Kolme huomiota Vadénille

Arto Tukiainen

Ensimmäinen huomio koskee Vadénin subjektikäsitystä. Subjektin keskeisin piirre on sen avaruudellinen ja/tai ajallinen erottautuminen objektista, kokemuksen kohteesta. Tätä voidaan pitää käsitteellisenä totuutena: ei subjektia ilman objektia. Lisäksi Vadén kytkee subjektiin mm. ennakoitavuuden, luotettavuuden, laskevan asenteen, tehokkuuden ja hallintapyrkimyksen. Vaikka nämä ovat lähes kaikkialla esiintyviä subjektin ominaisuuksia (tästä tuskin vallitsee erimielisyyttä), ne ovat kuitenkin vain tietynlaisen subjektin piirteitä. Vadénin yhtälö, jossa subjekti samastetaan länsimaiseen subjektiin ja länsimainen subjekti puolestaan tehokkuuden ja luotettavuuden kaltaisiin persoonallisuuden ja käyttäytymisen piirteisiin, ei nähdäkseni ole pätevä. Ainoa subjektin väistämätön ominaisuus on ero objektiin nähden. Se, miten subjekti objekteihin suhtautuu ja mitä se niillä tekee, on loogisessa mielessä satunnaista; ja tässä suhteessa esiintyy myös todellista vaihtelua, ei pelkästään länsimaisten ja ei-länsimaisten subjektiuksien välillä vaan myös näiden (rajoiltaan hyvin epämääräisten) ryhmien sisällä. Kaikki subjektit eivät esimerkiksi käytä aikaansa tehokkaasti ja toimi aina luotettavasti. Länsimainenkin subjekti saattaa silloin tällöin suistua ailahtelevaan tehottomuuteen ja silti säilyttää subjektiutensa. Toinen huomio liittyy suomalaisen filosofian ainutlaatuisuuden kokemuksellisiin ehtoihin. Vadénin kirjoituksista on luettavissa postulaatti, jonka mukaan filosofian ainutlaatuisuus edellyttää kokemuksellista ainutlaatuisuutta. Postulaatti ei sinänsä ole kovinkaan kyseenalainen, varsinkin jos pidämme mielessä kielen kokemuksellisen luonteen. Vadén kuitenkin uskoo, että nimenomaan asubjektiivinen kokemisen tapa on suomalaisen (ja itse asiassa myös espanjalaisen, englantilaisen, kiinalaisen jne.) filosofian ainutlaatuisuuden välttämätön edellytys. Subjektin kokemukset eivät siis hänen nähdäkseen voi olla siinä määrin ainutlaatuisia, että niistä olisi filosofisen ainutlaatuisuuden synnyttäjiksi. Tämä on mielestäni virheellinen tai ainakin lisäperusteluita kaipaava väite. Kokemuksen subjektiivisuus ei ehkä sulje pois sen ainutlaatuisuutta. Toisaalta kokemuksen asubjektiivisuus ei välttämättä ole tae sen ainutlaatuisuudesta. Jokin tietty ainutlaatuinen kokemus saattaa olla ja onkin ainutlaatuisen filosofian välttämätön edellytys, mutta luullakseni ainutlaatuista kokemusta esiintyy sekä subjektiivisissa että asubjektiivisissa muodoissa. Filosofisen ainutlaatuisuuden välttämättömiä tai riittäviä edellytyksiä ei pitäisikään jäljittää kokemusten subjektiivisuuden tai asubjektiivisuuden suunnalla lainkaan. Kolmas havainto koskee epäpersoonallisen kielen todistusvoimaa. Koska Vadén pitää asubjektiivista kokemusta ainutlaatuisuuden ehtona, hän luonnollisesti haluaa tietää, onko suomalaisessa kokemuksessa tuollaista asubjektiivisuutta. Kielen epäpersoonallisuudet (esim. ”ollaan”) ovat hänen mielestään ”suoraan yhteydessä” asubjektiivisen kokemuksen kanssa. Lisäksi saamme kuulla tämän ajatuksen olevan ”keskeinen osa sekä mannermaista että analyyttistä viime vuosisadan filosofiaa”. Itse olen edelleen taipuvainen jättämään avoimeksi kysymyksen, osoittaako kielellinen todistusaineisto suomalaisen kokemuksen erityisen korkean asubjektiivisuuden asteen suuntaan. Jos uskomme Vadénin tavoin, että espanjalaisten persoonakeskeinen kieli (tai vaikkapa Humen englanti) ei ole merkki mahdottomuudesta antautua asubjektiiviselle kokemukselle, niin ehkäpä suomen epäpersoonalliset piirteet eivät ole merkki päinvastaisesta mahdottomuudesta pitäytyä subjektikeskeisessä kokemuksessa. Epäpersoonallisen kokemuksen ja persoonattoman kielen suhde ei näyttäisi olevan niin suoraviivainen kuin Vadén kirjoittaa. Ja voidaanhan suomessakin sanoa ”minä” ja suhtautua täysin vakavasti siihen väkevään illuusioon, jossa ego kommunikoi sisäisyytensä tapahtumia transsendentille toiseudelle.

niin & näin 3/2004, sivu 8.