Markun Majakka

 

 

SOIKKELIN PIENI VII(DA)KKOKIRJA 2012

Hyppää suoraan nykyhetkeen...

 

24.-29.12.2011 Juuri jouluaaton edellä sää muuttui lauhaksi, ja viimeisetkin lumen rieppeet sulivat pois. Viikon verran on jatkunut tuulinen ja märkä sää eikä uutisissa puhuta muusta kuin myrskyistä, ikään kuin mannermainen talouskatastrofi olisi nyt viimeinkin saanut kunniallisen kansallisen metaforan.
Pakanakollektiivimme joulubileet olivat niin rauhalliset, että tuskin tästä joulusta muuta muistan kuin joulupäivänä alkaneen myrskytuulen sekä aattopäivää piristäneen joulupukin vierailun.
Lapsi ei lainkaan pelännyt pukkia, mikä tietysti vei puolet hauskuudesta, ja muutenkin olisi parempi kasvattaa lasta pelkäämään edes JOTAKIN AUKTORITEETTIA jos kuinkakin kuvitteellista.
Kyllä kristityillä on saatanan helppoa verrattuna meihin täysjärkisiin kasvattajiin, kun he voivat uhkailla jälkikasvuaan raamatullisilla valheilla:
"Jos et syö aamupuuroa, niin joudut helvetin tuleen pakanoiden kanssa!"
"Jos et pue kurahaalareita kiltisti yllesi, niin jeesus lähettää märkäpaiseita barbisi pärstään!"

Loma-ajan kellorutiineihin tottunutta pakanalasta on mahdotonta saada iltaisin tottelemaan enää minkäänlaisia käskyjä, ja kun hänet kantaa takaisin sänkyyn pakoreissultaan niin hän kirkuu kirkkaasti artikuloiden kuin kolmevuotias dramaqueen vain voi: "MITÄ SINÄ TEET MINULLE?!"

Joulupukin tuomassa säkissä lähes kaikki lahjukset olivatkin lapselle tarkoitettuja, mutta niistä hän on ottanut käyttöönsä vain pienimmät mahdolliset legopalat ja kolmiulotteisen pingviinikirjan. Samaa karkeaa kursailevuutta näkyy kyllä vanhemmissakin: vaikka saimme lahjaksi erinomaisia kirjoja (Castrenin Uusi antiikkikirja ja Graham Robbin historiikki pariisilaisuudesta) niin ennemmin uppoudumme devareihin, vuoden parasta lukuaikaa väsyneesti tuhlaillen. Vain muutama vuosi sitten sama efekti olisi ollut tv-kanavilla, mutta niiden tarjonta on nykyään joulunakin täysin nolla: kanavien kuvatulva on tarkoitettu vain tapetiksi, jonka keskellä katsotaan devareilta varsinaiset kiinnostuksen kohteet.

 

31.12.-1.1. Paras näkemäni vessakirjoitus Tampereen yliopistossa vastaa antiikin mestareiden suorituksia: "Täällä kaksi paskaa erkanee toisistaan."
Juuri kummemmin ei kannata kuvailla vuoden 2012 irtoamista edeltäjästään.

 

 


 

2012 - tammikuu

2.1. Yliopistolla on yhtä hiljaista kuin viime viikolla, vaikka ensi maanantaina pitäisi useimpien kevään kurssien startata jo täydellä teholla. Itselleni tämä viikko on ainoa tilaisuus tehdä tutkimusta eli editoida tietokirjaa kaikessa rauhassa.
Alkaneena vuonna pitäisi tehdä niin isoja päätöksiä sen suhteen, millä perhettä elättää ja/eli minkä verran uskoo itseensä edes tutkijana tai ammattikirjoittajana - ja ovatko nuo sitten sama asia - että välttääkseen päätösten ajattelemisen on pakko keskittyä tekstiin eikä maailmaan. Jos oikein täydellinen vuosi tästä tulisi eikä pelkkää paskaa niin Tieteiskirjoittajien Tampereen osastolta ilmestyisi tänä vuonna peräti neljä teosta.
Mutta viisainta lienee vain tilata seuraava Jack Bauer -boksi, jottei kotona tarvitse ajatella yhtään enempää omasta tai maailman tilasta kuin työpaikallakaan.

Päivän kirja: Peter Watts: Blindsight (2006)

Omassa alalajissaan eli kovan scifin elkein laadittuna "first contact" -tarinana parhaita romaaneja mitä olen lukenut. Rakenne on samalla tavoin avaruutta psykologisena ääritilana korostava kuin Pohlin "Avaruuden portissa": Maahan sijoittuvat osuudet taustoittavat luku luvulta tarkemmin MIKSI minäkertoja on luonteeltaan sellainen kuin millaisena hänet tavataan kaukaisen ulkoavaruuden kohtauksessa, aivan kuin avaruusmatka olisi matka ihmisen psyyken rajatiloihin.
Ja toki sellaisena Watts ihminen/alien-kohtaamista arvioikin.

Kuvaus eräänlaisesta astronauttien parvimielestä on hyvin samanlainen kuin Wattsin klassikossa "Starfish" ja jopa tavattavat alienit muistuttavat kovasti kyseisen teoksen nimiotuksia. Suomalaiselle lukijalle kirjassa on kuitenkin iso, tunnelmia musertava mokaus: tähtialuksen miehistöön kuuluu vampyyri nimeltä JUKKA SARASTI.

Vaikka vampyyrin läsnäolo on perusteltu niin viileän scifistisesti kuin kovan scifin ammattilaiselta voi odottaa, niin tuo nimivalinta saa aivot meduusamaiseen tilaan joka kerta kun hahmo puikahtaa esiin.
Voin vain kuvitella millaisia eksoottisen skandinaavisia nimiä mr. Watts on keksinyt jalkaansa ahmineelle lihansyöjäbakteerille... sillä mitään selitystä vampyyrin suomalaisuudelle ei kirjassa anneta...

 

3.1. Vaikka tietokirjan loputtomassa editoinnissa ei muuta järkeä olisikaan, niin ainakin siinä asiatietoja tarkistellessa törmää hämmästyttäviin lähdeteksteihin, joita ei olisi tullut muuten googlanneeksi niiden avainsanojen erityisyyden takia. Tämän päivän hämmästyttävin löytö oli Risto Arkistonevan (?!?) artikkeli "Iain M. Banksin tekstimaailmat ja kognitiivinen kielentutkimus", joka scifinkin kannalta linkittyy niin moneen suuntaan, että siitä riittäisi ammennettavaa kaikkiin niihin osastoihin, mihin olen itse tieteisfiktion estetiikkaa jakanut: neoseemisyys, tieteen vastadiskurssi, ajan tematisointi, subliimi miljöö, teknologinen groteski, seikkailujuonet.

