä on kaksi ilmeistä seurausta: ensinnäkin se rajoittaa tutkimusongelmien kirjoa 'toisen epistemologiaan' (the epistemology of the other one), ts. ulkoa (tai ylhäältä) päin tapahtuvaan 'epistemologisten subjektien' tarkasteluun. Toisaalta se johtaa yhdessä evolutionaarisen viitekehyksen kanssa kaikkien adaptiivisten orgaanisten muotojen kohteluun tietona. (Campbell [1997], ss.7-8) Vähitellen (ilmeisesti osin puolustukseksi adaptationismi-syytöksiin, ks. luku 3) Campbell näyttää rajoittaneen niiden orgaanisten sopeutumien alaa, jotka hän katsoi tiedoksi, vain subjektin toimintaa (tai reaktioita ympäristön muutoksiin) ohjaaviin tai sääteleviin rakenteisiin.[20] Vuonna 1995 Campbell päätyi viimeiseen 'modifikaatioon': hän identifioi tiedon 'v.1960 dogman' 2. kohtaan (ks. s.*) — "niihin 'teoreettisiin' prosesseihin, jotka korvaavat ja ohittavat elämään tai kuolemaan johtavan geneettisten muunnosten valinnan."[21] Perustelut tälle käsitteen kaventamiselle näyttävät kuitenkin olevan etupäässä kommunikatiivisia — kyse on osittaisesta myönnytyksestä analyyttisen filosofian epistemologiselle traditiolle. (Campbell [1997], s.8) Kovin eksplisiittisiä määritelmiä hän ei kuitenkaan koskaan esittänyt eikä useinkaan tehnyt kovin selväksi minkä tyyppisestä tiedosta hän kulloinkin puhui.
Sellaisenaan jatkossa seuraava ehdotus laajennetuksi tietokäsitykseksi ei esiinny missään 'jo valmiissa' EE:ssä vaan se lienee useimpia yleisempi. Viitteitä siihen on löydettävissä Campbellin lisäksi Lorenzin ja etenkin Plotkinin EE:stä — Plotkin kritisoikin Campbellin nähtävästi strategisista syistä tekemää tietokäsitteen kaventamista (Plotkin [1997]). Nämä viitteet ovat kuitenkin valikoituja — vaikka niin Campbellille, Lorenzille kuin Plotkinillekin on yhteistä pyrkimys yleisempään tietokäsitykseen, niin kaikkien teksteistä löytyy epämääräisyyttä luovia jäänteitä klassisesta uskomustietokäsityksestä. Esim. vaikka he käsittelevät monia fysiologisia sopeutumia tietona, niin silti heidän kirjoituksistaan saa paikkapaikoin helposti sellaisen vaikutelman, että tällainenkin tieto voisi olla jossain absoluuttisessa mielessä totta tai epätotta.
Kuten jo alussa todettiin, tässä ei (mm. Campbellin tavoin) kysytä onko meillä tietoa, vaan tutkitaan sitä tietoa, jota meillä varmasti on — reaalisen ihmisen reaalista tietoa reaalimaailmasta. Viime kädessä ainoan evidenssin sille, että ihminen todella ymmärtää maailmaa, antaa kokemus siitä, että me kykenemme paljossa toimimaan halujemme tai tarpeidemme mukaan — me tiedämme tarpeeksi maailmastamme osataksemme toimia siinä.[22] Meillä on tietoa, joka antaa valtaa. Voi olla, että meillä on myös jotain sellaista tiedoksi kutsuttua (vaikkapa 'tosia perusteltuja uskomuksia' jonkin soveltamiskelvottoman formaalin systeemin yksittäisestä ominaisuudesta), jonka ei voi sanoa parhaalla tahdollakaan antavan oikein minkäänlaista valtaa juuri minkään asian suhteen. On hyvä kysymys, voiko tällaisella tiedolla —ja tällaista tietoa esimerkkinään käsittelevällä tietoteorialla— olla muuta kuin viihteellistä merkitystä. Sen sijaan valtaa antavalla tiedolla on aina merkitystä — me tarvitsemme tietoa saadaksemme valtaa, joka puolestaan mahdollistaa (meille) tarkoituksenmukaisen toiminnan.
Tässä yhteydessä valta tulee määritellyksi varsin yleisellä tavalla mahdollisuutena toimia maailmassa. Näin tämä hyvin laaja vallan käsite viittaa sekä ihmisen valtaan luonnon (myös ihmisluonnon) yli että yksilön valtaan sosiaalisessa yhteisössä.[23] Vallan käsite säilyy kuitenkin suhdekäsitteenä: valta on vallan subjektin ja kohteiden välinen epäsymmetrinen suhde. Vallan subjekti —se jolla valta on— määrittyy potentiaaliseksi toimijaksi eikä siltä edellytetä oikeastaan mitään muita määreitä (kuten intentionaalisuutta, tietoisuutta, 'sielullisuutta', moraalista kykyä — tai mitään muitakaan pelkästään inhimillisiä piirteitä). Vallan kohteisiin —jotka voivat olla yhtä hyvin toisia (potentiaalisia) toimijoita kuin elotontakin materiaa— ei valta vaikuta mitenkään, ellei se aktualisoidu (vallan subjektin) toiminnaksi. Vain jos vallan kohteilla on tietoisuus ja ne ovat tietoisia osastaan valtasuhteessa, voi pelkkä valtasuhteen olemassaolo saada aikaan vaikutuksia vallan kohteissa.
Myös propositionaalisen tiedon vaatimuksia voidaan tarkastella tässä valossa: niin subjektin tietoisuus kuin tiedon kielellinen representaatiokin saattavat olla ihmisen (tai hominidisen kehityslinjan) itselleen kehittämiä menetelmiä hankkia enemmän tai parempaa tietoa/valtaa. Samoin usein intuitiivisena pidetyn totuuden korrespondenssikäsityksen voi ajatella toimivan vallan välineenä — todellisuutta vastaavaksi uskottu tieto saattaa pääsääntöisesti antaa enemmän valtaa kuin epätosi.[24] Silti vaikka tieteellisesti perustellun ja kielellisesti välitetyn 'kirjaviisauden' merkitys on nyky-yhteiskunnissa kasvanut, ei kaikki ihmisen vallankäyttö perustu vieläkään vain propositionaaliselle tiedolle ja sen loogisten seurausten kalkyloinnille. Ihminen ei ole vallankäyttäjänä —eikä tietäjänä— pelkkä tietoisuus vaan yhtä lailla elävä ruumis.
Ihminen ei kuitenkaan ole ainoa vallankäyttäjä maapallolla. Myös eläimet —ja jopa kasvit— ovat dynaamisissa vaihtosuhteissa omien ympäristöjensä kanssa. Eläimet käyttävät valtaa —nekin kykenevät toimimaan menestyksellisesti— niillä on hyödyllisiä taitoja, jotka edellyttävät tietoa maailmasta. Eläimet tietävät miten metsästää, rakentaa pesiä, muuttaa talveksi etelään ym. Vaikka simpanssilla voidaan ehkä ajatellakin olevan tietoisuus ja jopa tietoisia uskomuksia, niin tuskin sentään hämähäkillä — ja kuitenkin hämähäkki tietää miten kutoa saalistamiseen sopiva verkko! Koska osa ihmisen menestyksellisestä toiminnasta (tai vallankäytöstä) on samalla tavalla 'eläimellistä' ja ei-tietoista kuin hämähäkin, tulee tietokäsitystä laajentaa niin, että sitä voidaan soveltaa myös eläinten menestyksellisen toiminnan taustalla olevaan tietoon. Miten eläimet (tai kasvit) sitten saavat tietoa, joka on niiden elämän (ja toiminnan) edellytys? Yleisesti ottaen tähän on kaksi tapaa: yksilöllinen 'kokemus' (ympäristöstä oppiminen tai ympäristön suora vaikutus yksilönkehitykseen) sekä aiemmin kerätyn tiedon siirtyminen toisilta yksilöiltä ja edellisiltä sukupolvilta. Tämä tiedonsiirto puolestaan tapahtuu pääasiassa jälleen kahden eri kanavan kautta: sosiokulttuurisen oppimisen ja geneettisen periytymisen kautta.[25]
EE:lle sopivan laajennetun tietokäsityksen soveltuminen myös ei-tietoisiin tiedon subjekteihin on ehkä selvimmin nähtävissä analogiassa geneettisen koodin ja inhimillisen kielen välillä. Samoin kuin kieli, myös DNA voi koodata sisällöllistä informaatiota, joka 'vastaa' maailmaa. Erityisen selvästi tämä tulee näkyviin biosemioottisesta[26] näkökulmasta käsin: Osa biologisen organismin rakenne- ja rakennusohjeista ovat koodattuina kromosomien DNA-ketjuihin samaan tapaan kuin lennokin kokoamisohjeet käsikirjaan. Samoin kuin ihmisellä on taito tulkita oikein käsikirjan ohjeita (symbolisia ja ikonisia merkkejä) ja rakentaa haluttu lennokki, osaa solu rakentaa organismin tulkitsemalla kromosomien DNA-koodia. On huomattava, että samoin kuin käsikirja, myös geenistö tarvitsee tulkitsevan subjektin purkamaan 'koodi'. Lisäksi kummassakaan tapauksessa tulkinnalla ei ole yleisesti ottaen mekaanista toteutusta tai koodissa ennaltamäärättyä tulosta — tulkintaan vaikuttaa paitsi teksti myös tulkinnan konteksti (ympäristö ja aikaisempi tulkintahistoria) sekä subjektin sisäisestä rakenteesta riippuvat yksilölliset tulkintatavat. Sen enempää DNA kuin käsikirjakaan eivät tulkitse itse itseään eivätkä ne tee mitään muutakaan — tulkitsija ja tekijä tai toimija tarvitaan ennalta. (Vrt. Hoffmeyer & Emmeche [1991], ss.134-136,144)
Geneettisen informaation voidaan siis sanoa sisältävän tietoa vain jos se voidaan nähdä osana sellaista yhteensovittautumisprosessia, missä jokin sopeutuu johonkin. Kun siis geeni, organismi, laji tai muu valinnan yksikkö sopeutuu ympäristöönsä, tämän voidaan nähdä merkitsevän sitä, että tämä sopeutuja muuttaa itseään sen tiedon mukaan, mitä se onnistuu saamaan elinympäristöstään tai sen muutoksista. Evolutiivinen sopeutuminen voidaan nähdä ympäristötiedon keräämisenä ja soveltamisena.[27]
Jos tiedon käsitettä laajennetaan näin käsittämään myös geneettisen koodin sisältämä 'ympäristöinformaatio', ei perinteinen määritelmä tiedosta totena perusteltuna uskomuksena voi enää riittää. Tällaista tietoa ei ole representoitu tietoisuuteen — se ei ole tietoista saati sitten rationaalista, joten kenelle sitä muka pitäisi perustella ja miksi. Siihen tai sen totuuteen ei myöskään tarvitse uskoa, sillä se on osa organismia (ja vieläpä olennainen osa) 'halusi se sitä tai ei'. Vielä kauempana tällainen tieto on propositioista, sillä DNA:han koodatun ympäristöinformaation sisällöllä ei ole kielellisesti koodattua vastinetta ja on vaikea edes kuvitella sille sellaista. Ainoa merkitys, jonka puhe tiedon totuudesta saa, on sen toimivuus. Jäljelle jää kuitenkin jotain: tieto on yhä
1) johonkin rakenteeseen varastoitunutta (ts. koodattua tai representoitua)
2) 'järjestyneisyyttä' (ts. informaatiota).
Mutta tässä ei ole kaikki, vaan lisäksi se on tietoa
3) jollekin, ts. sillä on subjekti, tulkitsija tai käyttäjä, ja
4) jostakin, ts. sillä on kohde tai objekti, joka on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, millainen järjestys tietoa varastoivaan rakenteeseen on muodostunut. Tietoa (ts. varastoivan rakenteen järjestyneisyyttä) syntyy tietoa varastoivan rakenteen ja tiedon kohteen yhteensovittautuessa. Kyse on siis 'subjektiivisesti merkityksellisestä' representoivasta informaatiosta.
Tämä laajennettu tietokäsitys —ja tässä mielessä tiedosta jatkossa puhutaan— soveltuu niin käsitykseen uskomustiedosta kuin käsitykseen geeneihin varastoituneesta ympäristöinformaatiostakin. Sitä voidaan haluttaessa käyttää sekä puhtaasti fysikalistisissa ontologioissa että tietoisuuteenkin representoituihin tietoihin, olivatpa nämä kielellisiä tai eivät. Se on kuitenkin laajennus naturalistiseen suuntaan, sillä se ei edellytä henkistä substanssia, johon tieto olisi representoitu. Laajennettu tietokäsitys on todella klassisen tietokäsityksen aito laajennus, sillä sopivilla lisämäärityksillä ja sopivien ontologisten ehtojen vallitessa se yhtyy laajennettuun tietokäsitykseen. Klassisessa tietokäsityksessä tieto on tai se voidaan esittää 1) kielellisessä (merkitys)rakenteessa 2) merkkijonona, sillä on (ainakin sen uskomustietoversiossa) 3) subjekti ('uskoja') ja se 4) 'vastaa' kohdettansa (totuus tai todellisuus).
Ehkä keskeisimmät erot klassisen ja laajennetun tietokäsitteen välillä koskevat vaatimuksia subjektin (tai tiedon) tietoisuudesta ja representaation kielellisyydestä. Huolimatta sanojen 'tieto' ja 'tietoisuus' samakantaisuudesta (suomenkielessä!), ei tätä usein lähes määritelmälliseksi koettua yhteyttä voi jättää ennalleen. Tiedon subjektin ei tarvitse olla tietoinen tiedostaan eikä tiedon tarvitse olla edes periaatteessa tiedostettavissa olevaa (mutta toki ne voivat olla). Tiedon subjektin ei tarvitse olla lainkaan tietoinen olio — riittää että se on elävä. Ja jos subjektin ei tarvitse olla tietoinen tiedostaan, ei sen representaatiomuodonkaan tarvitse enää olla kielellinen — riittää että se on 'luettavissa', ts. että 'koodi on purettavissa' ja muunnettavissa toiminnaksi. Mutta sopivalla tavalla ideaalisissa tapauksissa tieto voi olla sen tyyppistä, että totuus, perusteltavuus ja propositionaalisuus kelpaavat sen mielekkäiksi kriteereiksi. Koska tiedosta puhuttaessa ensimmäiset mieleen juolahtavat esimerkit kuuluvat yleensä tietoiseen propositionaaliseen tietoon, on kielellisiin merkitysrakenteisiin varastoitunut propositionaalinen tieto syytä erottaa muusta tiedosta, ei-propositionaalisesta tiedosta, jota voidaan kutsua rakenteelliseksi tiedoksi. Rakenteellinen tieto kuitenkin määrittyy vain negatiivisesti ('ei-propositionaaliseksi'), sillä sitä on monta eri tyyppiä varastoivasta rakenteesta, tiedon subjektista ja tiedonhankkimistavasta riippuen. Koska suurin osa filosofista tietoteoriaa on käsitellyt pelkästään tietoisen propositionaalisen tiedon vaikutuksia toiminnassa, koko jatkotarkastelu tässä keskittyy rakenteelliseen tietoon ja sen mahdollistamaan menestykselliseen toimintaan. Propositionaalisen tiedon kriteereihin liittyvät kysymykset, kuten totuuden korrespondenssikäsityksen ongelmat, jäävät tämän tutkimuksen ulkopuolelle.
