LESBO- JA HOMOROMANSSITAvioliiton merkityksen vähetessä lienee tullut jopa tärkeämmäksi painottaa rakastavaisten habitusten samankaltaisuutta esimerkiksi Tuttu juttu - tyyppisissä tv-leikeissä. Mutta jos rakkaus esitetään samankaltaisen ihmisen löytämiseksi ja tunnistamiseksi, on vaikea selittää, miksi samaa sukupuolta olevat eivät tuntisi vaistomaista, vaaliheimolaista halua toisiinsa. Jos taas samaa sukupuolta edustavat henkilöt rakastuvat toisiinsa heteroiden tavoin, on jokainen lesbo- ja homoliitto todiste asymmetrisen halun vaihtoehdoista. Siksi samansukupuolisten rakkaus on toistuvasti hidastanut heterorakkautta koskevan diskurssin naturalisoitumista.
Vuoden 1996 homoliittokeskustelussa heterosuhde assosioitiin "normaaliksi" ja "vastuulliseksi" suhteeksi. Marja Kaskisaaren mukaan myös homoliiton puolustajat käyttivät näitä määritteitä, mutta korostivat toisaalta homosuhteen "vilpittömyyttä" ja "aitoutta". Homoparisuhde nähtiin sellaisen romanttisen rakkauden ideaalityyppinä, johon myös heterot pyrkivät, mutta jota varten heteroiden identiteetti ei ollut kyllin "autenttisesti" ilmaistavissa. Vasta seksuaalisen identiteetin julkituominen, performatiivisuus, mahdollisti autenttisen läsnäolon ja romanttisen rakkauden toteutumisen. Mikäli samansukupuoliseen kohdistuva rakkaus voidaan puheellistaa heterosuhdetta vilpittömämmäksi, on todennäköistä, että lesbo- ja homoromanssi voivat ottaa kantaa käsityksiin rakkauden narsistisuudesta.
Homoliittokeskustelun perusteella lesbo- ja homoromanssit tarjoavat kirjailijalle enemmän mahdollisuuksia kommentoida rakkauden psykologista 'johdonmukaisuutta' kuin heteroromanssin kirjoittaminen. Etenkin, jos lesbo- tai homoromanssi voidaan kuvata kyllin epäseksuaaliseksi ja julkisuusarvoltaan marginaaliseksi, se saadaan näyttämään autenttisemmalta, psykodiskurssista riippumattomalta identiteettikertomukselta.