Aamiaiselle menossa ja niitä loppuja ympyröitä.... Copyright Pasi Rouhiainen

Jotenkuten selvisimme silti aamiaiselle. Tarjolla oli teetä ja valkoista leipää, kinkkuleikettä ja räiskäleitä hillon kanssa, sekä päälle minibanaaneja. Varsin ravitsevaa ja sitä oli riittävästi. Suolalihaa leivänpäälle laittaessani, muistui mieleen Kuoppalan Taiston ohje paikallisesta lihasta. Hän väitti, että se on aina tuoretta, koska periaate paikallisväestöllä on syödä vain lihaa, joka on aamulla vielä kävellyt. Mieleeni juolahti, että mahtoi täällä liha muuttaa nopsasti muotoaan, kun se aamulla teurastetaan ja jo seitsemältä tarjoillaan suolattuna. Jo lopuksi vielä tutuksi tullut lounaseväspaketti mukaan. Sitten siinä pihalla, eväspaketti kädessä, oli pakko pyörähtää ne loput keskenjääneet ympyrät, lyödä kamat reppuun, käväistä puskanjuurella ja ehtiä muiden mukaan aloittamaan päivän taivallusta.

Tuntui että koko aamun kiire ja hässäkkä rauhoittui vasta kun William lähti vetämään joukkoamme jo tutuksi käyneeseen póle, póle -tahtiin. Parisataa metriä kuljimme vielä korkean metsän siimeksessä apinalauman nauraessa menoamme. Rakennuskiviä Mandara-hutille päänsä päällä kantavat vastaantulevat rakentajat esittelivät valkoisena hohtavat hammasrivistönsä "Jambo" tervehdysten kera. Heidän työpäivänsä alkoi jo auringon noustessa kello 6.30. Aamun viileydessä oli varmasti miellyttävämpi kanniskella kiviä ja viettää siestaa sitten puolenpäivän kahta puolen.

Samalla kun metsä loppui ja maisema muuttui kanervanummeksi, poikkesimme polulta hieman sivuun ja kiipesimme noin viisikymmentä metriä muun maiseman yläpuolelle nousevan Maundi kraaterin reunalle. Se oli kuin jonkinlainen näköalatorni, joka kohosi metsän yläpuolelle, ja nousu sinne oli meille muistutus siitä, että jo tässä korkeudessa, noin 3000 metrissä, kaikki ylimääräinen ponnistus, nostaa hengitystiheyttä merkittävästi. Suomessa sitä sanotaan läähätykseksi.

Kraaterin läpimitta oli parisataa metriä ja sitä kiersi "näköalapolku", Tuolta polulta oli mahtavat maisemat nimenomaan Vuoren juurella sijatsevan Moshi:n kaupungin suuntaan. Olimme kuitenkin vielä niin alhaalla, että vuorenhuippu toisessa suunnassa peittyi nousevan rinteen taakse. Kun muut lähtivät kiertämään polkua, päätin minä "säästää" voimiani ja istahtaa katsomaan vain Moshi-maisemaa. Ja korkkasin sen tämänpäivän kalliimman pullon.

Seuraavat viisikymmentä metriä olivat sitten ainoa alamäki seuraavien kahden päivän aikana. Kanervanummi tarjosi mukavan leppoisan taivallusmaiseman aina siihen asti, kun aurinko saavutti taivaankannen keskiosan. Ylämäki ja nouseva lämpö alkoivat pikkuhiljaa puristaa mehuja kiipijöistämme ja juomataukojen väli lyheni lyhenemistään. Välillä näytti siltä kuin polku olisi mennyt jonkin matkaa jopa alaspäinkin, mutta Joken korkeusmittari kertoi julman totuuden. Niin tottuneita olimme jo kiipeämiseen, että tasainen paikka polussa tuntui todella alamäeltä.

Toinen päivä taivallettiin lähes kokonaan tällaisessa maisemassa. Copyright Arja Ilomäki

Vaellusasusteeksi olin tänäänkin valinnut shortsit ja t-paidan. Jalassa oli lenkkitossut ja päässä leveälierinen hattu. Paljas iho sai myös suojakseen aurinkovoiteen kertoimella 35. Sekään ei ollut aivan riittävä, sillä käry nousi jo iltapäivällä kämmenselistä, jotka sauvakävelyssä joutuvat lähes koko ajan auringolle alttiiksi. Oli siis suunnaton helpotus, kun aurinko meni pilveen alkuiltapäivästä. Ja paikallisiin oloihin tottumattomana, en osannut epäillä siinä mitään merkillistä. Eivätkä ne iltäpäiväkuurot mitenkään merkillisiä ole, ainakaan paikallisten mielestä.

Poseeraus juuri ennen lounastaukoa, paahaa aavistamatta, ja vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Porukka itseensä luottavia maailmanvalloittajia. Copyright Pasi Rouhiainen.