 

4.1. Vuodesta 2000 saakka olen kerännyt post-it-lapuilta muistiinpanot yhtenäiseksi tiedostoksi. Näistä on kertynyt viime vuoden loppuun mennessä 122 tiheää muistiinpanosivua romaaneja, novelleja ja esseitä varten. Tiedosto sisältää mm. 32 valmista juonipohjaa, sivun verran makupaloja eksoottisista henkilönimistä, luetteloita uudissanoista, vulgäärikartesiolaisista scifi-ideoista, miljööpohjaisista juonikuvioista, kollektiivia käsittelevien elokuvien henkilögallerioista.
Ja mitä minä teen tällä kaikella? En juuri mitään.
Mutta ajattelen tätä tiedostoa usein, kun mietin mitä aion tehdä elämälläni sitten, kun uskon itseeni kirjoittajana. Aivan kuin nuo 122 sivua muistiinpanoja olisivat vakuutukseni sitä aikaa varten, kun mielikuvituksen generaattori alkaa piiputtaa...
60 vuoden kohdalla? 70 vuoden kohdalla?

Enkä edes muista, milloin olisin viimeksi lukenut kokonaisen runoteoksen.
Enkä edes muista, milloin olisin viimeksi tanssinut rokkenrollia.
Enkä edes muista, milloin olisin viimeksi herännyt kotona ilman sanomalehden noutamista ja puuron tekemistä lapselle.
Enkä edes muista, milloin olisin viimeksi ajatellut Korhosen Ossia tai Tapanimäen Jukkaa välttämättöminä osina tätä samaa maailmaa.
Enkä edes muista, milloin olisin viimeksi käynyt saunassa ilman olutta.
Enkä edes muista, milloin olisin viimeksi muistanut mitä tästä elämästä piti tulla silloin, kun siinä oli vielä vapautta.

 

5.1. Okei. Vuoden neljä ensimmäistä päivää ovat harjoittelukappaleita.
Viides näyttää lähes hyvältä. Lapsi meni eilen jo seitsemältä yöunille, joten me saimme vaihteeksi rauhassa valita milloin itse nukahdamme.
Se VALITSEMISEN RAUHA tuntuu olevan tärkeämpää yöunien rentouttavuudelle kuin yöunen pituus sinänsä. Kuin pimeään zoomaisi.
Aamulla maassa on vielä oikeaa lunta ja lapsen saa vietyä pulkalla kerrankin ajoissa päiväkotiin. Työmatkan voi kävellä ilman, että räntämyrsky repii naamaa, ja sähköpostissa odottaa kustannussopimus seuraavasta romaanista. Sen kunniaksi juomme lasilliset lounaan yhteydessä, ja jatkamme sitten oikeita töitä, tahoillamme. S saa täyteen gradunsa sivumäärän, kun kerron että jokainen pääluku saa ja pitääkin aloittaa omalta sivultaan.
Itse uskon editoivani kotona tietokirjan neloslukua, mutta tietysti talvi-illasta tulee yhtä väsähtänyt mediaputki kuin monista aiemmista. Kun olemme saaneet vähennettyä lapsen tv:n katselua, on se merkinnyt enemmän monitoriaikaa meille vanhemmille. Ja tv-sarjojen boxit ovat käytettyinä niin halpoja, ja digiboxin tallennusmenu niin simppeli, että kevät näyttäytyy edessä pidempänä kuin sen KULUTTAMISEEN tarvittavat illat.

Mutta huomenna olemme luvanneet viedä lapsen metsään.
Jos joku maksaa asiallisen summan niin voimme tuoda sen sieltä takaisinkin.

 

6.1. Loppiaisvapaa. Joulun bootleg-versio.
Edes jeesukset eivät itsekään muista minkä vuoksi tämä päivä on pyhitetty. Täysijärkiset käyttävät arkipyhän kerätäkseen perinnerihkaman ikkunoista laatikoihin.

Teemme perinteisen arkipyhäkävelyn metsän reunaan. Lapsi kiukuttelee koko paluumatkan, vaikka saa istua pulkassa. Olen säästänyt hänelle joulupaketeista viimeisen annettavaksi tälle päivälle, mutta myyräpeli osoittautuu sekin liian vaikeaksi 3-vuotiaalle ja tämän eriytymättömille aggressioille.
Muissa perheissä kolmevuotiaita opetetaan pyöräilemään, hiihtämään ja lukemaan. Me emme saa häntä edes nukkumaan.

Päivän kirja: G.R.R. Martin: Storm of Swords -audiokirja

Olen kuunnellut tätä vähintään kolme kuukautta työmatkoilla ja joskus öisin; paras todiste siitä, että äänikirja on toisinaan kovan hintansa väärti ja nostaa tutun genreteoksen lajiainekset yhtä vaikuttaviksi kuin tyylitajuinen elokuva parhaimmillaan. Samalla oppii arvostamaan sitä, kuinka draamallista Martinin kerronta on ja miten dialogi on nykypäivän fantasiassa ratkaisevassa asemassa lajin sisäisen realismin ilmapiirille.
Kaikki Martinilla ei tietenkään toimi, ei edes tässä sarjan kolmannessa romaanissa - enkä toisaalta jaksaisi seurata näin pitkää teosta kuukaudesta toiseen audiona jollen olisi lukenut kirjoja entuudestaan.
Martinin teosten audioversioista saisi toki editoitua hahmokohtaiset versiot, koska ne on jaettu luvuittain ja kukin luku omistettu yhdelle näkökulmahenkilöistä. Tarvitsisi vain kerätä kunkin kirjan audiotiedostoista vaikkapa Jonia käsittelevät luvut.
Ihailemani lukija Roy Dotrice on kyllä liki yhdeksänkymppinen iältään, joten Martinin olisi syytä pitää kiirettä sarjansa kanssa muutenkin kuin oman terveytensä deadline mielessä.

 

 

8.1. Su. Jos kokeilee googlata hakusanoilla "presidenttiehdokkaat 2012", niin ensimmäiseksi hitiksi tulevat Paavo Lipposen verkkosivut.
Tätä on demokratia digitaalisena aikakautena: poliitikko joka maksaa eniten hakukonefirmalle on varmasti epätoivoisin julkisuuskuvastaan. Lipposen kohdalla tietysti syystäkin.

Presidentinvaaleissa on vain huonoja, heikkoja ja naurettavia vaihtoehtoja.
Mutta niinhän oli EU-fuusiossakin. Mutta silloin poliitikoilta, jopa ihmisiltä, sentään kysyttiin millaisin REUNAEHDOIN he olisivat valmiita antamaan periksi ja heittäytymään selälleen pakkoliiton edessä.
Ehkä tuota samaa, demokratian ylimääräisenä klausuulina esittäytyvää mediatapaa voisi käyttää myös presidentinvaaleihin suostutellessa?

Toisaalta jos presidentillä ei ole enää muuta tehtävää kuin toimia uutisten loppukevennyksenä, niin pressanvaaleissa äänensä voisi antaa vastaavasti LUPAAVIMMALLE MEDIAPELLELLE:

Arhinmäki: Hesalainen hulttiojätkä, joka riehuu mielenosoituksissa ja pimittää hurjan intiimielämänsä; "-- vetää nukkuvia nuoria uurnille" (AL 8.1.)
Biaudet: Sivistysporvari, jota eivät sivistyneistö eivätkä porvaritkaan koe omakseen
Essayah: Pitkänmatkan hurskastelun maailmanmestari, jonka imago on yhtä lyhyt ja ohkainen kuin suomalaisen naisurheilun historia.
Haavisto: Kansainvälisen osaamisen ammattilainen eli mukava mitättömyys.
Lipponen: Suomen Shrek - kansainvälistä kaasuputkihuumoria jo vuodesta 2008.
Niinistö: Puolivallaton pokerinaama, NATO-korttipakka Tiitisen kaapissa.
Soini: Paavin piiloteltu velipuoli, jolla on perusarvot paleoliittiselta ajalta.
Väyrynen: Neljän vuoden turkulaisvitsi.

