Markku Soikkeli

TEURASTAJAN NÄKÖINEN PROFESSORI JOKA USKOI IHMEISIIN

Roger Lancelyn Green & Walter Hooper: C.S. Lewis - elämäkerta.
Suom. Tarja Kontro. Otava 2006. 511 s.

Kirjallisuudenprofessorina elämäntyön tehnyt C.S. Lewis oli nokkela 
kirjoittaja ja laajakatseinen kristitty humanisti. 1940-luvulla hän oli 
aikansa tunnetuimpia "älykköharhaoppisia" T.S. Eliotin ja Dorothy 
Sayersin kaltaisten kirjailijanimien seurassa. Suurelle yleisölle hän on 
kuitenkin tuntemattomampi kuin ikä- ja ammattitoverinsa J.R.R. Tolkien.

 Kun esimerkiksi Taru sormusten herrasta -elokuvat tulivat teattereihin, 
niistä puhuttiin Tolkien-filmatisointeina. Mutta kun C.S. Lewisin Velho 
ja leijona saatiin valkokankaalle viime joulukuussa, siitä puhuttiin 
lyhyesti Narnia-filmatisointina. Edes Hollywood ei kyennyt tekemään 
Lewisia yhtä tunnetuksi kuin Tolkien. Lewisin julkinen hahmo on aina 
ollut ikätoveriaan ristiriitaisempi.

 Englantilainen C.S. Lewis (1898-1963) oli hämmentävä pakkaus myös 
aikalaisilleen. Aikansa tunnetuimpiin uskonnonfilosofeihin kuulunut 
"herra Jack" oli "hyvinvoivan teurastajan näköinen", rakasti olutta ja 
viskiä yhtä paljon kuin pitkiä kävelyjä ja intohimoisia väittelyjä, 
joissa hän pääsi verbaalisesti pieksemään vastustajansa.

Lewisin "hyödyllisten mieltymysten" maailmaan pääsee hyvin sisälle Roger L. 
Greenin ja Walter Hooperin kirjoittamasta elämäkerrasta. Alunperin 1974 
ilmestynyt mammuttiteos on kirjoitettu kohdettaan kunnioittavassa 
hengessä, jossa jokainen Lewisin kirja tulkitaan mestariteokseksi. Monet 
niistä ovatkin klassikon asemassa.

Nekin, jotka eivät ole lapsena lukeneet Narnia-sarjan
satufantasioita, ovat voineet tutustua Lewisin opetuksiin 
Paholaisen kirjeopistosta (1942) tai hänen suomennetuista 
tieteisfantasioistaan. Uskontoon Lewis suhtautui hämmästyttävän 
käytännöllisesti. Kristinusko oli hänelle filosofinen valinta, vaikka 
henkilöhistorian perusteella sitä voisi tulkita myös pakonomaisena 
reaktiona modernisoituvaan maailmaan. Lewisin elämäkerta käy kuitenkin 
todisteeksi siitä, mitä alkukristillinen termi "apologeetta" voi merkitä 
modernina aikana: ihmistä jolle uskonnon paradoksit ovat haaste luoville 
ja keskusteleville tulkinnoille.


Tolkien ja Lewis

  Lempinimensä ja taiteilijaidentiteettinsä Clive Staples 
valitsi jo varhaiskypsänä lapsena. Klassisen kirjallisuuden lisäksi hän 
oli aidosti kiinnostunut seikkailu- ja tieteiskertomuksista. Hän kävi 
katsomassa ensimmäisen King Kong -elokuvan ja vielä kuolinvuoteellaan 
saattoi lukea de Laclos'n sensaatioromaania Vaarallisia suhteita, mutta 
inhosi kaikkea mikä vähänkin haiskahti vakavalta draamalta.

 Sensaatiomainen avioliitto amerikkalaisen Joy Davidmanin kanssa on ehkä 
paras todiste siitä, että kristinuskon dogmit ja akateemisen elämän turva 
olivat sittenkin toissijaisia Lewisille. Sairauden ja viranomaisten 
pakottama avioliitto muuttui vähitellen eroottiseksi ystävyydeksi. Lewis 
itse on kuvaillut sitä "agapen suloiseksi nöyrtymiseksi".