Rakenteellisen tiedon kriteeriksi —tai koko käsitteeseen— ei enää sovi sen enempää totuuden tai perusteltavuuden kuin propositionaalisuudenkaan käsitteet, sillä mitä ihmettä näillä voitaisiin tarkoittaa esimerkiksi DNA:han koodatun tiedon kohdalla? Geneettinen informaatio ei vastaa ympäristöä suoraan vaan välillisesti fenotyypin kautta — tietyssä mielessä fenotyypin 'sopivuus' ympäristöönsä mittaa genotyypin tietosisältöä. Ja fenotyypin 'sopivuus' näkyy vain sen toiminnan menestyksellisyytenä. Niinpä ainoa kriteeri millä rakenteellista tietoa voidaan yleisesti arvottaa on sen suhteellinen toimivuus.[28] Samalla tiedon (ei totuuden!) korrespondenssisuhde ympäristön kanssa määrittyy tämän ainoan kriteerin mukaan — se, miten hyvin rakenteellinen tieto vastaa ympäristöä (tai objektiaan), merkitsee sitä miten hyvin tai tehokkaasti se toimii siinä — ts. kuinka menestyksekkääseen toimintaan se antaa valmiudet tai kuinka paljon se antaa valtaa ympäristöönsä nähden. Tiedon todellinen kohde (objekti) on se osa maailmaa, minkä suhteen tieto antaa subjektilleen valtaa.
Lukijalle voi herätä kysymys, miksi rakenteellista tietoa pitää kutsua tiedoksi eikä vain informaatioksi tms. Sana 'informaatio' voisi sananmukaisen merkityksensä puolesta todellakin hyvin korvata sanan 'tieto' tässä yhteydessä, kuten Plotkin toteaa:
Taken in its crudest form, the argument is that phenotype is "in-formed" by its environment. (...) information is the obvious word to use to describe the end-product of a process of 'in-forming'. (Plotkin [1987a], s.80)
Plotkin kuitenkin jatkaa:
But that word has been invested with very specific meaning by engineers and information scientists. So what does that leave us with? Knowledge. And there is point to using that word in this context because knowledge, as used in connection with all forms of adaptation, reflects the notion that cognitive capacities also are adaptations, (Plotkin [1987a], s.80)
Sanaa 'tieto' käytetään väljästi (metaforisesti tai laajennettuna käsitteenä) EE:ssä, koska sillä halutaan kiinnittää huomio jatkuvuuteen rakenteellisen ja propositionalisen tiedon välillä (vaikkei itse rakenteellisen tiedon käsitettä käytetäkään). Toisaalta rakenteellisen tiedon käsite on myös oleellisesti vahvempi kuin tavallisimmat sanan 'informaatio' tieteelliset käsitteellistykset. Esim. semanttisen informaation käsitteestä se eroaa mm. siinä, että rakenteellinen tieto vastaa aina reaalista (vaikkakin mennyttä) maailmaa, eikä konstruoi vaihtoehtoisia tai 'kuvitteellisia' mahdollisia maailmoita. Näin esimerkiksi Niiniluodon huoli sanan 'tieto' merkityksen vesittymisestä tai epäselventymisestä tietoyhteiskuntakeskustelussa pelkäksi 'dataksi' tms. ei välttämättä ole aiheellinen tämän laajennetun tietokäsitteen suhteen (esim. Niiniluoto [1989, 1996]). Vaikka tämä huoli onkin suomalaisen tietoyhteiskuntavaahtoamisen yhteydessä oikeutettu, on Niiniluodon into määritellä tiedon käsite tiukasti klassisen määritelmän mukaisesti mielestäni liioiteltu — hieman vähempikin riittäisi. Tietoyhteiskunnasta puhuttaessa on oleellisinta tehdä ero todellisuutta vastaavan (sisällöllisen) tiedon ja sitä vastaamattoman informaation välillä — ja tämän eron laajennettu tietokäsite kyllä tekee. Laajennettu tietokäsite vain kattaa propositionaalisen tiedon lisäksi myös sellaisia asioita (kuten kykyjä, taitoja ja osaamisia), jotka myöskin 'vastaavat' reaalitodellisuutta (aktuaalista maailmaa) tai sopivat siihen. Sen sijaan intuitiivisesti myös ei-aktuaalisiin tai rinnakkaisiin mahdollisiin maailmoihin —tai ei mihinkään— viittaamaan käytetyt 'data', 'informaatio', 'sanoma' ja 'uskomus' eivät yleisesti kuulu laajennetunkaan tietokäsitteen alaan. Uskoisin Niiniluodonkin myöntävän että ainakin suurimmat epäselvyydet 'höpinässä tietoyhteiskunnasta' aiheutuvat juuri näiden kahden käsiteryhmän sekoittumisesta.
Niinpä Niiniluodon kommentissaan esittämä ehdotus 'korvata' tietokäsitteen laajentaminen uskomuksen käsitettä venyttämällä ei ole millään tavalla relevantti tutkimusongelmaani kohtaan: "On nimittäin tavallista puhua tiedostamattomista uskomuksista käyttäytymistaipumuksina: 'X uskoo että p' tarkoittaa, että X toimii ikään kuin p olisi tosi (...). Siten Vehkavaaran "pragmaattinen tietoteoria", joka hänen mukaansa käsittelee tietoa ilman uskomuksia, voitaisiinkin ymmärtää opiksi uskomuksista ilman tietoa." (Niiniluoto [1998]) Toki uskomuksen käsitettä voidaan venyttää, mutta se ei kuitenkaan auta juuri mitenkään vastaamaan siihen kysymykseen, miten ihmisen toiminta voi olla menestyksellistä, vaikka sen taustalle analysoidut 'uskomukset' olisivat mitä karkeimmalla tavalla epätosia, ristiriitaisia ja peräti irrationaalisia. Sen sijaan tässä esitelty rakenteellisen tiedon käsite tarjoaa yhden ainakin periaatteessa toimivan selitysmahdollisuuden: Uskomuksilla ei ole niin väliä, jos niitä vastaavien propositioiden sisältämä maailmankuva ei ohjaa toimintaa, vaan tämä toiminta perustuu muun tyyppiselle tiedolle.
Edellä rakenteellisen tiedon käsitettä ja tarvetta on valotettu lähinnä esimerkillä DNA-koodatusta ympäristöinformaatiosta. Tällainen geneettisesti koodattu tieto on kuitenkin vain yksi rakenteellisen tiedon tyyppi. Toisen ilmeisen esimerkin tarjoaisi nk. tietotaito (knowhow), osaamisen edellyttämä tieto, jonka eroa Niiniluodon määrittelemästä propositionaalisen tiedon alatyypistä, taitotiedosta olen tarkastellut toisaalla (Vehkavaara [1998c]). Rakenteellisen tiedon käsite onkin sovellettavissa, paitsi geneettisiin rakenteisiin, myös fenotyyppisiin (psyko)fysiologisiin mutta ennen kaikkea loogisiin, kielellisiin, rituaalisiin ja muihin toiminnallis-käytännöllisiin sosiokulttuurisiin rakenteisiin. Osaselitys sille, miksi meidän loogiset tai esteettiset intuitiomme ovat sellaisia kuin ovat, voisi olla, että meille intuitiiviset loogiset tai esteettiset rakenteet sisältävät, eivät niinkään propositionaalista, kuin rakenteellista tietoa — niistä on (ollut) meille hyötyä. Kuitenkin tämän kaltaisissa spekulatiivisissa selityksissä on syytä olla varovainen, kuten pääluvussa 3 varoitetaan.
2.6. Aika ja tiedon varastoitumisen tasot
Campbell pinosi peräti kymmenen tiedon valikoitumistasoa yksinkertaisen geneettisen perustan päälle lähtien tohvelieläintenkin (paramaecium) käyttämästä ei-muistinvaraisesta ongelmanratkaisusta ja päätyen taatusti inhimilliseen luonnontieteeseen.[29] Kuitenkin monet näistä eri tasojen valintaprosesseista varastoivat tietoa samoihin rakenteisiin. Toisistaan niitä erottavat mm. eri tavat kerätä ja käyttää varastoitumatonta hetkellisinformaatiota, jonka merkitystä erityisesti Lorenz on korostanut (Lorenz [1973b], ss.42-44, 65-88). Henry Plotkin on yhdessä oppilaansa F.J. Odling-Smeen kanssa jatkanut Campbellin projektia, mutta heidän nelitasoinen 'sisäkkäisten tasojen hierarkiansa' on tietoa varastoivien rakenteiden hierarkia eikä tietoprosessien, jotka näyttelevät pääosaa Campbellilla. (Plotkin & Odling-Smee [1979,1981,1982]).
Lähtökohtana on se, että elävät systeemit keräävät, varastoivat ja käyttävät tietoa monenlaisilla aikaväleillä. Perinteinen tietoteoria on käsitellyt keskivälin aikavälejä, joille relevantteja tietoprosesseja ovat mm. yksilön oppiminen ja kielellinen kommunikointi. Ääripäissä ovat millisekunnin luokkaa oleva neuronien informaationkäsittely ja lajiutumisprosessin vaatima 1014 millisekunnin aikaperspektiivi. Puhuttaessa ympäristöön sopeutumisesta tai tiedon varastoitumisesta on kyse prosessista, joka sekä on ajassa (se on historiallisesti ainutkertainen) että ottaa aikaa (se on 'hidas', sillä on jokin vähimmäiskesto).[30] Kuinka nopeasti laji pystyy sopeutumaan muuttuviin ympäristön piirteisiin riippuu sopeutumatietoa varastoivasta mekanismista, siitä kuinka nopeasti kyseinen tietovaranto voi karttua. (Plotkin & Odling-Smee [1981], s.230, Plotkin [1987a], s.83)
Geneettinen järjestelmä muodostaa tiedon varastoitumisen primaaritason. Tällä ensimmäisellä tasolla tietovarastona toimii populaation geenistö, geenivaranto (gene pool), ja tietoprosessina lajinkehitys, fylogenesis (tai sen aiheuttama organismien geneettinen sopeutuminen).[31] Geneettistä järjestelmää voidaan pitää tiedon varastoitumisen primaaritasona ainakin kolmessa mielessä: Ensinnäkin se on kaikille lajeille yhteinen. Toiseksi se on ilmeisestikin historiallisesti vanhin yhä käytössä olevista tietojärjestelmistä. Geneettinen koodi ei kuitenkaan pysty kovin nopeaan informaation kumuloituvaan varastoimiseen. Se vaatii aikaa vähintään usean sukupolven verran saadakseen aikaan edes vähäisiä muutoksia puhumattakaan kokonaan uuden lajin synnyttämisestä. Geneettistä järjestelmää voidaankin pitää primaarina myös kolmannessa mielessä: se on mitä ilmeisimmin hitain elävien olioiden tiedonkeräämisjärjestelmä. (Vähimmäisnopeus on kuitenkin lajikohtainen, sillä se riippuu sekä lajin lisääntymistehokkuudesta että sukupolven keskimääräisestä iästä.) Niinpä niistä ympäristön piirteistä, jotka eivät säily vakaina (tai joiden muutokset eivät säily säännöllisinä) useiden sukupolvien ajan, ei geneettiseen koodiin voi kerätä ja varastoida tietoa — se ei 'kykene oppimaan' niistä. Monien eliöiden täytyy kuitenkin sopeutua myös tällaisiin vaihteluihin — tarvitaan nopeampaa rakenteellisen tiedon päivittämistä. Ongelmaksi nousee, kuinka pitää tieto systeemistä suhteellisen vakaassa muodossa potentiaalisesti pitkän aikaperiodin yli ja kuinka päivittää sitä niin nopeasti kuin mahdollista. (Plotkin [1987a], s.84) Monitasoinen järjestelmä tarjoaa ratkaisun, missä geneettisen sopeutumisen taso jää vain pitkäaikaisen systeemitiedon tasoksi. Sen päällä ja varassa elää muita tasoja, jotka voivat nopeammin sopeuttaa eliöitä muutoksiin. Ajatus on sama kuin Campbellin käsityksessä 'teoreettisista' valintaprosesseista.
Jos palataan aikaisempaan metaforaan geneettisestä koodista organismin (tai lajin) 'elinympäristön kuvana' (s.*), niin voidaan sanoa itse organismin olevan 'tarkempi kuva ympäristöstä' kuin pelkkä organismin geenistö (tai genotyyppi). Organismit kykenevät nimittäin varastoimaan tietoa ympäristöstään myös suoraan fenotyyppiseen rakenteeseensa. Tämä on mahdollista, koska yksilönkehitykseen (ontogenesis) vaikuttava 'epigeneettinen tulkintaprosessi' ei ole täysin genotyypin determinoima vaan osin 'kontekstisidonnainen' (vrt. viite ). Yksittäisen organismin fenotyyppi kehittyy kyllä geneettisen 'rakennusohjeiston' mukaisesti, mutta samalla siihen vaikuttaa myös paikallinen ympäristö — yksilönkehitys tapahtuu vuorovaikutuksessa yksilökohtaisen (eikä vain lajityypillisen) ympäristön kanssa. Yksilönkehityksen aikana fenotyyppi sopeutuu myös yksilöllisen ympäristönsä tapoihin siinä määrin kuin geneettinen perimä (tai epigeneettinen prosessi) ja aikaisempi yksilönkehitys[32] antaa vapausasteita.
