suomalainen filosofia

Keskusteluklubi Parasiitti
Järjestäjinä Dilemma ry ja Kiasma
Kiasman seminaarihuone, 5.4. 2003, klo 14-16
Aiheena "Suomalainen filosofia?

[Taustaa Olli Sinivaaran sähköpostista: "Suomalainen filosofia? Meitä kiinnostaa keskustelu ja pohdinta aiheesta, mitä on tai voisi olla erityisesti suomalainen filosofia erotuksena Suomessa tehtävästä kansainvälisestä filosofiasta, oli se sitten mannermaista tai angloamerikkalaista. Keskustelun voisi toteuttaa ikään kuin ajatusleikkinä: Jos meidän tässä ja nyt tarvitsisi ryhtyä luomaan erityistä suomalaista filosofiaa (ja siten kenties myös filosofista perustaa kansalliselle identiteetille?), mistä voisimme aloittaa? Mitä vaaroja ja mahdollisuuksia meidän olisi ehdottomasti otettava huomioon? Mikä olisi se kriisi, joka pakottaisi meidät ryhtymään tähän hankkeeseen (vrt. saksalaisen idealismin synty, ranskalainen valistus tai amerikkalainen filosofia 1800-luvulla)? Mistä tällainen ajattelu voisi ammentaa voimansa?"]

Puheenjohtajana Timo Miettinen (TM)
Alustajana Tere Vadén (TV)

Nauhalta ylöskirjoittanut Tere Vadén, hakasulkeissa "[]" selityksiä.Valitettavasti jotkin puheenvuorot kuuluvat nauhalla huonosti, olen koittanut esittää niiden sisällön parhaani mukaan. Lyhyitä osia keskustelusta puuttuu myös nauhan vaihtojen vuoksi. Puheenvuorojen esittäjien nimet olen maininnut, jos ne tiedän.
Kaikki korjaukset ja kommentit tervetulleita!
(Kiitokset Gareth Griffithsille korjauksista).

***

Timo Miettinen: [...] löytää jonkinlainen menetelmä työstää omia lähtökohtiamme ja omia ennakkoluulojamme ja omaa esiymmärrystämme, joka tuntuu saavan muodon juuri siinä kielessä, jolla me puhumme. Meidän puhujana on tänään tamperelainen filosofi Tere Vadén, joka on muun muassa kirjoittanut kirjan Kalervo Palsasta ja Ajo ja jälki-teoksen, jossa mietitään suomalaisen ajattelun mahdollisuutta, suomenkielisen filosofian mahdollisuutta. Ole hyvä.