Pysähdyimme syömään lounasta polun viereen vartavasten tehdylle taukopaikalle. Siinä oli suomalaisen tyylin mukaan pari pöytää ja pitkät penkin ympärillä. Olivat kai Taiston projektin tekemiä. Ja kas, huomasin, että Taisto itse oli liittynyt ryhmäämme. Hän ei ollut edes itse hengästynyt, vaikka oli tämän aamun aikana tullut puiston portilta asti. Istuimme syömään eväitämme ja nautimme varjosta. Sitten putosivat ensimmäiset sadepisarat. Istuin siinä penkin päässä ja ajattelin sadekuuron olevan kuin suomalaisen kesäkuuron, muutama pisara ja sitten taas paistaa aurinko. En vain tajunnut että olimme vuoristossa ja jo noin 3500 metrin korkeudessa. Vuori kun pakottaa mereltä tulevat pilvet nousemaan äkkiä ylöspäin ja kosteuden tiivistyminen on siksi kohtuullisen rajua.

Kun paitani oli jo kokonaan kastunut, kaivoin äkkiä repusta coretex-takin ja heitin sen hupun hattuni yli ja jatkoin syömistäni. Sen mitä siinä kaatosateessa enää pystyi syömään. Teekuppikin täyttyi vedestä nopeammin kuin sitä ehti juomalla tyhjentää. Hämmästykseni oli suuri, kun penkkini romahti. Tai oikeasti se vain putosi alemmaksi, kun vesi vei maan sen jalkojen alta. Katsoin ympärilleni, ja näin Pasin tähtäävän minua sukelluskameransa tähtäimen läpi. Enkä saanut pidäteltyä nauruani, koska Pasi huomaamattaan seisoi puolisäärtä myöten purossa, joka syntyi hänen seisomapaikkalleen. Kaikille tuli suunnaton kiire pukea sadeasut päälle ja minäkin kaivoin repusta housut paljaiden jalkojeni suojaksi. Ja pahus vieköön, olin unohtanut reppuni auki sadetakkia ottaessani ja nyt se sitten oli puolillaan vettä. Onneksi siellä sentään ei ollut mitään elintärkeää, vaan etupäässä teknovaatteita, joiden kuivaaminen ei tulisi olemaan mikään ongelma. Sainpa empiirisen testituloksen reppuni vedenpitävyydestä. Se kyllä pitää vettä, ainakin sisäpuolella.

mitä tähän nyt sitten voi sanoa. Vettä kyllä piisaa. Copyright Pasi Rouhiainen

Ja tienkin, kun kaikki olivat saaneet sadeasut päälle, lakkasi sade, yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Kaikki olivat sadevaatteista huolimatta, tai juuri sen takia, märkiä, tai ainakin kosteita. Suurin huoli minulla oli lenkkitossut, jotka olivat totaalisen kastuneet ja kurainen polku vielä pahensi asiaa sotkemalla ne lähes tunnistuskelvottomiksi. Ei se kuitenkaan paljon matkantekoa haitannut. Tasainen póle, póle vei meitä lähes hiljaisuuden vallitessa koko ajan eteenpäin kanervanummella ja aivan yllättäen, niinkuin Taisto oli varoittanut, huomasimme olevamme seuraavan leirimme, Horombo-hut:in pihassa, 3750 m:n korkeudessa. Päivan 12 km:n taival oli saatu päätökseen.

Ensinäkymä Horombo-Hut-leiristä. Vettä kyllä piisaa edelleen. Copyright Pasi Rouhiainen

Jokke ja Pasi odottelemassa päivän taivalluksen alkanista Horombo-Hut:in terassilla. Copyright Pasi Rouhiainen

Aamiaisella kuulimme, että yöllä oli ollut reilusti pakkasta. Onneksi nukuimme koko leirin lämpimimmässä majoituksessa. Aamiaisen ja aamutoimien, niiden pyörittyjen ympyröiden ja lounaspaketin noutamisen jälkeen, läksimme hyvin pukeutuneena pólettamaan kohti seuraavaa etappiamme, Kibo hut:ia. Maisema oli aluksi aivan eilisen kaltaista, matalaa puskaa silmän kantamattomiin. Toivon mukaan ei tarvitse hakea suojaisaa kyykistelypaikkaa, sillä sellaisen löytäminen on aivan varmasti vaikeaa.

Pienen taivalluksen jälkeen ohitimme paikan, jossa oli kyltti: Viimeinen vedenottopaikka. Sen ylempänä ei siis luonnonvettä ole saatavilla. Ei silti, me eurooppalaiset emme kurataudin pelossa uskaltaneet sitä edes maistaa. Matka siis jatkui ilman vesivarastojen tankkausta. Tasaista póletusta jyrkempää ja vielä vähän jyrkempää polkua pitkin. Sitten jossain vaiheessa loppuivat jo pienet pusikotkin ja maisema muuttui entistä avoimemmaksi. Ruohoa sentään vielä kasvoi siellä täällä.

