[M.G. Soikkeli]

KIRJAVUODEN JÄMIÄ JA ALKUA MAISTELEMASSA

** Raportti Henki ja Elämä -tapahtumasta
** Nuutajärvellä ja Tampereella 11.-12.2.2005

 

Kuinka kertoa kansalle totuus kirjavuodesta? Montako klassikkoa voi suositella luettavaksi hyvällä omatunnolla?

Perimmäiset kysymykset nousevat mieleen, kun joutuu julkisesti lausumaan mielipiteensä kokonaisesta kirjavuodesta, 3300 kaunokirjallisesta teoksesta. Jos viime vuonna ehkä jotenkuten luin tai "suoritin" 165 suomalaista / suomennettua teosta, niin sekin merkitsee vain 5% kaikesta buffetin tarjonnasta. Ohut on jälkimaku portviininvartijalla.

Kirjallisuus on monille meistä henki ja elämä, mutta hengenelämän ohella se on myös laveaan lukumakuun perustuvaa lukuvinkkausta ja kaupankäyntiä.
Hämeessä tällainen kansantapahtuma osataan jakaa kahteen paikkaan: Perjantaina muistellaan Urjalan Nuutajärvellä mennyttä kirjavuotta, lauantaina maistellaan Tampereella alkanutta vuotta. Tamperelaiseen kauppakeskukseen pakattu basaari on se rahastava osa ja Nuutajärvellä järjestettävä tapahtuma talvinen versio Pentinkulman kirjapäivistä.

Nuutajärvellä 11.2. esitelmiä pitivät ensin opiskelijat, sitten lukiolaiset ja lopuksi me "asiantuntijat". Nuutajärven syrjäisyys ehkä takaa sen, että nykykirjallisuudesta tohtii puhua hieman suorasukaisemmin kuin etelän mediacityissä; tapahtuman runsas ohjelma ja ylipäänsä sen olemassaolo ovat (Pentinkulman päivien) projektivastaavan Saara Tiuraniemen aherruksen ansiota.

Opiskelijat ja koululaiset oli tuotu Nuutajärvelle busseilla jo aamutuimaan, lounaan jälkeen kurvasimme paikalle me portinvartijat ja ehdimme kuulemaan vielä yhden lukiolaispuheenvuoron, jossa paljastettiin että mieluiten lukiosta selviää ihan ilman klassikoiden lukemista. Tähän sitten puuttuivat lukiolaisten opettajat: mielelläänhän sitä luettaisi uusinta kirjallisuutta, mutta kun ei ole varaa hankkia sellaista.

Kirjailija Saara Kesävuori kuitenkin iski pöytään luettelon viime vuoden tähtihetkiä, joista voisi kelvata joku kirja eläväksi klassikoksikin. Kesävuoren listalla oli perusteluineen yhdeksän kirjaa: Katajavuoren Lahjat ("kirja joka auttaa muistamisessa"), Aron Karmiina, ("absurdin anarkistinen"), Remeksen Hiroshiman portti ("vaikka Remes suomen kieltä suvereenisti pahoinpitelee") sekä vielä Juostu maa, Kiinalainen puutarha, Kuningatarperhonen, Amerikkalainen tyttö ja Kuninkaanpuisto, plus... Rimmisen pussikaljaromaani. Melko samanlainen olisi ollut omakin listani, Rimminen tietysti poislukien, vaikka Kesävuoren perustelut pussikaljaproosan luettavuudelle ovat nekin huomionarvoiset: sellaisia kirjoja ei juurikaan ole joissa kertoja osaa "kunnioittaa henkilöidensä heikkoutta".

Tutkija Mervi Kantokorpi (kuvassa vas.) muistutti niistä kirjallisuuden tähtihetkistä, jotka medialuonteensa takia voivat unohtua kirjakasan pohjalle. Myös Kantokorpi nosti talven hämärästä esiin Markus Numme Kiinalaisen puutarhan. Nummen eeppisen jyhkeä Mannerheim-sovitelma olisi voinut nousta ilmiöksi yhtä hyvin kuin Sinervon fragmentaarinen Manner- sommitelma. Nummi ja kirja kuitenkin unohdettiin, koska Nummi ei ollut kiinnostunut mediasta ja koska teos edellytti meidän aikaamme sopimatonta rauhoittuvaa lukutapaa. Kantokorpi toivoi, että käsiteltäessä kirjoja mediassa ja opetuksessa pohdittaisiin, mikä teoksissa on oikeasti kaunokirjallista ja mitkä osuudet vaativat kriittistä medialukutaitoa. Jälkimmäisestä, mediahypen pöhöttömästä (oma termini, ei Kantokorven) kirjallisuudesta esimerkiksi kävivät Arno Kotron ja Heli Laaksosen "runous".