Tere Vadén: Kiitos. Kiitos kaikista ensimmäisenä tästä loistavasta, upeasta tilaisuudesta ja tilanteesta päästä puhumaan tästä aiheesta. Timo jo aika pitkälti vei sanoja suustani, sanoi paljon siitä, mitä ajattelin ensin sanoa suomalaisen ajattelun kysymyksestä tai tematiikasta, eli sitä tulokulmaa tai lähestymistapaa miten minä yrittäisin vastata siihen kysymykseen, että miten suomalainen ajattelu voisi olla mahdollista tai mikä on suomalaisen ajattelun mahdollisuus.
   Haluaisin erottaa tästä kysymyksestä kaksi muotoa, ja yritän vastata vain toiseen niistä. Ensimmäinen muoto kysymyksestä on kysymys suomalaisesta filosofiasta, kysymys siitä, millaista suomalainen filosofia on ollut, jolloin tarkastellaan kysymyksiä kuten "koska saksalainen romantiikka tuli Suomeen ja miten se ilmeni" tai "miten Nietzscheä on luettu Suomessa ja kehitelty edelleen", siis miten jonkin ajatussuunta on tullut Suomeen, miten sitä on tulkittu, minkälaisia muotoja se on saanut, minkälaisia mahdollisesti omaperäisiä muotoja ja kehitelmiä ja kehityskulkuja se on Suomessa saanut. Tämä on ensimmäinen muoto kysymyksestä. Vaikka tämä kysymyksen muoto on varmasti sinänsä erittäin tärkeä eikä välttämättä millään kovin selkeällä tavalla erotettavissa siitä kysymyksen toisesta muodosta mistä aion puhua, ei tämä ensimmäinen muoto ole se kysymyksen muoto, joka minua kiinnostaa ensisijaisesti. Se kysymyksen toinen muoto, joka minua kiinnostaa, on kysymys suomalaisesta ajattelusta sellaisessa muodossa tai siinä tapauksessa kun se on ainutlaatuista ajattelua tai ainutkertaista ajattelua. Siis sillä tavalla ainutkertaista, että se tapahtuu vain kerran ja siinä mielessä, että sitä ei voida toistaa. Ainutlaatuista siinä mielessä, että siihen liittyy joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat kiinni niissä nimenomaisissa ajattelun tapahtumissa. Siis että laadut ovat kiinni niissä, eikä niitä voida abstrahoida tai idealisoida niistä erikseen. Tämä on se kiinnostava kysymyksen muoto. Ihan ensimmäisenä mahdollisuutena tai ensimmäisenä vastauksena tietenkin on se, että tämän tyyppistä suomalaista ajattelua ei ole, että se siis ei ole mahdollista, eikä sitä ole olemassa. Tätä kautta kysymys muotoutuu siis siten, että jos se olisi mahdollista niin miten se olisi mahdollista. Syy siihen, että pitää ensin sanoa, että se ei ole mahdollista, liittyy juuri siihen, että sikäli kuin suomenkielistä filosofiaa on olemassa niin sehän on nimenomaan eurooppalaista filosofiaa tai nykyään amerikkalaista filosofiaa eikä suomalaista filosofiaa. Pidetään jonkinlaisena ongelmana, jos on olemassa jonkinlaista suomalaista ajattelua, joka ei ole eurooppalaista tai amerikkalaista. Tässä mielessä suomalaista ajattelua ei ole olemassa.
   Miten sitä sitten voisi olla olemassa? Se liittyy kysymykseen, johon Timo jo viittasi, kysymykseen kielestä. Kieli täytyy tässä ymmärtää laajasti. Kieli ei tarkoita pelkästään puhuttua ja kirjoitettua kieltä, vaan kaikkea merkityksellisyyttä, merkityksenantoa, merkityksessä elämistä. Siis vaikka nyt kun ollaan Kiasmassa, niin kuvia tai kuvataiteita ylisummaan tai mitä tahansa elämänmuotoon liittyvää merkityksellisyyttä; tapoja hiihtää tai tapoja puhua tai tapoja katsella telkkaria tai käyttää internettiä, jotka ovat kaikki merkityksellisiä siis kielellisiä tässä laajassa mielessä. Jotta ainutlaatuisuus tai ainutkertaisuus mitä voisi paikalliselta ajattelulta tai tässä tapauksessa suomalaiselta ajattelulta edellyttää, jotta se olisi mahdollista, silloin se kynnys tai kynnyskysymys, jonka jälkeen tämä kysymys tulee mielekkääksi, on se, jos ajatellaan että kielet tässä laajassa merkityksessä, eivät ole - tämän voi muotoilla eri tavoilla mutta se karkein muotoilu on - täydellisesti käännettävissä toisikseen. Siis että kielet ovat jossakin mielessä kääntymättömiä. Tämä seikka on tietysti jossakin mielessä triviaali ja tavanomainen tai tavallinen. Kaikki, jotka ovat kääntäneet runoutta tai prosaa tietävät, ettei kieliä voi oikeasti kääntää. Siis että runoa voi tulkita, uudelleentulkita jossakin kielessä, mutta ei sitä voi jäännöksettömästi kääntää. Tämä seikka tietysti myös vaihtelee eri kulttuurin alueilla. On olemassa sellaisia kielen alueita ja sellaisia tapoja sanoa, jotka kääntyvätkin aika tarkkaan kielestä toiseen, esimerkiksi jos puhutaan taas puhutusta ja kirjoitetusta kielestä, mutta sitten on myös muotoja, jotka kääntyvät paljon huonommin tai eivät ollenkaan. Kun taas ajatellaan kieltä laajana ilmiönä, niin tämäntyyppinen kääntymättömyys liittyy siihen, miten kieli on kiinni, sitoutunut erilaisiin elämänmuotoihin. Eli ainutlaatuista kieltä, kääntymätöntä kieltä voi olla siinä määrin kun on olemassa ainutlaatuisia elämänmuotoja, ainutkertaisia elämänmuotoja, elämäntapoja, miksi niitä haluaakin kutsua. On olemassa tapoja elää, jotka ovat erilaisia, siis taas ihan tavallisessa tai ei-kummallisessa mielessä. Siis sikäli kun on olemassa tapoja elää, jotka ovat erilaisia verrattuna muihin tapoihin elää. Nämä ovat kaikki tietysti suhteellisia asioita, eivätkä absoluuttisia. Siis karkeimmillaan kysymys palautuu siihen, että sikäli kuin esimerkiksi suomalaisilla on joku tapa elää, joka on erilainen joistakin muista tavoista elää, niin sikäli suomalaisilla voi olla kieltä, joka on erilaista verrattuna muihin kieliin ainakin suhteellisesti otettuna, ja sikäli suomalaisilla voi olla jotakin ainutlaatuista ajattelua.
   Tätä kautta palataan taas siihen mahdottomuuden äärelle. Suomalainen kulttuurihan niinkuin tiedetään on kaiken aikaa tai ainakin nyt viimeiset sadat vuodet ollut massiivisen yhtenäistämispaineen ja yhtenäistämispyrkimysten kohteena. Siis suomalaista kulttuuria ei ole kehitetty nimenomaan mihinkään tällaiseen ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen suuntaan, vaan sitä on pyritty yhtenäistämään tai valloittamaan milloin minkäkin kulttuurin taholta. Siis nämä kaikki balttilais-germaaniset, ruotsalaiset ja venäläiset ja nykyään jenkkiläiset aallot ja niin edelleen. Tämä ei taas välttämättä ole mitenkään erityisesti suomalaiseen kulttuuriin liittyvä asia vaan liittyy kaikkiin esimerkiksi Euroopan reuna-alueiden kulttuureihin. Niitä on pyritty yhdenmukaistamaan, pyritty tekemään sen yhden eurooppalaisuuden mukaisiksi.
   Eli että päästäisiin ylipäätään kysymään kysymystä ainutlaatuisesta ajattelusta täytyy nielaista iso pala, täytyy nielaista kielirelativismin iso pala, ajatus siitä, että kaikki kielet eivät ole samoja. Saman asian voi sanoa myös toista kautta: kaikki mielet eivät ole samoja. Täytyy hyväksyä se, että ihminen, se mitä ihminen on, esimerkiksi ihmisen ajattelu tai ihmisen mieli, tai järki tai sielu tai mikä se nyt sitten onkin, että se ei ole universaalisti kaikkialla sama, että se vaihtuu ajan ja paikan mukaan. Se ei tyhjene mihinkään sellaiseen olemukseen, joka voitaisiin taas abstrahoida irti niistä - jos käyttää filosofista termiä - nominalistisista ilmentymistä, niistä ihmisistä, joita on olemassa. Eli kielen ja mielen täytyy antaa olla kääntymättömiä ja ainutkertaisia.
   Tätä kautta päästään toiseen isoon teemaan tai seikkaan, joka tätä kysymystä johdattaa ainutkertaiseen ajatteluun. Eli kun puhutaan mielen ei-universaalisuudesta, niin silloin täytyy myös muistaa se, että silloin puhutaan niistä mielen osista, jotka eivät ole subjektiivisia, jotka eivät ole henkilön, minän osia, vaan jotakin muuta. Siis niin pitkälle kuin olemme subjekteja, henkilöitä, persoonia, niin niin pitkälle meidän osamme ovat täsmälleen samaa kaikkien muiden kanssa. Subjekti meissä on yhteismitallinen, universaali ja toistettavissa oleva asia. Sitähän subjekti juuri tarkoittaa. Siis jos olen järjellinen subjekti, niin se tarkoittaa, että minuun voidaan luottaa, että toimin samoin tavoin kuin kaikki muutkin subjektit, jos on olemassa samanlainen tilanne. Jos lasken yksi plus yksi yhteen ja saan tulokseksi kaksi, niin lasken sen täsmälleen samalla tavalla kuin kaikki muutkin subjektit ja silloin tällaiset subjektiiviset, järkevät, rationaaliset toiminnat nimenomaan ovat toistettavissa ja mahdollisimman epäainutkertaisia. Eli ainutlaatuisuudet ja kääntymättömyydet elävät jossakin sellaisessa, jota olen kirjoissani kutsunut asubjektiiviseksi, siis jossakin sellaisessa joka tulee ennen tai jälkeen erottelua subjektin ja objektin välillä. Ne ovat siis sellaisia voimia, sellaisia kokemuksia, sellaisia kokemuksellisia alueita, jotka eivät ole sen paremmin subjektin kuin ei-subjektinkaan, vaan tulevat ennen tai jälkeen sitä erottelua, tai joka tapauksessa sen erottelun tuolla puolen.
   Jotta paikallinen ajattelu - käytän paikallista ajattelua tässä yleisterminä, jonka erikoismuoto on suomalainen ajattelu - vastakohtana yleispätevälle, universaalille ajattelulle, siis ajattelulle, jolla ei ole aikaa eikä paikkaa, joka on siis ikuista, jotta siis paikallinen ajattelu, joka on kuolevaista ja sitoutunut joihinkin elämänmuotoihin, sitoutunut joihinkin kielen muotoihin, olisi mahdollista, täytyy välttää kaksi ongelmaa. Ensimmäinen ja helpompi ongelma on juuri universalismin ongelma. Eli jos uskotaan, että kieli pohjimmiltaan on kaikkialla samaa, tai että ihminen pohjimmiltaan on kaikkialla samaa, tai että ajattelu kaikkialla on pohjimmiltaan samaa, niin silloin tietenkään mikään tällainen paikallisuus ei ole mahdollista. Se on ensimmäinen ongelma. Universalismihan on ollut filosofinen tai ajatuksellinen seikka, joka viime vuosina filosofiassa on ollut monista eri näkökulmista ja monista eri syistä ollut kyseenalla. Sitä on kovasti kritisoitu. Siinä mielessä tämä ongelma on ehkä jopa jossakin mielessä helpompi väistää.