Vesipaikan jälkeen oli Kibo-huippu lähes jatkuvasti näkyvissämme, ja liekö ollut sen majesteettisuus vai kiipeämisen vaatima suurempi hapenkulutus vai mikä, syynä taivalluksen jatkumiseen lähes hiljaisuuden vallitessa. Ihmisiä tuli vastaan ja heiltä saimme kuulla, että edellisenä iltana oli ollut kova lumimyrsky, joka oli estänyt ainakin osan kiipeilijöistä pääsemästä huipulle. Se palautti myös meidän mieliimme luonnon arvaamattomuuden ja kuinka loppujen lopuksi pienestä voi olla kiinni retkemme onnistuminen.

Toiset vastaantulijat taas olivat hyvällä mielellä ja toivottivat onnea, He epäilemättä olivat onnistuneet omassa tavoitteessaan. Ja heidän iloinen ilmeensä kannusti kovasti tasaiseen vaellukseen turtuneita mieliämme. Ajattelin juuri jotakin sellaista, että: tämähän on kuin vetäisi perässään kivirekeä.. Ja samassa joku vastaantulija kysyi: How it goes? Everything ooukkeii? Ja kun en oikein osannut aivot sumeina muutakaan vastata, aloin hyräillä Volgan Lauttureita. Heistä' se oli hauskaa ja naurun arvoinen juttu. Minua ei enää jaksanut naurattaa….

Ilman oheneminen korkeuden kasvaessa vaikutti varmasti erikoisen väsyttävästi ja porukkamme venyi parinsadan metrin mittaiseksi pienien ryhmien muodostamaksi helminauhaksi, joka hitaasti raahautui ylemmäksi ja ylemmäksi. Maisema muuttui taas. Nyt ei enää ollut kuin pelkkää hiekkaa ja kiviä. Kyykistelypaikka sellaisen tarvitsijalle löytyisi siis aivan varmasti kiven takaa, tosin isommat kivet olivat kyllä edelleen harvassa. Ihmettelin, että miksi kivet ovat järjestyksessä. Taisto valisti, että ihmisillä, jotka palaavat alaspäin, on ylimääräistä energiaa kirjoitella viestejä jälkeen tuleville. Olipa joku tehnyt kivistä sydämen ja nuolen ja vielä nimikirjaimetkin. Nousu ei ollut enää niin jyrkkää ja tasaista hiekkaista maisemaa tuntui piisaavan.

Satula-aluetta kohti Kibo.huippua ennen lounaspaikkaamme. Copyright Arja Ilomäki. Ja Pasin kokkoelman kuva lähes samasta paikasta. Tässäkään ei ollut "alamakeä", vaikka siltä näytti

Pienen laavamuodostelman kohdalla seisahduimme viettämään lounastaukoa. Tuo koko satula-alue on kovan, kostean ja kylmän tuulen muokkaaman maiseman tyyppiesimerkki. Kibo- ja Mawesi-huippujen välistä puhaltava tuuli saa voimansa varmaan Intian valtamereltä asti ja koska vuori pakottaa pilvet nousemaan ylös yli 4000m:n korkeuteen, se tiivistää kosteuden, jäähdyttää ilman ja kiihdyttää sen nopeutta. Tuloksena on lähes kuumaisema. Siellä ei enää mikään kasva. Tuuli vie hiekan ja jättää kivet sinne sikin sokin kuin jonkun heittäminä. Kaikesta huolimatta paikan avaruus jollakin tavalla vetosi sielun syvyyksiin ja siellä tuntui helpolta olla.

Istuessani laavakivellä ja juodessani Williamin tarjoamaa teetä, huomasin kuinka kylmä oli. Sormet menivät heti kohmeeseen ja kylmä alkoi hiipiä puseronkin sisään. Tuuli oli niin voimakas, että oli pakko istua selkä vastatuuleen. Lämpötila oli ehkä juuri ja juuri nollan yläpuolella. Onneksi tuli aamulla vaatettaudutuksi kunnolla. Tauon jälkeen saimme heti näkyviimme Kibo Hut:in. Matkaa oli ehkä pari kilometriä, mutta, mutta…

Tuolla parin kilometrin matkalla nousua on enää ehkä 200m, mutta koska ollaan noin 4500 metrissä, sekin on paljon. Kuljin porukan kärkipäässä ja pysähdyimme viimeiselle lepotauolle vain sadan metrin päähän leiripaikasta. Jokainen läähätti jo estoitta ja haki takapuolensa alle jonkinlaista istumapaikkaa. Kun katsoi tätä joukkoa, ei ikinä uskonut sen kävelleen tänään vain noin 9,5 kilometriä. Näytti pikemminkin siltä, kuin olisi taivallettu viikko nukkumatta ja syömättä jossakin Lapin tuntureilla. Ja kun viimeinen joukostamme raahautui pysähdyspaikalle, olimme hänen vastusteluistaan huolimatta heti valmiit jatkamaan Kibo Hut:in suojiin.

