
Viimeksi päivitetty 14.8.2000
Pitkällisen miettimisen ja aiemmin niin
suuren suosion saaneen Kilimanjaron kiipeysmatkan valmistelun seurantaan
osallistuneiden kanssa keskusteltuani, olen päättänyt aloittaa raportin
kirjoittamisen pikkuhiljaa ja ilman suurempia kommervenkkejä. Ajatus on siis
sen suuntainen että kerrotaan ensin kiipeyksestä, ja vasta myöhemmin kaikesta siitä muusta tähän matkaan liittyvästä. Kuten Afrikan toivottomista maantieolosuhteista, alkamattomista sadekausista, VILLIELÄINSAFARISTA , suuresta köyhyydestä johtuvasta kurjuudesta ja
Sanzibarin aurinkorannan sietämättömästä kuumuudesta ja piilottelusta sekä
auringolta että köyhältä paikallisväestöltä. Niistä saattaa juttua
piisata, kunhan saadaan ensin tärkein, eli Kilimanjaro käsiteltyä. Aloitan
siis raporttini.
...kiipeäminen alkaa siis kuin tyhjästä, sillä miten muuten kuin tyhjästä voi mies ilmaantua keskelle pimeintä Afrikkaa, Kilimanjaron puiston Marangun portille torstai aamuna 2.3. Kello on siinä 9, ja Taisto E.K. Kuoppala on meitä saattamassa. Hänellä kun on jo 13 vuoden kokemus Tanzaniasta, josta kaksi viimesintä vuotta myös Kilimanjarolta sekä paljon hyviä neuvoja matkalaisille annettavaksi. Hänellä oli meille myös Excelin kävelysauvat lainaksi kiiventää varten. Valitteli hän myös hieman flunssaansa ja lupasi parantaa sen seuraavaksi päiväksi, ja juosta meidät sitten kiinni jossakin siellä rinteillä. Sauvoja valitessa kiinnitin vain huomion oikean mittaisiin sauvoihin... Siinä aikaa tappaessamme ja Tytti-oppaamme kirjoitellessa rekisteröitymislomakkeita, katselin ympärilleni ja tunnustelin ilmaa. Tuntui jotakuinkin samalta, kuin Suomessa kesäaamuna klo 9, lämmintä taisi olla vain 29 astetta 19 asteen sijasta. Puun alla varjossa oli kuitenkin aivan mukavan vilpoista. Oloa helpotti myös se, että kantajat ottivat raskaammat taakkamme kannettavakseen, ja meille jäi vain "kevyet päiväreput"
Hätistin pois ampiaista, tai niin luulin sen pörrätessä siinä korvanjuuressa. Kun se ei kerrasta uskonut, niin huitaisin toisen kerran ja jo oikein tosissani ja …. Auts! Ei se ollutkaan ampiainen, vaan peukalon kokoinen koppakuoriainen, ja se teki kämmenselkään osuessaan todella kipeää. Joskus ennen puolta päivää kuului edestämme kova oksan katkeamisesta kuuluva pamaus. Kaikki jähmettyivät paikoilleen ihmettelemään: "mikä se oli?" William-opas sanoi sormi suulla:" Sshhhh…" ja osoitti vasemmalle. Siellä puuntakaa meitä kurkisti ilmeisesti sinimarakatti, arkana ja ihmeissään. Toinen keikkui puunlatvustossa ja heilutti muka uhkaavasti oksia esitellen voimiaan. Jätimme serkut rauhaan ja jatkoimme taapertamistamme.
Kuljimme taas läheltä vesiputousta ja maisema oli kuin suoraan Tarzan-kirjoista. Koko ajan jossakin sielun sopukoissa odottikin kuulevansa Tarzanin legendaarisen huudon "Aaaaaaaaaaargh.." tai jotain sellaista.
Samaan aikaan alkoi vastaamme tulla ensimmäisiä tämän päivän alastulijoita. "Jambo" tervehdykset vain kajahtelivat iloisilta mustilta kasvoilta. En vielä tähän päivään mennessä oikein tiedä, pitikö sanoa "Jambo" vai "Sambo", kumpaakin tapaa kun kuuli. Jokunen valkoihoinenkin tuli polulla vastaan. Heidän ilmeistään ei oikein voinut lukea, oliko matka onnistunut vai ei. Eli oliko käyty vai ei…meinaan siellä huipulla. No, ei se meitä tavallaan koskenutkaan.
Jotenkuten selvisimme silti aamiaiselle. Tarjolla oli teetä ja valkoista leipää, kinkkuleikettä ja räiskäleitä hillon kanssa, sekä päälle minibanaaneja. Varsin ravitsevaa ja sitä oli riittävästi. Suolalihaa leivänpäälle laittaessani, muistui mieleen Kuoppalan Taiston ohje paikallisesta lihasta. Hän väitti, että se on aina tuoretta, koska periaate paikallisväestöllä on syödä vain lihaa, joka on aamulla vielä kävellyt. Mieleeni juolahti, että mahtoi täällä liha muuttaa nopsasti muotoaan, kun se aamulla teurastetaan ja jo seitsemältä tarjoillaan suolattuna. Jo lopuksi vielä tutuksi tullut lounaseväspaketti mukaan. Sitten siinä pihalla, eväspaketti kädessä, oli pakko pyörähtää ne loput keskenjääneet ympyrät, lyödä kamat reppuun, käväistä puskanjuurella ja ehtiä muiden mukaan aloittamaan päivän taivallusta.
Vaellusasusteeksi olin tänäänkin valinnut shortsit ja t-paidan. Jalassa oli lenkkitossut ja päässä leveälierinen hattu. Paljas iho sai myös suojakseen aurinkovoiteen kertoimella 35. Sekään ei ollut aivan riittävä, sillä käry nousi jo iltapäivällä kämmenselistä, jotka sauvakävelyssä joutuvat lähes koko ajan auringolle alttiiksi. Oli siis suunnaton helpotus, kun aurinko meni pilveen alkuiltapäivästä. Ja paikallisiin oloihin tottumattomana, en osannut epäillä siinä mitään merkillistä. Eivätkä ne iltäpäiväkuurot mitenkään merkillisiä ole, ainakaan paikallisten mielestä.
Pysähdyimme syömään lounasta polun viereen vartavasten tehdylle taukopaikalle. Siinä oli suomalaisen tyylin mukaan pari pöytää ja pitkät penkin ympärillä. Olivat kai Taiston projektin tekemiä. Ja kas, huomasin, että Taisto itse oli liittynyt ryhmäämme. Hän ei ollut edes itse hengästynyt, vaikka oli tämän aamun aikana tullut puiston portilta asti. Istuimme syömään eväitämme ja nautimme varjosta. Sitten putosivat ensimmäiset sadepisarat. Istuin siinä penkin päässä ja ajattelin sadekuuron olevan kuin suomalaisen kesäkuuron, muutama pisara ja sitten taas paistaa aurinko. En vain tajunnut että olimme vuoristossa ja jo noin 3500 metrin korkeudessa. Vuori kun pakottaa mereltä tulevat pilvet nousemaan äkkiä ylöspäin ja kosteuden tiivistyminen on siksi kohtuullisen rajua.
Ja tienkin, kun kaikki olivat saaneet sadeasut päälle, lakkasi sade, yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Kaikki olivat sadevaatteista huolimatta, tai juuri sen takia, märkiä, tai ainakin kosteita. Suurin huoli minulla oli lenkkitossut, jotka olivat totaalisen kastuneet ja kurainen polku vielä pahensi asiaa sotkemalla ne lähes tunnistuskelvottomiksi. Ei se kuitenkaan paljon matkantekoa haitannut. Tasainen póle, póle vei meitä lähes hiljaisuuden vallitessa koko ajan eteenpäin kanervanummella ja aivan yllättäen, niinkuin Taisto oli varoittanut, huomasimme olevamme seuraavan leirimme, Horombo-hut:in pihassa, 3750 m:n korkeudessa. Päivan 12 km:n taival oli saatu päätökseen.
Samalla kun odottelimme Tytin järjestämää majoitusta pilvet väistyivät taivaalta ja mahtava Kilimanjaron Kibo -huippu tuli näkyviin. Se aiheutti ryhmässämme ooh-ilmiön ja hetken kuluttua, hieman lähempää tuli näkyviin toinen, matalampi, mutta hieman jyrkempi Mawensi -huippu. . Kirkastuva ilma kylmeni myös heti, ja majoittuminen alkoi kuivien lämpimien vaatteiden vaihtamisella. Ensin taas teetä popcornia ja keksejä, ja sitten odottelemaan päivällistä.
Aamiaisella kuulimme, että yöllä oli ollut reilusti pakkasta. Onneksi nukuimme koko leirin lämpimimmässä majoituksessa. Aamiaisen ja aamutoimien, niiden pyörittyjen ympyröiden ja lounaspaketin noutamisen jälkeen, läksimme hyvin pukeutuneena pólettamaan kohti seuraavaa etappiamme, Kibo hut:ia. Maisema oli aluksi aivan eilisen kaltaista, matalaa puskaa silmän kantamattomiin. Toivon mukaan ei tarvitse hakea suojaisaa kyykistelypaikkaa, sillä sellaisen löytäminen on aivan varmasti vaikeaa.
Pienen laavamuodostelman kohdalla seisahduimme viettämään lounastaukoa. Tuo koko satula-alue on kovan, kostean ja kylmän tuulen muokkaaman maiseman tyyppiesimerkki. Kibo- ja Mawesi-huippujen välistä puhaltava tuuli saa voimansa varmaan Intian valtamereltä asti ja koska vuori pakottaa pilvet nousemaan ylös yli 4000m:n korkeuteen, se tiivistää kosteuden, jäähdyttää ilman ja kiihdyttää sen nopeutta. Tuloksena on lähes kuumaisema. Siellä ei enää mikään kasva. Tuuli vie hiekan ja jättää kivet sinne sikin sokin kuin jonkun heittäminä. Kaikesta huolimatta paikan avaruus jollakin tavalla vetosi sielun syvyyksiin ja siellä tuntui helpolta olla.
Paikka sinänsä ei ollut paljon kivinavettaa kummallisempi, mutta se edusti kuitenkin turvapaikkaa kylmää ja tuulta vastaan. Kun Tytti-oppaamme oli taas hoitanut majoittumisen virallisen puolen, saimme katon päämme päälle, ja aloimme valmistautua seuraavaa kiipeilyosuutta ja yöpuuta varten. Ensin teetä ja popcornia, ja sitten taas odotettiin päivällistä Saimme kaksi huonetta, joissa oli oikein kunnolliset kerrossängyt. Ja kun Tapsa oli ilmastointiteipillä paikannut suurimmat reiät ikkunoista, alkoi paikka jopa hieman lämmetä ja muistuttaa kelvollista yöpaikkaa.
