Johdatus tieteen logiikkaan on ensimmäinen suomennettu kokoelma amerikkalaisen filosofian ehkä merkittävimmän klassikon Charles S. Peircen (1839-1914) kirjoituksia. Kiinnostus Peircen filosofiaa ja muuta ajattelua kohtaan on selvästi lisääntynyt viime aikoina niin meillä kuin muuallakin, mutta erityisesti Suomessa Peircen filosofia on aivan viime vuosiin saakka ollut varsin heikosti tunnettua. Peircen ansiot ja vaikutus pragmatismin perustajana, yhtenä modernin logiikan ensimmäisistä kehittäjistä sekä useiden semiotiikan termien ja käsitteiden luojana on vain viittauksenomaisesti tunnustettu. Sikäli kun Peircen filosofian varsinaista sisältöä on tunnettu, se on useimmiten ymmärretty joko analyyttisen tai mannermaisen (strukturalistisen tai hermeneuttisen) kieli- ja tieteenfilosofian vesittämänä. Niinpä edes joidenkin Peircen valtaisan tuotannon osien saattamista suomenkielisen lukijan tavoitettavaksi —vaikka näinkin epäkaupallisella ja vieraannuttavalla nimekkeellä varustettuna— on pidettävä merkittävänä kulttuuritekona. Tästä on annettava tunnustus sekä kustantamolle että suomentajalle.

Juuri näiden kirjoitusten valinta suomennettavaksi on kaikesta huolimatta hieman hämmentävää. Ensinnäkään useimpia näistä artikkeleista ei voi pitää erityisen yleistajuisina tai yleistä mielenkiintoa herättävänä, joskin aika harvan Peircen keskeisen kirjoituksen voi ylipäänsä sanoa tämän kriteerin täyttävän. Ne eivät myöskään anna riittäviä eväitä sen enempää Peircen koko filosofisen systeemin kuin sen yleisesti kiinnostavimpien ja mitä ilmeisimmin pätevimpien osien (pragmatisismi ja semeiotiikka) ymmärtämiselle. Eivätkä suomentajan käännösperiaatteet ainakaan helpota ymmärtämistä. Erityisesti kirjan viimeisen, muista täysin irralliseksi jäävän luvun "Merkeistä ja luokkakäsitteistä" valinnalle juuri tähän yhteyteen en keksi oikeastaan mitään pätevää järkiperustetta.

Kaikeksi onneksi mukaan ovat kuitenkin päätyneet Peircen tunnetuimmat, taatusti yleistajuisimmat ja eniten luetut artikkelit "Kuinka käsityksiä muodostetaan" ja "Kuinka selkiytämme ideoitamme". Muista kirjan artikkeleista Peircen filosofiaa ehkä helpoimmin avaavia ovat "Neljän kyvyttömyyden seurauksia" ja "Välttämättömyyden oppi puntarissa" sekä erityisesti Peircen mainio itse-esittely "Tekijästä". Karkeasti ottaen kirjan lukukelpoisimman ja sisällöllisesti yhtenäisimmän osan muodostaa "Tieto-opillinen sarja" yhdessä kuuden artikkelin mittaisen sarjan "Johdatus tieteen logiikkaan" kanssa (s. 33-254). Sen sijaan kokoelman kolmas pääosa "Metafyysinen sarja" kärsii kohtuuttomasti suomentajan käännösperiaatteista. Muutenkin vaikka 'tieteellinen metafysiikka' oli Peircelle filosofisen tutkimuksen päämäärä ja nämä artikkelit epäilemättä sisältävät monia hänen henkilökohtaisesti syvimpiä vakaumuksiaan, on niitä silti pidettävä argumentatiivisen statuksensa suhteen Peircen koko filosofian marginaalisimpana aineksena. Peircelle metafyysisten väitteiden ja argumenttien pätevyys oli alisteinen vastaavien logiikan käsitteiden pätevyydelle. Mutta vaikka Peircen logiikka muuttui hänen myöhemmässä ajattelussaan, jäivät sen seuraukset metafysiikkaan huomiota herättävän vähälle huomiolle.