Viimeinen paussi ennen Kibo-Hut:ia. Kasa hengästyneitä miehenrotkaleita. Takana Kibo-huippu ja sen Gilmans-point kohta. Copyright Pasi Rouhiainen.

Paikka sinänsä ei ollut paljon kivinavettaa kummallisempi, mutta se edusti kuitenkin turvapaikkaa kylmää ja tuulta vastaan. Kun Tytti-oppaamme oli taas hoitanut majoittumisen virallisen puolen, saimme katon päämme päälle, ja aloimme valmistautua seuraavaa kiipeilyosuutta ja yöpuuta varten. Ensin teetä ja popcornia, ja sitten taas odotettiin päivällistä Saimme kaksi huonetta, joissa oli oikein kunnolliset kerrossängyt. Ja kun Tapsa oli ilmastointiteipillä paikannut suurimmat reiät ikkunoista, alkoi paikka jopa hieman lämmetä ja muistuttaa kelvollista yöpaikkaa.

Pärä ja Pasi kuivattelemassa sukkiaan "kivinavetan" seinustalla. Copyright Arja Ilomäki.

Siinä odotellessani kävin tutustumassa myös tämän leirin mukavuuslaitokseen. Illan jo hämärtyessä eksyin vahingossa kantajien toiletin puolelle ja kiinnitin huomioni erittäin siistiin laitokseen, mutta en osannut sitä vielä tässä vaiheessa sen enempää ihmetellä. Palatessani takaisin "kivinavettaa" kohti, pyöritti tuuli vastaani mustaa muovikassia. Luonnonsuojeluhenkisenä en tietenkään voinut sallia edes tuulelle sellaista sopimatonta käytöstä, vaan säntäsin kassin perään. Juuri kun olin saamaisillani sen kiinni, se vaihtoikin suuntaa ja minä rähmälleni kalliolle. Ajattelin, että minuahan ei tuuli tällä lailla juoksuta ja ryntäsin uudelleen ilmassa kieppuvan kassin perään. Ja sain kuin sainkin sen kiinni. Pakko oli istua. Jalat meni veltoiksi ja näkökenttä hämärtyi, mutta sain kuin sainkin sen onnettoman kassin kiinni.

Hetken aikaa vain istuin ja puristin kouristuksenomaisesti muovikassia kädessäni ja läähätin. Läähätin ja läähätin. Tuntui, että hengitys ei tasaannu ollenkaan. Noin vuosisataa myöhemmin jaksoin kuitenkin nousta muovikassi yhä kädessäni. Raahauduin kohti kivinavettaa ja vastaani tuli Seppo ja tokaisi:" Ai, sä sait sen kiinni, se on kyllä kaljan arvonen suoritus." Vieläkin puolitajuttomana murahdin vain yksinkertaisen kiitoksen ja hiivin punkkaani saadakseni hetken olla pitkälläni.

Ja ehdinkin sen verran, että jaksoin ruokapöytään. Olin jo odottamassa pöydässä, kun muut sinne saapuivat. Seppo tuli ja sanoi:" ..että kaikkihan on maksettava eikös…" ja asetti Kilimanjaro-oluen eteeni. En oikein enää muistanut ,että mikä juttu tähän liittyi. Mutta en uskaltanut siitä kuitenkaan alkaa juoda. Saimme nimittäin toimintaohjeet; "Kaikki nukkumaan ja herätys klo 22. Lähtö Kibolle klo 23". Ei siinä sitten muu auttanut kuin äkkiä varusteet kuntoon ja nukkumaan. Saatuani vihdoin makuupussin kiinni, kuuntelin vielä Jorman pakkaamista. Mielessäni kävi, että: "Koeta nyt Jorma joutua että saadaan edes hetki nukkua..." ja sitten saapui armelias uni.

End of day tree

Tällainenkin kiusa oli ihmisille laitettu. Onneksi huomasin sen vasta paluumatkalla. Viidentunnin matka Kibo Hut:ilta vaikka linnuntietä matkaa oli hieman toista kilometriä. Copyright Arja Ilomäki

Sitten päästiin lähtemään. Tytti komensi että:" Järjestytään jonoon, naiset ensin". Siinä oltiin jonossa, ja Williamin opasporukka ryhmittyi toiseen jonoon meidän viereemme. Ja parijono aloitti entistä hitaamman pólettamisen. Pikkuhiljaa jonot yhdistyivät, kun oppaat löysivät omat rakonsa siitä yhdestä jonosta. Tällä lailla he jakoivat joukkomme pienempiin ryhmiin, joissa oli opas sekä ensimmäisenä että viimeisenä. Varsin toimiva ratkaisu, koskapa nuo ryhmät muuttivat kokoaan koko ajan, ihmisten kulkiessa omaa vauhtiaan.