Siinä odotellessani kävin tutustumassa myös tämän leirin mukavuuslaitokseen. Illan jo hämärtyessä eksyin vahingossa kantajien toiletin puolelle ja kiinnitin huomioni erittäin siistiin laitokseen, mutta en osannut sitä vielä tässä vaiheessa sen enempää ihmetellä. Palatessani takaisin "kivinavettaa" kohti, pyöritti tuuli vastaani mustaa muovikassia. Luonnonsuojeluhenkisenä en tietenkään voinut sallia edes tuulelle sellaista sopimatonta käytöstä, vaan säntäsin kassin perään. Juuri kun olin saamaisillani sen kiinni, se vaihtoikin suuntaa ja minä rähmälleni kalliolle. Ajattelin, että minuahan ei tuuli tällä lailla juoksuta ja ryntäsin uudelleen ilmassa kieppuvan kassin perään. Ja sain kuin sainkin sen kiinni. Pakko oli istua. Jalat meni veltoiksi ja näkökenttä hämärtyi, mutta sain kuin sainkin sen onnettoman kassin kiinni.
Sitten päästiin lähtemään. Tytti komensi että:" Järjestytään jonoon, naiset ensin". Siinä oltiin jonossa, ja Williamin opasporukka ryhmittyi toiseen jonoon meidän viereemme. Ja parijono aloitti entistä hitaamman pólettamisen. Pikkuhiljaa jonot yhdistyivät, kun oppaat löysivät omat rakonsa siitä yhdestä jonosta. Tällä lailla he jakoivat joukkomme pienempiin ryhmiin, joissa oli opas sekä ensimmäisenä että viimeisenä. Varsin toimiva ratkaisu, koskapa nuo ryhmät muuttivat kokoaan koko ajan, ihmisten kulkiessa omaa vauhtiaan.
Kun näimme, että toiset olivat jo huipulla, Uhuru Peak:illä (5893m), meidän täytyi pitää vielä pari taukoa. Pasilla alkoi jalat jo kulkemaan nopsemmin, Jokke vain jatkoi samaa vauhtia ja minä meinasin aivan katketa. Kuusi, seitsemän askelta ja näkökenttä pimeni. Äkkiä sauvat maahan ja nojausasento, ettei taju karkaa. Muutama syvä hengitys ja odotus, että näkö palaa. Sitten taas muutama askel ja sama juttu. Mutta pääsin kuin pääsinkin perille. Ehdin juuri parahiksi kiittelemään oppaat ja kaverit ja sitten romahdin istumaan. Istuin hajareisin kohtuullisen tasaisen kiven päällä ja pidin ylävartaloani pystyssä nojaamalla käsiini, ja ajattelin että:" Nonni! Täällä sitä nyt sitten ollaan! ……miks?"
Muutaman hetken kuluttua jatkoimme matkaa parkkipaikalle, jonne hotellin pikkubussi oli jo saapunut meitä odottamaan. Siellä tapasimme tosi sisukkaan matkamuistomyyjän. Poika oli varmaan vain viidentoista tai jotain sitä luokkaa, mutta puheenlahjat kuin kansanedustajalla. Ei kestänyt montaa hetkeä, kun hän sai minut vakuuttuneeksi taikasauvan tarpeellisuudesta. Taikasauva oli perinteinen eben-puusta valmistettu Maasai-miehen valtikka, jonka sisään oli piiloitettu veitsi. Sillä kuulemma ratkeavat vaikeammatkin perheriidat.
Systeemi toimi niin, että William-opas jonka puiston päävartija oli osoittanut ryhmämme vetäjäksi, palkkasi muut apuoppaat. Koko kolmenkymmenen kuuden oppaan ja apuoppaan ja kantajan palkka maksettiin kokonaisuudessaan Williamille. Kaikenkaikkiaan 650 dollaria! Se tekee keskiarvon mukaan vain 18 dollaria per kantaja ja sillä pitää pärjätä kaikki viisi päivää. Joku sai tietysti enemmän ja joku varmasti vähemmän, koska mukana oli vanhoja miehiä ja nuoria poikia. Mutta vain kolme dollaria päivässä eli noin 18 markkaa kohtuullisen raskaasta työstä. Kuka sillä viitsisi tehdä tuntiakaan kotisuomessa, kun keskiverto työntekijä tienaa sen verran jo tupakkataukonsa aikana.
Kantajat lauloivat Kilimanjaro-laulun. Sen olin kyllä kuullut aiemminkin jossakin tv-ohjelmassa, mutta en osannut varautua sen vaikuttavuuteen paikanpäällä. Joku kantajista toimi esilaulajana ja muu porukka yhtyi kertosäkeeseen. Huomasinpa pienen yksityiskohdankin; esilaulaja laulunsa lomassa siunasi meita tekemällä oikean käden etusormellaan ilmaan äärettömyyden merkkiä, kyljellään olevaa kahdeksikkoa. Arjaa pyydettiin vastavuoroisesti laulamaan matkaseurueemme puolesta ja hän pyysi minut mukaansa. Hätäpäissämme emme keksineet muuta laulua kuin kalliolle kukkulalle ja pari erilaista sovitusta siitä. Jälkeenpäin tuntuu kuitenkin siltä, että oikeampi laulu olisi ollut vaikka saunalaulu "löylyä lissää, löylyä lissää", sekin kun on vuorolaulu ja meiningiltään muistuttaa tuota Kilimanjaro-viisua. Vielä höystettynä kertomuksella valkoisten miesten kummallisesta kuumasta huoneesta jossa "epäjumala" kihisee nurkassa, ja jota pitää istunnon aikana lepytellä heittämällä vettä sen päälle, olisi tunnelma varmaan ollut jotakuinkin täydellinen. No kaikki kiva loppuu aikanaan, samoin meidän juhlamme. Kantajat kävivät Williamin määräämässä järjestyksessä hakemassa oman kasansa nurmikolta ja poistuivat huudellen "jambo, jambo" . Taistokin piti jäähyväispuheen ja kiitteli mukavasta kiipeilyseurasta ja ilmoitti kateellisten ja kaipaavien katseidemme saattelemana lähtevänsä saunaan, siihen Tanzanian ainoaan.
Se koko Kilimanjaron retki sai alkunsa jo noin kaksi vuotta sitten. Kolme keski-ikäistä miehenrotkaletta oli saunomassa Humppilassa kesäasunnollamme. Pimeässä syysillassa saunankuistilla jäähyllä istuessamme, eräs totesi että, "Nyt se on tapahtunut", ja me heti tietysti kysymään että "niin mikä?". No hän jatkoi että:" Pikkuveli, veli hei, on pudonnut matkasta, tai sitten micheliinissä on liikaa ilmanpainetta! Sukukalleudet on hukassa! Jotain on tehtävä!" Jonkun kaljan juoneina emme voineet kuin nauraa kaverin aidontuntuiselle hädälle.
Kuitenkin tuo tapaus innoitti meidät kaikki "lievästi" ylipainoiset ja rapakuntoiset äijäkkeet lupaamaan toisillemme kunnonkohotus- ja painonpudotuskuurille ryhtymisen.
Jonkun löylyssäkäyntikerran ja jonkun kaljan verran asiaa pohdittuamme keksimme, että meidän on varmistettava hoitokuurimme onnistuminen tarkoitukseensa asti, eli porukka vahtikoon toisiaan käymään yhdessä harjoittelemassa EveryBody-kuntosalilla, jossa jo 20 vuotta aikaisemmin olimme yhdessä käyneet harjoittelemassa keskiviikkoisin ennen iltaelämään siirtymistä.
Vissiin kahdeksannen tai jotain sellaista... löylyssäistumiskerran aikana sitten keksittiin, että itsemme palkitseminen lopuksi, on paras kiihotin koko ohjelman läpiviemiseen. Mietittiin, että mennään vaikka viikonlopuksi Luostolle "lysthin pithoon"...ja löylyhuoneen kosteasta pimeästä kuului tokaisu, että: "....ttujooo kiivetään vaikka Kilimantzarolle..... ". Silloin se oli vitsi! Nyt pari vuotta myöhemmin se on täyttä totta, ja lähtökin jo niin lähellä, että muurahaiset juoksee....
Nyt on tuo kuuri läpikäyty! Vielä on tosin kolme harjoituskertaa, mutta niitäkin oikein odottaa. Kaksi kertaa viikossa tunti punttisalia ja 10km:n lenkki päätteeksi. Nyt viimeiset harjoitukset ovat jo menneet enemmän sinne lenkin puolelle, ja eilenkin olimme torstaisella kävelylenkillä ja reput selässä. Aikaa siihen menee ripeällä kävelytahdillamme tunnin verran.
Matkan Kilimanjarolle varasimme elokuussa, ja siitä asti olemme aktiivisesti valmistautuneet keräämällä tietoa kohteestamme ja olosuhteista sekä safareilla että itse vuorella ja vielä Sansibarilla. Rokotusohjelmakin oli aika kova. Laskin että kaikenkaikkiaan 16 eri piikkiä (jotkin vaativat useamman pistokerran) Ja eilen otin jo ensimmäisen malariapillerinkin...
Ainiin! Kuka siis on lähdössä? Ensimmäinen matkallemme lähtijä ja "kuntokuurin" isä on Juhani "Pärä" Perämäki, TAS Oyn johtajia ja toinen Jouko "Jokke" Hellsten, Tampereen viestintäsennuksen toimitusjohtaja("toiminnanohjaaja" omien sanojensa mukaan). Me kolme, Jokke, Pärä ja minä olemme 20 vuoden takaa, silloisen purjelautailuboomin kautta tuttuja keskenämme. Pärä puhui asiaa Tampereen urheilusukeltajien harjoituksissa ja sieltä ilmoittautui kaksi sukeltajaa mukaan ryhmään. Tapani Itärantä, TV2:n toimittaja ja Pasi Rouhiainen, joka on Sähkötason Kyttälänkadun myymälän hoitaja (omien sanojensa mukaan "vanhempi kiireapulainen"). "Seurakuntamme" on siis, kuten huomataan, jokseenkin erikoinen, mutta kaikilla on se yhteinen halu päästä käymään Kilimanjaron huipulla. Kuka meistä sinne pääsee, jää nähtäväksi sitten maalikuun 5. päivän (sunnuntai) aamuna noin kello 7.
t.Jukkakoo...
**************************************************
Jukka Kanninen inf. page http://www.uta.fi/~ccjuka
**************************************************

Ensimmäinen vaelluspäivä
Vielä viimeiset ohjeet Taistolta, ja matkaan. Copyright Pasi Rouhiainen
Odotellessani punnitsin sitten omankin reppuni kantajien vaa'alla. Näytti olevan 12 kg. Se aiheutti kauhistuneen kohahduksen kahdeksantoista hengen kiipeilyporukassamme, ja joku sanoi, että eihän kaikilla kantajillakaan ole noin painavaa taakkaa. Ja samassa huomasin, että molemmat käteni olivat vasempia käsiä…tai molempiin käsiin tarkoitetut hienot excelin kävelysauvat olivat molemmat vasureita. Hiipi ajatus mieleen, että taitaa reissu alkaa mukavasti. Korkeutta oli saatu siihen mennessä jo ainakin 1,2 metriä.