 

Suomalaisen politiikan lyhyt oppimäärä: 'Se mikä ei meitä tapa, tekee meidät kummemmiksi.'

 

 

10.1. Vuodenvaihde on arvostelijoille sitä aikaa, kun edellisen vuoden jämät vielä ilmestyvät lehdissä eikä uuden julkaisukauden lupauksiin jaksa aivan uskoa, kun joululahjakirjatkin makaavat hyllyssä keskeneräisinä.
Kahmeloin kuitenkin jo kustantajien laareilla katsomassa, mitkä nyt ainakin näyttävät lupaavilta kevän kirjasadossa:


KOTIMAISET
Kaarle Aho:  Väärän kuninkaan päivä (Otava)
Markku Envall: Toinen jalka maassa (Wsoy)
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja  (Teos)
Jari Järvelä: Chateau Inkeroinen (Tammi)
Tiina Lymi: Lentävänniemi (Helsinki-kirjat)
J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu (Like)
Mika Pekkola: Aamun kirkastus (Like)
Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen (Teos)
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (Gummerus)
Petter Sairanen: Muisti on unta (Helsinki-kirjat)
Anja Snellman: Ivana B. (Siltala)
Maarit Verronen: Vanhat kuviot (Tammi)

KÄÄNNÖSKIRJAT
Ian M. Banks: Pintakuvio. Gummerus
Edgar Rice Burroughs: John Carter. Into
Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki. Avain
Philip Pullman: Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus. Tammi.
Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia. Tammi.
Robert Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia. Teos.
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo. Gummerus


Hesalaiselle taide-elämälle kuuman peräruiskeen on antanut Guggenheim-palikan heittäminen kaupungin kartalle. Kukaan ei välitä vähääkään, mitä TAIDETTA sinne museon sisälle kärrätään, kunhan päästään peleistä jännittävimpään eli omia etuja edustavan instituutin sijoittamiseen sellaiselle paikalle, jossa se työntää vähäisemmät puljut Sipoon puolelle.
Tuo Erkko-Seppälän ja muiden kulttuurimafioiden etuja palveleva palikkapeli pitäisi olla aivan mahdotonta lamaan suistuvassa yhteiskunnassa, mutta niin vain hesalainen VASEMMISTOvaltuutettukin näkyy intoilleen mukana pelissä. Se, mikä on hyväksi Hesan julkisivulle, on eduksi hesalaisille poliitikoille, kulkee päättely puolueväristä riippumatta.

Tänään menimme uhraamaan tamperelaisen kulttuurisetelimme Erkko-mafiasta äskettäin irronneelle Finnkinolle ja hollywoodilaiselle hapatukselle. "Sherlock Holmes" osa 2 oli puoliväliin saakka jopa parempi kuin ykkösosa, genreaineksiltaan, mutta Pariisi-kohtauksesta eteenpäin elokuva ei vaivautunut painottamaan enää yhtäkään tilannetta tai henkilöhahmoa. Yleensä se on merkki ylettömästä tuottamisesta ja ylisuuresta käsikirjoittajien joukosta, joka luottaa edellisen elokuvan ainesten luovaan kopioimiseen. Lopputulos on sellaista vipeltämistä kepoisen jätkähuumorin vauhdissa, että esimerkiksi elokuvan hienot naisnäyttelijät jätetään täysin statistin osaan. Ensimmäisestä kansainvälisestä roolistaan kehuttu Noomi Rapace on jopa vaivaannuttavan kömpelö.
Toisaalta jo CGI-kaupunkimaisemat ovat niin vaikuttavat, että niiden takia steampunk-henkistä seikkailua odottavien genrekuluttajien kannattaa tämäkin nähdä.

 

11.1. Ke. Viikonloppuna pakkanen kävi kymmenessä asteessa ja siitä se on laskenut asteen pari päivässä. Kylmän hopeiset usvapilvet muuttuivat tänään tiheäksi lumipyryksi, mutta eihän tämä talvelta tunnu vieläkään, kun puuttuu edelleen kokemus kirpeän kovista aleksiskivimäistä pakkaspäivistä.

Onneksi ei tarvitse arvioida viime vuoden parhaita kirjoja tai elokuvia, koska juuri mitään ei ole jäänyt mieleen. Muistettavin elokuva oli varmaankin "Melancholia" ja käytettävin kirja Peter Wilsonin ohkainen "Merirosvoutopiat", mutta kumpaakaan en noin vain suosittelisi kellekään muulle elokuvien tai kirjojen ystävälle.
Jos yhden ainoan elokuvan katsoo vuodessa niin viime vuoden leffoista se olisi ennemmin Tati-tribuutti "Illusionist". Jos vain yhden kirjan ostaa vuodessa niin se taas olisi ehdottomasti Byattin "Lasten kirja".

Viime syksyn viimeisin arvostelukin ilmestyy kuulemma (Kiiltomadossa) vasta ensi helmikuussa - niin hidas on nettimedia, jos sen tahdissa ei pyrähtele ensimmäisten joukossa.

Toisaalta spefi-klassikoita käsittelevät jutut toki säilyttävät kiinnostavuutensa, koska niiden ikuistama maailma ei muutu miksikään. Todisteeksi käynee myös viime päivien paras spefi-skuuppi: "JRR Tolkien's Nobel prize chances dashed by 'poor prose'".

 

13.1. Pe. Epäonnen päivälle iski lumimyräkkä, ja samalla myös tietokirjan editointi muuttui hangessa rämpimiseksi. Kirjan nelosluku alkaa tuntua niin epätoivoisen ohuelta sisällöltään ja sivumäärältään, että kuutosluku on pakko yhdistää siihen.
Toki teemat sopivat yksiin: scifin tyypilliset miljööt ylevän aineksina ja avaruusmatkailun traditio. Mutta masentavaa tämä on siihen nähden, että kirjan jälkipuolisko osoittautuu niin paljon heikommaksi ja hajanaisemmaksi kuin alkupuolisko.
Kiire tämän projektin suhteen on jo kaksinkertainen: olen pyöritellyt liian kauan yhtä ja samaa käsikirjoitusta hukaten työmoraalin, ja toiseksi tämä "pelkkä" tietokirjan näprääminen vie aikaa "varsinaiselta" tutkimusjulkaisemiselta.
Jälkimmäinen on edelleen lähes välttämätöntä, jos aikoo jotenkin pysytellä oman tieteenalan keskustelussa mukana myös puhuvana eli TUOTTAVANA osapuolena. Tämä taas on tärkeää jos - jos & jos - aion hakea edelleen akateemista duunia omalta alaltani.