Maasto muuttui nopeasti tasaisemmasta kovasta maasta irtonaiseksi hiekaksi, joka oli kuin sorakuopan reunaa . Enää en ihmetellyt, miksi piti lähteä huippua valloittamaan keskellä yötä. Oli selvää, ettei tällaista rinnettä voi kiivetä muulloin, kun sen ollessa jäässä. Jäiseen rinteeseen muodostui jälkeemme zik-zak polku, jonka suorat osuudet olivat eri mittaisia. Jossakin vaiheessa, taas kerran taukoa pitäessämme, katselin taaksepäin, eli alaspäin, ja ihmettelin rinteen jyrkkyyttä.

Tauot seurasivat toisiaan, ja alkoi jo tuntua ettei tämä lopu ikinä. Koska minulla ei ollut kelloa, hukkui ajantajuni jo melkein ensimmäisen tauon jälkeen. Edellämme, siis yläpuolellamme näkyi valoja ja kuului kovaäänisiä amerikkalaisten riemunkiljahduksia ja alapuolellamme näkyi valoja ja kuului tasaisempaa japanilaisten sorinaa, ja vaikka kuinka koetin muistella rinteen ulkonäköä ja pituutta, ei sitä pystynyt pimeässä tajuamaan, jatkoi vain kuin unessa kulkuaan.

Taas erään tauon jälkeen opas taputti minua olkapäälle, osoitti kädellään alaoikealla näkyviä valoja ja sanoi:"Tanzania, Moshi" ja sitten alavasesmmalla kauempana näkyviä ja sanoi:"Kenya, Nairobi" ja esitteli hammasrivistöään. Minä vaan siihen että :"jees…" en oikein jaksanut enää muuta. Huomasin kuitenkin mahtavan ukonilman joka riehui jossakin Nairobin päällä. Oli outoa katsella ukkosmyrskyä siltä korkeudelta. Ensin välähti pilvi, joka oli suurinpiirtein meidän korkeudellamme, sitten iski salama kahteen suuntaan yhtä aikaa; saman verran meistä alaspäin kuin ylöspäinkin. Korkeutemme oli noihin aikoihin varmaan jonkinverran 5000m:n yläpuolella. Kysyin oppaalta: "Tuleeko myrsky tänne?" ja hän vastasi taas naama virneessä:"Kuka tietää?"

Ihmettelinkin tuossa vaiheessa, että missä oli se edellisen yön lumimyrskyn jäljet, mutta väsymys sai taas kaiken unohtumaan. Jossakin vaiheessa taivalsin taas Pärän perässä ja muistan ajatelleeni että: "Eipä häiritse pyrstöyskä perässähiihtäjää niinkuin kuntolenkillä Pyynikillä". Pärä valitteli nimittäin kovasta röyhtäilyn tarpeesta. Taisi paineet purkautua enemmän yläpään kautta. Sitten saavuimme Mayerin luolalle. Onnistuin löytämään sopivan kiven ja istuin siihen. Seuraava mitä tajusin oli taas oppaan taputus olkäpäälle ja viittaus että mennään taas. Otin siinä siis pienet nokkaunet ihan vaan istuallaan.

Sitten taas epälukuinen määrä pysähdyksiä ja muistan, että Pasille tuli pakkorako päästää "mykät hiihteleen" ja hän kysäisi paperia ja häipyi pimeään. Muut kun saivat hetken huilata, niin Pasille tuli kiire, että ehti taas jatkoon mukaan. Näin jatkettiin yhä ylöspäin. Kaikilta muiltakin varmaan ajantaju katosi johonkin. Minä en edes huomannut, että porukkamme harveni harvenemistaan. Yksi toisensa jälkeen joku luovutti ja kääntyi takaisinpäin.

