Markku Soikkeli

TAITEILIJAPROFESSORI LAATI OMAN PROOSAOPPINSA

 


Olli Jalonen: Hitaasti kudotut nopeat hetket.
Kirjoittamisen assosiaatioista 1900-luvun suomalaisessa 
proosassa
Otava: Helsinki 2006


Kun opiskelijoille muistutetaan seminaareissa tieteellisen työn 
kriteereistä, niissä yleensä painotetaan, että tutkimuskysymyksen 
täytyy olla mielekäs oppialan kannalta, ja että teoria on yhtä kuin 
keskusteluyhteyden pitämistä aiempaan tutkimukseen. Kaikessa 
muussa saa käyttää luovastikin akateemisia tekstilajeja.

Olli Jalosen väitöskirja Hitaasti kudotut nopeat hetket ei vastaa 
edes näitä pienimpiä mahdollisia kriteereitä akateemiselle 
tutkimukselle. Silti se on julkaistu ja hyväksytty opinnäytteeksi 
Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden oppiaineessa. Syyt 
ovat tieteelle ulkoisia, tiedepoliittisia. Jopa Jaloselle määrätty 
opponentti, Markku Envall, totesi väitöstilaisuudessa suoraan, 
että väitöskirjan hyväksymiskynnystä on mataloittanut 
Jalonen asema arvostettuna kirjailijana ja taiteilijaprofessorina. 
Envall nimitti väitöskirjaa "deskriptiiviseksi" ja parhaimmillaankin 
"tieteellistaiteelliseksi".

Jalosen tutkimusaiheena on se, miten proosakirjailijan mielessä 
tapahtuva assosiaatio näkyy syntyneessä teoksessa merkitysten 
tihentymänä. Tekijälähtöinen tai taideterapeuttinen tutkimus ovat 
antaneet hyvin vähän aineksia Jalosen tutkimukseen, niin 
omintakeinen se on niin terminvalinnoissa kuin luovan työn 
psykologisoinnissa. 

Vaikka tärkeimpänä tutkimuskohteena on sata proosateosta yhtä 
monelta vuodelta, subjektiivisesti valittu "vuosisadan lukukirja", 
Jalosen työllä ei ole muuta kontekstia kuin taiteellinen luominen 
sinänsä. Tieteellisen työn peruskysymykseen, antaisiko toisin 
valittu kohdemateriaali toisenlaisen tutkimustuloksen, ei 
tutkijalla ole tässä tapauksessa vastausta. 

Etsiessään yksittäisistä teoksista tihentymiä Jalonen puhuukin 
toisinaan tihentymän "tunnusta". Löytämänsä tihentymätyypit 
hän summaa sen perusteella, millaista toimintaa niissä on kuvattu 
tai millaista kuvailevaa materiaalia niihin on kertynyt. Kyseessä 
voi olla toiminnallinen tai tapahtumista koskeva, siirtymä tai 
teoksen lopettava tihentymä, moniaineksinen "vyörytys" 
tai sävynvaihdoksena "vaivihkainen", tai kerrontarakenteen 
kannalta ennakoiva tai linkittynyt tekstikohta. Lisäksi Jalonen mainitsee 
kuvalliset, emotionaaliset, asenteelliset ja muistikuvatihentymät 
sekä kielen tasolla toimivat lauseiden ja sanojen tihentymät. 

Uusien käsitteiden käytettävyyteen on vaikea ottaa kantaa, koska Jalonen 
rakentaa ihan omaa narratologiaansa, jonka tekijä- ja lukijamalli 
on hän itse. Jalonen kyllä viittaa Pertti Karkaman ja Leevi 
Valkaman määritelmiin, joissa tihentymä tarkoittaa tietynlaista 
motiivia tai tyyliä, mutta ei keskustele näidenkään teoreetikkojen kanssa. 
Jalosen lavea selitys tihentymälle on se, että kyseessä on tekstin 
"monitasoinen kohta". Esimerkkien valossa käsitteen voisi tulkita 
tarkoittavan sellaisia tekstikohtia, joissa kerrontatyylille 
ominaiset ärsykkeet, affektit, lisääntyvät tekstikatkelmaa kohden. 
Avoimeksi jää kuitenkin se, mikä sitten on tihentymää koskeva 
normi? Mitä olisi vastaavasti "harventuma"?

Proosateosten lisäksi Jalonen käyttää materiaalinaan "vuosisadan 
lukukirjaan" liittyviä arvosteluja. Hän on valinnut kritiikkejä, 
joissa viitataan kirjailijan mahdollisiin assosiaatioihin ja teosten 
merkitystihentymiin. Jalosen mukaan kriitikot puhuvat tällöin 
intensiivisyydestä, voimakkuudesta, vaistonvaraisuudesta ja 
kirjailijan näkemiskyvystä. Väitöskirjan sivutuotteena ja omasta 
mielestäni työn ainoana kirjallisuustiedettä hyödyntävänä 
tuloksena voikin pitää sellaisen poetiikan kartoitusta, josta 
tapaamme puhua em. termeillä. 

Kirjallisuushistorian kannalta kiinnostavaa on Jalosen katsaus 
kritiikki-instituution kehitykseen. Journalistista kritiikkiä 
on Jalosen mukaan suosittu maailmansotien läheisyydessä, ja
tietysti se on entisestään lisääntynyt 1960-luvulta 
nykypäivään tultaessa. 1960-luvun lopulla painotekniikan 
kehittyminen vaikutti kritiikkien yleisilmeeseen ja sitä kautta 
arvostelijoiden verbalistiseen kilpailuun. Päiväkohtaisten 
yhteyksien esiin nostaminen ja julkkisjuoruihin turvautuminen 
vievät kriitikkojen huomion pois kirjallisuuden poetiikasta.

Kirjojen ja kritiikkien lisäksi Jalonen on käyttänyt materiaalina 
kirjailijahaastatteluita, julkaistuja ja arkistoituja, sekä itse 
tekemiään seitsemää haastattelua: Taija Tuomisen, Matti Yrjänä 
Joensuun, Juha Seppälän, Markku Turusen, Hannu Raittilan, Sari 
Mikkosen, sekä vaimonsa Riitta Jalosen. Valintaperusteena on se, 
että kyseisistä kirjailijoista ei ole perusteellisia, 
kirjoittamisprosessia valaisevia tallenteita. Sääli ettei aineistossa 
ole Tuula Sariolaa, jonka luomistyön rekonstruointi olisi voinut 
paljastaa tutkijan metodista enemmän kuin tämä toivoisikaan.

--