Eilisessä alayksikkötapaamisessa yksikköjohtajan kanssa kuulimme kyllä varsin mielenkiintoisia uutisia siitä, millaisen moraalin yliopisto aikoo valita työntekijöidensä lojaliteetin suhteen.
Jotta yliopisto, ainakaan Tampereen, ei joutuisi VIELÄKÄÄN palkkaamaan ketään pysyviin työsuhteisiin vaan voisi edelleenkin "ketjuttaa" sijaisuuksia, se voi yhä halutessaan (tai sen yksiköt) avata työpaikkoja vaikkapa viideksi vuodeksi. Mikäli työtehtävä tai työntekijä halutaan kierrättää satunnaisin säästösyin (ja niitähän riittää kun kilpailua yksikköjen ja yliopistojen välillä aina vain kiristetään), voidaan viiden vuoden jälkeen työtehtävä muuttaa vaativammaksi ja ilmoittaa sopiiko vanha työntekijä jatkamaan siihen.
Nyt uuden yliopistolainsäädännön alla, kun virkoja ei enää ole, voidaan työntekijöitä toki muutenkin potkia pois paljon helpommin kuin koskaan ennen.
Ja silti jopa minua nuoremmat ihmiset miettivät tosissaan millä tavoin todistavat lojaaliuttaan moisen instituution SISÄLLÄ - ei instituutiolle itselleen mutta sen puitteissa.

 

15.1. Viikonlopuksi kirkastuivat aidot pakkaspäivät. Lauantaina tuuli puri poskiin niin, että terve traditionmukainen epäusko kevääseen kylmäsi sydämet. Torilla kaunapuolue oli soppakanuunansa kanssa tunnustamassa jo häviönsä: "demari on tunari" luki isoissa kylteissä kuin anteeksipyyntöntä siitä, että Lipponen oli päästetty taas mediaan pelottelemaan perheen pienimpiä ja oikeiston tuhmimpia.
Tänään pakkasta oli miinus ja kaksitoista, tuntui silti lauhemmalta, koska tuuli oli tyyntynyt. Tällaiset olisivat myös erinomaisia takkatulipäiviä harjoittaa spefiä, mutta lasta ei saa nukahtamaan edes päiväunille nyt kun herra T eli Erkan kanipupu on kyläilemässä koko pitkän viikonlopun.

Yöpöydällä on nyt toista viikkoa Robinsonin Washington-trilogian päätös, mutta se on vähintään yhtä tylsä kuin edelliset osat, mikä on melkoinen saavutus ilmastoapokalyptiaa mallintavalta romaanilta. Tähän verrattuna Isomäkikin on varsinainen fantasti.
On aina & edelleen valitettavan totta, että genrefiktio jos mikä on konservatiivista, koska genrefandomit kuvittelevat tietävänsä niin tarkkaan mitä haluavat lukea. Robinson on niitä kirjailijoita, jotka aidosti menevät ihan uusille alueille scifissään - mutta tuloksena voi olla edelleenkin kirjoittajan tutulla mukavuusalueella liikkuvaa tarinaa: W-trilogian Frank vaikuttaa kovasti siltä kuin Robinson olisi koonnut arkisen ajattelijan omasta päiväkirjastaan.
Kirjan nimi, Sixty Days and Counting, ei siis tulekaan siitä, kuinka lähellä ollaan maailmanloppua, vaan siitä, kuinka monessa päivässä USA:n ensimmäinen hyvispresidentti lupaa suorittaa U-käännöksen maansa energiapolitiikassa. Ja Isomäen kunniaksi on sanottava, että hän ei ikipäivänä tyytyisi niin naiiviin tiedepolitiikan ja niin kritiikittömään ihmekeksintöjen kuvaukseen kuin Robinson, jota kuitenkin joskus esitellään kovan scifin harjoittajaksi.

Onneksi spefi-fandomille on ominaista myös raivokas uutuuden etsintä ja tuloksena on Kitschie-palkinnon tyyppisiä hienoja avauksia uutta luoville spefi-teoksille.
Pidän kovasti siitä, että vuoden parhaana esikoisteoksena kilpailevat Golden Tentacle -ehdokkaat ovat yhtä lukuun ottamatta vieraita myös Strange Horizons -lehden valppaista esittelyistä. Ja juuri tuo yksi, Kameron Hurleyn God's War, odottaa lukemista hyllyssäni.

 

 

16.1. Tällaisia aamuja on vain muutama vuodessa: kirkas pakkaspäivän taivas ja yön jäljiltä ohut usva, päivä tuntuu sironneen maailmaan jo ennen kuin aurinko on noussut, ja eteläisen metsänrajan takaa nousee oranssinkirkas valokiila kuin freskomaalauksen huoliteltu vertauskuva.
Mitähän enteellistä mahtaa tällaisesta aamusta ajatella Sauli Niinistö?
Ettäkö: "Viikon päästä tähän aikaan minäpoika olen Suomen presidentti"?
Vai katsooko porvari koskaan maailmaa, johon hänellä on harras rahastajan suhde?
Vai kykeneekö porvari silmätyksin vain sen median kanssa, mihin häntä on treenattu?
Jotain 2000-luvun porvarin periluonteesta kertoo se, millainen on ulkomaailmaa varten tarkoitettu ministerimme, so. ulkoministeri. Tänään hänen suustaan pomppi ihan aitoja ranskalaisia sammakoita: "Suomi tarvitsee oman Eiffel-tornin".
Eh? Entä oman Le Pen'in?

Vertauskuvat tälle yhteiskunnalle alkavat käydä todella vähiin, kun yrittää keksiä mitä hittoa siellä äänestyskopissa tekee ensi sunnuntaina.
Jotakuinkin ainoa YHTEISÖ, jonka allegorisuudessa tai analogisuudessa näkee vieläkin mielellään utopistista kauneutta, on lapsen päiväkoti. Viimeisin sen nerokkaista keksinöistä on Oman Lelun Päivä, jonka soisi yleistyvän kaikille työpaikoille ja oppilaitoksiin. Toisaalta OLP tuo kotoisan säväyksen sinne, missä on muuten vain numero muiden joukossa, toisaalta se antaa mallin ja mielikuvan siitä, millaista on MUIDEN KODEISSA.
Sen jälkeen, kun viime marraskuussa Alma näki päiväkodissa muiden lasten leikkivän barbeilla, hänen oma kiinnostuksensa kotileikkeihin ja jopa hyljeksimäänsä nukkekotiin aktivoitui satakertaiseksi. Devareiden ja television katselemista leikit eivät tunnu tuntimääräisesti vähentäneen, mutta suuntauksessa nukeilla leikkimiseen on sentään jotain lupaavaa: ehkä hän piankin oppii leikkimään myös mielikuvituksessaan kirjojen avulla, ja sen jälkeen voimmekin lähettää hänet tiesmihin tasmanialaiseen sisäoppilaitokseen...