Rinne tuntui vain jyrkkenevän ja jouduimme jo kiipeämään kivenlohkareiden yli neliveto päällä. Ja kas aivan yllättäen William, joka oli kulkenut koko ryhmämme etunenässä, sanoi:" Gillmans point" ja joku vääräleuka siihen että:" Nytkö jo?" Istuimme hieman tasaisemmalle kohdalle kivikossa, ja oppaat tarjoilivat teetä ja keksiä. Ihmettelimme että niinkö sitä sitten ollaan tänne asti tultu. Jorma keikutteli itseään kivellä, ja opas ryntäsi varoittamaan häntä. Jorma suuntasi lamppunsa valon alaspäin ja huomasi että oli keikutellut noin 30m suoran pudotuksen reunalla. Joku sanoi samassa, että :"Hyvä, tämä riittää minulle. Minä lähden tästä takaisin." Ja minä siihen että:" Niin minäkin." Istuin ja huohotin. Kaikki muut Tamperelaiset lähtivät yksi toisensa jälkeen jatkamaan, ja minulle alkoi tulla hätä. Kuulin Seponkin sanovan Tytille" Kerro Siskolle, että minä koetan myös eteenpäin". Siinä kiireessä en sitten minäkään keksinyt tilanteesta muuta ulospääsyä, kuin lähteä muiden mukana. Siis eteenpäin. En edes muista kuka oli päässyt tähän asti. Muistan Tytin keltaisen takin, Jorman keikkumassa kivellä ja jonkun jo menevän polkua eteenpäin.

Sinne ryntäsin sitten minäkin. Ajattelin siinä, että se on pakko mennä tai vaihtaa kaveripiiriä; Ei sitä vuosikymmeniä kestävää pilkkalaulua kestä kukaan eli sitä on vältettävä hinnalla millä hyvänsä. Rinne oli huomattavasti loivempaa kuin Gillman's pointille tullessa, ja välillä joutui ottamaan jonkun askeleen alaspäinkin kallioiden lomassa. Neljää, viittä lepotaukoa myöhemmin. Alkoi ympärillämme hahmottua aavemainen maisema. Oikealla puolella pimeä kuilu, jonka takana kohosi teräviä kallioita, ja vasemmalla puolella yhä vaaleammaksi käyvä taivaanranta. Ja kahta minuuttia myöhemmin sai jo sammuttaa otsalamppunsa. Edellä kulki William, Taisto, Seppo, Pärä, Tapsa ja toisessa porukassa tulimme Pasi, Jokke minä ja kaksi opasta, joista toinen kantoi Joken ja toinen Pasin reppua. Tässä kohden siis aurinko nousi.

Maaiman hienoin auringonnousu Gillman's Pointilla, noin neljän kilometrin päässä olevan Mawensi huipun takaa. Copyright Arja Ilomäki

Kun näimme, että toiset olivat jo huipulla, Uhuru Peak:illä (5893m), meidän täytyi pitää vielä pari taukoa. Pasilla alkoi jalat jo kulkemaan nopsemmin, Jokke vain jatkoi samaa vauhtia ja minä meinasin aivan katketa. Kuusi, seitsemän askelta ja näkökenttä pimeni. Äkkiä sauvat maahan ja nojausasento, ettei taju karkaa. Muutama syvä hengitys ja odotus, että näkö palaa. Sitten taas muutama askel ja sama juttu. Mutta pääsin kuin pääsinkin perille. Ehdin juuri parahiksi kiittelemään oppaat ja kaverit ja sitten romahdin istumaan. Istuin hajareisin kohtuullisen tasaisen kiven päällä ja pidin ylävartaloani pystyssä nojaamalla käsiini, ja ajattelin että:" Nonni! Täällä sitä nyt sitten ollaan! ……miks?"

Katselin tyhmänä kuinka Pasi kaiveli repustaan koottavan "rautaykkösen" ja valmistautui Pärän avustuksella avauslyöntiin. Pasi teki ensin harjoituslyönnin ilman palloa ja sitten Pärä asetteli tiin ja pallon pienen lumipaakun nokkaan. Pasi keskittyi…keskittyi…maila taakse ja hillitön veto. Lumi pärskähti, tii lensi ja pallo pomppasi ainakin 6cm. Joka puolelta hillitöntä naurua ja Pasin lakooninen toteamus että: "Hei kameramies, otto kaksi!" Tällä kerralla se oli jo mallilyönti. Pituuttakin varmaan noin 800m. Ja hole-in-one! Se olis varmaan helpompaa tuo golf, jos kaikki reiät olisivat yhtä isoja kuin Kibo:n kraateri Kilimanjarolla.

	Siinä se! Pasin paljonpuhuttu svingi. Copyright Pasi Rouhiainen
	Vielä poseeraus! Pojat tavoitteessaan :-)

Tällainen jäähdytyselementtikin löytyi huipun tuntumasta . Copyright Pasi Rouhiainen

Paluumatkan tauko Gilmans Pointilla. Jokke,Pasi,Tapsa, Pärä ja minä. Joken pään takana parin kilometrin päässä Uhuru Peak . Copyright Arja Lento

NYT SE ON TEHTY ! Tytin paperihommien valmistumista odotellessamme, oli aikaa ottaa yhdet.... Copyright Arja Lento

Muutaman hetken kuluttua jatkoimme matkaa parkkipaikalle, jonne hotellin pikkubussi oli jo saapunut meitä odottamaan. Siellä tapasimme tosi sisukkaan matkamuistomyyjän. Poika oli varmaan vain viidentoista tai jotain sitä luokkaa, mutta puheenlahjat kuin kansanedustajalla. Ei kestänyt montaa hetkeä, kun hän sai minut vakuuttuneeksi taikasauvan tarpeellisuudesta. Taikasauva oli perinteinen eben-puusta valmistettu Maasai-miehen valtikka, jonka sisään oli piiloitettu veitsi. Sillä kuulemma ratkeavat vaikeammatkin perheriidat.