   Toinen ongelma, hankalampi ongelma, on se, jota minä sisäisessä kielenkäytössäni kutsun Heideggerin-Kilven ongelmaksi tai virheeksi, Martin Heideggerin ja Volter Kilven mukaan, koska tämä virhe näkyy heidän ajattelussaan tai kirjallisuudessaan. Heidegger ja Kilpi juuri edustavat viime vuosisadan kulttuurivirtauksissa sellaista lähtökohtaa tai sellaista toimintatapaa, jossa universalismi hylätään. Siis hylätään ajatus, jonka mukaan mieli tai kieli olisi kaikkialla sama ja ajatellaan niin, että kielen ja ajattelun muodot tulevat jostakin sellaisesta tai ovat kiinni kokemuksissa, jotka tapahtuvat vain kerran. Kilpi on hyvä esimerkki. Kilven Saaristosarjan tarkoitus on nimenomaan - siis miksi Saaristosarjan kieli on niin omituista kuin on, miksi lauseet ovat tolkuttoman pitkiä, miksi käytetään niin paljon uusia sanoja ja koukeroista sanontaa ja kuvailevaa kieltä -, että Kilpi haluaa uudelleentuottaa lapsuudenkokemuksensa Kustavista tai ehkä jopa vielä vanhemmasta Kustavista, siis sellaisesta Kustavista, jossa hän ei itse henkilönä, subjektina ole elänyt, mutta mikä kokemuksina, siis juuri asubjektiivisiana kokemuksina elää vielä hänen lapsuudessaan. Näin hän toteaa useaan otteeseen, että hänen kielensä omituisuus ei johdu siitä, että hän haluaisi oikutella tai että hän taiteilijana loisi ilmaisua, vaan että kieli tulee ikään kuin väkisin hänen lävitseen ja jos hän haluaa sitä tiettyä kokemusta välittää tai uudelleentuottaa tai mikä se sana nyt sitten onkin niin hänen on käytettävä nimenomaan juuri tätä kieltä.
   Tämä näkemys on tietysti yksi-yhteen sen kanssa, mitä Heidegger esittää kielestä tai ihmisen täälläolemisesta, siitä, miten se liittyy peruskokemuksiin, joita ei voi mielivaltaisesti komennella tai mielivaltaisesti nimitellä niillä nimillä joilla haluaa, vaan joilla on omat merkityksensä, jotka liittyvät nimenomaan tiettyihin sanoihin, tiettyihin ilmaisuihin. Nyt "sana" on taas tässä väljä käsite. Ne peruskokemukset, joita näihin sanoihin liittyy, ovat asioita kuten "jano", joka opitaan niin pienenä lapsena, että se kokemus ja se sana ja se äiti ja se ympäristö on kaikki siinä kiinni hyvin selkiytymättömällä ja eriytymättömällä tavalla, asubjektiivisella, ei-persoonallisella tavalla. No, tässähän on nyt sitten tietyssä mielessä mahdollisuus paikalliseen ajatteluun. Tässä kilpiläisessä ja heideggerilaisessa kuviossa paikallinen ajattelu on mahdollista, kuten esimerkiksi Heidegger esittää. Hänen mukaansa on olemassa filosofisia ongelmia, joita voidaan ajatella vain joissakin tietyissä kielissä. Esimerkiksi kuuluisasti Heideggerille teknologian ongelma, tai tekniikan ongelma tai metafysiikan ylittämisen ongelma, joka on hänelle keskeinen kysymys, on ongelma, jota voidaan ajatella vain saksan kielessä. Siksi että vain saksalla on riittävän puhdas, yhtenäinen ja vahva yhteys kreikkaan, jolla alunperin tekniikka syntyi. Koska tekniikan peruskokemus on syntynyt kreikan kielessä, tekniikan peruskokemus voidaan uudelleenkokea ja uudelleenajatella ja uudelleenkirjoittaa vain saksan kielellä. Se ei voi tapahtua missään muussa kielessä. Ihan samaan tapaan jos verrataan Kilpi-tapaukseen, Kilven mukaan kokemus vanhasta Kustavista, jonka hän kokee tärkeäksi, kokee välttämättömäksi - siis nimenomaan kokee, tässä puhutaan kokemuksesta - jonka hän kokee kaikkein tärkeimmäksi elämässä, voidaan sanoa vain tietyllä kielellä. Jos sitä kieltä muutetaan, niin kokemus muuttuu. Ja tätä kautta siis sekä Heidegger että Kilpi päätyvät - varsinkin Heidegger, Kilpi ehkä vähän vähemmän - etsimään ajattelun paikallisuuden ja ajattelun voimakkuuden, siis uudelleenajattelun mahdollisuutta, jos ajatellaan vaikkapa teknologian ongelmaa, tässä tapauksessa saksan kielen riittävän voimakkaasta juurruttamisesta ja riittävän puhtaasta juurruttamisesta kreikkalaiseen peruskokemukseen tekniikasta; siihen, miten peruskokemus voidaan saksassa uudelleenkokea. Silloin kielen sekoittuneisuudet, se että kieli joka tapauksessa kuitenkin - suomi on tästä erittäin loistava esimerkki - miten epäpuhdas se on, miten sekoittunut, miten paljon erilaisia kerroksia ja aineksia se sisältää, sama koskee tietysti myös saksaa ja kreikkaa ja kaikkia muitakin kieliä. Tällaiset sekoittuneisuudet siis Heideggerin ja Kilven kannalta ovat ei-toivottuja. Niistä täytyy päästä eroon, koska ne nimenomaan estävät kielikokemuksen voimakkuuden ja aitouden tässä mielessä. Eli sekä Kilven että Heideggerin pitää pyrkiä puhdistamaan kieltään sellaisista aineksista, jotka ovat ikään kuin epäperäisiä. Heidegger sanoo eksplisiittisesti, että tästä syystä hän ei käytä filosofian standardisanastoa, koska filosofian standardisanat kantavat mukanaan sitä metafyysistä painolastia, josta hän haluaa päästä eroon. Siis siinä ei ole pelkästään kyse siitä, että hän haluaa käyttää uusia sanoja sen takia että me ymmärtäisimme hänet oikein, vaan siinä on kysymys siitä, että hän haluaa käyttää niitä omia sanojaan sen vuoksi, että hän kokisi ne ongelmat oikein tai että me kokisimme ne ongelmat oikein ajatellessamme niillä sanoilla. Eli tässä Heidegger-Kilpi-kuviossa kieli täytyy puhdistaa, siitä täytyy tehdä tehdä ikään kuin aitoa saksan kieltä, mikä Heideggerilla näkyy siinä, miten mennään sanojen etymologioihin tai pseudoetymologioihin ja haetaan niistä niitä alkuperäisiä saksalaisia tai kreikkalaisia tai mitä merkityksiä ne nyt sitten milloinkin ovat.
   Universalismi tekee paikallisen ajattelun mahdottomaksi, koska jos kieli tai mieli on universaalia se ei voi olla paikallista. Heidegger-Kilpiläinen ajatus, joka siis on relativistinen ajatus ja siinä mielessä mahdollistaa paikallisuuden, tekee paikallisuuden mahdottomaksi nimenonmaan tämän puhtauden kaipuun takia, aitouden kaipuun takia. Se itse asiassa muuttuu jonkinlaiseksi pseudouniversalismiksi, puhtauden takia. Kuvitellaan, että on olemassa jonkinlainen aito, sekoittumaton alkuperä, josta ajattelu nousee. Tämä on sekä Kilven että Heideggerin perusajatus: että on olemassa alkuperä, jos vain saamme kaiken metafyysisen kuonan pois kokemuksellisen päältä, niin silloin voimme alkaa ajattelemaan uudelleen tai ajattelemaan jollakin sellaisella tavalla, joka on kohdallinen, yhdenmukainen verrattuna niihin kokemuksiin, siihen ihmisenä olemisen kokemukseen, joka metafyysisen kuonan taustalta paljastuu. Tämä lopulta tekee myös paikallisuuden mahdottomaksi, koska sellaista alkuperää ei ole. Se paikallisuus, sen käsityksen mukaan jota minä olen tässä yrittämässä sönköttää, on nimenomaan juuri epäpuhtaudessa, siinä sekoittuneisuudessa. Siis siinä, että kieli ja mieli ovat - miten sen nyt sanoisi - sisäisesti yhteismitattomia, niissä on heterogeenisiä aineksia, aineksia, jotka ovat ristiriitaisia keskenään. Siis esimerkiksi suomen kielessä varmasti - jos ajatellaan vaikka teknologian tai metafysiikan tai sivilisaation, sivistyksen ongelmaa - on sellaisia aineksia, jotka ovat erittäin anti-metafyysisiä, metafyysiikan, teknologian, sivilisaation vastaisia, henkilöyden, persoonallisuuden vastaisia ja samaan aikaan osia, sellaisia kieliopillisia, leksikaalisia piirteitä, jotka ovat hyvin metafyysisiä, hyvin esineellisiä, hyvin tässä mielessä läntisiä tai indo-eurooppalaisia. Sitten siellä voi olla myös näitä asubjektiivisia ja ametafyysisiä piirteitä, siis niitä piirteitä, jotka eivät ota mitään kantaa siihen kysymykseen ovatko ihmiset persoonia vai ei. Ja nämä kaikki elävät samassa kielessä yhtä aikaa, ja taistelevat samassa kielessä ja samassa kokemuksessa ja samassa elämänmuodossa yhtä aikaa. Ja tämä on paikallisuus, paikallisuuden mahdollisuus, tällainen epäpuhdas paikallisuus. Siis mielestäni paikallinen ajattelu ylisummaan ja sitten meidän tapauksessamme tai minun tapauksessani suomalainen ajattelu on mahdollista vain jos on olemassa epäpuhdas paikallinen kokemus. Puhdas paikallinen kokemus on illuusio, se on jotakin keinotekoista. Se, mitä Heidegger pyrkii luomaan, se alkuperä, mitä Heidegger pyrkii luomaan tai se alkuperä, jota Kilpi pyrkii luomaan, ovat keinotekoisia ja siis keinotekoisia siinä mielessä, että ne ovat jotakin jota Heidegger ja Kilpi tekevät, mitä heidän lukijansa tekevät siinä tilanteessa. Ei niitä siellä historiassa missään ole vaan ne tulevat tehtyä siinä tilanteessa. Siinä mielessä ne tietysti ovat paikallisia, mutta niihin sisältyy illuusio puhtaudesta, joka kadottaa nimenomaan ristiriitaisuuden ja epäpuhtauden, josta paikallisuus ainutkertaisuutena ja ainutlaatuisuutena voisi nousta, tulla.
   Jos on niin, että paikallisen, suomalaisen ajattelun mahdollisuus on epäpuhtaassa kokemuksessa, niin miten sitä voisi etsiä? Missä se voisi näkyä? Miten se voisi tulla ilmi? Universalistisen valloittajakulttuurin - siis eurooppalaisuuden, jonka mukaan me olemme kaikki samanlaisia tai ylipäänsä näkemyksen kannalta, joka uskoo järkeen, tai sieluun, joka on kaikille sama - näkökulmasta epäpuhtaus on jotakin, josta olisi päästävä eroon. Se on jotakin satunnaista, jotakin joka häiritsee toimintaa. Epäpuhtaus on universalismin kannalta aina häiriö. Se, että suomalaiset ryyppäävät niin paljon, että he tekevät niin paljon itsemurhia, ja ovat hiljaa ja vaikenevat, tai toisaalta riemuitsevat ihan kummallisista asioista, niin sehän on eurooppalaisen sivistyksen kannalta nimenomaan häiriö, tai jotakin nolottavaa, jotakin kummallista, jotakin josta pitäisi oikeastaan päästä eroon. Toisaalta myös Heidegger-Kilpiläisestä näkökulmasta epäpuhtaus on jotakin, josta pitää päästä eroon. Eri syistä, mutta taas jotakin, josta pitäisi päästä eroon.