Sitten alkoi hidas nousu. Póle, póle sanoi William-opas, póle, póle vastasivat kaikki ja porukka notkahti liikkeelle. Normaali kävelyvauhti vaikutti lähinnä pikajuoksulta ja ensimmäiseksi meinasinkin kävellä oppaamme yli. Muistui mieleen edellisenä iltana Capricorn hotellissa amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden antama ohje tuosta póle, póle nopeudesta: "Jos se tuntuu hyvältä, kuljet liian nopeasti" Täytyi siis vain sopeutua.
Ja parin tunnin päästä olin jo sopeutunut. Läähätin kuin ajokoira, ja vaivoin pysyin Williamin perässä. Minulla sentään oli vain 12 kg:n reppu ja kävelysauvat ja Williamilla oli 40 kg:n merimiessäkki ja muovikassit kummassakin kädessä, toisessa lounasteekannumme ja toisessa parikymmentä lasikuppia teenjuontiamme varten.
Metsäpolun vesiputouksille pääsimme jo kohtuullisessa ajassa ja upea maisema jäi oikeastaan arvotta, koska kaikilla oli kiire eteenpäin. Puolentunnin päästä olimme jo kiinteän partioleirin pihalla haistelemassa eucalyptuspuiden huumaavaa tuoksua. Onneksi kukaan meistä ei tupakoinut. Räjähdysvaara oli ilmeinen, sillä tuoksu kertoi ilman olevan kyllästetty eteerisillä kaasuilla.
Kaikenlaisia polkuja on tullut tallattua, mutta tämä oli kyllä ensimmäinen punainen. Tuliperäisestä maasta korroosion erottama multa oli todella punaista. Punaisempaa kuin kotoiset punatiilemme. Polussa näkyi myös Taiston kädenjälki: Kunnostetussa polussa oli kunnon ojat, jotka vielä tuossa vaiheessa vaikuttivat reilusti ylimitoitetulta. Polku jatkoi kiermurteluaan vuoristosademetsän halki ja tietysti póle, póle nopeutemme antoi mahdollisuuden hieman myös kurkistella metsän luontoa.
Punatiiltä punaisempi polku. Copyright Pasi Rouhiainen.
Yhden maissa pysähdyimme lounastauolle. Eväspaketista löytyi kaksi englantilaista kolmioleipää, tomaatti, keitetty kanamuna, limetti ja minibanaani. En tiedä kumpi piristi enemmän, eväspaketin sisältö teekupin kanssa nautittuna vai parinkymmenen minuutin tauko póletuksessa. Ilma myöskin viileni jo hieman, mikä osaltaan helpotti oloa. Nyt tuntui t-paita, shortsit ja reppu olevan se oikea asuste taivallukseen. Aurinko ei kuumottanut liikaa korkean sademetsän läpi.
Maistuihan se lounas sademetsässä, tihkusateessa. Copyright Pasi Rouhiainen.

Aaaaaaaaaargh....... Copyright Pasi Rouhiainen
Jonkin aikaa kuljettuamme, ylitimme äskeisen putouksen muodostavan joen, ja kuin taikaiskusta muuttui koko luonto. Aivankuin olisimme pienentyneet noin 10cm:n kokoisiksi kääpiöiksi. Polun kahta puolta kasvoi KANERVAA. Eikä mitä tahansa kanervaa vaan noin viisimetrisiä puumaisia kanervia. Nuo voivat kasvaa Taiston mukaan jopa 10 metrisiksi. Mielikuvan siitä voi saada heittäytymällä kotoiseen kanervikkoomme vatsalleen ja tutkimalla sitä ruohonjuuritasolla. Upea kokemus.

Kuva kanervapuista, joiden välistä
kohteemme jo näkyy.
Copyright Arja Ilomäki.
Ja oikealla kokonainen metsä kanervapuita.
Copyright Pasi Rouhiainen.
Ja hieman ennen klo 16 saimme näkyviimme Mandara-Hut:in.
Se sijaitsi 2700 m:n korkeudessa, ja kävelymatkaa tuli kaikenkaikkiaan 9 kilometsiä. Niin vähän! Siihen sentään meni koko päivä, klo 9-16. Normaali kävelyvauhti on noin 6 km/tunti ja me kuljimme vain noin 1 km/tunti, ja olimme aivan läkähdyksissä.
Mandara Hut oli rykelmä norjalaismallisia kolmiokattoisia neljänhengen tupia, sekä yksi isompi, jonka yläkerrassa oli joitakin majoituspaikkoja ja alakerrassa sali, jossa ateriat tarjoiltiin. Toiset majat oli varattu kiipeilijöille ja toiset kantajille. Joukossa oli myös kanttiini, josta sai ostaa suklaapatukoita, vettä ja joitakin tarvikkeita. Tietysti hintaan jossa kuuliaisesti mukana korkeuskerroin. Tuhat Tanzanian shillinkiä per kilometri.
Esimmäiseksi pojat tietenkin halusivat juoda kaljat nestehukkaa helpottamaan ja olihan ne haettava. Viisi kappaletta Kilimanjaro olutta. 0,5 litraa. 4,5% ja maistui tosi hyvälle. EI ollut temppu eikä mikään juoda koko pulloa, vaikka kaksi litraa vettä oli kulunut tuon päivän taivalluksen aikana. Ja yllätys oli melkoinen, kun hinta selvisi. Se oli halvempaa kuin vesi! Puolentoista litran vesipullo maksoi 2000 ja kalja vain 1500 paikallista lämiskää.
Normaalirutiiniin majoille saavuttaessa kuului aina ensimmäiseksi teetarjoilu keksien ja popcornin kera. Jotakin suolaista ja lämmintä sisäänsä saatuaan jaksoi sitten odotella illallista. Kantajien tuomat raskaammat reppumme olivat jo odottamassa, ja teen jälkeen majoittuminen sujui vauhdikkaasti. Jokainen kai halusi hetken maata ruomana jalat kohti taivaita. Siinä ketarat oikoisena tuntui elo taas hieman ihmismäisemmältä, kunnes suolisto ilmoitti kohtuuttomasta kaasunmuodostuksesta. Tuuletuksen tarve oli melkoinen. Ongelmakin tuntui aluksi mitättömän pieneltä, koska tutussa porukassa pyrstöyskä on vain hieman normaalia yskää merkillepantavampi ruumiintoiminto, mutta,,, mutta,,, vuoristo-olosuhteissa pyykinpesu on vaikeahkosti järjestettävä toimitus ja kotoisen pierun täräyttäminen varren kanssa, olisi välittömästi aiheuttanut hajuhaitan lisäksi pesusoikon esiinkaivamisen. Jollakin merkillisellä tavalla olin onnistunut hankkimaan pikkuvaivan, jolle seuraavana päivänä joku vääräleuka keksi oireista johtamalla erittäinkin kuvaavan "suihkupaska" nimen. Siinä vielä hieman ennen päivällistä ihastelimme Guareza- apinoiden sosiaalisia toimia leirin lähipuissa. Niissä perheissä ei huuda vain se kiukkuisempi puolisko vaan koko perhe.. ja yhteen ääneen.
Sitten tarjottiin päivällinen: Se oli joka kerta suurinpiirtein samanlainen, ja tarjoiltiin aina samanlaisilla pöytäliinoilla katetulta pöydältä. Oli siis jokin merkki, joka kertoi, että juuri tämä kattaus oli taskoitettu meidän ryhmällemme. Ateria alkoi aina keitolla, niinkuin hienommissakin paikoissa. Sipuli tai sieni tai vihanneskeitolla. Varsinaiseen atriaan kuului aina riisiä ja pastaa ja pataattia ja sille sitten lastattiin yleensä grillattua kanaa. Voileipääkin oli tarjolla, suurta valkoista vuokaleipää, josta oli tehty myös ne englantilaiset leivät lounaspaketteihin. Ja jälkiruoaksi oli aina "puuroa" kuten he maissista valmistettua, mannavellin näköistä ja makuista velliä kutsuivat. Ateria oli varsin maittava ja ravitseva. Hiilihydraattipitoinen ruoka on tällaisen kiipeämisen ehdoton edellytys, kelle se sitten vielä maistui. Oheneva ilma vaikutti ruokahalua heikentävästi jo tässä korkeudessa, ja jostakin kuului jo kommentteja, ettei sinänsä hyvä ja ravitseva ruoka enää maistunut. Yhteisen aterian jälkeen ei sitten enää oikein ollut mitään tekemistä, ja kun aurinkokin sammutettiinn jo puoli seitsemän, ei meille jäänyt muuta tehtävää kuin painua pehkuihin. Hetken vielä makuupussissa kertaili päivän tapahtumia ja kuulosteli suolen toimintaa arvuutellen, että saisiko nukkua koko yön vai….Sitten saapui armelias uni ja pimeä Afrikka häipyi hetkeksi johonkin taka-alalle.
End of day one
Episodi pimeässä
…mikä se oli? Oliko puhjennut ukkosmyrsky? Mikä tuollaisen metelin aiheutti? Kohotettuani pääni tyynystä kuullakseni paremmin, huomasin kauhukseni äänilähteen olevan oma suolistoni. Ja tuota kauhistumisen hetkeä seurasi välittömästi tunne kohonneesta suolistopaineesta joka kertoi kiireen mukavuuslaitokseen olevan jo lähes sietämätön. Ei auttanut muu kuin kuoriutua kiireimmän kaupalla lämpimästä makuupussista, nopeasti taskulamppu käteen ja etsimään jotakin hieman lämpimämpää päällepantavaa. Siinä kiireessä löytyi ainoastaan sininen fleece-takki, mahtoiko olla edes omani kun en ehtinyt kiireessä tarkastamaan. Ja jalkaan jotakin…no kiire kiire, äkkiä äkkiä…no pelkät tossut auttavat kyllä. Äkkiä ulos ja onneksi tuli käydyksi "tyhjänpäällä" jo valoisaan aikaan, eli osasin siis suunnistaa oikeaan suuntaan. Kosteassa viileässä säkkipimeydessä onneksi punainen polku erottui vihreästä nurmesta helposti taskulampun valokiilassa. Niin hyvin, että päätin laittaa kiireessä juoksuksi paineiden yhä kasvaessa.
Sitten se tapahtui; yht'äkkiä polulta edestäni kuului karmea kiljaisu. Mieleen tuli kotomaassa kuultu teurastettavan jouluporsaan kiljunta henkensä hädässä (sellaisen äänen olen joskus kuullut elokuvissa) Suuntasin lampun refleksinomaisesti hieman edemmäksi polulle josta ääni mielestäni kuului Ja valokiilassa säntäili menninkäisen näköinen parrakas pitkähäntäinen pelokas kiljuva puolenmetrin mittainen Guaretsa-apina.