Tinkiminen aloitettiin 20 dollarista ja lopulta jouduin Ebonystick:istä maksamaan kaikkiaan 5 dollaria. Pärä tuli autolle hetikohta minun jälkeeni ja hänkin sai kuunnella puhemiehen vuodatukset. Päätyen peräti kahden taikasauvan omistajaksi. Tukkuostajana hän sai tingittyä ne hintaan 4 dollaria kappale. Nuorenmiehen myyntipuheet olivat kyllä vertaansa vailla. Kovin nuorena on paikallisten ammattinsa opittava, koska elämä ei välttämättä pitkäksi ehdi venähtääkään.

Pikkubussi kuljetti ryhmämme osina Capricorn-hotelliin. Vastaanotto oli kuninkaallinen. Henkilökunta piti meitä ikäänkuin sankareina, jotka ovat tehneet jotakin todella merkittävää. Itse sitä ei oikein enää tajunnutkaan. Olisikohan vieraanvaraisuus ja turistien "hyvänäpito" saanut heidät hieman liioittelemaan sankaruuttamme. No joka tapauksessa hienolta se tuntui. Tytti-opas ilmoitti taas aikataulun:" Kello viideltä kokoonnumme puutarhaan yhteiseen juhlaan oppaiden ja kantajien kanssa. Ja siirrymme siitä ruokailuun noin kello puoliseitsemän. Juhlaan voitte tuoda niitä t-paitoja ja muita vaatteita ja tarvikkeita, joista olette valmiit luopumaan oppaiden hyväksi. Ja ei haittaa vaikka paidat ja vaatteet ovat likaisia, ne kelpaavat kyllä". Oli siis aikaa käväistä pesulla ja hieman "huilata" ennen ohjelmaa.

Kävimme suihkussa ja hotellin pikkolo kysäisi minulta, että saisiko hän fixata kenkäni. Olin aivan yllättynyt ja annoin tietysti kiivetyksessä ryvettyneet sekä trekkarini, että lenkkitossuni laittoon ja kiiruhdin Jorman kämpille "harjakaisiin". Hän oli säästänyt jostakin pullon whiskyä ja saimme siellä jokusen ohuen siivun kapeisiin kasvoihin loppuun suoritetun urakan kunniaksi. Tunnelma alkoi keventyä oikein vauhdilla.

Lähdimme juhlaan. Annoimme muovikasseissa kasan likaisia t-paitoja ja MaNi-team:imme "Puhtaat Valkeat Lakanat" -kauluspaidat ja siniset Elektrolux kravatit William -oppaalle. Sitten istuimme riviin asetettuihin tuoleihin hotellin vehreään puutarhaan. Ensimmäisenä oli vuorossa tervetuliaismalja. Meille se tietenkin tarkoitti pullollista Kilimanjaro-olutta. Siinä odotellessamme William asetteli muovipussien sisältöä useisiin kasoihin nurmikolle ja me ihmettelimme, että miksi niin monta kasaa. Sekin selvisi kohta.

Seuraavaksi puistoon alkoi saapua mustia miehiä. Pitkä jono, jonka päätä ei ollut näkyvissä. Suumme loksahti auki, kun tajusimme matkamme onnistumisen varmistamiseen vaikuttaneiden ihmisten määrän. Meitä oli kahdeksantoista ja vuorella meitä auttaneita kantajia oppaita ja keittiöhenkilökuntaa oli yhteensä kolmekymmentä kuusi. Siis periaatteessa kaksi kantajaa jokaista turistia kohti. Tuli mieleeni, että missään muualla maailmassa tämä ei voisi toimia. Turisteja siis kannettiin kultatuolissa vuorelle auringonnousua katsomaan.

Siinä he! Näitä miehiä saimme kiittää huipulla käynnistämme. Copyright Pasi Rouhiainen

Systeemi toimi niin, että William-opas jonka puiston päävartija oli osoittanut ryhmämme vetäjäksi, palkkasi muut apuoppaat. Koko kolmenkymmenen kuuden oppaan ja apuoppaan ja kantajan palkka maksettiin kokonaisuudessaan Williamille. Kaikenkaikkiaan 650 dollaria! Se tekee keskiarvon mukaan vain 18 dollaria per kantaja ja sillä pitää pärjätä kaikki viisi päivää. Joku sai tietysti enemmän ja joku varmasti vähemmän, koska mukana oli vanhoja miehiä ja nuoria poikia. Mutta vain kolme dollaria päivässä eli noin 18 markkaa kohtuullisen raskaasta työstä. Kuka sillä viitsisi tehdä tuntiakaan kotisuomessa, kun keskiverto työntekijä tienaa sen verran jo tupakkataukonsa aikana.