Esim. pellonreunalle ja metsään istutettujen geneettisesti identtisten mäntyjen erilaistuva (fenotyyppinen) muoto kuvastaa niiden erilaistunutta tietoa erilaisista ympäristöistään. Erilainen yksilönkehitys aiheutuu tietysti toisistaan poikkeavien ympäristöjen erilaisista kasvuun vaikuttavista kausaalisista voimista, mutta tämä ei vielä takaa eri yksilöiden erilaistunutta tietoa. Vasta kun erilaistuneella muodolla on myös funktionaalista merkitystä —niin kuin näyttäisi olevan tässä mäntyjen tapauksessa— voidaan puhua erilaisia ympäristöjä vastaavasta tiedosta. Organismin geneettisen rakenteen lisäksi myös fysiologinen rakenne (ruumis tai keho) voi sisältää rakenteellista tietoa organismin yksilöllisestä ympäristöstä. Mäntyjen kohdalla tämän voisi tulkita esim. tiedoksi ympäristön tyypillisistä kosteus- tai tuulioloista. Plotkin ja Odling-Smee kutsuvat tätä tiedon varastoitumisen tasoa varioivan epigenesiksen tasoksi (variable epigenesis). Varioivan epigenesiksen tasolla organismin on mahdollista sopeutua myös yhden sukupolven aikaskaalassa — ts. sellaisiin elinympäristön piirteisiin, jotka voivat olla erilaisia seuraavalle sukupolvelle.
Kolmas tiedon varastoitumisen taso tulee edellisten rinnalle yksilöllisten oppimisprosessien ilmaantuessa. Opittu tieto varastoituu keskushermostoon, mikä mahdollistaa yhä nopeamman ja joustavamman sopeutumisen ympäristön muutoksiin myös sukupolvea lyhyemmillä aikaväleillä.[34] Sopeutuminen säännöllisiin kausittaisiin vaihteluihin kuten vuodenaikoja seuraaviin ilmastonmuutoksiin ei vielä vaadi välttämättä oppimista; esim. joidenkin lintujen muutto voi olla suoraan (varioivasti tai determinoidusti) geneettisesti koodattuja refleksejä tiettyihin lämpötilan, valaistuksen tms. muutoksiin. Sen sijaan satunnaisemmissa vaihteluissa, kuten sateiden aiheuttamissa alueellisissa vedensaannin vaihteluissa, voi muutostaajuus olla liian suuri tai epäsäännöllinen sille, että vesilähteen paikallistamiseksi vaadittu tieto voisi varastoitua primaarille tasolle. Muuttuvien vesilähteiden jäljittäminen vaatii ympäristön muuttuvien olosuhteiden jatkuvaa opiskelemista, aktiivista tutkimista ja muutosten rekisteröimistä. (Plotkin & Odling-Smee [1981], s.230)
Kolmannella tasolla oppiminen rajoittuu eläinten yksilöllisen ympäristön yksilökohtaiseen rekisteröimiseen. Neljännellä tasolla mukaan tulee oppiminen toisilta lajitovereilta, sosiaalinen oppiminen. Sosiokulttuurisen evoluution ensimmäinen edellytys on tietenkin ryhmä eläimiä, jonka jokainen jäsen kykenee oppimaan. Toiseksi, ryhmässä on oltava ainakin yksi ei-geneettinen kommunikaatiokanava[35]. Sen sijaan Plotkinin ja Odling-Smeen mainitsema kolmas edellytys on vähemmän ilmeinen. Heidän mukaansa tämän ei-geneettisen kommunikaatiokanavan kautta välittyvän tiedon alkuperä on oltava kolmannen tason oppimisprosessissa ja se on myöskin vastaanotettava jonkin oppimisprosessin kautta. Ajatus tämän vaatimuksen taustalla on, että tällöin ryhmän jäsen ei opi vain omista kokemuksistaan vaan voi käyttää hyväkseen myös ryhmän toisten jäsenten kokemuksia ympäristöstä ilman omakohtaista vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Organismit voivat siis sosiokulttuurisen vuorovaikutuksen avulla laajentaa kokemustaan sekä paikallisesti että ajallisesti. Niinpä tämän neljännen tason tietovarasto, kulttuurivaranto (cultural pool), koostuukin materiaalisesti yhteisön keskenään vuorovaikuttavista kolmannen tason varastoista, yhteisön yksilöiden keskushermostoista. Ihmisellä tämä tietovarasto laajenee koko Popperin 'maailma kolmeksi', minkä ulkofenotyyppisiä tietovarastoja ovat kirjat, kirjastot, museot, tietoverkot yms.[36] (Plotkin & Odling-Smee [1981], ss.230-232, Popper [1972], s.73)
Vaikka Plotkin ja Odling-Smee väliin puhuvatkin teoriastaan ikäänkuin se yksinään pystyisi yhdistämään evoluutioteorian, yksilönkehitysteorian, etologian ja epistemologian, on kyseessä ennen kaikkea sopeutumisen nelitasomalli, kuten Johnston & Gottlieb [1981] varsin aiheellisesti huomauttavatkin. Vaatimus ei-geneettisesti kommunikoidun informaation opitusta alkuperästä ei ole sosiokulttuurisen evoluution välttämätön ehto, kuten Plotkin ja Odling-Smee antavat ymmärtää. Mikä tahansa informaatiomuunnos (ei vain yksilöllisen oppimisen kautta saavutettu) voi levitä sosiokulttuurisessa evoluutiossa (vrt. Cloak [1981], s.240). Vaatimus informaation opitusta ja yksilöllisesti sopeuttavasta alkuperästä antaa kuitenkin yhden ilmeisen perustan sille, miksi ja missä mielessä sosiokulttuurinen taso antaa yhteisön yksilöllisille jäsenille yhä tehokkaamman kyvyn sopeutua ympäristöönsä (ts. tehokkaamman kyvyn kerätä tietoa ympäristöstään).
Plotkinin ja Odling-Smeen koko teoria keskittyykin nimenomaan yksilöllisen organismin eri mahdollisuuksiin sopeutua ympäristöönsä, mistä seuraa kovin yksipuolinen näkökulma sosiokulttuurisen tason tietoprosesseihin.[37] Vaatimus ei-geneettisesti kommunikoidun informaation opitusta alkuperästä ei olekaan edes sosiokulttuurisen sopeutumisen välttämätön ehto. Sosiokulttuurinen evoluutio voi olla sopeuttavaa myös ilman välittyvän informaation yksilöllisesti opittua alkuperää. Eliöyhteisö voi muodostaa ympäristönsä kanssa itseorganisoituvan järjestelmän, missä ympäristö ja yhteisö muokkaavat toinen toisiaan tuottaen kasvavaa yhteensovittautumista. Vaikka ilmiötä on tutkittu lähinnä sosiaalisilla hyönteisillä (ks. Bonabeau & al. [1997]), en näe mitään syytä miksei tämänkaltaisia yliyksilöllisen subjektin muodostumisia ja niiden sopeutumista voisi periaatteessa esiintyä myös sosiaalisilla selkärankaisilla ja jopa ihmisillä.
Ajateltiinpa sosiokulttuurista sopeutumista suppeammin tai laajemmin, niin sillä on joka tapauksessa paljon yhtäläisyyksiä geneettisen sopeutumisen kanssa — vaikka tasolla 4 sopeutuminen on yhtä fenotyyppistä kuin tasoilla 2 ja 3, niin vain taso 4 voi sisältää samalla lailla pysyvämpiä sopeutumia ja tiedon kumuloituvaa kasvua kuin geneettinen taso 1. Vaikka tiedon tai vallan käyttäjänä (ts. toimijana) olisikin yksilöllinen organismi, niin tiedonkeräämisen (ts. varastoimisen tai koodaamisen) subjektina on molemmissa koko yhteisö tai populaatio. Tason 3 yksilöllisesti varastoitujen sopeutumien periytyminen onkin Plotkinin ja Odling-Smeen mukaan mahdollista vain tason 4 välityksellä. Sekä geeni- että kulttuurivaranto ovat pitkäikäisiä, mutta dynaamisia ja jatkuvasti muuttuvia. Geenivarannon pitkäikäisyyden takaa geenien kopioituminen meioosissa ja mitoosissa ja kulttuurivarannon puolestaan sosialisaatio, kulttuurisen tradition omaksuminen. Molemmat ovat siinä mielessä riippumattomia yksittäisten organismien menestyksestä, että yksittäisen organismin hallussa oleva tieto voi säilyä myös tämän kuoleman jälkeen. (Plotkin & Odling-Smee [1981], s.231)
Vaikka sosiokulttuuriset sopeutumat ovat luonnonvalinnan kohteena yhä myös primaarilla tasolla, ei se vielä oikeuta niitä sosiobiologisia tai evoluutiopsykologisia spekulaatioita, missä muitta mutkitta oletetaan tarkoituksenmukaisilta ja pysyviltä näyttävien kulttuuristen käyttäytymispiirteiden olevan geneettisiä (tason 1) sopeutumia. Jo se, ovatko ne todella sopeutumia ja mihin ne ovat sopeutumia, on usein kyseenalaista, mutta joka tapauksessa mikään ei pakota niitä olemaan juuri geneettisiä sopeutumia.[38] Muutokset sosiaalisissa rakenteissa ovat usein niin nopeita, ettei geneettinen evoluutio yksinkertaisesti ehdi sopeutua niihin, mutta myös pysyvämmältä näyttävät käyttäytymistaipumukset saattavat olla sosiaalisen oppimisen (tason 4) kautta välittyneitä sopeutumia — silloin kun on edes ylipäänsä perusteltua väittää niitä sopeutumiksi.
3. Sopeutuminen ja sopeuttaminen
— tieto ja toimintaCandide aikoo hypätä mereen hänen jälkeensä, mutta filosofi Pangloss estää hänen aikeensa todistamalla hänelle, että Lissabonin satamansuu oli tehty juuri sitä varten, että tuo anabaptisti siihen hukkuisi. Sillä välin kun hän todisti tätä a priori, laiva hajosi ja kaikki tuhoutuivat lukuun ottamatta Panglossia, Candidea ja raakaa merimiestä, jonka takia kelpo anabaptisti oli hukkunut. (Voltaire [1759], s.19)
Evolutionaariselle epistemologialle on siis keskeistä nimenomaan sopeutumisen ja tiedon välinen kytkentä. Kaikki evolutionaarinen muutos ei kuitenkaan ole sopeutumista ja jos evolutionaariseen muutokseen ei liity sopeutumista, ei siihen välttämättä liity rakenteellisen tiedon muutostakaan — tai ainakaan sen kasvua. Silti varsinkin varhaisemmassa evolutionismissa etsittiin sopeutumisprosesseihin perustuvia selityksiä pitkälti niin, että evolutiivisen kehityksen, luonnonvalinnan ja sopeutumisen käsitteitä käytettiin lähestulkoon synonyymisinä. Ajatus oli, että evoluutio aiheutuu luonnonvalinnasta ja luonnonvalinta suosii keskimäärin kelpoisimpia saaden aikaan organismien optimaalista sopeutumista elinympäristöihinsä. Tämä johtaa helposti ajatustapaan, jonka Stephen Jay Gould ja Richard Lewontin ovat nimenneet panglossiaaniseksi adaptationismiksi[39] tai adaptationistiseksi ohjelmaksi:
Gould ja Lewontin kritisoivat voimakkaasti tällaista adaptationistista selitysperiaatetta. Tutkittaessa mitä tahansa fenotyyppistä piirrettä tai muutosta etsitään adaptationismissa ainoastaan sen tyyppisiä selityksiä, missä tutkittava piirre, rakenne tai muutos nähdään sopeutumaksi joihinkin ympäristötekijöihin. Tällaista usein implisiittistä oletusta, että kaikki fenotyyppiset piirteet ja rakenteet ovat sopeutumia tai että kaikki evolutionaariset muutokset tulkitaan (optimaalisiksi) sopeutumisprosesseiksi, voidaan kutsua adaptationistiseksi virhepäätelmäksi.
Adaptationistista virhepäätelmää voidaan jäljittää etsimällä Gouldin ja Lewontinin mainitsemia adaptationismille tyypillisiä argumentaatiotapoja: 1) Jos yksi adaptiivinen selitys pettää, esitä toinen. Tämän heikompi versio on 2) jos yksi adaptiivinen selitys pettää, oleta että toisen on oltava olemassa. 3) Jos hyvää tai uskottavaa adaptiivista selitystä ei näytä löytyvän, oleta että tämän epäonnistumisen syynä on meidän epätäydellinen ymmärryksemme siitä, missä organismi elää ja mitä se tekee. Samalla voidaan 4) esittää spekulatiivisia arvioita organismin elinympäristöstä ja elämäntavasta korostaen selitettävän piirteen välitöntä hyötyä organismille ja unohtaen täydellisesti kyseisen piirteen muut attribuutit. Itse selitykset jäävät yleensä enemmän tai vähemmän spekulatiivisiksi tarinoiksi, joiden ainoana hyväksymisen kriteerinä on vain sen sisäinen ristiriidattomuus luonnonvalinnan periaatteen kanssa.[40] Muun tyyppisiä selityksiä ei huomata edes etsiä. Yhdessä nämä johtavat siihen, että itse adaptationistista selitysperiaatetta on mahdotonta kumota — yhden adaptationistisen tarinan hylkääminen johtaa yleensä vain sen korvaamiseen toisella tarinalla eikä jonkin toisen tyyppisen selityksen etsimiseen. (Gould & Lewontin [1979], ss.586-588) Gouldin ja Lewontinin kritiikki adaptationistisia selityksiä vastaan johtaa siis vaatimukseen siitä, että jos jotain piirrettä tai muutosta väitetään sopeutumaksi, pelkkä uskottava ja ristiriidaton tarina ei kelpaa (tieteelliseksi) perusteluksi, vaan tarvitaan jotain enemmän.[41]
Ymmärrettäväksi adaptationistisen virhepäätelmän tekee se, että identifioitaessa selitettävää ilmiötä —ts. vastattaessa kolmiosaiseen kysymykseen, mikä sopeutuu mihin ja kuinka kauan se kestää— voi (elin)ympäristön ja tarkasteltavan ajanjakson aina määritellä niin, että kaikessa muutoksessa voi väittää olevan kyseessä sopeutumisprosessin. Tällöin sopeutumisen käsite menettää kuitenkin erottelevan (tai empiirisen) sisältönsä ja se degeneroituu puhtaasti analyyttiseksi käsitteeksi, mutta illuusio käsitteen aidosta selitysvoimasta jää jäljelle. Adaptationistista ohjelmaa vaivaakin tietty eräissä muissakin yhteyksissä tavallinen sokeus funktionalististen selitysten ongelmia kohtaan. Matti Sintosen mukaan luonnonvalinnalla voidaan tarkoittaa ainakin kolmen eri vahvuisen väitteen hyväksymistä: Ensinnäkin voidaan väittää, että luonnonvalinta on vera causa, luonnossa todella vaikuttava eikä vain kuvitteellinen syytyyppi väittämättä kuitenkaan mitään yksittäisistä tapahtumista (olemassaoloväite). Toiseksi voidaan esittää, että luonnonvalinta voi periaatteessa aiheuttaa jonkin yksittäisen asiaintilan (kompetenssiväite) ja kolmanneksi, että jokin yksittäinen evolutionaarinen tosiasia on todella seurausta luonnonvalinnasta (vastuuväite). Olemassaoloväite on näistä heikoin ja vastuuväite vahvin.[42] Sopeutumiskäsitykseen voidaan liittää vastaavat olemassaolo-, kompetenssi- ja vastuuväitteet. Vaikuttaisikin siltä, että Gouldin ja Lewontinin mukaan useimmat adaptiiviset tarinat antavat illuusion (sopeutumista koskevasta) vastuuväitteestä, mutta käytännössä pelkän tarinan kertominen ei aina riitä edes kompetenssiväitteen perusteluun.[43]
Kritiikki sopeutumisen ja evoluution samaistamista kohtaan nousi merkittävään asemaan vasta 1970- ja 1980-lukujen taitteessa osana väliin raivokastakin sosiobiologiakeskustelua. Myös EE sai osansa tästä kritiikistä —osin hyvästä syystä— mutta osin syyttä reduktionistiseksi sosiobiologiaksi leimattuna.[44] Koska EE:ssä kuitenkin samaistetaan sopeutuminen ja tiedon kasvu, koskee tämä kritiikki myös (rakenteellista) tietoa — niitä koskevien just-so-tarinoiden selitysvoimaan on todellakin syytä suhtautua varovaisesti.