Tänään töissä fuusioin reippaasti kaksi päälukua tietokirjasta ja heti se alkoi näyttää siltä miltä pitääkin: oppikirjalta ja kunnianosoitukselta kirjallisuudenlajille, joka pelasti sielunrippeeni. Pian voin alkaa valmistelemaan seuraavia sydänasioita eli Romanssin käsikirjaa ja Fantasian käsikirjaa.
Strange Horizons -lehden raivoisa foorumikeskustelu fantasiasta todistaa, että lajista voisi kirjoittaa kaiken muun ohella jopa provokatiivisen tietoteoksen.
Perverssein kohta em. keskusteluketjua (yli 100 liekitystä) on se, kun pilkatun bulkkikirjailijan VAIMO ilmaantuu puolustamaan mihin hänen miehensä ei ainakaan ole syyllistynyt.
Jep, maailmassa on hyvin rajallinen määrä hymiöitä verrattuna siihen, mitä kaikkea genrekirjallisuuden ympärillä kyetään viestimään :-)

 

17.1. Meiltä radio Jerevanissa on kysytty mitä miehelle tapahtuu sterilisaatiossa.
Me vastaamme:

Aivan ensiksi mies hakee lähetteen työterveyslääkäriltä ja odottaa runsaan vuoden. Sitten miehelle saapuu lähete erikoispoliklinikalle operaatioon. Mies pyytää siirtämään operaatiota kuukaudella työmatkan takia. Tähän suostutaan hieman happamasti, mutta toive totetutuu.
Saapuu uusi lähete erikoisklinikalle. Mies kertoo tulevasta operaatiosta kaikille lähimmille kollegoille ja ystäville, sillä sterilisaatio on parasta genderpolitiikkaa, parempaa kuin aseista kieltäytyminen tai miehen sukunimen vaihtaminen avioliitossa.

Miehelle on varattu aika klo 12:15. Mies saapuu poliklinikalle 11:45 ja odoteltuaan puoli tuntia hänelle kerrotaan, että leikkausjono päiväkirurgiassa on myöhässä toiset puoli tuntia. Mies sanoo ettei hänellä ole kiirettä. Kello 12:45 mies kutsutaan sisään saliin. Salissa on lääkäri, kaksi hoitajaa ja opiskelija, joka pyytää luvan seurata operaatiota. Lääkäri varmistaa vielä kerran, että mies ymmärtää operaation peruuttamattomuuden.
Mies riisuu housunsa ja käy pitkälleen sängylle. Keskiruumiin päälle käännetään sermitetty lakana, jossa on leikkausoperaation edellyttämä aukko.
Kun leikattava alue on pesty ja desinfioitu, lääkäri etsii tunnustelemalla ensin vasemman puoleisen siemenjohtimen aivan kivesten juuresta. Se tuntuu hieman omituiselta, muttei varsinaisesti kivuliaalta. Sitten lääkäri laittaa paikallispuudutuksen, mikä tuntuu nopeana ohuena kipuna, mutta on varsin kaukana siitä, miltä esimerkiksi hampaan poistossa käytetty piikitys tuntuu.

Ennen kuin puudutusaine alkaa kunnolla vaikuttaa, siemenjohtimen esiin kaivaminen tuntuu sekin hieman kivuliaalta. Mutta edelleenkin kipu on vaatimatonta verrattuna siihen, miltä hampaan poraaminen tai poistaminen voi tuntua. Jahka puudutus alkaa vaikuttaa, mies voi loikoilla aivan rauhassa, kuunnella lääkärin ja erikoishoitajan hiljaista keskustelua näiden leikatessa johtimen ja ommellessa leikkaushaavan umpeen.
Samat toimenpiteet kohdistuvat sitten miehen toiseen siemenjohtimeen. Lääkäri, joka muutenkin pitää tarkkaan silmällä että operaatio etenee puudutusaineen tahdissa, seisahtuu kertomaan vitsin eläkkeellä olevasta urologista, jolla oli tapana tässä vaiheessa leikkausta sanoa potilaalle "Ollaan puolivälissä, jatketaanko?". Mies naurahtaa kohteliaasti.

Sitten lääkäri alkaa etsiä oikeanpuoleista siemenjohdinta, jonka löytäminen vaatii yllättäen kolme tai neljä kertaa enemmän aikaa kuin vasen. Hetken mies jo pelkää, että operaatio on keskeytettävä ja sitä jatketaan joskus toiste, ties millä tarkemmilla välineillä. Lääkäri piikittää puudutusainetta, yhteensä kolme kertaa, jotta johtimen etsiminen sujuisi kivuttomammin. Mutta kun johdin on löytynyt, kaikki sujuu taas yhtä leppoisasti kuin toisella puolella.

Lopuksi leikkausarpien päälle laitetaan teipit ja mies saa jalkaansa jonkinlaiset haavasidekalsarit, jotka suojaavat arpeutuvia kohtia. Miehelle annetaan tavallinen särkylääke ja kaiken varalta resepti vahvempiin lääkkeisiin.

Tasan tunnin kestänyt operaatio on ohitse eikä mies pysty enää ottamaan varmuuskopioita itsestään. Genderpoliittisena valintana steriliaatio on kuitenkin niin merkittävä teko, etenkin operaation yksinkertaisuuteen nähden, että mies suosittelee sitä kaikille.

 


 

Erittäin mielenkiintoinen artikkeli suomalaisten sterilisaatioiden genderpoliittisesta käänteestä vuonna 1995 löytyy Ylioppilaslehdestä. Samassa jutussa pohditaan sterilisaatiota ekotekona.

Tarkka kuvaus miesten sterilisaatiosta eli vasektomiasta havainnollistavine kuvineen löytyy esimerkiksi Urology Centre'n verkkosivuilta.

 

 

 

22.1. Valeviikko päättyy valepyhään, siihen tylsimpään päivään mitä neljässä vuodessa voi olla tarjolla, ja ehkä siihen ainoaan päivään, jossa "huippu" ja "huiputus" niin kansantahtoisesti kohtaavat, kun valedemokratia valitsee itselleen valejohtajaa. Vale-ehdokkaista yhdelle voi kukin antaa yhden vastavastaäänen, joiden perusteella esille nostetaan kaksi oikeaa johtajaehdokasta valekilpailemaan paikasta valedemokratian valeisäntänä.
Itse päädyin antamaan valekannatukseni Pekka Haavistolle.
Ei suinkaan siksi, että häntä äänestämällä kokisin antavani VASTAÄÄNEN kaikille muille ehdokkaille - mikä on se yleisin peruste ja moraali vaalien valekannatukselle - vaan antaakseni vastaäänen tämän kansan enemmistölle, jonka mielipiteet Haaviston kelpoisuudesta presidentiksi ovat jotakuinkin vastenmielisintä mitä valedemokratian tohina on tänä talvena nostanut esiin.
Perusteet valekannatukselleni ovat siis joka tapauksessa yhtä pinnalliset ja valheelliset kuin kaikilla muillakin.

Tämä valeviikko meni tärviölle kyllä muutenkin, muttei siksi, että tiistaisella seikkailulla minua olisi leikannut valelääkäri, vaan lapsen neljää päivää kestäneen kuumesairauden vuoksi, joka taas sekoitti kaikki aikataulut tehden päivästä ja yöstä yhtä valveen valhetta.
Toki viikkoon kuului yksi todellisen juhlava juhla ja postissa tuli luettavaksi yksi todellisen luettava lukuromaani (Geoff Dyerin "Jeff in Venice, Death in Varanasi"), mutta lapsen kanssa puolivalveilla ei muuta oikein jaksanut kuin katsoa Jack Bauerin kuudennen kauden seikkailuja.

Viikon ainoa tietotieteellinen anti ja genrelumous on ollut Seo-Young Chu -nimisen tutkijan "a science-fictional theory of representation", joka on alaotsikkonsa veroinen teos kääntäessään huolellisesti nurin kaikki aiemmat kirjallisuustieteen määritelmät scifin mimeettisestä erityislaadusta.
Huimausta aiheuttava teos - joka ONNEKSI tulee hieman liian myöhään minun käsiini, jotta en ala pohtimaan liiaksi omaa genreopastani sen kannalta.