Heti sydämenlyöntien tasaannuttua mieleeni tuli, että joku varmasti kotimaassa kyselee niiden kalsareihini ilmestyneiden jarrutusjälkien alkuperää….
Muutamien tuskientäyttämien kymmenmetrien jälkeen saavuin sitten paikalliseen saniteettilaitokseen, jossa oli vielä muista vaellustuvista poiketen oikein suihkuosasto. Se erosi muista osastoista vain siten että siinä oli suihkusuutin katossa eikä reikää lattiassa, vaan normaali lattiakaivo likaveden pois johtamiseksi. Pimeässä ja kovassa kiireessä en heti huomannut sitä, ja tempasin kalsarit nilkkoihin ja kyykistyin tähtäämään…maalitaulu vain puuttui. Meinasi siinä olla naamanväänteitä, kun housut nilkoissa, taskulamppu suussa hapuilin toiseen osastoon, ja onneksi se oli oikea. Jalankuvat lattiassa ja reikä keskellä. Eipä ollut aikaa enää tähtäillä, vaan "ruiskupaska" purkautui omalla paineellaan ja päästi varpusparven vankilastaan. Helpotus oli melkoinen, vaikka siinä tottumattomuuttani olin valinnut paikkani hieman väärin ja maalasin puolet mukavuuslaitoksen lattiasta iloisen lapsenkakanväriseksi. Onneksi löysin suihkuosaston puolelta venäläisen sinkkiämpärin jolla suihkusta laskemallani vedellä onnistuin huuhtelemaan lattian.
Samassa kuulin polulta lähestyvät kiireiset askeleet ja ähinän. Hieman minua jo itse helpottuneena hymyilyttikin, kun tunnistin Jorman äänen hänen hakiessaan myös kiireellä helpotuksen paikkaa. Kysäisin häneltä myös kellonaikaa, ja sain vastaukseksi "jotain kahden ja viiden välillä" Kävelin takaisin kämpällemme ja mennessäni odotin koko ajan näkeväni sen "menninkäisen" jonka muisto seuraa minua varmaan jokaiseen pimeään paikkaan maailmassa. Ilman lämpötila oli noin kymmenkunta astetta plussan puolella ja päästyäni hieman viluisena makuupussin lämpöön, vei armelias uni välittömästi mennessään.
End of Episodi pimeässä
Toinen vaelluspäivä
...kop, kop, kop "puolen tunnin päästä aamiainen, pakatkaa reput valmiiksi" kuului oppaan ääni jostakin tajunnan rajamailta. Edellisen päivän patikointi teki jalat jotenkin vastahakoisiksi yhteistyöhän ja houkutus makuupussin lämpöön jäämiseen oli todella suuri. Jotenkin se kuitenkin onnistui, ja yöllisen "verryttelyn" ansiosta, ei ollut kiire aamuvirtsallekaan. Kuitenkin se herääminen ja toimimaan alkaminen ei oikein tahtonut onnistua. Vaikka pääsin pystyyn ja sain silmät auki, osoittautui pakkaaminen kuitenkin aivan liikaa älyllistä ponnistelua vaativaksi aktiviteetiksi. Se edellisen päivän ulkoilu sai aivot toimimaan kohtuullisen jähmeästi, aivan tuttuun "hämäläiseen" tyyliin. Muistin Joken joskus menneisyydessä antaman ohjeen tällaisista aamuista; "Jos mikään muu ei auta, on ne ympyrät vaan pyörittävä loppuun, niin kyllä se siitä…" Ja minä pyörin. Neljä miestä ja varusteet samassa kahden neliön vapaassa lattiatilassa pyörimässä loppuun niitä ympyröitä. Eihän siitä meinannut tulla yhtään mitään.
Aamiaiselle menossa ja niitä loppuja ympyröitä.... Copyright Pasi Rouhiainen
Tuntui että koko aamun kiire ja hässäkkä rauhoittui vasta kun William lähti vetämään joukkoamme jo tutuksi käyneeseen póle, póle -tahtiin. Parisataa metriä kuljimme vielä korkean metsän siimeksessä apinalauman nauraessa menoamme. Rakennuskiviä Mandara-hutille päänsä päällä kantavat vastaantulevat rakentajat esittelivät valkoisena hohtavat hammasrivistönsä "Jambo" tervehdysten kera. Heidän työpäivänsä alkoi jo auringon noustessa kello 6.30. Aamun viileydessä oli varmasti miellyttävämpi kanniskella kiviä ja viettää siestaa sitten puolenpäivän kahta puolen.
Samalla kun metsä loppui ja maisema muuttui kanervanummeksi, poikkesimme polulta hieman sivuun ja kiipesimme noin viisikymmentä metriä muun maiseman yläpuolelle nousevan Maundi kraaterin reunalle. Se oli kuin jonkinlainen näköalatorni, joka kohosi metsän yläpuolelle, ja nousu sinne oli meille muistutus siitä, että jo tässä korkeudessa, noin 3000 metrissä, kaikki ylimääräinen ponnistus, nostaa hengitystiheyttä merkittävästi. Suomessa sitä sanotaan läähätykseksi.
Kraaterin läpimitta oli parisataa metriä ja sitä kiersi "näköalapolku", Tuolta polulta oli mahtavat maisemat nimenomaan Vuoren juurella sijatsevan Moshi:n kaupungin suuntaan. Olimme kuitenkin vielä niin alhaalla, että vuorenhuippu toisessa suunnassa peittyi nousevan rinteen taakse. Kun muut lähtivät kiertämään polkua, päätin minä "säästää" voimiani ja istahtaa katsomaan vain Moshi-maisemaa. Ja korkkasin sen tämänpäivän kalliimman pullon.
Seuraavat viisikymmentä metriä olivat sitten ainoa alamäki seuraavien kahden päivän aikana. Kanervanummi tarjosi mukavan leppoisan taivallusmaiseman aina siihen asti, kun aurinko saavutti taivaankannen keskiosan. Ylämäki ja nouseva lämpö alkoivat pikkuhiljaa puristaa mehuja kiipijöistämme ja juomataukojen väli lyheni lyhenemistään. Välillä näytti siltä kuin polku olisi mennyt jonkin matkaa jopa alaspäinkin, mutta Joken korkeusmittari kertoi julman totuuden. Niin tottuneita olimme jo kiipeämiseen, että tasainen paikka polussa tuntui todella alamäeltä.

Toinen päivä taivallettiin lähes kokonaan tällaisessa maisemassa. Copyright Arja Ilomäki
Poseeraus juuri ennen lounastaukoa, paahaa aavistamatta, ja vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Porukka itseensä luottavia maailmanvalloittajia. Copyright Pasi Rouhiainen.
Kun paitani oli jo kokonaan kastunut, kaivoin äkkiä repusta coretex-takin ja heitin sen hupun hattuni yli ja jatkoin syömistäni. Sen mitä siinä kaatosateessa enää pystyi syömään. Teekuppikin täyttyi vedestä nopeammin kuin sitä ehti juomalla tyhjentää. Hämmästykseni oli suuri, kun penkkini romahti. Tai oikeasti se vain putosi alemmaksi, kun vesi vei maan sen jalkojen alta. Katsoin ympärilleni, ja näin Pasin tähtäävän minua sukelluskameransa tähtäimen läpi. Enkä saanut pidäteltyä nauruani, koska Pasi huomaamattaan seisoi puolisäärtä myöten purossa, joka syntyi hänen seisomapaikkalleen. Kaikille tuli suunnaton kiire pukea sadeasut päälle ja minäkin kaivoin repusta housut paljaiden jalkojeni suojaksi. Ja pahus vieköön, olin unohtanut reppuni auki sadetakkia ottaessani ja nyt se sitten oli puolillaan vettä. Onneksi siellä sentään ei ollut mitään elintärkeää, vaan etupäässä teknovaatteita, joiden kuivaaminen ei tulisi olemaan mikään ongelma. Sainpa empiirisen testituloksen reppuni vedenpitävyydestä. Se kyllä pitää vettä, ainakin sisäpuolella.
mitä tähän nyt sitten voi sanoa. Vettä kyllä piisaa. Copyright Pasi Rouhiainen
Ensinäkymä Horombo-Hut-leiristä. Vettä kyllä piisaa edelleen. Copyright Pasi Rouhiainen
Odotellessamme tutustuimme paikkaan ja nautimme vielä viimeiset Kilimanjaro-oluet. Tämä leiri on myös niinsanottu aklimoitumisleiri, eli useat ryhmät viettävät täällä ylimääräisen totuttelupäivän vuoristotaudin välttääkseen. Siksi täällä tuntui olevan väkeä kuin Vilkkilässä. Kova hyörinä, kuin pienoiskaupungissa. Eri ryhmien kokit laittoivat ruokaa, toiset kantoivat sitä pöytään ja kolmannet kantoivat edestakaisin kiipeilijöiden reppuja.
Päivällisellä tarjottiin taas samaa tuttua sapuskaa, mutta se ei enää maistunut niinkuin edellisenä iltana. Korkeus alkoi jo vaikuttaa. Sisukkaasti kuitenkin söimme sen mitä tarjottiin, koska voimat oli syytä säilyttää. Vielä ennen nukkumaan menoa päätin käväistä jalanjäljillä, ihan vaan ettei tarvitse erikseen yöllä lähteä. Oli miellyttävä yllätys, että "ruuttatauti" oli jättänyt minut rauhaan jo näin nopeasti. Iloisin mielin hiivin ruokalan yläkerrassa olevaan majoituspaikkaamme ja sammuin makuupussiini kuin saunalyhty.
End of Day two
Kolmas vaelluspäivä
…kop, kop, "herätys , aamiainen puolen tunnin kuluttua. Reppujen pakkaus ja lähtö puoli kahdeksan. Lämmintä vaatetta päälle, saattaa tulla kylmä päivä" Jo tutuksi käynyt herätys. Nyt oli herääminen kuitenkin paljon helpompaa kuin edellisenä aamuna. Nukuimme nimittäin kaikki samassa "huoneessa" ruokalan yläkerrassa ja tila oli paljon lämpimämpi kuin yksittäiset "makuuvajat" , joissa nukkui vain neljä ihmistä.
Jokke ja Pasi odottelemassa päivän taivalluksen alkanista Horombo-Hut:in terassilla. Copyright Pasi Rouhiainen
Pienen taivalluksen jälkeen ohitimme paikan, jossa oli kyltti: Viimeinen vedenottopaikka. Sen ylempänä ei siis luonnonvettä ole saatavilla. Ei silti, me eurooppalaiset emme kurataudin pelossa uskaltaneet sitä edes maistaa. Matka siis jatkui ilman vesivarastojen tankkausta. Tasaista póletusta jyrkempää ja vielä vähän jyrkempää polkua pitkin. Sitten jossain vaiheessa loppuivat jo pienet pusikotkin ja maisema muuttui entistä avoimemmaksi. Ruohoa sentään vielä kasvoi siellä täällä.