Kaikki muutokset eivät todellakaan ole sopeutumia. Osa organismien fenotyyppisistä piirteistä ja rakenteista ovat paremminkin epätarkoituksenmukaisia kuin sopeutumia ja enemmänkin voidaan sanoa: Lewontinin mukaan (geneettisessä evoluutiossa) luonnonvalinnan ei ainakaan yleisenä sääntönä (ts. kaikissa tapauksissa) voi sanoa maksimoivan tai edes lisäävän organismien keskimääräistä lisääntymiskelpoisuutta (ts. sopeutuneisuutta). Luonnonvalinnan aikaansaama geneettinen muutos ei johda välttämättä populaation lukumääräiseen kasvuun tai stabiilisuuteen 'fluktuoivissa' ympäristöissä (Lewontin [1982], s.157).
Kumpikin näistä antaa yhden selityksen sille, miten jokin ilmeisen maladaptiivinen fenotyyppinen piirre voi valikoitua. Pleiotropiassa sopeutumistulkinta voidaan vielä pelastaa, jos puhuttaessa valinnan yksiköstä siirrytään geneettiselle tasolle. Tällöin geeni (eikä fenotyyppinen piirre) tulee valituksi, koska sen valinta kasvattaa organismin 'kokonaiskelpoisuutta'. 'Liftaavien' geenien valikoitumista sen sijaan ei voi tulkita organismin sopeutumiseksi ympäristöön. Ainoa 'ympäristö', mistä tällöin voitaisiin puhua, olisi solunsisäinen ympäristö.[46]
Pleiotrooppisten ja 'liftaavien' geenien kaltaiset tapaukset osoittavat, etteivät kaikki fenotyyppiset piirteet tai rakenteet ole valikoituneita sopeutumia (ulkoiseen) ympäristöön. Mutta niitäkään, joita voidaan perustellusti väittää sopeutumiksi, ei voi väittää optimaalisiksi sopeutumiksi. (Tämä tosin seuraa jo pleiotrooppisista ja 'liftanneista' geeneistä.) Luonnonvalinta ei ole optimoiva prosessi — se ei valitse absoluuttisesti parasta kaikista mahdollisista vaihtoehdoista, vaan joitakin riittävän hyviä reaalisesti läsnä olleista muunnoksista. Valinnan voidaan ajatella olevan vaikka kylmänsietokykyä varten, mutta se mitä on valittavissa riippuu lajista ja kehityslinjasta: kyseeseen tulee niin turkki (jääkarhulla), rasvakerros (hylkeellä) kuin tarpeeksi aivoja ja taitoa pukeutua karhun turkkiin ja syödä hylkeen rasvaa (eskimo). (Lewontin [1982], s.159) Mitä luonto valitsee ei siis määräydy vain ympäristöstä, vaan myös siitä, minkälaista vaihtelua on saatavilla (eikä niistäkään aina valikoidu 'absoluuttisesti paras'). Tähän taas vaikuttaa itse organismin (ja sen kehityslinjan) laatu mutta myös organismien yleiset funktionaaliset tarpeet. Mikä tahansa muunnos ei nimittäin ole periytymiskelpoinen, olipa ympäristö millainen tahansa. Yksilönkehitykseen liittyvät rajoitteet (developmental constraints) sallivat ainoastaan sellaisten mutaatioiden ja ristiinkytkentöjen periytymisen, jotka 'toimivat riittävän hyvin yhteen' organismin muiden geenien kanssa — niin hyvin, että organismi voi kehittyä lisääntymiskykyiseksi yksilöksi. Näin organismin sisäiset funktionaaliset rajoitteet ehkäisevät optimaalista sopeutumista. Se, mitä organismit jo ovat, rajoittaa sitä, mitä niistä voi kehittyä.[47]
Yksilönkehitykseen liittyvät rajoitteet ovat erikoistapaus fyleettisistä rajoitteista, rakenteista, jotka ovat jäänteitä kehityslinjan aikaisemmista sopeutumista ja rajoittavat sopeutumista uuteen ekologiseen ympäristöön. Esim. ihmiset eivät ole täydellisesti sopeutuneita pystyasentoon, koska suuri osa geneettisestä perimästämme on alunperin sopeutunut liikkumiseen neljällä raajalla. Gould ja Lewontin kuitenkin huomauttavat, että on myös sen tyyppisiä rakenteellisia rajoitteita, jotka eivät koskaan ole olleet varsinaisia sopeutumia. Tällaiset arkkitektoniset rajoitteet ovat pikemminkin organismin rakennusaineiksi valikoituneiden materiaalien välttämättömiä seurauksia. Simpukat eivät voi lentää eivätkä hyönteiset voi olla norsun kokoisia puhtaasti niiden tukirakenteiden materiaalin (ja muodon) vuoksi. (Gould & Lewontin [1979], ss.594-595)
Vaikka Gouldin ja Lewontinin kritiikki onkin suunnattu ennen kaikkea geneettisen tason adaptationismia —ja siis myös geneettisesti varastoidun rakenteellisen tiedon identifiointia— vastaan (Plotkinin ja Odling-Smeen taso 1), niin soveltuvin osin se täytyy huomioida myös muilla tasoilla. Erityisesti se on otettava huomioon tarkasteltaessa kulttuurievoluutiota (tasolla 4), kun sopeutumatiedon varastona on geenivarannon sijasta kulttuurivaranto. Myös kulttuurievoluutiossa vaikuttavat 'kulttuurirakenteelliset' rajoitteet ja pleiotropian kaltaiset efektit. Plotkinille ja Odling-Smeelle ylempien tasojen tietoprosessit, 'kyvyt oppia', ovat sinänsä (geneettisiä) sopeutumia, tai paremminkin 'metasopeutumia', sillä ne mahdollistavat sopeutumisen sellaisiin ympäristömuutoksiin, joihin fylogeneettinen ja epigeneettinen mekanismi ovat liian hitaita. Siitä, että 'kyky oppia' on geneettinen 'metasopeutuma', ei kuitenkaan seuraa, että kaikki (tai välttämättä edes useimmat) opitut behavioraaliset tavat olisivat sopeutumia ja siis tietoa. Ajatus on vain, että (yksilölliset ja sosiaaliset) oppimisprosessit ovat menetelmiä, joiden avulla organismit voivat sopeutua ympäristöönsä — ts. kerätä niille relevanttia tietoa siitä.[48] Se, että ylemmät tasot ovat osin alempien tasojen sopeutumien rajoittamia (constrained), merkitsee vain sitä, että koska oppimisen mahdollistavat fysiologiset ja operationaaliset rakenteet ovat geneettisen tason koodaamia, niin ne periytyvät ja myös muuttuvat geneettisessä evoluutiossa. Tämä ei kuitenkaan (välttämättä) rajoita niitä sisältöjä mitä opitaan. Lewontinin huomautus siitä, että kulttuurievoluutio mahdollistaa geneettisten rajoitusten kompensoimisen tai jopa ylittämisen,[49] on täysin yhteensopiva EE:n hierarkiakäsityksen kanssa. Sopeutumisen sosiokulttuurinen taso on myös huomattavasti vanhempi kuin koko Homo Sapiens lajina. Vaikka meidän geenimme oletettavasti jossain määrin rajoittavatkin sosiokulttuurisen tason evoluutiota, voidaan hyvällä syyllä väittää, että myös ihmisen geneettinen kehitys ihmiseksi on osin sosiokulttuurisen evoluution tuote.[50]
On siis varottava implisiittistä väitettä kaikesta muutoksesta sopeutumisena ja tiedon kasvuna. Tarkastelu on rajoitettava vain niihin tapauksiin, missä sopeutuminen on jo osoitettu (tai muuten ilmeistä), ei siis mihin tahansa evolutiiviseen muutokseen.[51] Ainakin Plotkin ja Odling-Smee uskovat tätä rajoitusta teoriassaan korostamalla välttävänsä adaptationistiset sudenkuopat (Plotkin & Odling-Smee [1982], s.467).
3.3. Organismi-ympäristö -dialektiikka
Lewontin ei kuitenkaan kritisoi vain sitä, että jokaisen evolutiivisen muutoksen on oletettu olevan sopeutumisprosessi, vaan hän yltyy epäilemään koko sopeutumiskäsitteen ontologisen perustan tieteellistä mielekkyyttä. Yksinkertaisimmassa merkityksessään "sopeutumisen käsite edellyttää ennalta olemassaolevan maailman, joka esittää ongelman, johon sopeutuminen on ratkaisu."[52] (Lewontin [1978], s.157) Tämä konkretisoituu erityisesti ekologisen lokeron (ecological niche) käsitteessä. Jos evoluutio kuvataan organismien sopeutumisprosesseina ekologisiin lokeroihin, on ympäristöstä löydyttävä 'tyhjiä lokeroita'. Kuitenkin koska käytännössä todellisuus voidaan jakaa 'lokeroihin' äärettömän monella eri tavalla, niin vain sellaisia jakoja, joiden lokerot ovat (tai ovat olleet) 'miehitettyjä', kutsutaan ekologisiksi lokeroiksi.[53] Lewontinin mukaan tietyssä mielessä organismi sekä valitsee itse että luo itse ekologisen lokeronsa. Organismi ja ympäristö määrittelevät ja luovat toisensa niin, ettei voi sanoa olevan organismia ilman ympäristöä, muttei myöskään ympäristöä ilman organismia.
On mahdotonta kuvata ympäristöä viittaamatta organismeihin, joiden kanssa se on vuorovaikutuksessa. Elinympäristöä määrittää 'objektiivisen kokonaisympäristön' lisäksi organismin 'elämäntapa' — ympäristö (tai ekologinen lokero) on luonto, minkä 'organismi on organisoinut'.[54] Koska fiivit (phoebes) tekevät pesänsä kuolleesta ruohosta, niin tämä pesän teko tekee kuolleesta ruohosta osan fiivien ympäristöä. Sen sijaan kivet, joiden välissä ruoho kasvaa, eivät kuulu fiivien ympäristöön. Kivet kuitenkin kuuluvat merkityksellisellä tavalla rastaiden ympäristöön, sillä ne käyttävät kiviä alasimina, joita vasten voi murskata etanoiden kuoria. Jos joku tai jokin (vaikkapa ihminen) siirtäisi kivet pois, niin rastaat epäilemättä pyrkisivät määrittelemään ekologisen lokeronsa uudelleen etsimällä jonkin korvaavan 'alasimen'. Organismit määrittelevät näin omaa elinympäristöänsä valitsemalla itse ekologiseen lokeroonsa kuuluvia ympäristöpiirteitä. (Lewontin [1982], s.160)
Organismit eivät pelkästään valitse elinympäristöään saatavilla olevista 'kokonaisympäristön' piirteistä, vaan toiminnallaan myös muuttavat ympäristöään. Esim. ottamalla ravinteita, pudottamalla lehtiä ja kasvattamalla juuria puut muokkaavat maaperää, jossa ne kasvavat. Osa (joskaan ei kaikki) näistä organismien toiminnasta aiheutuvista ympäristön muutoksista ovat organismeille itselleen tarkoituksenmukaisia. Usein ei olekaan niin, että organismi vain sopeutuu elinympäristönsä vaatimuksiin, vaan että organismi myös sopeuttaa elinympäristöään omiin vaatimuksiinsa. Majavan padonrakennustouhut (kuten kaikki pesänrakennus) ovat dramaattinen malliesimerkki siitä, miten majava luo itselleen sopivan ympäristön. Luomalla itselleen 'luonnonmukaisesta' ympäristöstä poikkeavan ekologisen lokeron majava saa tavallaan aikaan ympäristön sopeutumisen itseensä. (Lewontin [1982], s.160) On kuitenkin huomattava, että organismien toiminta ei vain sopeuta ympäristöä niille sopivaksi, vaan voi saada aikaan myös niille maladaptiivisia ympäristömuutoksia. Kyse voi olla 'liian hyvästä' tai 'liian lyhyen aikavälin' sopeutumasta, kun esim. liikalaidunnus aiheuttaa ympäristön kantokykyä pysyvästi heikentävää eroosiota. Sopeutumat ovat aina reaaliajasta jäljessä ja vain tilapäisesti toimivia. Lisäksi sopeutumisesta yhteen ympäristön piirteeseen voi seurata muutoksia sopeutuneisuudessa johonkin toiseen piirteeseen.
Organismit eivät siis vain reagoi passiivisesti ympäristönsä muutoksiin, vaan ovat itse yksi oman ympäristönsä muutosvoimista. Organismi ja ympäristö ovat dialektisessa suhteessa. Jos organismin ja ympäristön välinen dialektinen suhde otetaan vakavasti, on idea sopeutumisesta valmiiseen ympäristöön hylättävä:
The picture of adaptation that emerges is the very slow movement of the niche through niche space, accompanied by a slowly changing species, always slightly behind, slightly ill-adapted, eventually becoming extinct as it fails to keep up with the changing environment (Lewontin [1978], s.160).