Kantokorpi siis toivoi ylipäänsä muutosta lukemiskulttuurissa, niin että proosaa ja lyriikkaa ei eroteltaisi voimakkaasti toisistaan, vaan opittaisiin esimerkiksi lukemaan romaanien allegorisia osuuksia, "tihentymisen paikkoja". Näin scifiharrastajana oli kiitollista kuulla Kantokorven ennustus, että scifi ja fantasia ovat jo kumoamassa nykyisen lukemiskulttuurimme tärkeimpiä vaatimuksia, todellisuusvastaavuutta ja lajityypittelyä. Omasta lukuhistoriastaan Kantokorpi muisteli, että hän sai vasta yliopistossa kuulla lukeneensa eroottista naistenlukemistoa, kun Angelika-romaaneja ahmiessaan hän oli kuvitellut että Angelika- ja Tiina-kirjat olivat samaa luokkaa ("Tosin vähän siinä Angelika ja sulttaani -osassa ihmettelin...").

Päivän kolmatta ammattilaispuheenvuoroa en valitettavasti kuullut, koska pitkän aamun matkusteltuani livahdin syömään Otavan kustannuspäällikön Jaana Koistisen vuorolla. Otavaan ja Koistisen puheeseen kyllä viitattiin myöhemmin, esimerkiksi Kantokorpi kiitteli Otavaa nuorten naisrunoilijoiden talona. Hmm, itse olin juuri lukenut Jouni Tossavaisen romaanista, miten päähenkilöä pilkataan kun hän arvelee että runoja voisi lähettää Otavalle: eihän kukaan enää lähetä runoja sinne. Mutta ehkä se olikin savolaista ironiaa? Omassa esitelmässäni Tossavaisen kirja oli eräänä esimerkkinä markkinatalouskuvauksista puhuessani niiden suhteesta sekä nuoriso- että sinkkukirjallisuuteen. Ei se ollut niinkään tutkijan kuin kriitikon puheenvuoro; seuraavan päivän Aamulehti oli siitä siteerannut makutuomioni, että viime vuosi oli "hämmästyttävän keskinkertainen".

Esitelmien jälkeen seurasi päivän kohokohta eli Tiiliskivi- palkinnon jakaminen. Tiiliskivi on jatkoa 90-luvulla jaetulle Koskenkorva-palkinnolle, joten paikanpäällä oli hienoa nähdä, että perinne velvoittaa tamperelaisia kirjallisuudenopiskelijoita punnittuihin valintoihin kirjailijoista, jotka Nummen tavoin ovat kirjavuoden tähtihetkiä ilman suurta huomiota. Viime vuoden kirjoista Tiiliskiven arvoiseksi oli valittu Marjo Niemen Juostu maa, joka ei siis ole mitään tiiliskiviproosaa vaan pieni sympaattinen tarina 10-vuotiaasta tytöstä ja kylän ja eläinten elämästä hänen ympärillään. Lisäksi Niemi on jälleen yksi dramaturgikoulutettu kirjailija lisää ja siten osa 90-luvulla alkanutta, rankahkojakin aiheita ravistellutta ilmiötä. Tampereella Niemi ohjaa parhaillaan ylioppilasteatteriin Kushnerin näytelmää Slaavit.

* * *

"Jos katsoo teatterikorkeakoulua yhteiskunnan omatuntona niin sehän ei ole edes kioskikirjallisuutta".