Suomentajan puolustukseksi on sanottava, että osaa näistä Peircen teksteistä —jotka tosin ovat hänen itse valitsemiaan— olen valmis pitämään ylipäänsä täysin mahdottomina suomennettavina. Erityisesti tämä koskee kokoelman ensimmäistä, äärimmäisen kryptistä artikkelia "On a New List of Categories" ("Uudesta luokkakäsitteden listasta"), josta tuskin olisi saanut ymmärrettävää millään järkevillä käännösperiaatteilla. Kääntäjän valitsema fennomaaninen absolutismi —käytännöllisesti katsoen kaikki sanat suomalaistetaan— on kuitenkin ehkä huonoin mahdollisista vaihtoehdoista. Se on tuottanut tekstin, jonka edes jonkin asteinen ymmärtäminen vaatii alkukielisen lähdetekstin ymmärtämistä, mikä jo itsessään on varsin vaativa urakka. Kokoelman myöhemmissä artikkeleissa Lång näyttää joutuneen hieman (mutta vain hieman) tinkimään puhdaskielisyyden ideologiastaan.

Nämä vaikeudet eivät kuitenkaan ole yhtä suuria kokoelman kaikkien artikkelien suhteen. Silloin kun Peirce ei itse vyörytä valtaisaa neologismiarmadaansa, Långin teksti on varsin elävää ja vivahteikasta suomenkieltä ja vastaa varsin herkullisesti tyylin, sujuvuuden ja hieman liioittelevasti myös purevuuden puolesta Peircen ilmaisua. Ikävä kyllä samaa ei voi sanoa sisällön puolesta. Paikoin asiat kääntyvät suorastaan päälaelleen.

Lång puolustaa valitsemaansa radikaalia suomalaistamislinjaa esittämällä käsityksensä tärkeimmistä syistä, "miksi kotoperäinen tieteellinen sanasto herättää vastarintaa". Långin mukaan "tutkijat pyrkivät osoittamaan oman pätevyytensä käyttämällä sanastoa, jota vain harvat ymmärtävät" ja "kotoperäinen sanasto paitsi tekee asioista arkisia myös tuo ne liian lähelle" riisuen "asioilta salaperäisyyden ja tärkeyden kaavun, johon ne mieluusti pukisimme" (s. viii). Vaikka näihin voikin ehkä yleisellä tasolla yhtyä, on silti asioita, jotka eivät ole arkipäiväisiä ja yleistajuisia. Tällaisiin asioihin viittaavien käsitteiden ja teorioiden ymmärtämistä pikemminkin vaikeuttaa yritys riisua niiltä 'salaperäisyyden kaapu' esittämällä asiat näennäisen arkisena suomalaistetulla sanastolla. Valtaosa tämän kokoelman teksteistä käsittelee juuri tällaisia asioita: fenomenologian (ts. faneroskopian), logiikan (ts. semiotiikan) ja metafysiikan teoreettisia käsitteitä, joiden kohteet eivät ole elämyksellisiä ja arkipäiväisessä kokemuksessa helposti tiedostettavissa. Långia riivaava suomalaistamisinto on kyllä hyväksyttävissä yhdeksi legitiimiksi käännösperiaatteeksi, joka ilmeisestikin voi olla onnistunut valinta 'mahdottomiltakin' tuntuvissa käännösprojekteissa, kuten Reijo Kupiaisen Heidegger-käännöksessä Oleminen ja aika. Kaikissa tapauksissa näin ei kuitenkaan ole. Vaikka se jollain ihmeellisellä tavalla saattaisikin toimia tämän kokoelman tekstien käännöksissä, se edellyttäisi suomentajalta huomattavasti syvällisempää Peircen filosofisen systeemin sekä sen käsitteiden ja filosofisen kontekstin ymmärtämistä, kuin mihin Långin filosofinen yleissivistys mitä ilmeisimmin riittää.