 

25.1. Pari viikkoa sitten jaettiin jusseja parhaille suomalaisille elokuvaesityksille ja parin viikon päästä jaetaan pressanpystejä parhaille suomalaisille johtajaesityksille. Parhaasta ehdokkaasta kiivailu sinisen porvarin ja vihreän porvarin välillä on yhtä joutavanpäiväistä kuin intoilu parhaasta Hollywood-tuotteesta, jolle kuuluisi isoin rivi amerikanjusseja.
Hauskoja kommentteja Oscareistakin toki saa irroitettua, esimerkiksi spefi-kirjoittaja Genevieve Valentinen blogissa:
"That's sort of when you know that you'll be in for an evening of watching Steven Spielberg and/or Martin Scorsese repeatedly take the stage and pretend like either of their nominated movies is anywhere close to their best."

Ainoa hyvä puoli Suomen johtajavaalien toisella kierroksella on se, että vaalikopissa tietää nyt varmasti mitä terveisiä sinne lappuun kirjoittaa noille hesalaisille porvarisehdokkaille:
"Tunkekaa se demokratia guggenheimiinne".
Sattumoisin yöpöydällä piipahtanut Dyerin romaani kuvaili Venetsian Guggenheimia ja taidemaailman ammattilaisten asennetta siihen. Ainoa asia, mikä heitä kiinnosti museossa, oli se milloin saadaan ilmaista risottoa. Parhaaksi taideteokseksi julistettiin aito venetsialainen bellini-cocktail.
Päähenkilö Jeff tosin ihastui (päinvastoin kuin kukaan muu) myös pieneen suomalaiseen veneveistokseen joka hitaasti täyttyi vedellä. Kirjassa ei jostain syystä suoraan sanota, että kyseessä on Maaria Wirkkalan teos, todetaan vain sen suomalaisuus...

Noin muuten yöpöytä on viikon ajan siirtynyt pitkin huoneistoa, koska lapsen yskä ja nyt korvakipu ovat valvottaneet meitä, ja sitten vielä alakerran naapurin seinät läpäisevä yskiminen ajanut evakkoon milloin olohuoneen lattialle, milloin työhuoneeseen. Paras yöpöytäkirja onkin edelleen äänikirja, jolla maailman ja yskijät pois suljettuaan nukahtaa viidessä minuutissa.

 

27.1. Aamu aamulta kurkku on kipeämpi, mutta pakko on lähteä työhuoneelle, sillä tammikuun loppuun mennessä on tietokirjan edition dedis, itse itselle asetettu. Edes ensimmäinen versio valmiiksi. Onneksi lapsen sairaus alkaa olla ohitse, viikon antibioottikuuri on hänellä elämässään vasta toinen ja kuulemma todennäköisyys korvatulehduskierteelle yms vähenee merkittävästi jo hänen saavuttamassaan iässä.

 

Avoin kirje tulevalle presidentille

 

Parahin herra presidentti in spe!

Myönnän seuranneeni varsin heikosti näiden vaalikierrosten poliittisia keskusteluja. Minulle on kuitenkin jäänyt vähintäänkin vaikutelma, että media on varonut haastamasta teitä puhumaan kaikkein isoimmista ja merkittävimmistä aiheista, kansainvälisten asioiden yhteydessä ilmastonmuutoksesta ja kotimaan asioiden yhteydessä suomalaisten väkivaltaisuudesta.

Kuten tiedätte, herra tuleva-presidentti, vuodenvaihteen perheväkivalta on herättänyt keskustelua aseveron tarpeellisuudesta. Veroa on vastustettu, koska surmatöissä käytetään useimmiten muita välineitä kuin tuliasetta.

Kohtuullista onkin, että välineen sijaan vero kohdistettaisiin toimijaan, väkivallan tyypilliseen edustajaan eli aikuiseen mieheen.

Miesvero on yhtä helposti perusteltavissa kuin alkoholi- ja tupakkavero, joilla niin ikään kompensoidaan yhteiskunnalle haitallisten ryhmien käytöstä. Idea ei ole tietenkään omani. Miesveron tarpeellisuudelle näkyy omistautuneen mm. June Stephenson kirjassaan Men Are Not Cost Effective (1995). Jo kirjan nimi kertonee miten helposti ymmärrettävissä ja perusteltavissa miesvero olisi.

Ehdotankin, että niin pian kuin te, herra presidentti, olette astuneet virkaanne, pyritte edistämään lakien ja asetusten avulla miesveroa. Ehdotan myös, että armeija, oppilaitokset ja seurakunnat on velvoitettava järjestämään "Miehistä ihmisiä" -kursseja, jotka voidaan rahoittaa korvamerkityllä verokertymällä.

Terveisin Tampereelta
MG Soikkeli

 


 

30.1. Suurin osa sähköpostiin tippuvasta spämmistä menee filttereillä suoraan roskikseen, ja jäljelle jääneet ovat näitä "Haluan esitellä teille kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen" -tasoisia konekäännöksiä.
Mutta tänään osui silmiin ensimmäistä kertaa SAKSANKIELINEN phishing-viesti, jossa pyydettiin lähettämään kaikki luottokorttitiedot jne lomakkeella.
Syy tällaiseen yritteliäisyyteen on ilmeinen: englanninkielinen verkkourkinta jää niin automaattisesti kiinni kaikkiin suodattimiin, että ainoastaan seuraavaksi suurimmilla eurooppalaisilla kielillä on mahdollisuus päästä edes lävitse ja kiinnittää sähköpostaajien huomio Suomen kaltaisissa monikielisesti oppineissa maissa.
Sinänsä huolestuttavampaa on suomalaisten pikkufirmojen harjoittaman spämmäyksen moninkertaistuminen. Niiden röyhkeys on samaa luokkaa kuin kaduille kuseskelijoiden ja seinille spreiaajien, mutta mikään oikeustaho ei ole kiinnostunut edes KOTIMAISTEN spämmääjien sakottamisesta, koska kysehän on KAUPALLISESTA toiminnasta.

Lopulta verkkomaailmassa on vain kolme ympäristöä missä toimia:

1: Google-palvelut joissa käyttäjän jokainen näppäimenpainallus tallentuu myytäväksi pilvipalveluiden oheistuotteena;
2: Google-algoritmin huijaamiseen erikoistuneiden pikkufirmojen saalissivustot, joille evästemerkkinsä erehdytettyään on pian perässä tuhat spämmiuhkausta;
3: Yliopistojen baabelintorni eli jonkinlainen internet 3.0

Viikonloppuna sää kylmeni niin, että terve epätoivo kevään mahdottomuudesta alkaa tuntua jo ihan aidosti makeankarvaalta, sellaiselta kuin sen saattaisi tuntea ensimmäistä kertaa tai tajutessaan ettei voi tajuta enää välimatkaa lämpimän iltatotinsa ja Ivan Denisovitsin päivän välillä.
Viikonloppuna löysinkin pitkästä aikaa ahmittavaa spefiä: J. Gregory Keyesin Age of Unreason -sarjan ensimmäisen romaanin hotkaisin parissa päivässä, koska siinä oli samaa historian fantisoinnin riemua kuin Cardin Alvin-sarjassa ja Susanna Clarken klassikkoteoksessa. Mutta jo sarjan toinen kirja on niin laimea ja hidas edelliseen verrattuna, että syytä on palata Oikean Kirjallisuuden pariin tästä aitotalven suomasta, kirjaimellisesta sisälukutaidosta nauttiakseni.