3.4. Konstruktio vai sopeutuminen
— vai molemmat?Lewontin haluaa siis korostaa sitä, että organismit (tai lajit) luovat, valitsevat ja muokkaavat aktiivisesti kaikkea sitä, mikä kuuluu niiden elinympäristöihin, jopa niin paljon, että hän näyttäisi hylkäävän kokonaan sopeutumisen käsitteen:
Organisms within their individual lifetimes and in the course of their evolution as a species do not adapt to environments; they construct them. They are not simply objects of the laws of nature, altering themselves to bend to the inevitable, but active subjects transforming nature according to its laws. (Lewontin [1982], s.163)
Koska organismit 'konstruoivat ja rekonstruoivat' todellista ympäristöänsä 'out there', eivätkä vain sen representaatiota 'mielessä', niin ne eivät voi tietenkään 'luoda' mitä vain. Organismien kyky luoda ympäristönsä on aina ehdollista, alisteista tai rajoittettua sille, mitä ne jo valmiiksi ovat:[55] "Their construction and reconstruction of their environment is constrained by what they already are." (Lewontin [1982] s.167) Mutta optimaalisen sopeutuneisuuden kaikenkattavaa selitysvoimaa kritisoidessaan Lewontin näyttää kuitenkin ajautuvan liian pitkälle. Yhtä lailla kuin organismin sisäiset rajoitukset estävät ympäristön 'vapaata' (re)konstruktiota, myös ympäristöllä on omat historiallisesti muodostuneet materiaaliset rajoitteensa. Vaikka organismi 'valitsee itse' oman ekologisen lokeronsa (ts. luo ympäristönsä), niin tämä ympäristö ei ole tabula rasa sen enempää kuin organismi itsekään. Jos ympäristöllä ei ehkä aina olisikaan funktionaalisia rajoitteita, niin ainakin se on materiaalisesti tai arkkitektonisesti rajoitettu samoin kuin organismi itsekin (vrt. s.*). Lisäksi monet potentiaalisesti hyödynnettävät materiaalit ovat muiden organismien (aikalaisten ja aikaisempien) tuotteita: joko näiden itselleen jo sopivaksi muokkaamia tai 'jätteitä', kuten fiivin pesänrakennukseen käyttämä kuiva ruoho. (Tämä koskee myös joitakin epäorgaanisia materiaaleja, kuten kalkkikiveä.) Organismin ja ympäristön välinen dialektinen symmetria koskee siis myös materiaalisia rajoitteita (eikä vain identifioitavuutta). Samalla kun myönnetään, etteivät organismit vain 'passiivisesti sopeudu ympäristönsä objektiivisiin piirteisiin', vaan myös 'aktiivisesti määrittelevät ja muodostavat ympäristöään', voidaan kuitenkin yhä sanoa, että organismien on sopeuduttava tämän 'määrittelyn' rajoitteisiin — sekä omiinsa että ympäristön asettamiin.
Kun Lewontin väittää, että lajit eivät 'ratkaise' ennalta asetettuja 'ongelmia' vaan 'konstruoivat' elinympäristönsä,[56] niin hän ei aina näytä ottavan huomioon sitä, että sopeutuminen ja ympäristön konstruointi eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja tai näkökulmia (ainakaan siinä mielessä, missä Lewontin itse puhuu konstruktiosta). Vaikka jonkin lajin organismit konstruoisivatkin itselleen sopivan ympäristön, niin tämän ympäristön muotoutumiseen vaikutaa muitakin voimia kuin ko. lajin konstruktio. Kun planetaariset, ilmastolliset tms. muutokset —ja ennen kaikkea toisten lajien konstruktiot— muuttavat 'jo konstruoitua' ympäristöä epäedulliseksi,[57] niin syntyy 'ongelmia', jotka lajin on tavalla tai toisella ratkaistava. Ympäristön asettamista 'ongelmista' voidaan puhua juuri siksi, että ympäristö on pitkälti myös lajin itsensä ja koko siihen johtaneen kehityslinjan 'ympäristökonstruktioiden' luoma. 'Ongelma' ei siis ole puhtaasti lajin ulkopuolisen (tai vain epäorgaanisen) ympäristön 'ennalta asettama'. Organismit kyllä konstruoivat itselleen ympäristöjä, mutta niiden jatkuvaan muuttumiseen organismien on sopeuduttava muuttamalla joko itseään tai ympäristöään — ts. joko sopeutumalla (itsekonstruktio) tai sopeuttamalla (ympäristön rekonstruktio). Molemmissa tapauksissa voidaan nähdä kahden toisensa määrittelevän systeemin, rakenteen tai järjestyksen yhteensovittautumista. Kyse on siis Campbellin määrittelemässä merkityksessä valintateoreettisesta tietoprosessista (ks. s.* ja s.*).
Sopeutuminen on EE:ssä määritelty liittyvän organismin (tai lajin) ympäristötiedon kasvuksi, mutta sopeuttamiselle ei aina yhtä keskeistä asemaa —eikä yhtä selvää tulkintaa— ole annettu. Osin tämä seuraa kuitenkin siitä, että niin Campbellin kuin Plotkinin ja Odling-Smeenkin valintatasojen hierarkioissa voidaan monet rakenteellisen tiedon muutokset kuvata tarkasteltavasta valintatasosta riippuen sopeuttamiseksi tai sopeutumiseksi. Monilla 'korkeammilla' eläimillä (nisäkkäät ja linnut) ympäristön sopeuttaminen perustuu olennaisesti ympäristön ja sen muutosten havainnointiin, ts. kykyyn oppia ympäristöstä (tasojen 3 tai 4 sopeutumiseen). Tällöin tehokas ja reflektiivinen ympäristön sopeuttaminen edellyttää (opitun) tiedon kasvua ja on samalla seurausta alempien tasojen (tasot 1 ja/tai 2) sopeutumasta (tai 'metasopeutumasta'): oppimisen mahdollistavien elimien tarkoituksenmukaisesta hallinnasta. Ainakin 'korkeampien' eläinten ympäristön (re)konstruktiossa voidaan näin ajatella olevan kyseessä jo-hallussa-olevan tai jo aktualisoituneen 'strategisen tiedon' tai 'metatiedon' (ts. taito/tiedon miten oppia) kahdessa vaiheessa tapahtuvasta soveltamisesta. (Samalla se toimii tämän 'metatiedon' testauksena!) Soveltamisessa aktuaalisen 'metatiedon' antama potentiaalinen tieto aktualisoidaan (oppiminen), mikä antaa potentiaalin toimia tiedon mukaan. Sopeuttaminen on juuri tämän jälkimmäisen potentiaalin aktualisoimista. Näin organismi määrittyy toimijaksi, joka käyttää erilaisten tietoprosessien kautta saamaansa valtaa ympäristönsä suhteen.
Vaikka Lewontin korostaa organismin roolia aktiivisena toimijana suhteessa ympäristöönsä, niin on muistettava, ettei ympäristökään ole passiivinen. Yleensä ympäristöihin kuuluu puhtaasti fysikaalisten piirteiden lisäksi myös muita organismeja, muita toimijoita, jotka ovat yhtä lailla aktiivisia omien yksilöllisten ympäristöjensä suhteen. Tätä molemminpuolista aktiivisuutta kuvaa perinteinen darwinismiin liitetty termi, 'olemassaolon taistelu' (struggle for existence), mikä (vähintäänkin implisiittisesti) viittaa jonkinlaiseen toiminnalliseen konfliktiin tai intressiristiriitaan sellaisten eri toimijoiden välillä, jotka kuuluvat toistensa ympäristöihin.[58] Niinpä yhden toimijan aktiivinen ympäristön rekonstruktio, sopeuttava akti, näkyy usein jonkin toisen toimijan itsekonstruktiona, sopeutumisena ensimmäisen toimijan toimintaan. Selvimmin tämä aktiivisten toimijoiden intressiristiriita näkyy isäntä-lois ja peto-saalis -suhteissa. Hirvi on osa suden ympäristöä ja susi on osa hirven ympäristöä. Susi kuuluu hirven ympäristöön tavallaan lähes absoluuttisena rajoitteena, mihin ei ympäristön (re)konstruktiolla voi paljoa vaikuttaa. Suteen on vain sopeuduttava, hirven on kerättävä riittävästi sellaista tietoa sudesta, että se voi joko välttää suden hyökkäykset tai puolustautua menestyksellisesti niitä vastaan.[59] Toisaalta susikaan ei säily 'samana' hirven sopeutuessa, vaan pyrkii tavalla tai toisella itse joko sopeutumaan tai jotenkin muuten kompensoimaan (ts. sopeuttamaan) nämä sudelle epäedulliset muutokset. Yksi muutos (olipa se sopeutuma tai ei) saa aikaan muutospaineita toisaalla:
There is constant interplay of the organism and the environment, so that although natural selection may be adapting the organism to a particular set of environmental circumstances, the evolution of the organism itself changes those circumstances. (Lewontin [1978], s.159)
Jokainen ekosysteemi tai eliömaantieteellinen alue koostuu tietenkin useasta aktiivisesta toimijasta, useista tiedon kerääjistä ja sen antaman vallan käyttäjistä. Näin syntyy kuva monitasoisesta ja dynaamisesta rakenteellisen tiedon ja vallan verkostosta, missä jokainen muutos, oli se sitten tiedon keräämistä (sopeutuminen), sen antaman vallan käyttöä (sopeuttaminen) tai jotain muuta, vaikuttaa aina päättymättömään sarjaan muita muutoksia ja siten purkaa ja kutoo uudelleen tätä verkostoa.[60]
4. Evolutionaarinen epistemologia tietoteorian ontologiana
Olin toivonut saavani hiukan keskustella kanssanne syistä ja vaikutuksista, parhaasta mahdollisesta maailmasta, pahan alkuperästä, sielun olemuksesta ja ennalta määrätystä sopusoinnusta.
- tri Pangloss (Voltaire [1759], ss.154-155)
Miten siis on kohdeltava nykyisen post-darwinilaisen ajan standardivastausta kysymykseen ihmisen ja maailman välisestä tietosuhteesta? Missä mielessä vastaus kysymykseen inhimillisestä ymmärryksestä on ymmärrettävä? Standardivastausta, ihminen ja ihmisen tietoisuus on sopeutunut luonnonvalinnan kautta maailmaan, ei voida aivan sellaisenaan hyväksyä tai ainakin sitä on tarkennettava. EE:n laajennetun tietokäsityksen mukaan sopeutuminen on tietoprosessi, mutta kaikki muutos ei ole sopeutumista. Tämä merkitsee sitä, että sopeutumisen vastuuväitteiden (ks. s.*) esittämisessä on syytä olla varsin varovainen — vähintään on tehtävä selväksi ja pidettävä mielessä se, että ilman tarkempaa evidenssiä esitetyt adaptiiviset tarinat ovat spekulatiivisia tai hypoteettisia.
Modernin EE:n klassikoille, Campbellille ja Lorenzille, tämä ei ollut kovin selvää. Molemmat äityivät esittämään (etenkin varhaisemmissa kirjoituksissaan) väliin lennokkaitakin adaptiivisia tarinoita varsin spekulatiiviselta pohjalta. Erityisesti Lorenzin kohdalla on ilmeistä konservatiivisen ideologian ja muun ilmeisen reflektoimattoman aineksen osuus siinä, minkä tyyppisiä adaptiivisia tarinoita hän valitsi selittämään yksittäisiä kultuuri-ilmiöitä. Käsitteellisellä tasolla Lorenzin merkitystä ei kuitenkaan voi aliarvioida. Lorenzin EE:ssä näyttelivät tärkeää osaa niin sopeutumisen tulkitseminen tietoprosessiksi, käsitys emergenteistä systeemiominaisuuksista[61] kuin sopeutumisen strukturaaliset rajoitteetkin. Popper, jota sekä Lorenz että Campbell ylistävät läheisenä filosofisena liittolaisenaan, oli tietoisempi adaptationistisen selitysmallin periaatteellisesta kumoamattomuuden ongelmasta, mutta falsifikationistinen missio ajoi hänet liioittelemaan teoriaa luonnonvalinnasta yleisesti tautologiseksi (Popper [1972], ss.241-242).[62]
On kuitenkin tapauksia, joissa sopeutumista on vaikea olla pitämättä todellisena ilmiönä. Monien selkärankaisten vesieläinten, kuten valaiden, hylkeiden, pingviinien ja kalojen, muotoresonanssia ei kai voi pitää muuna kuin sopeutumana, yhdenmukaisena ratkaisuna 'vedessä liikkumisen ongelmaan'.[63] Uskottavimmaksi tämän selityksen tekee se, että näiden eläinten kehityslinjat ovat olleet riittävän pitkään toisistaan erillään ja että ne ovat siirtyneet eri aikoina vesiympäristöön (paitsi kalat jotka eivät ole siirtyneet mistään). Yhdenmukainen muoto ei siis voi periytyä yhteisen esi-isän rakenteesta (kuten kaksikylkisymetrisyys). Toki valaiden, hylkeiden ja pingviinien esi-isien siirtymistä veteen voidaan pitää 'niiden omana valintana', mutta tämän 'valinnan' jälkeen niillä ei ole juurikaan ollut valtaa sopeuttaa (tai rekonstruoida) vesiympäristöä, ts. muuttaa uimisen objektiivisia ehtoja. Valintapaine onkin johtanut näiden lajien sopeutumiseen (tai itsekonstruktioon) sen sijaan, että vesiympäristö olisi sopeutunut niihin. Sopeutumisen vastuuväite vaikuttaa tässä varsin perustellulta.
On vain huomioitava, että sopeutumisprosessien lisäksi evoluutiivisiin muutoksiin vaikuttaa muitakin voimia (muita evolutiivisia muutosprosesseja, vrt. s.*) ja että sopeutumisprosessit ovat rakenteellisesti rajoitettuja. Koska sopeutumisprosessit ovat sekoittuneena muihin prosesseihin, on myös niiden tuottama rakenteellinen (ympäristö)tieto sekoittuneena muuhun informaatioon tai 'ei-tietoon' siinä rakenteessa, johon tieto on varastoitunut. Tiedon identifioimiselle ja erottamiselle ei-tiedosta lieneekin vaikeaa ellei mahdotonta löytää mitään yleisiä kriteerejä. Lisäksi ainakin fenotyyppisten tasojen tietovarastot (Plotkinin ja Odling-Smeen tasot 2, 3 ja 4) ovat osin myös toisiinsa sekoittuneena, mikä vain hämärtää lisää niissä esiintyvän rakenteellisen tiedon identifiointia.
Toinen indentifikaatio-ongelma koskee sitä ympäristöä, mitä tieto vastaa. Mitä kaikkea se ympäristö pitää sisällään, mihin tieto on sopeutuma? Esimerkiksi kulttuurisen tason ilmaannuttua siitä itsestään on tullut ei vain kulttuuriseen vaan myös geneettiseen evoluutioon vaikuttava ympäristökomponentti (vrt. s.*). Ihmisellä raja yksilöllisen ja sosiaalisen oppimisen tasojen (tasot 3 ja 4) välillä on vielä astetta hämärämpi kuin muilla sosialisilla eläimillä, sillä kielellisten kategorioiden ja rakenteiden (tason 4) osuus yksilöllisissä havainnoinnissa (taso 3) on ilmeisen merkittävä. Niin ympäristön kuin tietovarastonkin analyyttistä palottelua osiin, yksiköihin tai ominaisuuksiin ei voi tehdä yleisellä tasolla, vaan se on tehtävä ja perusteltava erikseen jokaisessa yksittäisessä erikoistapauksessa.
