Markku Soikkeli
SIVILISAATIOIDEN HISTORIA MYYTEIN LUETTUNA
Karen Armstrong: Myyttien lyhyt historia
Suom. Marja Haapio
Tammi 2005
Myyttien lyhyt historia on pieni suuri kirja, kiehtovin
lukuelämys tämän syksyn kirjasadossa. Runsaassa sadassa
sivussa se kertoo sivilisaatioiden historian ja tarjoaa niin avaran
näkökulman, että tuntuu kuin lukisi maailmanselitystä
romaanina.
Sivilisaatioita yhdistävänä tekijänä ja aikakausien
ydinaineksena on myytteihin perustuva maailmankatsomus.
Uskonnotkin ovat myyttikielen kehityksessä vain eräs historian
välivaihe, samoin nykypäivän tieteellinen rationalismi sekä sen
vastapainona syntyneet taiteen myytit.
Myyttikirjan tekijä, Karen Armstrong, on englantilainen
kirjailija ja toimittaja. Uskontojen laadullisiin eroihin hän
suhtautuu puolueettomasti ja käytännöllisesti. Hän ei sorru
myyttitutkijoiden perisyntiin eli monomyyttien etsimiseen
mytologioiden ytimestä: olennaisempaa on mytologia
järjestelmänä kuin mikään yksittäinen initiaatio- tai
matkamyytti ihmisluonteen perimmäisenä selittäjänä.
Maailmalla Armstrongia onkin kiitetty ja palkittu kolmen
suuren uskonnon (islam, juutalaisuus, kristinusko)
sillanrakentajana, vaikka yhtä kuuluisa hän on katolisuuden
armottomana kriitikkona verrattuaan esimerkiksi paavia
muslimifundamentalisteihin.
Armstrong toteaa, että tiede on aiheuttanut hätää ja
turvattomuutta torjuessaan länsimaisista uskonnoista myytteihin
ja niiden rituaaliseen käyttöön liittyvät puolet. Armstrong osaa
pohtia ihmisluonnon tarkoitushakuisuutta tämän etsiessä
uskonnoista itselleen sopivaa vaihtoehtoa: "useimpien ihmisten
on vaikea kiinnostua jumaluudesta, joka suhtautuu heihin kovin
välinpitämättömästi."
Mytologiat kestävät vain jos ne liittyvät ihmisten arkiseenkin
elämään. Siksi järjen aikakauden sarastus, 1500- ja 1600-luvut,
oli myös raivoisaa myytinluomisen ja aggressiivisen
järjenvastaisuuden aikaa.
Välillä Armstrongin suuret linjaukset herättävät kyllä
vastalauseita, kun hän ilmoittaa, että "kaikki viisaat kavahtivat
aikansa väkivaltaisuutta" tai jättää kommentoimatta, millä
tavoin kaupunkisivilisaatiot olivat myös ensimmäisiä
patriarkaatteja, koska byrokratia pystyi ohittamaan niissä
sukujärjestelmän. Olettaisin tällaisten rakenteellisten muutosten
näkyvän jumalienkin suvullisissa suhteissa.
Akseliajan viisaat
Myyttien historia on kirjassa jaettu kuuteen kauteen sen
perusteella, miten ihmiskunnan teknologia, uskonnot ja
sosiaaliset järjestelmät ovat kehittyneet. Metsästäjien ja
maanviljelijöiden mytologiaa seuraa varsinaisten
sivilisaatioiden aikakausi. Armstrongin antamat nimitykset
sivilisaatioiden kehitysvaiheille ovat varsin ilmavia, koska kyse
on niin pitkistä ja monessa maankolkassa tapahtuvista
ajanjaksoista. Jokainen meille tuttu nimitys olisi länsimaista
sivilisaatiota painottava sanavalinta.
Uskonnot ilmaantuvat vasta varhaisia sivilisaatioita seuraavalla
ajanjaksolla, josta Armstrong käyttää Karl Jaspersia seuraten
nimeä "akseliaika" (800-200 eaa). Sosiaalinen tarve uskonnoille
syntyi akseliajan kaupungeissa. Mitä järjestetympää ja
valvotumpaa ihmisten sosiaalinen elämä oli, sitä vähemmän
vanhojen mytologioiden jumalat tuntuivat välittävän heistä.
Uskonnot, sellaisina kuin ne nykyään ymmärrämme, syntyivät
vastauksena yksilölliseen kärsimykseen. Tarvittiin mytologia,
joka tavoitti yksilön kokemuksen ja oli riippumattomampi
ulkoisista rituaaleista.
Ainoat popularisoivat ilmaisut, jotka ärsyttävät Armstrongin
kirjoitustyylissä, ovat analogiat nykypäivään sekä muutoksien
keskipisteeseen henkilöidyt muinaisaikojen "viisaat". Välillä
tuntuu kuin lukisi "Olipa kerran ihminen…" -animaation
sankareista, jotka edustavat aikakaudesta riippumatta samaa
ihmistyyppiä: "Akseliajan viisaat osoittivat, ettei myytti tuonut
ilmi koko merkitystään, ellei se johtanut myötätunnon ja
oikeudenmukaisuuden harjoittamiseen arkielämässä." Tällaisilla
sankarihahmoilla Armstrong luo huomaamattaan uusia
myyttejä.
Viimeiset 2200 vuotta ihmiskunnan historiaa Armstrong
omistaa pelkästään islamille, kristinuskolle ja juutalaisuudelle.
Niissä mytologian asema on kyseenalaistunut suhteessa
historiankirjoitukseen, mutta mytologiaan on jouduttu
turvautumaan kriisien yhteydessä. Hindulaisuus sitä vastoin
pitää historiaa epäkiinnostavana käsitteenä, buddhalaisuus
suhtautuu mytologiaan myötäisesti, ja kungfutselaisessa opissa
rituaali on tärkeämpää kuin itse myytti.
Armstrongin teos on koostaan huolimatta johdatuksena
suositeltavampi kuin esimerkiksi Kirsti Simonsuuren Ihmiset ja
jumalat (1994). Suomenkielisten lähteiden joukossa
Simonsuuren kirja on hyvä yleisesittely, kun tarvitaan antiikin
mytologian paikantamista osana länsimaista kulttuuria.
Aivan toisenlaista lähdeteosta tarvitaan täydentämään
Armstrongin kirjan viimeistä lukua, jossa taiteen myyteistä on
koottu mytologia pikemminkin tunnettavuuden kuin nykypäivän
myyttikielen todistamiseen. Armstrongin näkökulman
ulkopuolelle jää se, kuinka myyttien apuna toimivat
epätäydelliset mielikuvat, joilla on jokin yksinkertaistettu
muoto: karikatyyrit, pastissit, symbolit. Nykypäivän
myyttikieleen täydentävän johdatuksen antaisi esimerkiksi
Roland Barthesin Mytologioita (1957).
Myyttien lyhyt historia on Tammen avaus kansainväliselle
kirjasarjalle, jossa nykykirjailijat uudelleentulkitsevat klassisia
myyttejä. Ensimmäisenä suomennoksena on sarjasta ilmestynyt
Margaret Atwoodin Penelopeija.
Markku Soikkeli
--