 Lähimmälle kirjalliselle toverille, J.R.R. Tolkienille, Lewisin 
avioliitto eronneen naisen kanssa oli kuitenkin liikaa. Tolkienin oli 
vaikea hyväksyä Lewisin rationalisoivaa suhtautumista uskontoon. 
Etäisyyttä toi myös kirjailijaluonteiden eroavuus. Tolkien oli myyttien 
yhtäläisyyksiä pohdiskeleva synkretisti, Lewis kirjaprojektista toiseen 
säntäävä keskustelija, joka sovelsi lajityyppejä yleisönsä tarpeiden 
mukaan.

  Kielen ja kirjallisuuden tutkijoina herrat Tolkien ja Lewis 
tietysti arvostivat toisiaan. Elämäkerta muistuttaa Lewisin maineesta 
taitavana kirjallisuushistorian kirjoittajana, vaikka hänen paikkansa 
tutkimuksen perinteessä jää arvailujen varaan. Muuten huolellinen 
suomennos vieläpä edistää väärinkäsitysten mahdollisuuksia, koska 
englannin "criticism" on käännetty vanhahtavaan tapaan pelkästään 
"kritiikiksi". Teurastajan näköinen professori alkaa kuulostaa 
mainettaankin hurjemmalta, kun hän on yhtenään harjoittamassa 
"kirjallisuuskritiikkiä" milloin jonkin klassikon, milloin modernin 
päiväperhosen päänmenoksi. 


 Aikansa älykkoharhaoppinen  

Koska elämäkertureista toinen on filologi ja toinen teologi, Lewisin 
teokset saavat kehuja niin kirjallisista kuin moraalisista ansioista. 
Näkökulma on ilmatiiviisti akateemisen maailman sisäpuolella, mikä 
Lewisin tapauksessa onkin perusteltua. Yliopisto oli hänen elämänpiirinsä 
ja -tapansa, eikä hän olisi kaivannut juuri enempää kuin keskiaikainen 
munkki viihtyäkseen kirjaviisauden kammioissa.

Green ja Hooper tulkitsevat Lewisin jokaista tekoa niin kuin se 
olisi allegoria ihmiskunnan perinnöstä. Kun Lewis ruokkii koiraa 
olkansa ylitse, se on orfista kekseliäisyyttä, ja kun Lewis elää 
vuokraemäntänsä rattopoikana, se tulkitaan kristilliseksi 
hyväntekeväisyydeksi. Kohteensa korkeahenkisyydelle omistautuneet 
elämäkerturit ovat piispaa paavillisempia ja väheksyvät jopa Lewisin 
omia synnintunnustuksia tämän julkisten tekojen rinnalla.

   Kirjailijan läheisiltä on mukaan 
kelpuutettu sellaisia todistajanlausuntoja, joissa Lewis esiintyy 
edukseen. Näissä lausunnoissa ei kuitenkaan käy ilmi se, mikä meidän 
aikamme lukijaa voisi eniten kiinnostaa, nimittäin Lewisin kirjojen 
paikka lajiperinteessä. Lewisin omaan ajatusmaailmaan voi perehtyä aivan 
riittämiin hänen omista kirjoituksistaan, mutta Green ja Hooper eivät 
auta avaamaan edes Narnian salaisuuksia.

 Henkilötiedoista selviää sen verran, että Narnian nimi on peräisin 
vanhasta italialaisesta kartasta. Nimen foneettinen kauneus sattui 
viehättämään Lewisia, samoin kuin "Aslan", kirjasarjan kristusmyytiksi 
nouseva hahmo, jonka "leijonaa" tarkoittavan nimen Lewis löysi turkin 
kielestä. Tarinan esikuvana oli puolestaan Charles Williamsin 
uskonnollinen fantasiateos The Place of the Lion (1931). 

Green & Hooperin elämäkerta taustoittaa siis hyvin Lewisin uskonnollista 
ajattelua, mutta enemmän se kertoo professorista itsestään kuin tämän 
kirjoista. Niille, jotka löytävät Narnian ensi kertaa vasta elokuvista, 
elämäkerralla ei ole juurikaan annettavaa. Fantasian kristillisestä 
perinteestä se antaa kuitenkin paljon pohdittavaa.   

--