Merkitseekö kaikki tämä epämääräisyys rakenteellisen tiedon, sopeutuma-asteen ja ympäristövastaavuuden identifioinnissa sitten koko EE:n tai sen epätraditionaalisen laajennetun tietokäsityksen nihilointia? Niin Campbell, Lorenz kuin Plotkinkin ovat pyrkineet viemään EE:tä ennen kaikkea tieteellisen teorian (tai biologisen metateorian) suuntaan, ts. teoriaksi jonka yhtenä tärkeimmistä kriteereistä on empiirinen testattavuus. Pyrkimyksestä huolimatta ovat empiiriset tulokset toistaiseksi jääneet harvalukuisiksi tai ainakin marginaaliseen asemaan. Plotkin onkin todennut (v.1987), että "EE:tä tieteenä voidaan tuskin sanoa esiintyvän lainkaan."[64] (Plotkin [1987b], s.297) Ottaen huomioon sekä tiedon ja ei-tiedon että tiedon varastoitumistasojen yhteenkietoutuneisuuden nämä vaikeudet eivät ole yllättäviä. EE on pääasiassa jäänyt suhteellisen yleiselle ja abstraktille teoreettiselle tasolle.
Empiirisesti testattavien, tieteellisesti tai teknologisesti merkittävien sovelluksien löytyminen ei kuitenkaan ole ainoa tapa legitimoida EE:tä. Näkisin EE:n sopivan varmemmin maailmankuvalliseksi, metafyysiseksi tai 'metaontologiseksi' viitekehykseksi tai tulkintahorisontiksi kuin tieteelliseksi paradigmaksi. ('Metafyysinen' ei kuitenkaan tässä tarkoita spekulatiivista.)[65] Vaikka toiminnan mahdollistavan tiedon varastoitumistaso ja identifiointi onkin ongelma rakenteellisen tiedon tutkijalle, niin itse tiedon subjekteille, toimijoille se ei sitä ole. Toiminnan tai vallankäytön kannalta sillä ei ole mitään merkitystä, onko sovellettava tieto varastoitunut fylogeneettiselle, ontogeneettiselle, yksilölliseen oppimiseen perustuvalle vai sosiokulttuuriselle tasolle. Riittää että tietoa on ja että se on hallinnassa (ts. 'dekoodattavissa' tai käytettävissä olevassa muodossa). Tiedon identifioinnilla voi kyllä sanoa olevan merkitystä toimijoille. Jos 'toimivan' tiedon erottaminen ei-tiedosta ja vanhentuneesta tiedosta epäonnistuu, niin seurauksena voi tietenkin olla toiminnan lopullinen epäonnistuminen, kuolema. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa vaihtoehto. Koska luonnonvalinta ei toimi pelkästään geneettisellä tasolla, niin epäonnistumisesta voi olla seurauksena myös pelkän ('virheellisen') tiedon (ja samalla toiminnan) korvaaminen koko organismin sijaan.[66]
Ongelma tiedon identifiointi on kuitenkin vain ihmiselle (ja myös muille sellaisille tiedon subjekteille, jotka kykenevät ennakoimaan toimintaansa ja tiedostamaan mahdollisen epäonnistumisensa seuraukset). Traditionaalisen tietoteorian peruskysymyksessä, kysymyksessä tiedon pätevyydestä, onkin viime kädessä kyse juuri proposition tai uskomuksen identifioinnista 'todelliseksi tiedoksi' eikä se ratkea EE:n avulla. EE ei ehkä olekaan parhaimmillaan epistemologiana, jos epistemologialla tarkoitetaan traditionaalista tietoteoriaa (Bradie [1989], s.397). Paremminkin kyse voisi olla tiedon käsitteen (evolutionaarisesta) ontologiasta — ja myös uskomustiedon käsitteen soveltamisen edellytysten ja (historiallisten) rajoitteiden eksplikoinnista.
Vaikka uskomustiedon käsitteeseen liitettäviä rakenteellisia rajoitteita ja niistä aiheutuvia seurauksia voidaan toistaiseksi pitää osin spekulatiivisina, voi niillä kuitenkin olla kriittinen tehtävä. Jos traditionaalisten tietoteoreettisten käsitteiden avulla tehdyt analyysit johtavat ristiriitaisiin toimintaohjeisiin tai epäonnistuneisiin ratkaisuyrityksiin, ei 'vika' välttämättä ole siinä, että jotain on jäänyt huomioimatta. Itse uskomustietoon liittyvillä rakenteilla, kuten kielellisellä muodolla, common sense -logiikalla ja atomistisella ontologialla, saattaa olla rajoittavia vaikutuksia traditionaalisen tietoteorian soveltuvuuteen, ts. sen toimivuuteen näissä tapauksissa. Varsinkin jos nämä rajoitteet sisältävät rakenteellista tietoa, niin tämä tieto vastaa sitä maailmaa, missä nämä rakenteet ovat syntyneet. Mutta maailma ja siinä elämisemme ehdot ovat monessa suhteessa muuttuneet: Ensinnäkin olemme todellakin lisääntyneet ja täyttäneet maan — ensimmäistä kertaa maapallon fyysiset rajat alkavat tulla vastaan. Toiseksi ihminen on mitä ilmeisimmin lajiolemukseltaan yhteisöllinen eläin ja samoin se ympäristö, mikä on Homo Sapiensia ja sen rakenteellista tietoa valinnut, on mitä ilmeisimmin ollut myöskin sosiaalinen. Sekä tieto että sitä vastaava ympäristö ovat ihmisen kulttuurievoluution tuotteita. Kuitenkin viimeistään teollisen vallankumouksen jälkeen ovat yhteiskunnat ja niiden perusrakenteet rajusti muuttuneet. On tietysti mahdollista, että kielelliset tai käsitteelliset rakenteet tai ainakin niiden sisältämä rakenteellinen tieto on seurannut tätä sosiokulttuurisen ympäristön muutosta, mutta jos ne eroavat osittainkin sosioekonomisista rakenteista, saattaa niihin varastoitunut rakenteellinen tieto olla vanhentunutta — se saattaa olla sopeutunut oleellisesti erilaisiin yhteiskunta- ja elinkeinorakenteisiin kuin nykyään vallitseviin. Esimerkiksi sillä, että perinteinen heimo- tai yhteisöidentiteetti on kaikkialla korvautumassa yksilöllisellä ego-identiteetillä saattaa olla fataalisia seurauksia.
Monet välineellisen rationaalisuuden umpikujat (vaikkapa juuri moraaliteorioissa) eivät ole välttämättä edes periaatteessa tyydyttävästi ratkaistavissa tämän saman traditionaaliseen epistemologiaan tukeutuvan rationaalisuuden avulla. 'Vika' voi olla itse rationaalisuudessa, kognitiivisessa rakenteessa, olipa se sitten kulttuurisesti, kehollisesti tai geneettisesti koodattu. Ongelmaksi tietenkin nousee, miten tällaisiin maladaptiivisiin rakenteellisiin 'vikoihin' voidaan sopeutua. Miten ne voidaan ylittää säilyttäen kuitenkin mahdollisimman paljon niihin kietoutuneesta yhä toimivasta tiedosta? Voimme vain toivoa, että meidän menneisyydessä muotoutunut rakenteellinen tietomme vastaa yhä riittävästi maailmaa — tai että itse aiheuttamamme (hallitsemattomat) muutokset toisaalta ympäristössämme ja toisaalta itsessämme vastaavat yhä riittävästi toisiaan. Jos sopeutumiskykymme olisi vain geneettisen järjestelmän varassa, ei juuri mitään olisi tehtävissä. Lohtua voi kuitenkin antaa se tosiasia, etteivät ihmisen sopeutumisprosessit kuitenkaan tapahdu merkityksellisimmiltä osiltaan geneettisen vaan fenotyyppisen evoluution tasoilla (ja ovat siten mahdollisesti jopa tietoisen kontrollin tavoitettavissa). 'Sosioteknologia' tulee useimmissa ongelmissa aina olemaan geeniteknologiaa tehokkaampaa, varmempaa (ja halvempaa).
Riippumatta siitä, miten rakenteellisen tiedon mahdollisia 'virheitä' pyritään kompensoimaan, voidaan yleinen vastaus kysymykseen 'inhimillisen ymmärryksen ällistyttävästä toimivuudesta' tai ihmisen ja maailman 'toisiinsasopeutuneisuuden' luonteesta antaa uudessa muodossa: Ihmisen tietoisuus sopii maailmaan siksi, että maailma on monien sopeutumisprosessien kautta antanut ihmiselle (ja ihmisen tietoisuudelle) vallan tehdä maailma itselleen sopivaksi ja ymmärrettäväksi. Ihminen on sopeutunut sopeuttamaan maailman ihmiselle sopivaksi — tai maailma on luonut ihmisen luomaan itselleen sopivan maailman. Tiedon antama valta on kuitenkin avoin mandaatti. Mikään tai kukaan ei valvo sitä, miten ihminen valtaansa käyttää; tekeekö ihminen maailman todella itselleen sopivaksi — vai sopimattomaksi!
Me olemme nyt menossa uuteen maailmaan; siellä on varmaan kaikki hyvin; täytyy näet myöntää, että oman maailmamme fyysisissä ja moraalisissa tapahtumissa on hiukan valittamisen aihetta.
- Candide (Voltaire [1759], s.39)
Kiitokset keskusteluista, kommenteista ja kannustuksesta professoreille Yrjö Haila, Martti Kuokkanen, Veikko Rantala ja Matti Sintonen sekä Veikko Rantalan johtaman filosofian jatkokoulutusseminaarin osanottajille Tampereen yliopistossa.
[2] 'Kartesiolaisella' dualismilla en varsinaisesti viittaa itse Descartesin substanssioppiin, vaan 1900-luvun filosofisessa kirjallisuudessa esiintyvään epämääräiseen stereotyyppiseen ontologiaan, jolle nyt on vain annettu (osin syystä ja osin syyttä) 'kartesiolainen' leima. Sama koskee myös 'platoniseksi' leimaamaani idealismia — en viittaa sillä itse Platonin käsityksiin vaan stereotyyppiseen käsitykseen 'platonisen ideamaailman' ontologisesta asemasta.
[3] Darwinin (ja Wallacen) teorioita lajien yhteisestä polveutumisesta luonnonvalinnan aiheuttamien sopeutumisprosessien kautta edelsi koko joukko erilaisia kehitys- ja edistysteorioita. Saksalaisen idealismin 'Hengen dialektiikkaa' (Hegel) ja historiallista materialismia (Marx) naturalistisempia olivat niin Laplacen kosmologia, Lamarckin ja Spencerin kehitysopit kuin Lyellin geologiakin. Täyden argumentatiivisen voimansa darwinismi sai kuitenkin vasta 'suuressa synteesissä', liittouduttuaan perinnöllisyystieteen kanssa 1930- ja 1940-luvuilla.
[4] We do not know: we can only guess.
[5] Olen käsitellyt tarkemmin klassisen tietokäsityksen sisältämiä oletuksia ja niiden riittämättömyyttä toisaalla artikkelissani "Tietoa ilman uskomuksia" (Vehkavaara [1998c]).
[6] Luonnonvalinnan aiheuttamien sopeutumien ja tiedon välinen analogia löydettiin varsin pian Darwinin jälkeen. Monen vuosisadan vaihteen evolutionistin metafysiikasta voidaan löytää EE:n elementtejä. Silti Herbert Spencer, William James, Henri Bergson, Georg Simmel, Ernst Mach, Moritz Schlick ja useimmat muutkaan näistä muuten merkittävistä ajattelijoista eivät ole sisällöllisesti päässeet paljoa vaikuttamaan moderniin EE:hen. Poikkeuksen ehkä tekevät James Mark Baldwin ja Henri Poincaré, joiden vaikutus näkyy erityisesti Donald Campbellin kirjoituksissa. (Ks. Campbell [1974].)
[7] (...that) our knowledge of the world is itself a fact in the world and that the theory of knowledge may therefore regarded as a part of empirical science.
[8] an epistemology taking cognizance of and compatible with man's status as a product of biological and social evolution.
[9] das Anschauen und das Denken des Menschen vor jeder individuellen Erfahrung bestimmte funktionelle Strukturen besitzt.
[10] »Denknotwendig« bedeutet (...) keineswegs etwa »absolut gültig«. (Lorenz [1941], s.103)
[11] Lorenzin epistemologinen pääteos on Die Rückseite des Spiegels (Lorenz [1973b], suom. Peilin kääntöpuoli). Lorenzin a priori -käsityksestä ja EE:stä ks. enemmän esim. Vehkavaara [1996].
[12] Lorenz puhuu maailmankuvalaitteesta (Weltbildapparat) ja Popper havaintolaitteistosta (perceiving apparatus), joiden rakenne ja ominaisuudet näkyvät kaikessa tiedonkäsittelyssä (Lorenz [1973b], s.20). Campbell taas puhuu yleisemmällä tasolla 'teoreettisista' valintaprosesseista (vicarious selection processes, ks. luku 2.).
[13] 80-luvulta lähtien Campbell siirtyi puhumaan valintateoriasta (Selection Theory) ja korvaamaan sillä termin 'evolutionaarinen epistemologia' (jota hän piti epäonnistuneena, vrt. esim. Campbell [1997], s.7). Kyseessä on kuitenkin lähinnä uusista painotuksista samassa projektissa (ja uudesta nimestä) eikä niinkään mistään uudesta teoriasta.
[14] VSRR = variation-selective-retention-and-reproduction. Varhaisemmissa kirjoituksissaan Campbell puhui sokean muuntelun ja valikoivan säilymisen prosessista (BVSR = blind-variation-and-selective-retention).
[15] Vicarious on hankalasti käännettävä termi. Jatkossa siihen viitataan useimmiten lainausmerkein varustettuna sanalla 'teoreettinen', mikä kuvaa kyllä enemmän sanan tyypillistä käyttöyhteyttä Campbellilla kuin itse sanaa. Vicarious merkitsee 'jonkin puolesta tai sijasta tapahtuvaa', 'jonkin (tapahtuman) korvaavaa' tai 'kuvitteellisesti koettua'. Sen eräs johdannainen on 'vicar', mikä merkitsee pappia — Paavi on Vicar of Christ, Kristuksen sijainen maan päällä. Vaikka sana 'teoreettinen' tavallisesti viittaa jonkin ilmiön tietynlaiseen representaatioon (tai rekonstruktioon) tietoisuudessa, käytetään sitä tässä yhteydessä merkitykseltään yleisempänä — tietoisuudessa tapahtuvat ajatusprosessit ovat vain yhden tyyppisiä 'teoreettisia' valintaprosesseja. Puhuttaessa siis tässä yhteydessä 'teoreettisista' valitsijoista ei termiin 'teoreettinen' pidä ilman muuta liittää yhteyttä tietoisuuteen (esimerkeiksi käyvät siis yhtä hyvin erilaiset tutkajärjestelmät kuin ihmisen matemaattinen luovuuskin).