[... Kiasman vahtimestari käy tarkistamassa mikrofonien asetuksia ...]

Niin näistä syistä, joiden mukaan puhtaus on sekä universalismin että heideggerismin tavoitteita, se epäpuhtaus, johon paikallisuus mielestäni voisi liittyä, sen täytyy kätkeytyä. Se on molemmista suunnista jotakin epätoivottua, ja jos se esittäytyy itsenään, sitä täytyy puolustella. Se on jotakin, joka pyrkii kätköön, piiloon. Tästä syystä se ei oikeastaan kulttuurissa näy suoraan - koskaan, tai ei pidä käyttää absoluuttisia käsitteitä: ei yleensä,tyypillisesti näy kulttuurissa suoraan. Se näkyy jälkinä. Siitä, mitä sana "jälki" tässä yhteydessä tarkoittaa, voitaisiin puhua enemmänkin, mutta se tarkoittaa karkeasti otettuna sitä, että jokin on jo poissa. Jälki kertoo siitä, että jotakin on ollut läsnä, mutta oikeastaan se mitä on läsnä on olemassa vain siksi, että se on poissa. Jälki näyttäytyy häiriöinä, sekoittuneisuuksina. Ja niitä voi eri tavoilla näkyä eri kulttuurimuodoissa. Esimerkiksi Kalervo Palsa, jonka toinen tuleminen tapahtui juuri Kiasmassa viime vuonna, on hyvä esimerkki. Hänen taiteessaan ristiriita eurooppalaisen taiteilijaideaalin ja kittiläläisen, lappilaisen taidemaalariuden välillä näkyy. Tai niitä voi etsiä samalla lailla Kilven kirjoituksista tai muista kulttuurimuodoista. Koska subjektin näkökulmasta, siis siitä, miten me olemme henkilöinä, ne ovat haitallisia, ne estävät toimintaa, on niitä hyvin vaikea nähdä, hyvin vaikea etsiä. Niitä ei voi henkilönä tai persoonana etsiä. Jäljet ovat myös filosofian kannalta sikäli hankalia, ainutlaatuiset kokemukselliset jäljet, että niitä ei myöskään voi tavoittaa sellaisella kielellä, joka pyrkii olemaan puhdasta - puhdasta joko universalistisessa tai heideggerilaisessa mielessä. Siis jos pyrimme käyttämään yksiselitteisiä käsitteitä, jotka voidaan kääntää kieleltä toiselle, silloin emme missään tapauksessa voi puhua ainutkertaisista kokemuksista, koska silloin käsitteet eivät yleispätevinä koskisi niitä.