Tai sitten Oikean Kirjoittamisen pariin.
Nykyäänhän kukaan ei jaksa keskittyä klassikkojen LUKEMISEEN, mutta eepoksia KIRJOITTAMAAN ne kyllä kykenevät, kunhan saavat istua trendikahvilassa läppärinsä täydellisessä verkkovalossa.
Tuloksena? Tuplalatteaa.

Well. Tunnustan olevani yhtä helppojen unelmien uhri.
Yläkerran lehtori ehdotti, että tekisinkin romanssikäsikirjasta lukiolaisten "oppikirjaklassikon".
Hmm? Hmm!
Vielä pitäisi saada jokin kustantaja vakuuttuneeksi tästä aivan uudesta tuotekategoriasta.

 

 

2012 - helmikuu

 

 

1.2. Helmikuu on genderkuu, koska talviasusteisiin topatuista ihmisistä saa tehdä enemmän ja kauniimpia tulkintoja kuin mitä tästä tuulipukukansasta muina vuodenaikoina kehtaa.
Bongaajan oppaaksi kelpaa tuo oheinen genderkaavakuva, jälleen yksi monista erinomaisista linkkivinkeistä jonne C. Morganin blogin ansiosta päädyin.

 

2.2. To. Mitä kylmemmäksi sää muuttuu, sitä kovemmaksi käy demokratian hinta - loppuviikosta se on jo metritavaraa, kun tämäkin äänestäjä miettii, montako kilometriä OLISI valmis kävelemään pudottaakseen vaaliuurnaan TYHJÄN ÄÄNEN.
Vanhasta kansankoanista saisi citynuorelle ymmärettävän version kysymällä "Jos vaaliuurnasta nousee tyhjä ääni, niin evvk häh lol?", mutta edes vanhempi polvi ei suostuisi tunnustamaan toisilleen millaisen opetuksen Siperia antaa näillä vaaliviikoilla. Itse kukin cityihminen tahollaan voi kuitenkin miettiä, että jos vaalikopille olisi näillä säillä sanotaako 5 kilometrin matka, niin lähtisikö sinne tarpomaan ihan vain osoittaakseen kannatuksensa - varmalle häviäjälle?
Vai juuri siinäkö ovat tämän korpikansan talvisotaopinnot tiivistettynä, että Haavistonkin kannattaja rämpii kirkonkylälle 30 asteen pakkasessa antamaan MUODOLLISEN TUKENSA sille osapuolelle, jonka tietää jo ennalta häviäjäksi?

Ainakin gallupeja katsellessa tulee vaikutelma, että Suomen kansan enemmistö ei mistään muusta piittaakaan kuin sitä, että saisi samastua voittajan leiriin eli niihin citykukkaroihin, joihin lisäarvo ei koskaan jää kertymättä. RAHAN LIIKE näyttää suomalaiselle mistä enemmistövoittaja tulee löytymään - ja demokratiasta viis.
Minulla on matkaa vaalikoppiin vajaat 300 metriä takapihan ylitse enkä SILTI viitsisi mennä sunnuntaina sinne saakka, jos joutuisin antamaan ääneni Haavistolle PERIAATTEEN vuoksi. Juuri sellainen ääni olisi tyhjääkin tyhjempi. Ainoastaan tyhjän vaalilipukkeen pudottamalla voin sentään kommentoida demokratian ja vaalitapamme ("Paras huonoista vaihtoehdoista", toistavat politiikan tutkijat) surkuhupaisuutta - ja ehkä lähettää hyvästit hyvinvointivaltiolle, josta sinimusta porvaripressa kavereineen pääsee nyt pyyhkimään muistotkin.

Tänä iltana pitkästä aikaa jk-seminaari. Hittojatuhathelvettiä, mutta en ehdi lainkaan valmistautua oman kirjaprojektini esittelemiseen. Kolmeentoista vuoteen en ole joutunut palaamaan niihin tiedostoihin, jotka ovat "lempi"-kansiossa siirtyneet koneelta toiselle... paitsi mitä johdantoa olen toisinaan editoinut yrittäessäni houkutella itseni viemään projektin kertarysäyksellä loppuun.
Romanssikäsikirja näyttäytyy nyt yhtä hörhöltä kuin miltä se kuulostaakin.

 

4.2. Dead-line saa ihan uutta dramatiikkaa, kun yliopistolla kello 16:n jälkeen lauantaina istuessa odottelee, mitä vielä ehtii kirjoittaa, millaisen lisäyksen tehdä naputtelemaansa luentoon tai sähköpostiin ennen kuin rakennuksen alaovessa luvattu sähkökatko klo 16-18 muuttuu todelliseksi.
Poliittisen säätilanteen kiristyessä sietämättömäksi laitoin lapsen ja vaimon etelään vievään bussiin vyöttäen itseni mielipideilmaston nopeita muutoksia ja huomisen vaalituloksen aiheuttamaa kansalaissotaaliikehdintää vastaan.
Tunnetusti ainoa instituutio Suomessa, joka uskaltaa ottaa kantaa edessä oleviin voimakkaisiin sisäpoliittisiin muutoksiin -- on kansallinen ilma- ja hajutieteen laitos. Kyseessä on asimovilaista "toinen säätiö" -taktiikkaa noudattava instituutti, joka pyrkii esittämään sisäpolitiikkaa uhkaavat muutokset meteorologian tarjoamin vertauskuvin.
Dramaattisin esimerkki on mattipulkkisvainaan kuvailema tv-meteorologi, joka kuuluu 1980-luvulla tohtineen ILMEHTIÄ merkitsevästi puhuessaan "itäisten vaikutusten lyhytaikaisuudesta".
Presidentinvaaleille ilma- ja hajutieteen laitos laatii ennustemerkkinsä paljon varovaisemmin. Vielä lauantaina laadittu ennuste lupaa Tampereen strategiseen solmukohtaan sunnuntain aamunkoitteelle seuraavanlaisia muutoksia, joissa näkyy ITÄISEN korkeapaineen nopea heikkeneminen:

Kun taas sunnuntaina kello 10 ennuste on jo reaalipoliittisempi ja sääkartalla paljastetaan miltä suunnilta uuden porvaripresidentin ATLANTTISET tukijoukot suorittavat maihinnousun rannikollemme:

 

5.2. Su. Vietän siis teatteriviikonloppua. Perjantaina pääsimme J+S:n kanssa katsomaan TT:n "Murhaloukkua". Näytelmä oli tekstinä ja tapauksena oikein kiinnostava, mutta esityksenä ärsyttävä: pääosaan kiinnitetty Heikki Kinnunen kompuroi toistuvasti repliikeissään - ei suinkaan muutamaa kertaa, vaan vähintään kerran viidessä minuutissa.
Jännitysnäytelmää katsoessa yksittäisen näyttelijän haparointiin tulee kiinnittäneeksi väistämättä huomiota.
Asian merkityksellisyys nousi uudelleen mieleen, kun seuraavana iltana menin katsomaan TTT:n draamaa, jossa kaikki meni juuri niin napakasti ja täsmällisesti kuin ammattiteatterilta sietäää odottaakin - ja juuri niin rutiinimaisesti.
Ennemmin siis katson teatterissakin haparoivaa mutta tarinaltaan pätevää jännitysviihdettä kuin tarkasti toteutettua mutta sovitukseltaan täysin mitätöntä ja yhdentekevää klassikkodraamaa.