[16] Myös Popper puhuu virheitä eliminoivista kontrollimekanismeista (error-eliminating controls), jotka "can eliminate errors without killing the organism; and it makes it possible, ultimately, for our hypotheses to die in our stead." (Popper [1972], s.244)
[17] Ihminen soveltaa samaa menetelmää mm. kaikuluotauksessa ja ultraäänikuvauksessa sekä tutkassa (tutkassa tosin käyttämällä radioaaltoja).
[18] Matematiikan historia sisältää leegion 'kauniita ideoita', jotka on myöhemmin todistettu pelkiksi haaveiksi yksinkertaisemmasta tai täydellisemmästä (käsitteellisestä) todellisuudesta. Esimerkkeinä näistä voidaan pitää niin uskoa euklidisen geometrian absoluuttisuuteen (mm. Kant) kuin Gödelin epätäydellisyyslauseiden tuhoamaa Hilbertin formalistista ohjelmaakin.
[19] Since the first footnote in my paper on creative thought (1960), I have called for redefinition of the problem of knowledge as a subtype of cases of fit between x and y. (...) I argue that we philosophers (...) should give up epitomizing knowledge or truth in the form of statements, and that the concept of map is a much better one (...). Maps can be right or wrong no matter how oversimplified, (...) the degree of simplification or abstraction is separated from the concept of validity. (Campbell teoksessa Callebaut [1993], s.416.)
[20] Campbell ei esimerkiksi halua luokitella jääkarhun turkkia 'tiedoksi' arktisesta ilmastosta, vaikka se lieneekin luonnonvalinnan aiheuttama sopeutuma ja 'sopii' hyvin arktiseen ilmastoon. Sen sijaan esim. hedelmäpuulla on Campbellin mukaan tietoa elinympäristönsä vuodenaikaisvaihtelusta, kun se säätelee kukkimistaan, hedelmän tuotantoaan ja talvilepoaan hyödyllisten mutta epätäydellisten vuodenaikaisvaihtelua vastaavien vihjeiden avulla. (Campbell [1987a], ss.175-176)
[21] (...) with those 'vicarious' processes which short-cut selection by the life and death of genetic variants. (Campbell [1997], s.8)
[22] Samalla tavalla mitä ilmeisin teknologinen edistyminen toimii implisiittisenä evidenssinä intuitiiviselle käsitykselle tieteellisen tiedon kasvusta.
[23] Molemmat merkitykset sisältyvät englannin kielen sanan power alaan. Ajatus tiedosta valtana on historiallisesti vähintään yhtä vanha kuin ajatus tiedosta uskomuksena (eivätkä ne ole toisiaan poissulkevia). Esim. Jaakko Hintikka on esseessään "Tieto on valtaa" [1964] käsitellyt ajatuksen esiintymiä ja muotoja filosofianhistoriallisesti.
[24] Totuuden korrespondenssikäsityksen intuitiivisuus voidaankin ehkä ajatella perustuvan intuitiolle tiedon ja maailman vastaavuudesta.
[25] Vaikka EE:ssä onkin keskitytty lähinnä näihin kahteen, niin on huomattava että varsinaisten geenien lisäksi myös (muna)solu periytyy äidiltä jälkeläisille. Mm. Douglas Wahlstenin mukaan onkin olemassa kolme muutakin periytyvyyden mekanismia: Ensinnäkin monet soluliman organellit, kuten mitokondriot, Golgin koneet ja solun kalvorakenteet, periytyvät solunjakautumisessa suoraan naaraspuolisen vanhemman munasolusta ilman, että tuman geeneillä olisi mitään välittäjäasemaa. Osalla näistä organelleista on jopa oma DNA. Toiseksi myös rakenteen sijainti solussa voi periytyä uusiin soluihin. Nisäkkäillä on vielä kolmaskin ei-geneettinen ja oppimiseen perustumaton 'periytymiskanava': äidinmaidon kautta voi siirtyä viruksia, vasta-aineita tms. suoraan äidiltä jälkeläiselle. Ainakaan periaatteessa mikään ei estä näitä kolmea mekanismia välittämästä myös tietoa (laajassa mielessä) yksilöllisten organismien välillä. (Wahlsten [1981], s.256)
[26] Vaikka biosemiotiikka ja valtaosa EE:stä ovatkin suhtautumisessaan evoluutioon lähtökohdiltaan vastakkaisia (biosemiotiikkaan liittyy usein darwinismin kritiikkiä), niin mielestäni nämä ovat kuitenkin yhteensovitettavissa ja jopa hyvin toisiaan täydentäviä (ks. esim. Vehkavaara [1998b]).
[27] Sopeutuminen on vastaus ympäristön muutokseen. Jos tarkasteltavaa ajanjaksoa pidennetään tulevaisuuden suuntaan, voi uusi ympäristömuutos tuhota aiemmin ilmeisen sopeutuman sopeutumaluonteen — sopeutumatieto voi todellakin vanheta yhdessä yössä. Sopeutuma on siis aina tietoa menneestä maailmasta — sen voi olettaa toimivan vain siinä määrin, missä maailma on jäänyt ennalleen. (Toki se voi toimia muulloinkin, mutta tämä on aina odottamatonta.)
[28] Pragmatistisessa totuusteoriassa totuus määritellään hyodyllisyytenä tai toimivuutena käytännössä, mutta tässä ei ole kyse siitä. Silloin kun tiedon totuudesta on mieltä puhua on yleensä kuitenkin kyse propositionaalisesta uskomustiedosta ja tällöin jokin totuuden korrespondenssiteorian versio voi olla täysin riittävä. Jos kyse ei ole uskomustiedosta, ei tiedolla ole totuusarvoa tai 'verisimiliteettiä', vaan tiedon hyvyyttä, ts. tietorakenteen järjestyksen 'tietoluonnetta', mittaa vain sen monella tavoin suhteellinen toimivuus.
[29] 1. Nonmnemonic problem solving, 2. Vicarious locomotor devices, 3. Habit, 4. Instinct, 5. Visually supported thought, 6. Mnemonically supported thought, 7. Socially vicarious exploration: observational learning and imitation, 8. Language, 9. Cultural cumulation, 10. Science (Campbell [1974]).
[30] Sopeutumisprosessin ajallisuus ei ole puhtaasti objektiivista. Perusteet, minkä mukaan jakson alku- ja loppuhetki määritellään, tuovat tarkasteluun mukaan uudella tavalla tarkastelijan (subjektiivisen) näkökulman ja intressit. Objektiivista tässä on kuitenkin se, että sopeutumisprosesseilla on erilaiset vähimmäiskestot eri tasoilla.
[31] Fylogenesis ei kuitenkaan ole siinä mielessä primaarinen prosessi, että se on riippuvainen epigeneettisestä prosessista, joka 'tulkitsee' geneettisen informaation fenotyypiseksi tuottaen (kehittyvän) organismin. Lajinkehitystä tapahtuu silloin, kun epigenesiksen tuottamien fenotyyppien kelpoisuuserot johtavat uusiin geneettisesti eriytyviin ryhmiin organismeja (Plotkin & Odling-Smee [1981], ss.228-229).
[32] Vrt. Lewontin [1983], s.279.
[34] Keskushermosto mahdollistaa siihen varastoidun ympäristötietoa päivittämisen yksilön elämän aikana — 'vanhentunut' tieto voidaan 'ylipyyhkiä' ja korvata uudella. Tämä mahdollisuus 'ylipyyhkimiseen' tekee kuitenkin mahdolliseksi myös 'tarpeellisten' tietojen unohtamisen.
[35] (Ei-geneettisiä) sosiaalisia kommunikaatiokanavia on usein useampia kuin yksi, esim. ihmiset 'kommunikoivat' keskenään paitsi kielellä myös monien ei-kielellisten merkkijärjestelmien välityksellä.
[36] Ajatus 'ulkofenotyyppisitä tietovarastoista' on verratavissa Dawkinsin laajentuneen fenotyypin (extended phenotype) käsitteeseen (ks. Dawkins [1978], s.71).
[37] Itse asiassa teorian ensimmäisessä versiossa (Plotkin ja Odling-Smee [1979]), ei sosiaalista oppimista oteta huomioon. Myöhemmissä versioissa [1981,1982] sosiokulttuurinen taso on tullut mukaan, mutta vain päälleliimatusti — yksilöllisen sopeutumisen näkökulma on säilynyt ennallaan.
[38] Tämä ei koske vain ihmisen sosiobiologiaa vaan yhtä lailla vaikkapa paviaanien sosiaalista käyttäytymistä.
[39] Ks. Gould ja Lewontin [1979]. Nimitys panglossiaaninen viittaa Voltairen satiiriin Candide, missä Leibniz-parodia tohtori Pangloss "todisti ihailtavalla tavalla, ettei ole mitään vaikutusta ilman syytä, että tässä parhaassa kaikista maailmoista oli hänen ylhäisyytensä paronin linna kaikkein kaunein kaikista mahdollisista linnoista ja rouva paronitar paras kaikista mahdollisista paronittarista." (Voltaire [1759], s.2)
[40] Gould onkin kutusunut näitä 'just-so' -tarinoiksi. (Gould [1978], s.530)
[41] (Adaptive argument) can only be workable if both the selection between character states and reproductive fitness have two characteristics: continuity and quasi-independence. (Lewontin [1978], s.169)
[42] Sintonen [1992], ss.198-199. Sintonen seuraa tässä Darwinia ja Hodgea. Hodgen mukaan Darwinin teoksessa The Origin of Species argumentointi etenee järjestyksessä heikoimmasta olemassaoloväitteestä kompetenssiväitteen kautta vahvimpaan vastuuväitteeseen (Hodge [1989], ss.168-169).
[43] Yksi ongelma on, että pelkkä tarina ei yleensä kerro millä tasolla sopeutuminen on tapahtunut. Esim. Gould pitää suurta osaa ihmisen käyttäytymisestä adaptiivisena — mutta ei geneettisen evoluution vaan oppimiselle perustuvan kulttuurievoluution tasolla (Gould [1978], s.532, ks. myös Gould & Lewontin [1979], ss.592-593).
[44] Esim. Lorenzin teoksiin Peilin kääntöpuoli [1973b] ja etenkin Kahdeksan kuolemansyntiä [1973a] sisältyy niin selviä suorastaan vulgaarisosiobiologisia ja ideologisesti värittyneitä väitteitä ja ohjeita, että kritiikki on enemmän kuin paikallaan. On sinänsä mielenkiintoista, että lähes samanaikaisesti 80-luvulle tultaessa alkoi myös funktionalistisen sosiologian johtotähti laskea vaikkakin ilmeisesti suhteellisen riippumattomana sosiobiologiakeskustelusta. Adaptationismi onkin sisältynyt evoluutiobiologian lisäksi myös funktionalistiseen sosiologiaan ja antropologiaan.
[45] Muita Lewontinin mainitsemia ei-sopeuttavaan luonnonvalintaan johtavia tekijöitä ovat mm. mendeliläinen segregaatio, frekvessiriippuvainen kelpoisuus, allometria (pleiotropian erikoistapauksena), 'multiple selective peaks' sekä 'genetic drift'. (Ks. Lewontin [1978], ss.167-168, [1979], ss.13-14, [1982], ss.157-159 tai Gould & Lewontin [1979], ss.590-593.)
[46] Suurimmalla osalla kromosomien DNA:sta ei liene mitään funktionaalisia fenotyyppisiä vaikutuksia — ne ovat 'sopeutuneet' lisääntymään vain solun (tai tuman) sisäisen ympäristön ehdoilla (Orgel & Crick [1980]). Jos kuitenkin Kauffmanin [1991] käsitys tuman DNA:sta itseorganisoituvana verkkona on oikean suuntainen, voi 'turhallakin' DNA:lla olla osuutta epigenesiksessä.
[47] Esim. Campbell ottaa funktionaaliset rajoitteet huomioon tekemällä erottelun ulkoisten ja sisäisten valitsijoiden (external and internal selectors) välillä. (Campbell [1987a], ss.169-171)
[48] Tässä mielessä ei ole lopultakaan tärkeää ovatko oppimisprosessin tuottavat elimet todella syntyneet vähittäisen sopeutumisprosessin tuloksena vai 'sattumalta'. (Sopeutumisen kompetenssiväite riittää.) Oleellisempaa on, että synnyttyään ne ovat joka tapauksessa sopineet hyvin maailmaan — oppiminen on todellakin mahdollistanut geneettistä sopeutumista huomattavasti nopeamman sopeutumisen.
[49] Esim. yksikään ihminen ei pysty lentämään vain käsiään heiluttelemalla ihmiselle lajityypillisten anatomisten ja fysiologisten (tai geneettisten) rajoitusten takia, mutta ihmisen sosiokulttuurinen evoluutio on todistettavasti mahdollistanut näiden rajoitusten ylittämisen. (Lewontin [1981], s.244)
[50] Vrt. Perzigian [1981], s.246. Myös muiden sosiaalisten nisäkkäiden ja lintujen biologiaan on vaikuttanut näiden kehityslinjassa esiintynyt sosiaalinen evoluutio. Onkin varsin varteenotettava hypoteesi, että juuri sosiaalisen rakenteen monimutkaisuus on aiheuttanut valintapainetta aivojen koon kasvulle ihmisen (ja ihmisapinoiden!) kehityslinjassa. Esim. apinoiden keskuudessa älyllisesti eniten haasteita antava ympäristön ainesosa lienee yhteisön toiset yksilöt. (Leakey & Lewin [1992], ss.300-303)
[51] Myös Campbell on reagoinut adaptationismisyytöksiin ja haluaa soveltaa valintateoriaansa vain siellä, missä sopeutuminen on ilmeistä: "Influenced by recent emphases on the "neutral" or "non-adaptive" products of biological evolution, I propose that "selection theory" is only called for where there seem to be evidences of "design-to-fit"." (Campbell [1990], s.1)
[52] The concept of adaptation implies a preexisting world that poses a problem to which an adaptation is the solution.
[53] Lewontinin mukaan on varsin helppo määritellä tyhjiä lokeroita, esim. ruohoa syövien käärmeiden lokero on tyhjä: "no organism makes a living by laying eggs, crawling along the surface of the ground, eating grass and living for several years." Niinpä ekologinen lokero on "a multidimensional description of the total environment and way of life of an organism." (Lewontin [1978], s.159)
[54] Lewontinin ympäristökäsitys 'yksilöllisenä ympäristönä' tulee varsin lähelle Jakob von Uexküllin käsitettä 'umwelt', joka on adoptoitu myös yhdeksi biosemiotiikan keskeisistä käsitteistä. Uexküllin käsittellä umwelt voidaan tarkoittaa 1) eläinyksilön fenomenaalista maailmaa, 2) eläimen subjektiivista universumia (jossa se elää) tai 3) organismin ekologista lokeroa sellaisena kuin se itse sen havaitsee (Hoffmeyer [1996]).