[... Kiasman vahtimestari käy hakemassa mikrofonit pois, koska ääni kuuluu vääriin tiloihin ...]

TV: Mihinkäs minä jäin, putosin...

TM: Ilmeisesti siitä, että jotenkin Palsan toiminnasta, taiteilijan toiminnasta näkyy ne jäljet, että taiteilijan työ on niiden työstämistä, tai ilmaisemista...

TV: Joo, joo...

TM: Mutta filosofian pitäisi ainakin jossakin määrin olla näiden jälkien reflektoimista, tai omien lähtökohtien reflektoimista.

TV: No hyvä, nyt minä sain langanpäästä kiinni. Niin, silloin filosofian joka puhuisi suomalaisesta ajattelusta, tai filosofian joka koskisi suomalaista ajattelua, täytyy siis olla vastaavalla tavalla epäuniversaalia. Sen täytyy olla kääntymätöntä. Sen täytyy koskea joitakin sellaisia asubjektiivisen kokemuksen alueita, jotka eivät ole henkilön tai persoonan kontrolloitavissa, eivät ole sen komenneltavissa. Tässä mielessä sellainen filosofia tietenkin eroaa monella ratkaisevalla tavalla siitä akateemisesta filosofian ideaalista, joka on olemassa. Ja tyypillinen kysymys tai tyypillinen ongelma - ennakoin tässä jo keskustelua - on, että eikö tämä tarkoita että tässä yritetään mennä kielen ulkopuolelle. Juuri se ongelma mihin Timo viittasi; kun filosofiassa on kuitenkin tarkoitus ikään kuin pohtia tai reflektoida näitä jälkiä, eikä vaan tuottaa sitä jälkimateriaalia, vaan sanoa niistä jotakin, niin eikö tässä jouduta jotenkin kummalliseen tilanteeseen.

[... nauhan vaihto ...]