Tässä törmätään yleisempään problematiikkaan suomennoksen ja suomentamisen merkityksestä ja tarpeellisuudesta. Ihannetapauksessa filosofisen tekstin kääntäjä on itse —ei pelkästään kyseisen tekstin— vaan myös yleisemmin kyseisen filosofisen genren, koulukunnan, aikakauden tms. asiantuntija. Mutta jos vain nämä kriteerit täyttävät käännösprojektit hyväksytään, ei kyllä voi odottaa saavansa kovin kattavaa filosofista käännöstuotantoa ottaen huomioon kuinka vähän akateemista meriittiä onnistuneistakin käännösprojekteista annetaan. On siis hyviä perusteita pitää huonoakin käännöstä parempana kuin ei mitään ja antaa kaikki moraalinen tuki niille kutsumuksensa riivaamille, jotka tällaiseen epäkiitolliseen ja riskialttiiseen urakkaan ajautuvat. Mutta olisi filosofista epärehellisyyttä vaieta käännösten epäkohdista vain siksi, että pelkää yllyttävänsä mahdollisia tulevaisuuden kääntäjiä ja muita filosofisia toimijoita yleisesti tuhoisaan kulttuuriseen varovaisuuteen?

Yksittäisiin käännösvirheisiin, vaikka näinkin karkeisiin, ei tietenkään kannata paljoa tuijottaa, varsikaan kun 'transsendentaalinen' ei oikeastaan ole lainkaan Peircen oman filosofian keskeinen käsite. Ainahan tekevälle sattuu. Mutta ikävä kyllä tämä ei ole yksittäistapaus. Paitsi vähäisempiä epätarkkuuksia, kuten sanan empiirinen korvaaminen 'kokeellisella' (s. 25, oikeammin 'kokemusperäinen' tms.) tai sanan konjektuuri suomalaistaminen sanalla 'päätelmä' (s. 15, oikeammin 'arvailu'), suomennos suorastaan pursuaa ymmärtämistä oleellisesti vaikeuttavia virheitä. Suomentajalta on esimerkiksi mennyt s. 131 sekaisin päätelmän johtopäätöksen ja johtamisen (tai itse päätelmän) käsitteet — inference on kääntynyt sanaksi 'johtopäätös', conclusion sanaksi 'päätelmä' ja teksti näiltä osin käsittämättömäksi. Edelleen s. 21 on häivytetty nykylogiikankin käsitteistössä keskeinen denotaation ja konnotaation (ekstension ja intension) välinen ero suomentamalla connotation sanalla 'viite' ja denotative power sanalla 'osoituskyky'. Jonkin verran tulkinnanvaraisemman esimerkin tarjoaa fraasin irritation of doubt kääntäminen 'epäilyn lietsomaksi ärtymykseksi' (artikkelissa "Kuinka käsityksiä muodostetaan", s. 134), kun asia oikeastaan on päinvastoin: vain ennakkokäsityksiä horjuttava yllätyksellinen havainto tai tapahtuma voi toimia riittävänä ärsykkeenä, joka johtaa todelliseen epäilyyn. Peircen antikartesiolaisuus kohdistuukin, ei vain Descartesin sielu-ruumis -dualismiin ja perustafilosofiaan, vaan myös itse 'epäilyn metodiin' filosofian metodina. Peircelle se on pelkkää 'tekoepäilyä' —sellaisten uskomusten näennäistä epäilyä, joita ei todellisuudessa (vielä) kyetä epäilemään— ja johtaa siten lähinnä tekopyhyyteen ja itsepetokseen (s. 55-56).

Toisin kuin suomentaja esipuheessaan väittää (s. vii), filosofisia ja tieteellisiä käsitteitä ei myöskään ole suomalaistettu eritysen johdonmukaisesti. Esimerkiksi kun Peirce pyrkii selvittämään mitä hän tarkoittaa termillä reference to correlate (s. 25-26), on tämä ensin suomennettu 'vasteeseen yhdistämiseksi', kunnes se yhtäkkiä muuttuu 'vasteeseen viittaamiseksi' ilman mitään vihjausta siihen, että koko ajan on kyse samasta asiasta. Muutenkaan Peircen itse konstruoimat tekniset termit tai käsitteet eivät saa eri luvuissa aina samoja suomennoksia. Tällaiset epäjohdonmukaisuudet lienevät tietenkin pitkälti seurausta alkuperäiseen käsikirjoitukseen tarkistusvaiheessa tehdyistä muutoksista, joita ei ehkä urakan valtavuuden vuoksi ole vain kyetty viemään johdonmukaisesti koko tekstiin.