[55] Esim. lehmät eivät opi lentämään. 'Luominen' ei ole vapaata, vaikka onkin vaikea ennakoida miten organismit tulevat muuttamaan itseään. Sen sijaan helpompi on ennustaa mihin ne eivät kykene!
[56] Species do not, in general "solve" preset environmental "problems" by gathering information and responding appropriately. Rather they "construct" environments. (Lewontin [1981], s.245)
[57] Epäsuotuisa muutos voi varsin hyvin olla seurausta myös lajin omasta toiminnasta, vrt. s.
* esimerkki liikalaidunnuksen aiheuttamasta eroosiosta.[58] 'Olemassaolon taistelu' ei näytä Darwinilla kuitenkaan viittaavan pelkästään lajien väliseen konkreettiseen 'taisteluun' tai kilpailuun (kuten peto-saalis -suhteessa), vaan kuvaannollisemmin 'taisteluun' myös ympäristön 'ei-aktiivisia' epäsuotuisia piirteitä vastaan.
(Ks. Lewontin [1970], s.1 ja Lennox & Wilson [1994].)
[59] Lewontin ottaa kuitenkin vastakkaisen kannan, kuten esimerkissä jäniksistä ja ilveksistä (Lewontin [1983], s.282).
[60] Näin kuva tästä rakenteellisen tiedon ja vallan verkostosta alkaa muistuttaa Michel Foucaultin strukturalistista käsitystä tieto/vallasta. Foucaultin valtakäsite ei kuitenkaan ole samalla tavalla 'subjektiivinen' kuin tässä.
[61] Lorenz tosin piti sanaa 'emergenssi' etymologisista syistä huonona, sillä se viittaa jonkin ennalta muodostuneen esiin sukeltamiseen. Redusoitumattomien systeemiominaisuuksien syntyä Lorenz kuvasi mieluiten termillä fulguraatio. (Lorenz [1973b], ss.47-49)
[62] Myöhemmin Popper myöntyi muuttamaan kantansa (ks. Popper [1978], s.144). Huolimatta evolutiivisesta virityksestään ja Campbellin ja Lorenzin kehuista tekee naiivi common sense -ontologia ja etenkin 'logisistinen' paatos tietoteoriassa Popperin filosofian hengeltään niin antinaturalistiseksi sekä käsitteellisesti konservatiiviseksi ja väljäksi, että yhtäläisyys Campbellin ja Lorenzin naturalistisemman otteen kanssa jää pinnalliseksi ja osin harhaanjohtavaksi.
[63] Lewontin [1978], s.169. Toisaalta yhtä hyvin kuin 'ongelmana' vedessä liikkumista voidaan kuvata myös uudelleen avautuneena 'mahdollisuutena' (Lewontin [1983], s.283).
[64] As science, evolutionary epistemology can hardly be said to exist at all.
[65] Metaontologisesta viitekehyksestä tarkemmin, ks. Vehkavaara [1998a].
[66] Kyseeseen voi siis tulla myös 'suoran' luonnonvalinnan korvaava 'teoreettinen' (vicarious) valinta (vrt. s.
*).
Bonabeau, Eric & al.
1997 "Self-organization in social insects", Trends in Ecology & Environment 12(5), ss.188-193
Bradie, Michael
1986 "Assessing Evolutionary Epistemology", Biology and Philosophy 1(4), ss.401-459
Bradie, Michael
1989 "Evolutionary Epistemology as Naturalized Epistemology", ss.393-412 teoksessa Hahlweg & Hooker (toim.): Issues in Evolutionary Epistemology, State University of New York Press; Albany (N.Y.) 1989
Callebaut, Werner ('organisoija ja sovittaja')
1993 Taking the Naturalistic Turn or How Real Philosophy of Science Is Done, The University of Chicago Press; Chicago & London
Campbell, Donald T.
1960 "Blind Variation and Selective Retention in Creative Thought as in Other Knowledge Processes", ss.91-114 teoksessa Radnitzky & Bartley (toim.): Evolutionary Epistemology, Theory of Rationality, and the Sociology of Knowledge, Open Court; La Salle, (Ill.) 1987
Campbell, Donald T.
1974 "Evolutionary Epistemology", ss.47-89 teoksessa Radnitzky & Bartley (toim.): Evolutionary Epistemology, Theory of Rationality, and the Sociology of Knowledge, Open Court; La Salle, (Ill.) 1987
Campbell, Donald T.
1987a "Neurological Embodiments of Belief and the Gaps in the Fit of Phenomena to Noumena", ss.165-192 teoksessa Shimony & Nails (toim.): Naturalistic Epistemology, (Boston Studies in the Philosophy of Science 100), D.Reidel; Dordrecht (Holland) 1987
Campbell, Donald T.
1987b "Selection Theory and the Sociology of Scientific Validity", ss.139-158 teoksessa Callebaut & Pinxten (toim.): Evolutionary Epistemology. A Multiparadigm Program, D.Reidel; Dordrecht (Holland) 1987
Campbell, Donald T.
1988 "Descriptive Epistemology: Psychological, Sociological, and Evolutionary", ss.435-486 teoksessa Campbell: Methodology and Epistemology for Social Sciences. Selected Papers, The University of Chicago Press; Chicago and London 1988
Campbell, Donald T.
1990 "Epistemological Roles for Selection Theory", ss.1-19 teoksessa Rescher (toim.): Evolution, Cognition, and Realism: Studies in evolutionary epistemology, University Press of America: Lanham (MD) 1990
Campbell, Donald T.
1997 "From Evolutionary Epistemology Via Selection Theory to a Sociology of Scientific Validity", (toim. Celia Hayes & Barbara Frankel) Evolution and Cognition 3(1), ss.5-38
Cloak, F.T. Jr.
1981 "On natural selection and culture", The Behavioral and Brain Sciences, 4(2), ss.238-240
Dawkins, Richard
1976 Geenin itsekkyys, (The Selfish Gene, 2.p. 1989, suom. Kimmo Pietiläinen), Art House; Helsinki 1993
Dawkins, Richard
1978 "Replicator Selection and the Extended Phenotype", Zeitschrift für Tierpsychologie 47, ss.61-76
Gould, Stephen Jay
1978 "Sociobiology: the art of storytelling", New Scientist 80, ss.530-533
Gould, S.J. & Lewontin R.C.
1979 "The spandrels of San Marco and the Panglossian paradigm: a critique of the adaptationist programme", Proceedings of the Royal Society of London B 205, ss.581-598
Hintikka, Jaakko
1964 "Tieto on valtaa", ss.19-34 teoksessa Hintikka: Tieto on valtaa, Wsoy; Porvoo 1969
Hoffmeyer, Jesper & Emmeche, Claus
1991 "Code-duality and the semiotics of nature", ss.117-166 teoksessa Anderson & Merrell (toim.): On Semiotic Modeling, (Approaches to Semiotics, vol. 97), Mouton de Gruyter; Berlin & New York 1991
Hodge, M.J.S.
1989 "Darwin's Theory and Darwin's Argument", ss.163-182 teoksessa Ruse (toim.): What the Philosophy of Biology Is?, Kluwer; Dordrecht 1989
Hull, David
1981 "Units of Evolution: A Metaphysical Essay", ss.23-44 teoksessa Jensen & Harré (toim.): The Philosophy of Evolution, St. Martin's Press; New York 1981
Johnston, Timothy D. & Gottlieb, Gilbert
1981 "Epigenesis and phylogenesis: Re-ordering the priorities", The Behavioral and Brain Sciences, 4(2), s.243
Kauffman, Stuart A.
1991 "Antichaos and Adaptation", Scientific American 265(2), ss.64-70
Kieseppä, Ilkka A.
1997 "Mitä tieteenfilosofia kertoo approksimaatiosta?", Ajatus 54, ss.143-166
Leakey, Richard & Lewin, Roger
1992 Ihmisyyden synty, (Origins Reconsidered, suom. Heikki Eskelinen), Otava; Helsinki 1994
Lennox, James G. & Wilson, Bradley E.
1994 "Natural Selection and the Struggle for Existence", Studies in History and Philosophy of Science 25(1), ss.65-88
Lewontin, Richard C.
1970 "The Units of Selection", Annual Review of Ecology and Systematics 1, ss.1-18
Lewontin, Richard C.
1978 "Adaptation", Scientific American, 293(3), ss.156-169
Lewontin, Richard C.
1979 "Sociobiology as an Adaptationist Program", Behavioral Science 24(1), ss.5-14
Lewontin, Richard C.
1981 "On constraints and adaptation", The Behavioral and Brain Sciences, 4(2), ss.244-245
Lewontin, Richard C.
1982 "Organism and Environment", ss.151-170 teoksessa Plotkin (toim.): Learning, Development, and Culture: Essays in Evolutionary Epistemology, John Wiley & Sons; Chichester 1982
Lewontin, Richard C.
1983 "Gene, organism and environment", ss.273-285 teoksessa Bendall (toim.): Evolution from Molecules to Men, Cambridge University Press 1983
Lorenz, Konrad
1941 "Kant's Lehre vom apriorischen im Lichte gegenwärtiger Biologie", ss.95-124 teoksessa Lorenz & Wuketits (toim.): Die Evolution des Denkens, Piper; München, Zürich 1983
Lorenz, Konrad
1973a Kahdeksan kuolemansyntiä, (Die acht Todsünden der zivilizierten Menschheit, suom. V. Kajaste), Tammi; Helsinki 1974
Lorenz, Konrad
1973b Peilin kääntöpuoli, (Die Rückseite des Spiegels, suom. Anto Leikola), Tammi; Helsinki 1977
Niiniluoto, Ilkka
1987 Truthlikeness, D.Reidel; Dordrecht (Holland)
Niiniluoto, Ilkka
1989 Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi, Valtion painatuskeskus; Helsinki 1990
Niiniluoto, Ilkka
1996 "Tietoyhteiskunta", Ajatus 53, ss.233-244
Niiniluoto, Ilkka
1998 "Uskomuksia ilman tietoa?", Königsberg 1(3)/1998 (tulossa)
Orgel, L.E. & Crick, F.H.C.
1980 "Selfish DNA: the ultimate parasite", Nature 284, ss.604-607
Perzigian, Anthony J.
1981 "Genetics, Evolution, and Cultural Selection", The Behavioral and Brain Sciences, 4(2), ss.246-247
Plotkin, Henry C.
1987a "Evolutionary Epistemology and the Synthesis of Biological and Social Science", ss.75-96 teoksessa Callebaut & Pinxten (toim.): Evolutionary Epistemology. A Multiparadigm Program, D.Reidel; Dordrecht (Holland) 1987
Plotkin, Henry C.
1987b "Evolutionary Epistemology as Science", Biology and Philosophy 2, ss.295-313
Plotkin, Henry C.
1988 "Learning and Evolution", ss.133-164 teoksessa Plotkin (toim.): The Role of Behavior in Evolution, The MIT Press; Cambridge (Mass.) 1988
Plotkin, Henry C.
1997 "Knowledge and Adapted Biological Structures", Evolution and Cognition 3(1), ss.89-91
Plotkin, H.C. & Odling-Smee, F.J.
1979 "Learning, Change, and Evolution: An Enquiry into the Teleonomy of Learning", Advances in the Study of Behavior, 10, ss.1-41
Plotkin, H.C. & Odling-Smee, F.J.
1981 "A multiple-level model of evolution and its implications for sociobiology", The Behavioral and Brain Sciences, 4(2), ss.225-235
Plotkin, H.C. & Odling-Smee, F.J.
1982 "Learning in the Context of a Hierarchy of Knowledge Gaining Process", ss.443-471 teoksessa Plotkin (toim.): Learning, Development, and Culture: Essays in Evolutionary Epistemology, John Wiley & Sons; Chichester 1982
Poincaré, Henri
1908 "Mathematical creation", ("L'invention mathematique"), teoksessa H.Poincaré: The Foundations of Science, Science Press; New York 1913
Popper, Karl
1959 The Logic of Scientific Discovery, Hutchinson; London 1962
Popper, Karl
1972 Objective Knowledge. An Evolutionary Approach, Clarendon Press; Oxford 1975
Popper, Karl
1978 "Natural Selection and the Emergence of Mind", ss.139-155 teoksessa Radnitzky & Bartley (toim.): Evolutionary Epistemology, Theory of Rationality, and the Sociology of Knowledge, Open Court; La Salle, (Ill.) 1987
Sintonen, Matti
1992 "Sosiobiologia ja ihmisluonto", Ajatus 49, ss.191-213
Skagestad, Peter
1981 "Hypothetical Realism", ss.77-97 teoksessa Brewer & Collins (toim.): Scientific Inquiry and the Social Sciences, Jossey-Bass; San Francisco 1981
Toulmin, Stephen
1981 "Evolution, Adaptation, and Human Understanding", ss.18-36 teoksessa Brewer & Collins (toim.): Scientific Inquiry and the Social Sciences, Jossey-Bass; San Francisco 1981
Vehkavaara, Tommi
1996 "A priorin alkuperä", ss.285-300 teoksessa Koskinen & Limnell & Vuorio (toim.): Luonto toisena, toinen luontona, Kirjoituksia Lauri Mehtosen 50-vuotispäivän kunniaksi,, FITTY, vol. 60, Tampereen yliopisto; Tampere 1996 tai
Vehkavaara, Tommi
1998a "A Metaontology and the Metaphysics of Différance", ss.321-338 teoksessa Carsten Bengt-Pedersen & Niels Thomassen (toim.): Nature and Lifeworld, Odense University Press; Odense 1998 tai
Vehkavaara, Tommi
1998b "Extended concept of knowledge for evolutionary epistemology and for biosemiotics", ss.207-216 teoksessa George Farre & Tarkko Oksala (toim.): Emergence, Complexity, Hierarchy, Organization. Acta Polytechnica Scandinavica; Mathematics, Computing and Management in Engineering Series No. 91; Espoo 1998 tai
Vehkavaara, Tommi
1998c "Tietoa ilman uskomuksia", Königsberg 1(3)/1998 (tulossa) tai
Voltaire (François Marie Arouet)
1759 Candide, (suom. J.A. Hollo), Tammi; Helsinki 1953
Wahlsten, Douglas
1981 "Indeterminacy is inherent in an inadequate model of evolution, not in nature", The Behavioral and Brain Sciences, 4(2), ss.248-249