Vesipaikan jälkeen oli Kibo-huippu lähes jatkuvasti näkyvissämme, ja liekö ollut sen majesteettisuus vai kiipeämisen vaatima suurempi hapenkulutus vai mikä, syynä taivalluksen jatkumiseen lähes hiljaisuuden vallitessa. Ihmisiä tuli vastaan ja heiltä saimme kuulla, että edellisenä iltana oli ollut kova lumimyrsky, joka oli estänyt ainakin osan kiipeilijöistä pääsemästä huipulle. Se palautti myös meidän mieliimme luonnon arvaamattomuuden ja kuinka loppujen lopuksi pienestä voi olla kiinni retkemme onnistuminen.
Toiset vastaantulijat taas olivat hyvällä mielellä ja toivottivat onnea, He epäilemättä olivat onnistuneet omassa tavoitteessaan. Ja heidän iloinen ilmeensä kannusti kovasti tasaiseen vaellukseen turtuneita mieliämme. Ajattelin juuri jotakin sellaista, että: tämähän on kuin vetäisi perässään kivirekeä.. Ja samassa joku vastaantulija kysyi: How it goes? Everything ooukkeii? Ja kun en oikein osannut aivot sumeina muutakaan vastata, aloin hyräillä Volgan Lauttureita. Heistä' se oli hauskaa ja naurun arvoinen juttu. Minua ei enää jaksanut naurattaa….
Ilman oheneminen korkeuden kasvaessa vaikutti varmasti erikoisen väsyttävästi ja porukkamme venyi parinsadan metrin mittaiseksi pienien ryhmien muodostamaksi helminauhaksi, joka hitaasti raahautui ylemmäksi ja ylemmäksi. Maisema muuttui taas. Nyt ei enää ollut kuin pelkkää hiekkaa ja kiviä. Kyykistelypaikka sellaisen tarvitsijalle löytyisi siis aivan varmasti kiven takaa, tosin isommat kivet olivat kyllä edelleen harvassa. Ihmettelin, että miksi kivet ovat järjestyksessä. Taisto valisti, että ihmisillä, jotka palaavat alaspäin, on ylimääräistä energiaa kirjoitella viestejä jälkeen tuleville. Olipa joku tehnyt kivistä sydämen ja nuolen ja vielä nimikirjaimetkin. Nousu ei ollut enää niin jyrkkää ja tasaista hiekkaista maisemaa tuntui piisaavan.

Satula-aluetta kohti Kibo.huippua ennen lounaspaikkaamme. Copyright Arja Ilomäki. Ja Pasin kokkoelman kuva lähes samasta paikasta. Tässäkään ei ollut "alamakeä", vaikka siltä näytti
Istuessani laavakivellä ja juodessani Williamin tarjoamaa teetä, huomasin kuinka kylmä oli. Sormet menivät heti kohmeeseen ja kylmä alkoi hiipiä puseronkin sisään. Tuuli oli niin voimakas, että oli pakko istua selkä vastatuuleen. Lämpötila oli ehkä juuri ja juuri nollan yläpuolella. Onneksi tuli aamulla vaatettaudutuksi kunnolla. Tauon jälkeen saimme heti näkyviimme Kibo Hut:in. Matkaa oli ehkä pari kilometriä, mutta, mutta…
Tuolla parin kilometrin matkalla nousua on enää ehkä 200m, mutta koska ollaan noin 4500 metrissä, sekin on paljon. Kuljin porukan kärkipäässä ja pysähdyimme viimeiselle lepotauolle vain sadan metrin päähän leiripaikasta. Jokainen läähätti jo estoitta ja haki takapuolensa alle jonkinlaista istumapaikkaa. Kun katsoi tätä joukkoa, ei ikinä uskonut sen kävelleen tänään vain noin 9,5 kilometriä. Näytti pikemminkin siltä, kuin olisi taivallettu viikko nukkumatta ja syömättä jossakin Lapin tuntureilla. Ja kun viimeinen joukostamme raahautui pysähdyspaikalle, olimme hänen vastusteluistaan huolimatta heti valmiit jatkamaan Kibo Hut:in suojiin.
Viimeinen paussi ennen Kibo-Hut:ia. Kasa hengästyneitä miehenrotkaleita. Takana Kibo-huippu ja sen Gilmans-point kohta. Copyright Pasi Rouhiainen.

Pärä ja Pasi kuivattelemassa sukkiaan "kivinavetan" seinustalla. Copyright Arja Ilomäki.
Hetken aikaa vain istuin ja puristin kouristuksenomaisesti muovikassia kädessäni ja läähätin. Läähätin ja läähätin. Tuntui, että hengitys ei tasaannu ollenkaan. Noin vuosisataa myöhemmin jaksoin kuitenkin nousta muovikassi yhä kädessäni. Raahauduin kohti kivinavettaa ja vastaani tuli Seppo ja tokaisi:" Ai, sä sait sen kiinni, se on kyllä kaljan arvonen suoritus." Vieläkin puolitajuttomana murahdin vain yksinkertaisen kiitoksen ja hiivin punkkaani saadakseni hetken olla pitkälläni.
Ja ehdinkin sen verran, että jaksoin ruokapöytään. Olin jo odottamassa pöydässä, kun muut sinne saapuivat. Seppo tuli ja sanoi:" ..että kaikkihan on maksettava eikös…" ja asetti Kilimanjaro-oluen eteeni. En oikein enää muistanut ,että mikä juttu tähän liittyi. Mutta en uskaltanut siitä kuitenkaan alkaa juoda. Saimme nimittäin toimintaohjeet; "Kaikki nukkumaan ja herätys klo 22. Lähtö Kibolle klo 23". Ei siinä sitten muu auttanut kuin äkkiä varusteet kuntoon ja nukkumaan. Saatuani vihdoin makuupussin kiinni, kuuntelin vielä Jorman pakkaamista. Mielessäni kävi, että: "Koeta nyt Jorma joutua että saadaan edes hetki nukkua..." ja sitten saapui armelias uni.
End of day tree
Neljäs vaelluspäivä
..piip, piip…PIIP,PIIP, sanoi Tytin kellokompassibarometri. Silloin kyllä tuntui, että "Ei vielä…". "Kello on kymmenen, valmistautukaa lähtöön niin pian kuin mahdollista. Kokoonnutaan ulos." Siinä se Tytin käsky lyhykäisyydessään.
Oikeastaan ei vielä ollut se neljäs päivä, mutta koska tässä tapauksessa hereilläoloaikamme alkoi jo edellisen vuorokauden puolella, kello 22, tuntuu oikealta aloittaa tästä. "Yöuni" kun oli tällä kertaa jäänyt hieman lyhyeksi, noin kolmeksi tunniksi.
Onneksi tavarat saivat jäädä niille sijoilleen odottamaan paluutamme, ja huoli oli vain siitä, mitä otetaan mukaan. Lämmintä päälle, ja vielä kerran lämmintä päälle. Villasukat jalkaan ja otsalamppu kruunuksi, kaksi litraa vettä takin povitaskuun, ja sauvat kainaloon. Laskettelurukkaset käteen ja ulos. Suunnistin pihanperälle, ja tällä kertaa osasin oikeasta ovesta, eli turistien puolelle.
Hyi hitto millainen sikala! Ja minä välittömästi takaisin ulos ja sinne siistimmälle kantajien puolelle. Ilmeisesti "turistien" tottumattomuus "lumimiehen jalanjäljillä" käyntiin on se syy, miksi nuo paikalliset mukavuuslaitokset ovat saaneet länsituristit kauhistelemaan niiden epäsiisteyttä. Jokelle asiaa raportoidessani hän oli kyllä sitä mieltä, että:" Ne on ne Japanilaiset, kun niillä on perse halki poikittain. Eihän ne sillon voi osua lattian pitkittäiseen aukkoon."
Katselimme kirkasta tähtitaivasta muita odotellessamme. Ihmettelimme Otavan outoa asentoa, Siinä "kauhassa" ei kyllä vesi pysyisi. Huomasin että vesipullon juomaletku meni jäähän, kun se pisti takin alta esiin, ja kysyin Jokelta, että mikä mahtaa olla lämpötila. Jokke siihen että:" Ei tää kone mitään tiä. Näyttää kahta astetta plussaa, lepopulssi on 150, korkeuskin on ainakin 300m pielessä, eikä ilman suunnatkaan osu yksiin tähtien kanssa. Ei tässä toimi ku kellonaika, 22:45" Terveisiä vaan Suunnolle. Ei sellaisella rannetietokoneella tee mitään maassa, jossa ruoka-ajatkin katsotaan almanakasta.

Tällainenkin kiusa oli ihmisille laitettu. Onneksi huomasin sen vasta paluumatkalla. Viidentunnin matka Kibo Hut:ilta vaikka linnuntietä matkaa oli hieman toista kilometriä. Copyright Arja Ilomäki
Maasto muuttui nopeasti tasaisemmasta kovasta maasta irtonaiseksi hiekaksi, joka oli kuin sorakuopan reunaa . Enää en ihmetellyt, miksi piti lähteä huippua valloittamaan keskellä yötä. Oli selvää, ettei tällaista rinnettä voi kiivetä muulloin, kun sen ollessa jäässä. Jäiseen rinteeseen muodostui jälkeemme zik-zak polku, jonka suorat osuudet olivat eri mittaisia. Jossakin vaiheessa, taas kerran taukoa pitäessämme, katselin taaksepäin, eli alaspäin, ja ihmettelin rinteen jyrkkyyttä.
Tauot seurasivat toisiaan, ja alkoi jo tuntua ettei tämä lopu ikinä. Koska minulla ei ollut kelloa, hukkui ajantajuni jo melkein ensimmäisen tauon jälkeen. Edellämme, siis yläpuolellamme näkyi valoja ja kuului kovaäänisiä amerikkalaisten riemunkiljahduksia ja alapuolellamme näkyi valoja ja kuului tasaisempaa japanilaisten sorinaa, ja vaikka kuinka koetin muistella rinteen ulkonäköä ja pituutta, ei sitä pystynyt pimeässä tajuamaan, jatkoi vain kuin unessa kulkuaan.