Tänään sunnuntaina oli sitten katsomon vuoro astua estradille eli täyttää osuutensa vaalifarssin toisessa näytöksessä. Äänestyspaikalla ei totisesti näkynyt minkäänlaista tungosta! Olin oman vaalipiirini tiskillä ainoa asiakas, ja yhtä nolon huvittuneilta näyttivät vaalien toimitsijat kuin minäkin tästä näennäisestä roolista näennäisen demokratian draamassa, joka lienee yhtä vanha kuin demokratia ja muut läntiset teatterilaitokset.
Jep. Ennemmin katsoisin TELKKARISSAkin haparoivaa mutta TULOKSILTAAN pätevää valtiodiktatuuria, jossa yksityisautoilu, koirankusetus ja kännykänkäyttö säädetään rikoksiksi ihmiskuntaa kohtaan - kuin tätä tällaista missä tyhjän äänen tipahtaminen vaaliuurnaan aiheuttaa yhtä vähän värinää kuin henkilövaalien jälkipeli kolumnikirjallisuudessa.

Eilen koin jännitysnäytelmän täällä yliopistollakin, kun sähkökatkoksen yhteydessä myös ovien sähkölukot jumittuivat kiinni. Ohikulkeneen filologin avulla sain hälytettyä avuksi kiinteistövartijan, mutta kun nämä olivat marssineet sisään laitoksellemme huomasivat hekin olevansa täällä lukkojen takana. Odottelimme vielä puoli tuntia ennen kuin toinen vartija saatiin hälytettyä paikalle ylimääräisten avaimien kanssa. Onneksi ikkunoista tuli sen verran sinertävää valoa siihenkin kellonaikaan, että tunnelma lukkojen takana oli miltei jouluisa.

Jaahah, Katja Kettu näkyy saaneen Runeberg-palkinnon. Toteuttivat sitten R-palkinnon perinteistä täydentävää tehtävää: katkerimmin F-ehdokkuudesta pudonnut mediatapaus saa lohdutukseksi R-näkyvyyden.
Mahtaa kyllä J.L. kääntyillä haudassaan jos tuon nimissään voittaneen sotakirjan lukee.

Unessa: vietän Kuopion torilla kesäpäivää Saaran kanssa, teen jotain talkootyötä mutta olen huolissani bussin kyljellä olevalle telineelle laittamastani lompakosta, ettei kukaan kähvellä sieltä pankkiavaimia. Käyn kahdesti tarkistamassa, että pankkiavainkortti on tallella, mutta kolmannella kerralla huomaan sen kadonneen. Menen aivan paniikkiin, lainaan Saaralta kännykkää ja yritän saada sen toimimaan, mutta puheluun pankista vastaa vain englanninkielinen automaatti enkä äkkiä osaakaan ilmaista hätääni englanniksi. Yritän ajatella, että tämän täytyy olla unta ja ettei näin täydellistä menetystä voi oikeasti tapahtua: pian tililläni ei ole yhtään rahaa. Samalla kuitenkin olen varma siitä, että jotain niin AINUTKERTAISEN kamalaa on tapahtunut että kaiken täytyy olla totta. Näen bussin vieressä lämpimällä kivetyksellä lojumassa potentiaalisia varkaita, mutta en kehtaa käydä epäilemään maahanmuuttajia, vaan lähden kännykkä kädessäni kävelemään helteistä Kauppakatua kohti kotia. Silloin kännykkä alkaa sulaa kädessäni ja kun tarkoitukseni on soittaa sillä, niin tulenkin syöneeksi siitä puolet, mikä entisestään lisää sitä kauhun tuntua, että asiat ovat peruuttamattomasti pielessä. Jossain tässä kohtaa herään... ja menee hyvä tovi ennen kuin tajuan kaiken maailmassa olevan ennallaan..

 


 

6.2. Nukuin levottomasti. Ehkä salaa odotin kansan nousevan barrikaadeille ja vaativan vaalituloksen mitätöimistä, kuten muissa lastentaudeistaan päässeissä demokratioissa. Mutta ei. Aamu uudessa porvari-Suomessa koitti petollisen keväisenä. vaimo soitti työpaikalle ja sanoi, että kyllä he taitavat nyt tulla kuitenkin takaisin Tampereelle.
Eikä kai tässä sitten muuta kuin jatketaan työtä luokka- ja genretietoisemman maailman puolesta. Unkariin kirjoitin jo valmiiksi kirjeen ystäville, jotka saattavat kuvitella, että heidän 1930-lukua muistuttava oikeistohallintonsa on jotain poikkeuksellista Euroopassa. Lohduksi voin nyt sanoa, että eipä ole kauaa.

Päivän linkkitapaus on Hoffman-arvostelun ilmestyminen Kiiltomadossa. Myöhässä, toki, juuri sen vuoksi, että itse niin pitkään istuin kirjan ja sitten käsieni päällä.

 

 


 

 

Disclaimer: Viidakkokirjassa esitetyt mielipiteet ovat omiani eivätkä vastaa työnantajani, puolueeni
eikä edustamieni järjestöjen käsitystä maailmantilasta tai energiataloudesta.

 

 

 

 


TULEVIA PAIKKOJA & TAPAHTUMIA

2012

11.2. Elävän Kirjallisuuden Festivaali Tampereella.
17.-19.2. Kuopiossa Alman kanssa
25.2. Sf-seurojen yhteissaunotus Tampereella
5.-7.3. Tukholmaan perinteinen perhepurjehdus
17-20.5. Åcon Marianhaminassa
19.-22.7. Finncon Tampereella
30.7.-4.8. Spefin kirjoittajapaja Orivedellä
KEVÄÄLLÄ 2012 KIINNOSTAVAT KIRJAT:


KOTIMAISET
Kaarle Aho:  Väärän kuninkaan päivä (Otava)
Markku Envall: Toinen jalka maassa (Wsoy)
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja  (Teos)
Jari Järvelä: Chateau Inkeroinen (Tammi)
Tiina Lymi: Lentävänniemi (Helsinki-kirjat)
J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu (Like)
Mika Pekkola: Aamun kirkastus (Like)
Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen (Teos)
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (Gummerus)
Petter Sairanen: Muisti on unta (Helsinki-kirjat)
Anja Snellman: Ivana B. (Siltala)
Maarit Verronen: Vanhat kuviot (Tammi)


KÄÄNNÖSKIRJAT
Ian M. Banks: Pintakuvio. Gummerus
Edgar Rice Burroughs: John Carter. Into
Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki. Avain
Philip Pullman: Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus. Tammi.
Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia. Tammi.
Robert Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia. Teos.
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo. Gummerus



 


Soikkelin Bittein saaret