Subjektin suomentaminen alukseksi, predikaatin maineeksi tai substanssin itseisainekseksi eivät ole siinä mielessä ongelmallisia käännöksiä, että ne eivät juuri outoutensa takia onnistu johdattamaan lukijaa harhaan, vaan tuottavat vain ylimääräistä vaivaa. Sen sijaan kun vakiintuneita filosofian oppisanoja ja erityisesti Peircen filosofian keskeisiä käsitteitä ja teknisiä termejä (kuten category, mind, mental, thought, sign, representation, mediation, belief, proposition, judgement, assertion, habit, action, reaction, fact, norm jne.) suomalaistetaan tietoisen epäjohdonmukaisesti arkisilla suomenkielen sanoilla, ollaan paljon vaarallisemmilla vesillä. Tämä on suora rikkomus terminologian etiikkaa (The Ethics of Terminology, CP 2.219-226) vastaan, jota Peirce näyttää noudattaneen varsin johdonmukaisesti filosofisen kirjoittamisensa metodina:

Belief on varsin selkeästi ja monessa kohdassa määritelty sellaiseksi mielen tavaksi (habit of mind), jonka varassa mieli on valmis epäilyksettä toimimaan (act) ja josta tämä mieli on jossain määrin (muttei välttämättä täysin) tietoinen (CP 1.635-636). Belief voitaisiin kääntää joko uskomukseksi tai vakaumukseksi, mutta ennen kaikkea sen kääntämisen olisi oltava johdonmukaista. Se nimittäin ei ole synonyyminen sanan opinion (mielipide) kanssa eikä Peirce käytä samassa tehtävässä sen enempää sanoja "proposition 'käsitys', 'väittämä', view 'näkemys' ja idea", toisin kuin Lång väittää (s. 133 alaviite 1). Peirce ei käytä tällaisia logiikan käsitteitä miten sattuu. Peircen mukaan esimerkiksi teoreettisilla tieteillä (joihin myös filosofia kuuluu) ei saa olla mitään tekemistä uskomusten (belief) kanssa — tieteessä hyväksytyt propositiot saisivat olla statukseltaan korkeintaan mielipiteitä (opinion) tai vain pelkkiä hypoteeseja (CP 1.635). Uskomusten (tai vakaumusten) myötä 'tieteellisen menetelmän' rinnalle nousee 'jääräpäisyyden menetelmä' (method of tenacity, s. 138), joka heikentää tieteen mahdollisuuksia täyttää tehtäväänsä. Lienee onnekas vahinko, että Långin käännös artikkelin "Fixation of belief" otsikosta: "Kuinka käsityksiä muodostetaan", sopii kuin sopiikin kohtuullisen hyvin yhteen alkuperäisen otsikon merkityksen kanssa, vaikka 'uskomuksen' (belief) ja 'käsityksen' (conception) käsitteet ovat Peircen filosofiassa erillisiä käsitteitä. 'Uskomuksen kiinnittäminen' on nimittäin juuri 'käsityksen muodostamista', mutta Långin tapa korvata belief tavallisimmin sanalla 'käsitys' on harhaanjohtava.