Taas erään tauon jälkeen opas taputti minua olkapäälle, osoitti kädellään alaoikealla näkyviä valoja ja sanoi:"Tanzania, Moshi" ja sitten alavasesmmalla kauempana näkyviä ja sanoi:"Kenya, Nairobi" ja esitteli hammasrivistöään. Minä vaan siihen että :"jees…" en oikein jaksanut enää muuta. Huomasin kuitenkin mahtavan ukonilman joka riehui jossakin Nairobin päällä. Oli outoa katsella ukkosmyrskyä siltä korkeudelta. Ensin välähti pilvi, joka oli suurinpiirtein meidän korkeudellamme, sitten iski salama kahteen suuntaan yhtä aikaa; saman verran meistä alaspäin kuin ylöspäinkin. Korkeutemme oli noihin aikoihin varmaan jonkinverran 5000m:n yläpuolella. Kysyin oppaalta: "Tuleeko myrsky tänne?" ja hän vastasi taas naama virneessä:"Kuka tietää?"
Ihmettelinkin tuossa vaiheessa, että missä oli se edellisen yön lumimyrskyn jäljet, mutta väsymys sai taas kaiken unohtumaan. Jossakin vaiheessa taivalsin taas Pärän perässä ja muistan ajatelleeni että: "Eipä häiritse pyrstöyskä perässähiihtäjää niinkuin kuntolenkillä Pyynikillä". Pärä valitteli nimittäin kovasta röyhtäilyn tarpeesta. Taisi paineet purkautua enemmän yläpään kautta. Sitten saavuimme Mayerin luolalle. Onnistuin löytämään sopivan kiven ja istuin siihen. Seuraava mitä tajusin oli taas oppaan taputus olkäpäälle ja viittaus että mennään taas. Otin siinä siis pienet nokkaunet ihan vaan istuallaan.
Sitten taas epälukuinen määrä pysähdyksiä ja muistan, että Pasille tuli pakkorako päästää "mykät hiihteleen" ja hän kysäisi paperia ja häipyi pimeään. Muut kun saivat hetken huilata, niin Pasille tuli kiire, että ehti taas jatkoon mukaan. Näin jatkettiin yhä ylöspäin. Kaikilta muiltakin varmaan ajantaju katosi johonkin. Minä en edes huomannut, että porukkamme harveni harvenemistaan. Yksi toisensa jälkeen joku luovutti ja kääntyi takaisinpäin.
Rinne tuntui vain jyrkkenevän ja jouduimme jo kiipeämään kivenlohkareiden yli neliveto päällä. Ja kas aivan yllättäen William, joka oli kulkenut koko ryhmämme etunenässä, sanoi:" Gillmans point" ja joku vääräleuka siihen että:" Nytkö jo?"
Istuimme hieman tasaisemmalle kohdalle kivikossa, ja oppaat tarjoilivat teetä ja keksiä. Ihmettelimme että niinkö sitä sitten ollaan tänne asti tultu. Jorma keikutteli itseään kivellä, ja opas ryntäsi varoittamaan häntä. Jorma suuntasi lamppunsa valon alaspäin ja huomasi että oli keikutellut noin 30m suoran pudotuksen reunalla. Joku sanoi samassa, että :"Hyvä, tämä riittää minulle. Minä lähden tästä takaisin." Ja minä siihen että:" Niin minäkin." Istuin ja huohotin. Kaikki muut Tamperelaiset lähtivät yksi toisensa jälkeen jatkamaan, ja minulle alkoi tulla hätä. Kuulin Seponkin sanovan Tytille" Kerro Siskolle, että minä koetan myös eteenpäin". Siinä kiireessä en sitten minäkään keksinyt tilanteesta muuta ulospääsyä, kuin lähteä muiden mukana. Siis eteenpäin. En edes muista kuka oli päässyt tähän asti. Muistan Tytin keltaisen takin, Jorman keikkumassa kivellä ja jonkun jo menevän polkua eteenpäin.
Sinne ryntäsin sitten minäkin. Ajattelin siinä, että se on pakko mennä tai vaihtaa kaveripiiriä; Ei sitä vuosikymmeniä kestävää pilkkalaulua kestä kukaan eli sitä on vältettävä hinnalla millä hyvänsä. Rinne oli huomattavasti loivempaa kuin Gillman's pointille tullessa, ja välillä joutui ottamaan jonkun askeleen alaspäinkin kallioiden lomassa. Neljää, viittä lepotaukoa myöhemmin. Alkoi ympärillämme hahmottua aavemainen maisema. Oikealla puolella pimeä kuilu, jonka takana kohosi teräviä kallioita, ja vasemmalla puolella yhä vaaleammaksi käyvä taivaanranta. Ja kahta minuuttia myöhemmin sai jo sammuttaa otsalamppunsa. Edellä kulki William, Taisto, Seppo, Pärä, Tapsa ja toisessa porukassa tulimme Pasi, Jokke minä ja kaksi opasta, joista toinen kantoi Joken ja toinen Pasin reppua. Tässä kohden siis aurinko nousi.

Maaiman hienoin auringonnousu Gillman's Pointilla, noin neljän kilometrin päässä olevan Mawensi huipun takaa. Copyright Arja Ilomäki
Katselin tyhmänä kuinka Pasi kaiveli repustaan koottavan "rautaykkösen" ja valmistautui Pärän avustuksella avauslyöntiin. Pasi teki ensin harjoituslyönnin ilman palloa ja sitten Pärä asetteli tiin ja pallon pienen lumipaakun nokkaan. Pasi keskittyi…keskittyi…maila taakse ja hillitön veto. Lumi pärskähti, tii lensi ja pallo pomppasi ainakin 6cm. Joka puolelta hillitöntä naurua ja Pasin lakooninen toteamus että: "Hei kameramies, otto kaksi!" Tällä kerralla se oli jo mallilyönti. Pituuttakin varmaan noin 800m. Ja hole-in-one! Se olis varmaan helpompaa tuo golf, jos kaikki reiät olisivat yhtä isoja kuin Kibo:n kraateri Kilimanjarolla.
Siinä se! Pasin paljonpuhuttu svingi. Copyright Pasi Rouhiainen
Vielä poseeraus! Pojat tavoitteessaan :-)
Kun kaikki huvi karulla kalliolla, melkein kuuden kilometrin korkeudessa, pikku pakkasessa keskellä eimitään oli huviteltu, alkoi vaivalloinen paluu. Aurinko oli jo sen verran korkealla että alkoi savu nousta poskipäistä. Pikkuhiljaa, alkuun vain sata metriä kerrallaan, lähdimme raahautumaan alaspäin. Pasi ja Jokke valittelivat molemmat huonovointisuuttaan ja sanoivat, että heidän urheilujuomansa, Malto, maistui eltaantuneelta. Ei tullut selväksi, että mistä se johtui. Oliko mahdollisesti kysymys korkean ilmanalan aiheuttamasta aistiharhasta vai mistä, mutta heitä alkoi nestevaje jo kiusaamaan. Jokella se meni niin pitkälle että huonovointisuus purkautui "pitkänsyljen" muodossa.
Ensin kraaterin reunaa kohti Gillman's:ia, siinä pieni tauko ja ihastelu. Jostain löytyi vielä keksinpala suuhunkin. Tuntui, että taivalta on vielä vaikka kuinka paljon, vaikka alamäkeä, silti aivan liikaa. Kibo hut näkyi jo, noin 2 km:n päässä, melkein suoraan allamme. Sinne vain oli vielä tuskallisen pitkä taival.
Tällainen jäähdytyselementtikin löytyi huipun tuntumasta . Copyright Pasi Rouhiainen

Paluumatkan tauko Gilmans Pointilla. Jokke,Pasi,Tapsa, Pärä ja minä. Joken pään takana parin kilometrin päässä Uhuru Peak . Copyright Arja Lento
Jalkoja oli neljä päivää koulutettu kulkemaan vain ylämäkeä, mutta nyt kun piti vaihtaa alamäkeen, ei siitä meinannut tulla yhtään mitään. Polvet kieltäytyivät yhteistyöstä, ja alkuun piti tulla alamäkeäkin melkein takaperin. Sitten pääsimme siihen soramontunreunamaastoon. Jyrkkä hiekkarinne tällä kertaa alaspäin. Poikaset kun saivat enemmän happea, ja vuoren valloittamisesta johtuvan
Iloisen mielen inspiroimina hypimme kolmen metrin loikkia jyrkässä rinteessä.
Joku ilveilijä pisti vielä kävelysauvat kainaloon ja teki nuo vastaavat loikat muna-asennossa, kuin paraskin syöksylaskija. Satametriä ja pulssintasaustauko, satametriä ja tauko. Tauotkin olivat lyhyitä, vain muutaman henkäyksen mittaisia. Niin paljon vaikutti jo muutaman sadan metrin alaspäin tulo. Silti Mayerin luolalle tullessamme ihmettelimme, että oliko se tosiaan näin kaukana Gillman's:ilta. Siinä hyppyjen lomassa kaapasin maasta kourallisen luntakin. Tungin sen suuhuni ja totesin että onpa tullut syötyä Kilimanjaron lumet
Pitkä yön ja aamupäivän kova rasitus, varsinkin kun takana oli vain noin kolmen tunnin "yöuni" vaativat veronsa, ja alkoi kuulua marinaa, että:" Kun päästään Kibolle, niin ensin tunniksi makuupussiin. Sitten varmasti jaksaa jo jatkaa matkaa Horombo hutille." Olihan se kiva ajatus, ja antoi vielä jonkinverran ylimääräistä voimaa liirehtiä Kibolle.
Mutta…mutta. Kun vihdoin pääsimme sinne Kibolle, muut olivat juuri heränneet ja Tytti jo hoputti:" Äkkiä kamat kasaan ja syömään. Puolentunnin päästä täytyy majan olla tyhjä". Ja kello oli jotain 11 ja risat. Kaksitoista tuntia kiipeystä keskellä yötä ja sapuskaksi vain pari suklaapatukkaa ja pari litraa vettä. On tosi vaikea motivoitua lähtemään saman tien uudelleen jalkojensa päälle jatkamaan vaellusta, vaikka matkaa oli tehty edestakaisin vain noin 7 kilometriä. Se vellikään ei oikein kylmänä maistunut, mutta antoi ilmeisesti sen verran lisää energiaa, ettei enää jaksanut edes kunnolla kiukutella.
Pakkaukset pykälään ja tien päälle. Satulan avoin ja jo tuttu maisema lohdutti omalla tasaisuudellaan. Happi tuntui riittävän mainiosti, eikä hyväkuntoinen polkukaan pannut kovasti vastaan. Jorman kanssa köpöttelimme kohtuullisen mukavaa vauhtia alaspäin ja pojat tulivat jossakin hieman taempana. Sitten aurinko meni äkkiä pilveen ja alkoi tihkusade. Se viilensi sen verran maisemaa, että oli pakko lisätä pitkät housut ja sadetakki. Siinä pukiessani meni Seppo ja Sisko ohitsemme ja kun uteliaana katsoin minne pojat jäivät, näin mielenkiintoisen asetelman muutaman sadan metrin päässä; Pojat olivat kerääntyneet vedenheitolle saman miehenkorkuisen kiven ympärille. Jotenkin tutunoloinen ja tälle porukalle niin ominainen toiminne. Onneksi minulla ei ollut kameraa.