No saivathan he pienen palkkansa lisäksi hiellehaisevan t-paidan tai kaksi. Mutta juhla jatkui. Puheita pidettiin puolin ja toisin. Puiston päävartija piti oikein kiitospuheen suomalaisille veljille ja sisarille, jotka ovat pitkän yhteistyön kautta hänelle erikoisen rakkaita ja kehuipa hän Kilimanjaron huipulta näkyvän vaikka kotisuomeen asti, jos ilma on kirkas ja jaksaa katsoa. Erikoiskiitoksen sai myös Pasi, joka ei päävartijan luottamusta pettänyt, vaan kävi huipulla asti, kuten vartija oli ennustanut. Sitten jaettiin sertifikaatit: kaikki Gillman's pointille asti kiivenneet saivat diplomin ja huipulla asti käyneillä siinä oli oikein kullatut reunat. Niin minunkin diplomissani.

Sain minäkin siis diplomini. Tytin kädestä, William oppaan tarkassa vahdissa. Taustalla kurkkii Kilimanjaro-puiston Pääopas Taiston vieressä, sekä vaimoineen Seppo, kanssamme huipulla käynyt kiipeilijä. Copyright Pasi Rouhiainen

Kantajat lauloivat Kilimanjaro-laulun. Sen olin kyllä kuullut aiemminkin jossakin tv-ohjelmassa, mutta en osannut varautua sen vaikuttavuuteen paikanpäällä. Joku kantajista toimi esilaulajana ja muu porukka yhtyi kertosäkeeseen. Huomasinpa pienen yksityiskohdankin; esilaulaja laulunsa lomassa siunasi meita tekemällä oikean käden etusormellaan ilmaan äärettömyyden merkkiä, kyljellään olevaa kahdeksikkoa. Arjaa pyydettiin vastavuoroisesti laulamaan matkaseurueemme puolesta ja hän pyysi minut mukaansa. Hätäpäissämme emme keksineet muuta laulua kuin kalliolle kukkulalle ja pari erilaista sovitusta siitä. Jälkeenpäin tuntuu kuitenkin siltä, että oikeampi laulu olisi ollut vaikka saunalaulu "löylyä lissää, löylyä lissää", sekin kun on vuorolaulu ja meiningiltään muistuttaa tuota Kilimanjaro-viisua. Vielä höystettynä kertomuksella valkoisten miesten kummallisesta kuumasta huoneesta jossa "epäjumala" kihisee nurkassa, ja jota pitää istunnon aikana lepytellä heittämällä vettä sen päälle, olisi tunnelma varmaan ollut jotakuinkin täydellinen. No kaikki kiva loppuu aikanaan, samoin meidän juhlamme. Kantajat kävivät Williamin määräämässä järjestyksessä hakemassa oman kasansa nurmikolta ja poistuivat huudellen "jambo, jambo" . Taistokin piti jäähyväispuheen ja kiitteli mukavasta kiipeilyseurasta ja ilmoitti kateellisten ja kaipaavien katseidemme saattelemana lähtevänsä saunaan, siihen Tanzanian ainoaan.

Ennen ruokailua kävin vielä hotellihuoneessani ja näin parahiksi, kun pikkolo toi hoidetut jalkineeni takaisin. Olin aivan sanaton. Tossut ja trekkarit olivat komeammat kuin koskaan. Jopa uudet kengät olisivat hävenneet niiden ehdotonta puhtautta ja hyvää hoitoa. Tossuista olin aikeissa jo luopua, mutta tämä käsittely antoi niille ainakin vuoden uutta käyttöikää. Eikä koko lysti maksanut kuin kaksi dollaria parilta. Lähes ilmaista siis. Annoin toki hyvät tipit ja olimme molemmat tyytyväisiä.

Ruoka oli taas ensiluokkaista ja vaihtelun vuoksi oli tällä kertaa tarjolla paistettua kalaakin. Maistoin sitä ja totesin sen olevan todella herkullista. Joukkomme oli niin väsynyttä, että puheensorinakin oli jollakin tapaa vaisua ja aulabaarikin tyhjeni melkein saman tien ruokailun jälkeen. Kun vatsa on täynnä, poimii viikon raadanta vihdoin veronsa, ja itse kukin hiipii pikkuhiljaa nukkumaan. Ja varmaan näkee unia kiipeämisestä tai vuoresta tai paluusta tai kantajien armeijasta tai… tai…tai…

End of day five