Jussi Parviainen oli entisellään, röyhkeä ja hurmaava niin älykkyydessään kuin moralismissaan, sekä ennen kaikkea katkeruudessaan. Parviainen oli lauantaina Tampereen kirjamussuttelussa julkaisemassa teostaan Hybris, joka on ilmeisesti romaanina osa laajempaa opinnollista kokonaisuutta Parviaisen väitellessä draaman filosofiasta. Parviainen palaa kirjassaan omiin opettajavuosiinsa saakka, tekee tiliä suhteestaan draamaan ja teatteriin, johon hän teatterikorkeasta lähtönsä jälkeen on pitänyt Suomessa etäisyyttä. Draaman filosofiaa hän pyrkii nykyisessä ja seuraavassa kirjassaan analysoimaan levinasilaisen etiikan näkökulmasta: egoismin voittaminen edellyttää toisen ihmisen ensimmäisyyttä Jeesuksen opetusten mukaisesti.

Lauantaina kirjamessupäivä oli tarjonnaltaan enimmäkseen ihan yhtä tuhtia kioskikirjallisuutta kuin Parviaisen teatterikorkea. Tuttuja on tietysti kiva bongata vaikka kioskilla seisten, mutta Siperia-kauppakeskukseen levitetty basaari oli hirmuinen tungokseltaan. Tilaa löytyi onneksi ruotsalaisen Steve Sem- Sandbergin vierailulle, vaikka haastattelussa ei päästykään näin scifin harrastajan kannalta kiinnostavimpaan teokseen, vaihtoehtohistoriaa rakentavaan Kaikki katoavainen on vertausta (2000). Ehkä SS-S:n kiinnostusta historian paralleeleihin selittää romaani Ravensbrückin motto:

"Det förflutna lever i oss utan kronologi. Varje 
berättelse om ett liv skulle kunna löpa i parallella 
kolumner, varje berättelse skulle kunna uttrycka 
helheten om det inte vore så att vi lärt oss 
att tänka i sekvenser, i hierarkier. 

Lähinnä SS-S kertoili tuosta uusimmasta suomennoksesta, Ravensbrückista, sen päähenkilöstä Milena Jesenskásta sekä arkistotyöstä kirjaa varten. Kustantajan velvoittamana Iida Siimes otti esille myös Ulrike Meinhofista kertovan Theres- romaanin. Ilmeisesti Sem-Sandbergia kiinnostaa noissa historiallisissa naisissa se, ovatko he miesten hallitseman historian uhreja ja pysyvätkö he entisellään tehdessään äärimmäisiä päätöksiä. Kyllä pysyvät, selvitti SS-S.

Sem-Sandberg ei vetänyt kuin kourallisen yleisöä, mutta jos ulkomaisia tähtiä olisi hämäläisten kirjamessuilla enemmän, tapahtuva voisi vetää vieraita kauempaakin, Turusta ja Helsingistä. Henki ja elämä -messut voisi myös olla oikeasti kirjakevään avaus, jos se ei olisi ihan niin lähellä kirja-alennusmyyntejä eli kustantajien ja kauppiaiden kannalta huonoimpaan aikaan vuodesta. Tapahtuman suurin sponsori, Aamulehti, ei sekään ole vielä saanut vauhtiin omaa kirjankustannustoimintaansa, joten tamperelaisten oma anti tapahtumalle on sekin niukanpuoleinen.

Jotain voisi ehkä kehittää uuden polven kapakkalyriikan ja manserockin yhdistelmästä. Ainakin perjantai-illan tunnelma Laternassa oli kuin jossain aikataskussa 90-luvun alulta: samat ihmiset, sama tupakantäyteinen ja leppoisa ilmapiiri, sama... tihentymä hyvää uskoa lyriikkaan, vaikka lavalla olisi pelkkä apinalaumana ääntelehtivä poikakööri. Runoilijat ovat niin sööttejä silloin kun ne ovat syvällä esityksensä taiteilijaeetoksessa. Olli Sinivaara, jonka esikoisteos nostettiin aamun Hesarissa arvoon arvaamattomaan, oli sikäli illan kruunaus, vaikka useimmat kuuluivat odottavan niillä tuumin Tehosekoittimen Ottoa.

Mitä tästä runohengen ja taiteilijaelämän keitoksesta voisi siirtää kirjamessujen basaariin, se on tyystin toinen juttu. Uusia karkauspäiviä tai -öitä kirjallisuusvuoden kalenteri kaipaisi.

 

---

Kirjamessuista lisää katso:
Helsingin kirjamessut 2002
Nuortenkirja messuilla 2003
Turun kirjamessut 2004