Tuuli vain koveni ja pilvet laskivat matalammalle. Sitten alkoi raesade. Yleensä rakeet satavat ylhäältä alaspäin. Täällä ne satoivat oikealta vasemmalle tai päinvastoin. Alkoi vitsit olla vähissä ja paukut lopussa. Mielialan heilahdukset väsyneenä ovat rajuja ja vievät laidasta laitaan. Teki oikein mieli sanoa se ruma sana. Samalla kuitenkin kiitollisena ajattelin vuoren henkeä, joka oli antanut meille mitä parhaan kiipeilyilman edellisen yön lumimyrskyn ja tämän raesateen välillä.
Saavuimme sitten aikanaan Horombo hutille. Tajuttomuuden rajamailla majoituimme, tällä kertaa pieniin Norjalaismajoihin. Pärä melkein kannettiin koppiinsa, senverran väsynyt ja kylmissään hän oli. Ei ollut muidenkaan kunnossa kehumista, kunnes taas muistimme, että :" Hei me tehtiin se". Horombolla oli lumi maassa ja hiiret juoksi hädissään etsien lämpimämpää paikkaa majojen alta. Hieman kuin saimme lämmintä ja kuivaa vaatetta päälle niin alkoi taas tuntua paremmalta, Ja hetken makuupussissa lämmiteltyämme raahauduimme ruokailuun. Sitä odotellessa piti meidän vielä tietenkin nestetasapainon korjaamiseksi juoda Kilimnajarot. Jokkekin koetti tulla ruokailuun, mutta ei saanut palan palaa alas. Olimme hänestä hieman huolissamme.
Ja heti ruuan jälkeen koko porukka painui suoraan pehkuihin. Jotenkin kaikki tuntui vain olevan niin vastaan ettei siitäkään tuntunut tulevan ensin mitään. Tuli sopivasti pimeä ja mökissämme ei toiminut se aurinkokennovalaisin. Ei kun kaivamaan esiin taskulamppuja ja jo hiipuneita otsalamppuja. Märkä maa ja kastuneet vaatteet valuivat vettä majassa ja sotkivat paikat ja…ja…ja… No päästiin sitä sitten kuitenkin makuupussin miellyttävään lämpöön ja tajuttomuus seurasi välittömästi vetoketjun sulkeuduttua.
End of day four
Viides vaelluspäivä
Aamulla taas joku koputti johonkin ja jossain tarjottiin aamiaista ja aurinko nousi juuri ja päivä tuntui olevan taas eilistä parempi. Jokkekin oli hengissä ja sai tarvittavan energiatankkauksensa aamiaisella. Tällä kerralla pakkausrutiinit eivät paljoa aikaa vaatineet ja pian jo kokoonnuimme lähteäksemme Capricorn -hotelliin suihkuun. Tutkimme taksipaareja muita odotellessamme ja Pasi otti oikein tyypitkin. Mielenkiintoinen laite - tavalliset tukevat paarit joiden alla yksi jousitettu ja jarruilla varustettu ilmatäytteinen pyörä. Ja sillä kuulemma vaikeimmat tapaukset toimitetaan kolmessa tunnissa Moshi:in sairaalaan.
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja nosti muutenkin jo korkealla olevaa vuorenvalloittajien mielialaa. Vuoren molemmat huiput, Kibo ja Mawensi toivottivat meille majesteettisuudellaan hyvää matkaa. Ja me kiitimme. Tytti antoi vielä ohjeen: "Muistakaa pysähtyä Mandaralla. Siellä tarjoillaan lounas" .
Reippaasti jolkotimme alamäkeä ja ihmettelimme, kuinka helppoa se olikaan. Oli huvittavaa todeta vastaantulijoiden ilmeistä paistava väsymys, kun itsestä kaikki tuntui niin helpolta. Kantajat silti pitivät meitä pilkkanaan. Kantamuksineenkin he kulkivat noin kaksi kertaa meitä nopeammin. Näytti huvittavalta, kun puolitoistametrinen nuori poika kantoi päänsä päällä kuution kokoista kasaa turistien laukkuja ja kädessään 20 litran vetoista petroolikannua, sekä toisessa kädessään omaksi viihdykkeekseen vielä ainakin 10 kiloa painavaa matkaCD-soitinta, joka jumputti jotakin paikallista radioasemaa. Hammasrivi vain loisti valkoisena hänen ohittaessaan meidät ja toivottaessaan iloisesti :"Jambo"
Vettä kului selvästi enemmän kuin tullessa, sillä lämpötila nousi koko ajan. Olimme selvästi keskittyneempiä keskustelemaan toistemme kanssa viimepäivien kokemuksista, kuin seuraamaan komeita maisemia, jotka tällä kertaa olivat edessämme. Ja aivan kuin yllättäen tulimme taas sademetsävyöhykkeelle. Apinat kirmasivat alta karkuun kun saavuimme Mandara Hut:ille. Kaikki siitä paikasta istumaan nurtsille ja tietysti joku heti kaljakaupoille Kilimanjaroa ostamaan. Siinä kaljaa lipitellessä ja lounasta odotellessa, huolsimme nopsasti kuntoon myös kuljetusvälineemme. Alaspäin marssiminen, ja vielä kaksi päivää peräkkäin, on sekin pientä kiusaa aiheuttava kokemus. Hyvistä vaelluskengistä huolimatta tahtoo hiertymiä tulla ja jalat muutenkin tuntuvat olevan väärinpäin takapuolessa kiinni. Tytin repustaan kaivama IceCold-geeli auttoi kuitenkin tehokkaasti…hiertymiin.
Siinä selälläni ruohikossa maatessani katselin poutapilvien kiitävän taivaalla ja kuulin jonkun kysyvän oppaalta, että koska sataa. Opas vastasi, että iltapäivällä.. Niinhän se oli tullut joka päivä, se pakollinen sadekuuro. Sitten oli taas ruoka valmista ja samoilta pöytäliinoilta, samojen tahrojen välistä tarjoiltiin samanlaiset sapuskat kuin joka päivä. Tällä kerralla lounas tarjottiin pöydän ääressä, mutta lounaan jälkeen oli yhtä vaikea lähteä liikkeelle kuin joka päivä. Kenkien jalkaan laittaminen oli kohtuullisen vaikea ja kivulias operaatio pienen turvotuksen ja arkuuden takia.
Mutta kun köpöttimet oli jalassa ja nauhat kiristetty, jatkui matka taas kuin ei mitään. Vielä pätkä kanervametsää ja sitten sukelsimme taas vuoristosademetsän kosteaan hämäryyteen. Keskustelu ja leikinlasku vaeltajien keskuudessa siirtyi jo arkisiin ja jokapäiväisiin asioihin, kuten tietokoneisiin ja asuntojen hintoihin. Mietin, että se siitä reissusta, äkkiä unohtui vuorenvalloitus.
Satunnaisesti se taas palautui mieleen, esimerkiksi silloin, kun aapiskirja liihotteli ohitse. Tai eihän se aapiskirja ollut, vaan aapiskirjan kokoinen ja värinen perhonen, joka majesteettisen hitaasti liihotteli polkumme poikki. Se hiljensi koko porukan, mutta kymmenen sekuntia myöhemmin puheensorina oli taas välikohtausta edeltäneellä tasolla.
Tuo "aapiskirja" -perhonen toi mieleeni koulutieni aloituksen neljäkymmentä vuotta sitten ja sen ensimmäisen lukukirjan, jonka nimi todella oli Aapiskirja. Siinä oli perhosia ja siinä oli jopa neekeri! Muistan silloin ajatelleeni että:" Joskus haluan käydä Afrikassa ja nähdä oikean neekerin". Maailma on muuttunut! Enää ei saa kai virallisesti edes puhua neekereistä, vaikka heitä näkyy Suomessakin joka kaupungissa. Neekeri ei siis ole enää mikään "kummajainen". Ja Afrikkakin on kenen tahansa helposti saavutettavissa lentokoneella. Jos siis NYT olisin kuusivuotias, haluaisin varmaan joskus käydä KUUSSA ja nähdä oikean LENTÄVÄN LAUTASEN…Osasipa perhonen tuoda mielenkiintoisen ajatuskuvan.
Sadekin hieman ropsautti vettä, se jokapäiväinen, mutta sademetsässä sitä ei edes huomannut. Ja matka taittui. Ja aivan yhtäkkiä olimme taas partioleirillä. Se tuli eteemme kuin tyhjästä. Silloin kaikki jo tiesivät, että alamäki loppuu kohta. Ja jostain syystä Eucalyptuspuut eivät enää tuoksuneet, kuten ylös mennessä. Leirin aukea piha oli kuuma, oikeastaan tuskaisen kuuma, paljon kuumempi kuin suomalainen kesähelle. Niin oli kuuma, että oli pakko koettaa kulkea aukean reunaa, varjon puolella, ettei aivan läkähtyisi. Leiriltä ei enää ollut Kilimanjaron puiston portille matkaa kuin kymmenkunta minuuttia, ja yllätys oli suuri, kun Taisto oli meitä jo vastassa. En ollut edes huomannut, että hän "karkasi" joukostamme ilmeisesti heti Mandaralla. No sain vihdoin luovuttaa vasenkätiset sauvani takaisin hänelle ja kiittää lainasta. Kiivetys ei ilman niitä olisi varmaankaan onnistunut.
Puistoon kirjoittautuminen oli aikaavievä prosessi ja nyt Tytti-opas joutui täyttämään samat lomakkeet uudelleen, tai ilmeisesti tällä kertaa takaperin, tai ylösalaisin tai jotain sellaista. Se antoi meille muille kuitenkin aikaa tutustua vastapäisen matkamuistomyymälän houkutteleviin Kilimanjaro -tarjouksiin. T-paita viisi tai kuusituhatta, hattu viisituhatta, postikortti tuhatviisisataa ja kas, Kilimanjaro-olut taas tuhatviisisataa paikallista lämiskää. No niitähän piti taas koko porukan saada. Ja niitä siinä juodessamme joku puki sanoiksi kaikkien mietteet toteamalla vanhasuomalaiseen itsekehutapaan:" Hei jätkät…. ME TEHTIIN SE ! "

NYT SE ON TEHTY ! Tytin paperihommien valmistumista odotellessamme, oli aikaa ottaa yhdet.... Copyright Arja Lento
Tinkiminen aloitettiin 20 dollarista ja lopulta jouduin Ebonystick:istä maksamaan kaikkiaan 5 dollaria. Pärä tuli autolle hetikohta minun jälkeeni ja hänkin sai kuunnella puhemiehen vuodatukset. Päätyen peräti kahden taikasauvan omistajaksi. Tukkuostajana hän sai tingittyä ne hintaan 4 dollaria kappale. Nuorenmiehen myyntipuheet olivat kyllä vertaansa vailla. Kovin nuorena on paikallisten ammattinsa opittava, koska elämä ei välttämättä pitkäksi ehdi venähtääkään.
