NIKLAS LUHMANN JA RAKKAUSDISKURSSIN HISTORIATeoksessaan Love as passion (alunp. Liebe als Passion, 1986) Niklas Luhmann on soveltanut systeemiteoriaa tulkitakseen rakkauden esittämisen historiallisia muutoksia. Luhmann ei käsittele rakkautta tunteena, koska systeemiteorialle rakkaus on pelkästään niitä yhtenäiseen diskurssiin - Luhmannille koodistoon - perustuvia ilmaisumuotoja, joilla voidaan kommunikoida tehokkaasti viestinnän kannalta epätavallisissa tilanteissa. Diskurssi rohkaisee meitä tuntemaan asianmukaisia tunteita tilanteissa, joissa olisimme muuten ymmällämme. Rakkausdiskurssilla on peräti erityisasema muiden diskurssien vahvistajana. Luhmannin teoriaa voidaan tulkita siten - esimerkiksi Kirsi Pohjola-Vilkunan väitöskirjassa (tutustu esim. Sinikka Vakimon kritiikin kautta) - että romanttisen rakkauden tehtävä modernissa yhteiskunnassa on osoittaa kommunikaation ja itseymmärryksen tarkoituksenmukaisuus.
Luhmannin käsitys rakkausdiskurssin historiasta on lyhyesti selitettynä seuraava: Keskiajalta 1600-luvulle eli niin kauan kuin romanttinen rakkaus oli yläluokan hellimä ideaali, ihminen määrittyi käytännössä järjen perusteella. 1700-luvulla rakkausdiskurssin muutos idealisoivasta parodiseksi johti intohimon ja mielihyvän uudelleenarviointiin ja tunne-elämän autonomisuuden korostamiseen. Romantiikan aikakaudella diskurssi tunnistettiin niin yhtenäisenä, että osattiin erottaa toisistaan rakkaus tunteena ja tunteen diskursointi. Tässä vaiheessa diskurssista oli tullut ideologia, jolla kuka tahansa saattoi esiintyä intohimoisesti rakastuneena ja käyttää koodistoa omiin tarkoituksiinsa.
Tutkimuksessaan Luhmann käsittelee ajanjaksoa 1600-luvun alusta 1800-luvun puoliväliin. Rakkausdiskurssin keskeistä sisältöä ovat mm. riippumattomuus sosiaalisista sidoksista, rakastajan mahdollisuudet kontrolloida tunteitaan, avioliiton ja ystävyyden vastakkaisuus, sekä sattuman ja kohtalon yhteys.
Lisäksi Luhmann käsittelee paljon kommunikoimattomuuden aihetta. Kommunikaation puuttuminen on Luhmannin mukaan rakkausdiskurssiin kuuluva kommunikatiivinen todiste siitä, että kuvauksen kohde on juuri rakkaussuhde, jonka merkitystä ei voida täysin ilmaista. Korostaessaan kommunikaation vaivalloisuutta romaani on voinut vakuuttaa parisuhteeseen kuuluvan kirjailijan ja lukijan kontaktia muistuttavia piirteitä: kirjailija on kuin rakastaja, joka tarkoittaa spontaaneilla ilmaisuillaan jotain syvällisempää ja henkilökohtaisempaa kuin tarinasta käy ilmi. Illuusio kommunikaation vaivalloisuudesta oli perusta, jolle 1700-luvun lopulla syntyvä romantiikka saattoi rakentua. Kirjailija ja lukija luottivat toistensa kykyyn ymmärtää, että kuvattu tilanne tarkoitti muuta kuin mitä ilmaistiin.