Tämä vaatii juuri sen kielinäkemyksen, jonka mukaan kieli silloin kun se koskee ainutlaatuista ajattelua tai kieli silloin kun se on ainutlaatuista ajattelua ei ole ihmisten välistä kommunikaatiota, vaan jotain muuta. Kielikin on silloin yksi kokemuksen muoto. Jos puhuu ainutlaatuisen kokemuksellisella tavalla, niin silloin ei ole kyse siitä että, yksi henkilö ikään kuin ottaa jonkin ajatuksen, koodaa sen sanoiksi ja lähettää sanapaketin jollekulle ja sitten toinen ottaa sanapaketin vastaan ja koodaa sen takaisin ajatukseksi. Tätä vastoin kieli on sitä kokemusta, se on sama kokemuksen kanssa, eikä silloin ole kysymys kommunikaatiosta, viestien välittämisestä, vaan taas tavasta elää ja ja kokea yhdessä. Tässä "yhdessä" kokeminen tai oleminen on ratkaiseva seikka. Tämä on sinällään taas triviaali ja tavanomainen seikka, eikä mikään omituinen, filosofinen seikka: kieli on ikään kuin isompi kuin me henkilöinä. Kieli silloin kun se koskee joitakin kokemuksia, niin silloin siinä puhuvat monet muut kuin minä. Kun minä käytän suomenkieltä, niin eihän se missään mielenkiintoisessa mielessä ole "minä" joka puhuu, tietenkään. Miksi minun suuni liikkuu näillä niemenomaisilla tavoilla, joilla se liikkuu, minkä takia käytän näitä nimenomaisia äänteitä ja sanoja, joita käytän - nämä ovat siis kaikki kokemuksellisia asioita, ne koetaan - riippuu tuhansista ja tuhansista ihmisistä, jotka ovat kuolleet, jotka eivät fyysisesti ole täällä läsnä. Se siis riippuu aikaisemmista, muinaisista suomenpuhujista. Tunnistan hyvin selvästi itsessäni tapoja sanoa tai tapoja pitää taukoja, jotka ovat isoisäni tapoja; isoisäni puhuu täällä tällä hetkellä koko ajan. Minä, "Tere Vadén", en puhu missään mielenkiintoisessa mielessä tällä hetkellä.
   Tässä on se kielen yhteisyys, kokemuksellisuuden mahdollisuus, jaettavuuden mahdollisuus, joka on sekä puhtaan universalismin että puhtaan heideggerilaisuuden tuolla puolen, nimenomaan sekoittuneisuutena ja epäpuhtautena. Tästä voidaan puhua kielellä, myös filosofian kielellä, mutta silloin täytyy hylätä illuusio, että kieli olisi yleispätevää, että se olisi pätevää kaikille kaikkina aikoina. Tätä kautta filosofiasta tulee paitsi paikallista myös kuolevaista siinä mielessä, että se ei ole ikuista, siinä ei esitetä mitään ikuisia totuuksia. Siinä esitetään joitakin sellaisia väitteitä, jotka pätevät - mikähän se nyt olisi, kenelle ne pätevät - ne pätevät meille, tässä ja nyt, heille, jotka ovat riittävän samankaltaisia kokemuksellisesti kuin me. Jos on olemassa ihmisiä, jotka ovat kokemuksellisesti hyvin erilaisia kuin minä, niin sitten nämä minun väitteeni eivät päde. Se siitä sitten. Tämän tyyppisellä paikallisella filosofialla ei ole mitään valtuuksia, jotka menisivät sen ulkopuolelle, toisin kuin näillä universalistisilla tai puhtauteen pyrkivillä filosofioilla, joilla on aina ne valtuudet sanoa, että itse asiassa sinäkin ajattelet näin, vaikka et vielä sitä tiedäkään tai muistakaan. Tämähän on se universalismin viesti aina: kaikki ajattelevat samalla tavalla. Vaikka he eivät oikeasti ajattelisikaan samalla tavalla, niin he, jotka ajattelevat eri tavalla, itse asiassa ajattelevat samalla tavalla, he eivät vain tiedä vielä sitä. Se pitää ensin opettaa, se miten oikeasti ajatellaan ja miten oikeasti ollaan samanlaisia kuin kaikki muut. Eli tätä kautta katoaa filosofialta myös tämäntyyppinen valtuutus. Se pätee vain niin pitkälle kuin se pätee.
   Koska nämä jäljet ovat sekä universalistisen että paikallisen puhtauden kannalta epätoivottavia ja häriöitä, niin ne todennäköisimmin esiintyvät sellaisilla alueilla kulttuurissa, jotka eivät ole virallisia, jotka eivät ole kanonisoituja, jotka ovat jotenkin marginaalissa tavalla tai toisella. Jotka eivät ole yhdenmukaistamispyrkimyksen välittömän katseen alla. Niitä kannattaa etsiä sellaisista suunnista, jotka eivät ole osa porvarillista elämäntapaa, joka kaikkialla maailmassa on täsmälleen samanlainen. Ne on jossain muualla. Jos jokin nolottaa, jos jokin hävettää, niin silloin ne punaset kellot menee päälle: "tässä voisi olla jotakin sellaista kokemuksellisuutta, joka ei ole valtakulttuurin mukaista." Se on merkki. Jos ajatellaan suomalaista kansallisuutta, sitä, jota kouluissa opetetaan siitä, mitä suomalaisuus on, johon liittyvät nämä Gallén-Kallelat ja Runebergit ja muut, niin se on täydellisesti akateeminen keksintö. Lönnrot ja kumppanit, tämä ruotsinkielinen eliitti, joka oli hylätty tänne Suomeen, ja joilla ei olut realistista paluumahdollisuutta siihen ruotsalaiseen yläluokkaan, johon he kuuluivat, halusi erottua venäläisestä valtaapitävästä joukosta 1800-luvulla, ja keksi tällaisen asian kuin suomalaisuus, jolla ei taas ole kovin paljon mielenkiintoista tekemistä sen suomalaisuuden kanssa, joka olisi sitä epäporvarillista ja siinä mielessä epäeurooppalaista suomalaisuutta, ei-henkilöytynyttä ja ei-personoitunutta.
   Kalevala on tästä hyvä esimerkki - tämä on viimeinen juttu - se, miten Lönnrot kirjoittaa Kalevalan. Siinä näkyy paikallisuuden ja ei-paikallisuuden tai paikallisuuden ja universalismin ristiriita. Kirjoittamalla Kalevalan Lönnrot tietenkin yhtä aikaa tuhoaa ja pelastaa ainutlaatuista suomalaisuutta. Lönnrot toimii sellaisten ideaalien mukaan, jotka tulevat saksalaisesta kulttuuripiiristä. Tarkoituksen on luoda tietynlainen eepos, joka sen aikaisessa kansainvälisessä mediajulkisuudessa on kova sana. Näiden ideaalien perusteella Lönnrot poistaa tai jättää ylöskirjoittamatta Kalevalasta esimerkiksi monet rivoudet ja mehevyydet ja "kansanomaisuudet", ne nolottavuudet ja hävettävyydet, ja tekee siitä sankaritarinaa. Mutta silti se oli tietenkin siinä tilanteessa ainoa tapa jättää tai välittää suullisesta perinteestä edes jotakin eteenpäin: kirjoittaa ylös ja tuhota samalla jotakin. Koska jotakin siinä myös säilyy, kun jotakin tuhotaan. Siinä tulee nimenomaan tämä sekoittuneisuus. Ideaalit, ikään kuin vieraat ideaalit, ja suullinen perinne elävät Kalevalassa ristiriidassa keskenään. Mutta ei sinä akateemisena unelmana, joka on ruotsalaisen yläluokan suomalaisuus. Ajatelkaapa sitä, että missä muussa maassa kuin Suomessa kansallisrunoilija edustaa kolonialistista valtaa, josta on päästy itsenäistymään? En tarkoita sitä, että Runebergistä pitäisi päästä eroon, vaan sitä, että suomalaisilla ehkä on monikulttuurisuuteen, monikerroksisuuteen ja sekoittuneisuuteen paljon paremmat edellytykset, kuin mitä kuvittelemme. Monoliittisyys ja yhdenmukaisuus, puhtaus tässä mielessä on keinotekoinen, Toisen maailmansodan jälkeen keinotekoisesti luotu asia. Suomalaisuus on paljon monikerroksisempi juttu, ja siinä epäpuhtaudessa voisivat näkyä ne suomalaisen ajattelun jäljet. Nyt.

TM: Hyvä. Kiitos alustuksesta. On tarkoitus aloittaa keskustelu. Tila on varattu viiteen, en usko että ehkä niin kauan puhutaan, mutta kättä ylös, jos on joitain kommentteja, kysymyksiä. Itselläni tuli heti sellainen mieleen, että yksi asia, jota en ihan ymmärtänyt oli, että näetkö tämän ajattelun mahdollisuuden ensisijaisesti siinä, että me ymmärtäisimme itseämme, ja että me ymmärtäisimme omia jälkiämme tai historiallista tilannetta vai siinä, että pystytään tavallaan huomaamaan niiden satunnainen luonne, ja sitä kautta ymmärtämään muita kulttuureja, ja toimimaan globaalisti, aidossa mielessä tasavertaisina.

TV: Sekä että, jotenkin en näe noita edes vaihtoehtoina. Suomalainen ajattelu tietenkään ei meille voi olla mitään sellaista, joka löydetään jostakin makaamasta. Se ei voi tapahtua siten, että löydetään jälkiä, sitten seurataan niitä ja huomataan, että ahaa, tässä se on. Ei niin, että mennään Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon ja tutkitaan vanhoja ylöskirjoitettuja runolaulujenpätkiä ja huomataan, että juuri tässä se on. Suomalainen ajattelu meille on tietenkin jotakin sellaista, joka me tehdään nyt. Jos sitä olisi, se täytyisi nyt tehdä. Ja silloin sen materiaalina voi olla - jos meillä on, en tiedä onko meillä - kulttuurin ja kokemuksen ainutlaatuiset piirteet, esimerkiksi historiallisen kokemuksen. Silloin ne voivat olla lähtökohtina, juurina. Ja silloin yhtä lailla tässä suomalaisuudessa on mukana se, missä suhteessa me olemme muihin kulttuureihin. Ne on molemmat yhtä lailla välttämättömiä sille, mitä voidaan tehdä nyt. Suomalainen ajattelu voidaan tehdä vain nyt, ja silloin se voidaan tehdä vain siitä, miten menneisyys on läsnä nyt ja mikä se tilanne muuten on.

TM: Onko muita kysymyksiä herännyt?