Siinä missä belief on keskeinen käsite Peircen logiikan siinä osassa, jota nykyään kutsuttaisiin tietoteoriaksi, tieteenfilosofiaksi tai kognitiotieteeksi, viittaa sana mind (ja sen adjektiivimuoto mental) Peircen koko filosofian ydinkäsiteeseen. Suomentaja väittää, että sitä "ei ole voitu joka käänteessä suomentaa yhdellä sanalla, vaan olen käyttänyt sanoja sielu, henki, hengenelämä ja järki. Koska Peircen mukaan elämä piilee juuri vaihtelevuudessa, ratkaisu sopinee hänelle." (s. 291, alaviite 1.) Tähän ei voi sanoa muuta kuin, että se olisi vallan hyvin voitu suomentaa yhdellä sanalla —nimittäin sanalla 'mieli'— ja että Långin ratkaisu ei taatusti olisi sopinut Peircelle. Vaikka Peirce olisi usein voinut kirjoittaa sanojen thought, sign, representation ja habit sijalle myös sanan mind, en voi mitenkään käsittää miksei tähän Peircen omaan käsitteistöön voi pitäytyä. Peirce nimittäin käyttää myös sanoja soul ('sielu'), spirit ('henki') ja reason ('järki'), mutta paljon suppeammassa tai arkipäiväisemmässä merkityksessä kuin sanaa mind (esim. spirit of physical sciences, 'luonnontieteiden henki', s. 13). Sanan mind suomentaminen johdonmukaisesti sanaksi 'mieli' (Långille tavallisen käännöksen 'henki' sijaan) olisi ollut tässä erityisen sopivaa, sillä juuri Peircen filosofiassa tämän suomenkielen sanan molemmat päämerkitykset ('sanan mieli' ja 'ihmisen mieli') osuvat loistavasti yhteen. Peircelle ihminen nimittäin on oikeastaan vain kompleksinen merkki, man-sign:"ihmisen käyttämä sana tai merkki on ihminen itse" (s. 88).

On kyllä totta, että sana mind ei Peircelläkään saa jokaisessa jokaisessa kontekstissa täsmälleen samaa merkitystä, mutta nämä erot ovat käsitykseni mukaan lähinnä eroja kontekstin yleisyyden asteessa. Erityisesti on huomattava, että mielen tai ajatuksen (thought) käsitteeseen ei Peircellä sisälly välttämätöntä konnotaatiota sen enempää 'maailmanhenkeen' (Weltgeist) tms. kuin ihmisen tietoisuuteenkaan (consciousness). Peircen käsitys 'mielen redusoitumattomasta reaalisuudesta' on riippumaton 'maailman mielellisyyden' hypoteesista. Tietoisuuden käsitteestä Peirce toteaa ironisesti: "ei tule päätellä, että pitäisin tietoisuutta pelkkänä "epifenomeenina", vaikka sydämellisesti tunnustankin kyseisen hypoteesin tehneen hyvän palveluksen tieteelle." (CP 5.493.) Ehkä yleisimmässä merkityksessään sana mind viittaa Peircellä mihin tahansa systeemiin, joka toimii tarkoitushakuisesti: "Mieli saa universaalin toimintatapansa finaalisesta kausaatiosta. Tutkija pyrkii näkemään mikroskoopilla, josko tarkasteltavan pikkuolion liikkeet paljastavat mitään tarkoitusta. Jos paljastavat, siinäpä meillä on mieli toiminnassa." (CP 1.269.)

Koska mieli on keskeinen käsite sekä ihmistieteissä (psychical sciences), metafysiikassa että logiikassa, viittaa mielen käsite eri tieteenaloilla kullekin ominaiselle abstraktiotasolle. Peircen tieteiden systeemissä logiikka on tutkimuskohteensa suhteen näistä yleisin ja psykologia konkreettisin. Katsonkin Peircen tieteiden luokittelun (esim. "An Outline Classification of the Sciences", CP 1.180-202) ja sen hierarkisuuden ymmärtämisen olevan avainasemassa, jotta voitaisiin ymmärtää mistä ja millä abstraktiotasolla Peirce kulloinkin oikein kirjoittaa ja minkä tiedollisen statuksen hän ajattelulleen kulloinkin antaa. Ikävä kyllä Peircen ensimmäiset versiot 'tieteiden luonnollisesta luokittelusta' ovat ajalta, joka välittömästi seuraa tässä kokoelmassa suomennettuja kirjoituksia, ja jäävät näin ollen tämän kokoelman ulkopuolelle.