MODERNISAATIO JA RAKKAUSDISKURSSIModernin ajan kulttuuria voisi havainnollistaa vaikkapa romanssin yksiköllä, kahden välisellä kommunikaatiolla. Kahden elämän välissä on kulttuuriperinnön tuomia merkkejä - sanoja, puhesysteemejä, kertomuksia, fraaseja, iskelmiä - joilla romanssin osapuolet voivat ilmaista tunteensa asianmukaisesti. Mutta modernisaation myötä nämä merkit ovat saaneet myös lukuisia tulkintoja, esimerkiksi siitä, mistä rakkauskertomuksessa on kyse ja millaisella fraasilla se alkaa. Modernin ajalla rakastavaiset eivät voi olla tiedostamatta näitä valmiita tulkintoja, eivätkä käyttämättä niitä, koska tulkinnoista on tullut valmis osa rakkauden puheellistamisen järjestelmää.
Vielä 1800-luvulla rakkausdiskurssi oli enemmän taiteeseen kuin elävään elämään kuuluvaa kielenkäyttöä. Suhteen eteneminen oli pääteltävissä rakastavaisten keskinäisistä eleistä, kosketuksista, käden puristuksesta. 1900-luvulla pienet, monitulkintaiset eleet eivät riitä erottamaan romanttista rakkautta kokeilevasta deittailusta tai eroottisesta seikkailusta, vaan keskinäisen merkityspelin avaukseksi tarvitaan jokin 'syvempien' tunteiden fraseologinen tunnustus.
Rakkauden tunnustamisen fraseologisuus on Umberto Econ mielestä hyvä esimerkki myöhäismodernin elämän ongelmallisuudesta. Raymond Carverin tavoin Eco on kuitenkin optimistinen rakastavaisten kyvystä soveltaa rakkausdiskurssia. Eco toteaa, että oman ilmaisun ironisoiminen mahdollistaa rakkauspuheen keinotekoisen luonteen osoittamisen, hyväksymisen, ja ylittämisen. Rakkausdiskurssi on leikki, johon diskurssin käyttäjät suostuvat järjestelmän omilla termeillä ja ehdoilla.