Pikkubussi kuljetti ryhmämme osina Capricorn-hotelliin. Vastaanotto oli kuninkaallinen. Henkilökunta piti meitä ikäänkuin sankareina, jotka ovat tehneet jotakin todella merkittävää. Itse sitä ei oikein enää tajunnutkaan. Olisikohan vieraanvaraisuus ja turistien "hyvänäpito" saanut heidät hieman liioittelemaan sankaruuttamme. No joka tapauksessa hienolta se tuntui. Tytti-opas ilmoitti taas aikataulun:" Kello viideltä kokoonnumme puutarhaan yhteiseen juhlaan oppaiden ja kantajien kanssa. Ja siirrymme siitä ruokailuun noin kello puoliseitsemän. Juhlaan voitte tuoda niitä t-paitoja ja muita vaatteita ja tarvikkeita, joista olette valmiit luopumaan oppaiden hyväksi. Ja ei haittaa vaikka paidat ja vaatteet ovat likaisia, ne kelpaavat kyllä". Oli siis aikaa käväistä pesulla ja hieman "huilata" ennen ohjelmaa.
Kävimme suihkussa ja hotellin pikkolo kysäisi minulta, että saisiko hän fixata kenkäni. Olin aivan yllättynyt ja annoin tietysti kiivetyksessä ryvettyneet sekä trekkarini, että lenkkitossuni laittoon ja kiiruhdin Jorman kämpille "harjakaisiin". Hän oli säästänyt jostakin pullon whiskyä ja saimme siellä jokusen ohuen siivun kapeisiin kasvoihin loppuun suoritetun urakan kunniaksi. Tunnelma alkoi keventyä oikein vauhdilla.
Lähdimme juhlaan. Annoimme muovikasseissa kasan likaisia t-paitoja ja MaNi-team:imme "Puhtaat Valkeat Lakanat" -kauluspaidat ja siniset Elektrolux kravatit William -oppaalle. Sitten istuimme riviin asetettuihin tuoleihin hotellin vehreään puutarhaan. Ensimmäisenä oli vuorossa tervetuliaismalja. Meille se tietenkin tarkoitti pullollista Kilimanjaro-olutta. Siinä odotellessamme William asetteli muovipussien sisältöä useisiin kasoihin nurmikolle ja me ihmettelimme, että miksi niin monta kasaa. Sekin selvisi kohta.
Seuraavaksi puistoon alkoi saapua mustia miehiä. Pitkä jono, jonka päätä ei ollut näkyvissä. Suumme loksahti auki, kun tajusimme matkamme onnistumisen varmistamiseen vaikuttaneiden ihmisten määrän. Meitä oli kahdeksantoista ja vuorella meitä auttaneita kantajia oppaita ja keittiöhenkilökuntaa oli yhteensä kolmekymmentä kuusi. Siis periaatteessa kaksi kantajaa jokaista turistia kohti. Tuli mieleeni, että missään muualla maailmassa tämä ei voisi toimia. Turisteja siis kannettiin kultatuolissa vuorelle auringonnousua katsomaan.
Siinä he! Näitä miehiä saimme kiittää huipulla käynnistämme. Copyright Pasi Rouhiainen
No saivathan he pienen palkkansa lisäksi hiellehaisevan t-paidan tai kaksi. Mutta juhla jatkui. Puheita pidettiin puolin ja toisin. Puiston päävartija piti oikein kiitospuheen suomalaisille veljille ja sisarille, jotka ovat pitkän yhteistyön kautta hänelle erikoisen rakkaita ja kehuipa hän Kilimanjaron huipulta näkyvän vaikka kotisuomeen asti, jos ilma on kirkas ja jaksaa katsoa. Erikoiskiitoksen sai myös Pasi, joka ei päävartijan luottamusta pettänyt, vaan kävi huipulla asti, kuten vartija oli ennustanut. Sitten jaettiin sertifikaatit: kaikki Gillman's pointille asti kiivenneet saivat diplomin ja huipulla asti käyneillä siinä oli oikein kullatut reunat. Niin minunkin diplomissani.
Ennen ruokailua kävin vielä hotellihuoneessani ja näin parahiksi, kun pikkolo toi hoidetut jalkineeni takaisin. Olin aivan sanaton. Tossut ja trekkarit olivat komeammat kuin koskaan. Jopa uudet kengät olisivat hävenneet niiden ehdotonta puhtautta ja hyvää hoitoa. Tossuista olin aikeissa jo luopua, mutta tämä käsittely antoi niille ainakin vuoden uutta käyttöikää. Eikä koko lysti maksanut kuin kaksi dollaria parilta. Lähes ilmaista siis. Annoin toki hyvät tipit ja olimme molemmat tyytyväisiä.
Ruoka oli taas ensiluokkaista ja vaihtelun vuoksi oli tällä kertaa tarjolla paistettua kalaakin. Maistoin sitä ja totesin sen olevan todella herkullista. Joukkomme oli niin väsynyttä, että puheensorinakin oli jollakin tapaa vaisua ja aulabaarikin tyhjeni melkein saman tien ruokailun jälkeen. Kun vatsa on täynnä, poimii viikon raadanta vihdoin veronsa, ja itse kukin hiipii pikkuhiljaa nukkumaan. Ja varmaan näkee unia kiipeämisestä tai vuoresta tai paluusta tai kantajien armeijasta tai… tai…tai…
End of day five
Mitä tulikaan tehdyksi?
Kaikkien Suomalaisten nykyaikaisten vuorikiipeilijöiden idoli ja ihanne, tai ainakin tuntema Veikka Gustafsson, on joskus jossakin sanonut:" Jokaisella ihmisellä on vuorensa". Se on varmasti totta. Minäkin siis koetan katsoa omaa vuorenvalloitustani laajemmin kokonaisena kokemuksena.
Näin kaukaa, siis Suomesta katsoen Kilimanjaro on pieni kivikasa. Ja sen korkeuskin on jotenkin "välimallia", siis muka "ei niin korkea, että siinä olisi todellista haastetta". "Eihän se ole kuin 5km ja risat" olen kuullut sanottavan liian monta kertaa. Ja "vanha vuori,(noin 750000 vuotta), siis loivat rinteet." "Ja kantajat apuna, itse ei tarvitse kantaa kun juomavesipullonsa", jatkuu vähättelyjen sarja.
Ja jos totta puhutaan niin vuorikiipeilyn huippusuorituksista tuskin kannattaa samana päivänä puhuakaan. Niin erilaisia ne ovat. Mutta henkilökohtaisena suorituksena se onkin jo aivan eri juttu. Vuori on kuitenkin niin korkea, että vuoristotaudin oireet tuntuvat kyllä jokaisella ja eritoten lähes 6 kilometrin korkeudessa. Se on niitä harvoja tauteja maailmassa, jonka oireet ovat jokaisella ihmisellä omanlaisensa. Hapenpuute aiheuttaa erikoislaatuista väsymistä jonka kaikki kokevat hieman erilailla.
Noiden omien tuntemusten saattelemana matka on ennenkaikkea tutkimusmatka omaan itseen. Sielunelämän kiemuroihin ja sen oman "minän" ymmärtämiseen. Kauniit maisemat vievät alkumatkasta huomion pois kiipeämisen aiheuttamasta fyysisestä väsymisestä ja henkisestä ryhmän muodostumisesta. Ja vasta aivan loppuvaiheessa huomaa, kuinka tuo ryhmä on kuitenkin elintärkeä ja sen osana on osatava toimia, jotta päämäärään päästään.
Toinen valmistava asia on kolme päivää kestävä tasainen eteenpäin puurtaminen. Se kasvattaa sisua viimeistä koitosta, viimeistä yötä varten. Itse en tuosta yöstä muista paljon muuta, kuin pätkiä sieltä täältä, vaikka koko yön kiipesimme. Se oli vain tasaista eteenpäin raahautumista askel askeleelta koko ajan ohenevassa ilmassa, ja jonka katkaisi vain lyhenevin väliajoin toistuvat tauot. Tauotkin aiheuttivat melkein välittömän nukahtamisen vaikka seisaaltaan. Istumisen jälkeen olisi matkan jatkaminen saattanut olla kyseenalaista, tai ainakin huomattavasti vaikeampaa.
Kummasti aurinko kuitenkin herätti kävellessäänkin nukkuvan ihmisen, koska päivän ensi kajo taivaanrannassa sai taas muistinkin pelaamaan aivan entiseen malliin. Ja se maailman upein auringonnousu ravisteli pientä ihmistä kauneudellaan ja antamalla kouriintuntuvan kokemuksen maailman ja elämän ihmeestä. Siellä korkealla, äärettömän väsyneenä, happivajeesta hengästyneenä tajusi ihmisen pienuuden luonnon äärettömän suuruuden ja komeuden keskellä. Karu ympäristö ja ääriolosuhteet antoivat tuntuvan opetuksen ihmisen elämän heiveröisyydestä ja siitä, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni.
Mitä tapahtuisikaan, jos ilmanala olisi vaikka vain 20 prosenttia happiköyhempi. Taitaisi loppua ihmisen olo tällä planeetalla. Entä lämpötila: Vaikka Suomessa olemmekin tottuneet kylmiin talviin, voisi leivän hankkiminen ilman kesän tuomaa lämmintä jaksoa olla kerrassaan mahdotonta. Kaikesta tästä voi vain päätellä, että koko luomakunnan järjestys on tarkkaan harkittu, ja ihmisen paikkakin on siihen sovitettu kuin vartavasten.
Sanotaan, että ihminen ei opi mitään, ellei hän voi elää sitä todeksi. Siis kaikki on opittava kokemuksen kautta. Tämän matkan suurin anti oli ehkä juuri kokemus luonnon mahtavuudesta ja ihmisen pienuudesta sen rinnalla. Ja kaikki se tuli todeksi kokemuksen kautta. Voiko olla mahtavampaa opettajaa.
Kiitos Kilimanjaro !
Väinämöisen vanhaa sukua
Kalevalan metsän takaa
Kilimanjarolle vaeltamaan
Eipä tienneet luojan luomat
Tulvantuomat Pohjolan
Mikä oli matkan mieli
Poloisille opettaa
Leuhka mieli Lemminkäisen
Mukanansa matkan alkoi
Toisen puolen poltti vuori
Toisen puolen vaiva nousun
Antoi opin uljas suuri
On ihmisellä oiva tuuri
Asustella kotiansa
Autiudessa avaruuden
Oppi siinä joka mieli
Nöyrtymään ja kumartamaan
Luojan suurta suunnitelmaa
Luontoansa upeaa
Muistot vielä monta kertaa
Vievät sinne matkallemme
Vaeltamaan vielä kerran
Rinteille vanhan Kilimanjaron

ccjuka@uta.fi
alkuun
:s vierailija 16.3.alkaen