[Tuntematon A]: Tokkopa meissä mitään [....] me olemme kuitenkin kaikki yhtä. [...] Miten "minä" voin ymmärtää "minua" [...] osittaa itseäni, ja osa yrittää ratkaista sen, mitä minä olen. [...]

TV: Ensin siihen, että me olemme kaikki yhtä, niin minä en ainakaan ole yhtä sinun kanssasi. Minä olen erilainen, minulla ei ole mitään tekemistä sinun tai teidän kanssa. En usko, että mitään tällaista "yhtä" on olemassa. Tämä on tietenkin jossakin määrin uskon asia, en tiedä voidaanko tällaista loppujen lopuksi perustella millään pitävällä tavalla.

[Tuntematon A]: En pidä tätä uskon asiana [...] vaan koen [...]

TM: Tarkoititteko jotakin ihmisyyden ideaa, sitä, että olemme kaikki ihmisiä tai ...

[Tuntematon A]: Osittain sitä.

TV: Joo. Tässä on kaksikin asiaa. Jos puhutaan ensin siitä, miten me olemme yhtä. Tietyssä mielessä varmasti me olemme yhtä, tietyssä mielessä varmasti meillä on olemassa sellainen kokemuksellinen taso, jolla me olemme yhtä. Mutta sanoisin, että se kokemuksellinen taso, jolla olemme yhtä, se taso, jonka jaamme, ei ole järjen taso, ei ole subjektin taso, ei ole ihmisen taso. Se taso, jolla olemme yhtä, on taso, jolla olemme yhtä myös vaikkapa koirien tai kissojen kanssa. Siis varmasti on olemassa jokin sellainen yhtenäisen kokemuksen alue, olemassaolon kokemuksen alue, joka on "yhtä". Jossakin mielessä - en voi käyttää tässä sanaa "samanlainen", koska se toisi taas tietyt merkitykset - jaettu ja yhteinen. Mutta se taso ei ole mitään sellaista, jolle voisi rakentaa universaalista filosofiaa. Tämän tyyppinen yhteisyys on juuri sellainen asia, joka nimenomaan romahduttaa mahdollisuuden universalistiseen filosofiaan. Jos me myönnämme, että me olemme jollakin kokemuksellisella tavalla yhtä esimerkiksi eläinkunnan kanssa, niin universalistinen filosofia tulee taas mahdottomaksi, koska se tarvitsee nimenomaan tietyt kokemuksen rakenteet. Se ei tarvitse kokemuksen yhteisyyttä, vaan tietyt kokemuksen rakenteet, kuten esimerkiksi minuuden tai subjektin tai järjen tai jonkin sellaisen. Tällainen yhteisyys on paljon matalamman tai korkeamman tason ilmiö. Me olemme yhtä niin pitkälle, kun olemme eläimiä tai kun olemme enkeleitä. Mutta ihmisinä me emme ole yhtä.
   Sitten tähän minuus-kysymykseen. Olen joskus käyttänyt sellaista vertausta, että on olemassa kolme sisäkkäistä ympyrää: korpi, pihapiiri ja talo. Korpi tarkoittaa tässä asubjektiivisen kokemuksen aluetta, joka on siis ennakoimaton, meistä riippumaton, joka tekee mitä se itse haluaa ja toimii omien lakiensa mukaan riippumatta meistä. Siitä voidaan raivata pihapiiri, joka on ikään kuin sanotaan vaikka tietoisen ja tiedostamattoman välinen kamppailukenttä, josta aina täytyy kitkeä rikkaruohot, jota täytyy jatkuvasti viljellä, huoltaa ja hoitaa. Pihalla käydään jatkuvaa kamppailua tiedostamattoman, hallitsemattoman välillä ja sitten sen alueen välillä, joka on jo jollakin lailla eristetty, saatu erilleen, pyhitetty ihmiselle, ihmisen toiminnoille; pihamaa, kulttuuri, talous. Ja viimeisenä on talo. Pihamaalla törröttää talo, joka on se paikka, jossa kaikki asiat ovat parhaiten järjestyksessä, jossa talous pelaa sillä tavalla, että asioille on paikkansa ja tietyt ennakoitavat, toistettavat rakenteet, juuri tämä "yksi plus yksi on kaksi"-maailma. Nämä kolme kehää muodostavat ihmisen, tai minän, tai itsen, jossa on nämä kolme aluetta. Väite - mahdollisesti radikaali väite - on, että kieli, se miten kielellä voidaan puhua, ei koske pelkästään taloa. Jos reflektion ongelma tai paradoksi, tai relativismin paradoksi syntyy, niin se syntyy silloin kun kuvitellaan, että kieli on pelkästään talon asia, ja että talon, subjektin, minän pitäisi pystyä kuvaamaan tai hallitsemaan itsensä täydellisesti; siihen se ei tietenkään pysty. Paradoksi on ihan oikea, todellinen tässä yhteydessä. Mutta kieli ei ole pelkästään talon asia. Kieli ei puhu pelkästään talosta, siellä on myös korpi, joka - kuten Hellaakoski sanoo - "kohinoi". Ja siellä on myös pihamaa. Nämä ovat aitoja tapoja käyttää kieltä, aitoja tapoja puhua. Jos ne jossakin mielessä ovat filosofisesti epähyväksyttäviä, niin sen pahempi filosofialle.

TM: Siellä oli kysymys.

[Tuntematon B]: Kun puhutaan kielestä, niin voiko kielen laajentaa visuaaliseen kommunikointiin. Antropologian kannalta kaukainen ryhmä, joka [...] visuaalisella tavalla puhuu omaa käsittämätöntä kieltään, niin sen kielen ja visuaalisen ajattelun välistä mekanismia [...]

TV: Ilman muuta sen voi laajentaa visuaaliseen. Tässä tulee vastaan sellainen kysymys, että yleensä näitä kääntymättömyys ja relativismi-asioita käsitellään puhutun ja kirjoitetun kielen yhteydessä, siksi että ajatellaan, että kuvakieli on jotenkin universaalisempaa, että elekielellä ja kuvalla on jokin yhtenäisyys tai yhteisyys, joka on erilainen kuin puhutun kielen yhteisyys. Mutta itse asiassa tämä toimii toisinkin päin. Sikäli kuin puhuttu ja kirjoitettu kieli on jossakin mielessä diskreetti tai digitaalinen järjestelmä, eli jollakin abstraktiotasolla koostuu - en ole itse tätä mieltä - erillisistä sanoista, voidaan väitellä siitä, ovatko "cat", "kissa" ja "katten" samoja sanoja, tai onko niillä eri merkityksiä. Visuaalinen kieli, joka on analoginen tässä mielessä - vaikkapa taulu, jossa on mahdollisuus käyttää kaikkia eri värisävyjä, joilla on kaikilla eri kokemuksellinen merkitys - niin sillä ei ole mitään rajoja, se voi itse asiassa olla paljon herkempi ainukertaisuuksille tällainen visuaalinen kieli. Vastasiko tämä siihen kysymykseen?

[Tuntematon X]: [Kysymys koskien Palsaa]

TV: Tästäkin tekisi mieli puhua pari päivää. Mutta jos se sanotaan nopeasti - ja silloin sen joutuu sanomaan aina väärin - niin se, miten Palsa maalasi, niin siinä oli läsnä nero-kultti. Hän halusi olla nero. Tämä nero-kulttihan on tiettyyn taidehistoriaan, tiettyyn kulttuurihistoriaan liittyvä asia, jonka toteuttamiseksi täytyy toimia, elää ja maalata - siis ilmaista itseään visuaalisesti - tietyillä tavoilla. Sen lisäksi hän koki välttämättömäksi tietyllä tavalla tulkitun kittiläläisyytensä, lappilaisuutensa. Ihan konkreettisesti hän ei voinut elää eikä maalata missään muualla. Ja nämä molemmat asiat näkyvät siinä visuaalisessa ilmaisussa. Siis siinä miten taidetta tehdään ja siinä, miltä taide näyttää. Nyt se jälki, se suomalaisen ajattelun jälki, näkyy näiden kahden painostavan asian tapana, yhteentörmäyksenä. Jälki näkyy siinä, miten ne tekevät hänen elämänsä mahdottomaksi, hänen taiteensa mahdottomaksi. Jos sen haluaa sanoa mielettömän suoraviivaisesti, karusti, näitten ideaalien toteuttaminen tekee lopulta mahdottomaksi Palsalle puhua sille yleisölle, jolle ehkä kuitenkin olisi kannattanut puhua. Ne kysymykset, joita hän kysyy, - "Olenko minä nero?", "Millainen nero minä olen?", "Mikä on tämä Kittilän ryyppyjengi?", "Miten se liittyy taidehistorian muihin ryyppyjengeihin?" - eivät lopulta ole ne kysymykset, joita hänen olisi meiltä kannattanut kysyä. Siis kenelle hän puhuu? Kenelle hän maalaa, kun hän maalaa näitä kysymyksiä? Ehkä lopultakin jollekin sellaiselle taholle, jolle ei olisi kannatanut maalata. Olisi ehkä mielummin kannattanut kysyä joitakin muita kysymyksiä.

TM: Teillä oli kysymys.

Gareth Griffiths: Kuten tiedetään, Picasso itse oli kerännyt afrikkalaista taidetta, ja ilmeisesti se oli vaikuttanut hänen omaan työhönsä, mutta kun kriitikko kysyi, hänen vihainen vastauksensa oli "Neekeritaide? En ole koskaan kuullut siitä!" Vastaus tietysti kuulostaa rasistinen, ja luultavasti olikin, mutta 'positiivinen' interpretaatio on, että hän tarkoitti, että 'taide' on olemassa vain länsimaisessa kulttuurissa, se on länsimainen instituutio. 'Taide' on hyödyllistä melkein joka kulttuurissa paitsi länsimaisessa kulttuurissa. "Eskimotaide" on samannäköinen kuin kubismi, mutta eskimoilla on toinen näkemys maailmasta. Yhtäläisyydet ovat formalistisia. Ja tiede on vaikuttanut moderniin taiteeseen. Ehkä Picasso saattoi puhua positiiviseen tapaan afrikkalaisesta "jostakin", mutta ei "taiteesta". Samaan tapaan ehkä Palsa oli pakotettu toimimaan länsimaisessa taidemaailmassa, pakotettu tekemään "taidetta", ja tämä oli hänen ongelmansa.

TV: Jotenkin juuri näin. Sitä tarkoitin kysymällä, että mitä muita kysymyksiä hän olisi voinut kysyä. Hän olisi tietysti voinut kysyä kysymyksiä juuri esimerkiksi suomalaisesta elämänmuodosta, suomalaisesta yhteiskunnasta. Ja kyllähän sitä tavaraa siellä on ilman muuta. Siis tottakai. Eihän se mitenkään poissa sieltä ole. Kaikki siellä on mukana. Mutta, no ... En ehkä halua mennä niin pitkälle siihen Palsan psykologiaan, että mitkä kaikki tekijät siihen liittyy. Kirjassa Arktinen hekkuma on toista sataa sivua yritystä vastata tähän kysymykseen.

Olli Sinivaara: Ei suoraan tähän liittyen, tai erityisesti Palsaan liityen, mutta ylipäänsä siihen liittyen, että miksi ylipäätään kysyessämme suomalaisen ajattelun mahdollisuutta päädymme puhumaan Kalervo Palsasta, joka on taiteilija tai ainakin taiteilijaksi näiden rakennettujen myyttien myötä julistettu. Tai jos ajatellaan Hellaakoskea, joka puhuu siitä korpien kohinasta, niin tässä herää kysymys, että liittyykö nimenomaan taide tai kirjallisuus siihen, mistä niitä jälkiä pitäisi nimenomaan etsiä. Tai voisi provokatiivisesti kysyä, että miksi ei pikemminkin päivälehtien rikosuutisista tai Alibi-lehdestä tai jostakin tällaisista, missä se kielletty, tukahdutettu ja hullu ja villi suomalaisuus meille välittyy vailla [...] tai alastomammin. Median välittämänä, mutta joka tapauksessa raaempana ja alastomampana, ei siis taiteellisesti työstettynä. Kysymys liittyy siihen, että kun mainitsit Heideggerin tai Kilven puhtaan tai puhdistetun paikallisuuden edustajina, niin varsinkin Heideggerilla on se ajatus keskeinen, jonka mukaan runoilijat tai ajattelijat ovat se ryhmä, joka on etuoikeutettu tai erikoisessa asemassa ajattelun avaamisessa. Liittyen tähän suomalaiseen ajatteluun, niin onko niin, että meidän täytyy etsiä jälkiä nimenomaan joltakin Hellaakoskelta tai Palsalta tai ylipäätään runoilijoilta, kirjailijoilta? Tai sisältyykö tähän se heideggerilainen ajatus, että nimenomaan runoilijat ovat jollakin tapaa erikoisasemassa tämän kielen ja ajattelun avaajina? Vai onko se nimenomaan puhdistettua paikallisuutta, jota vastoin voisi olla sellainen paikallisuus, joka ei tarvitsisi välttämättä taidetta tai taiteellista työstämistä sinä muotona, jossa ne asiat tulevat esille? Vai tarvitaanko välttämättä Palsan kaltaisia rajoilla häilyviä hulluja tai kirottuja ...

TV: Kirottuja runoilijoita...

OS: ... Niin, että se tulisi esiin se ajattelun mahdollisuus. Yksi keskeinen juonne mannermaisessa sivilisaaatiokriittisessä ajattelussa, tai siinä kun länsimaista rationaalisuutta kritisoidaan on, että se alue, millä jokin toinen, jokin vaihtoehtoinen pystyy purkautumaan on jollakin tapaa rikoksen tai väkivallan tai jonkin sivistyksen kannalta häiritsevän asian purkautumista. Missä tarvitaan tai tarvitaanko taiteen välittävää roolia, että päästään suomalaisen kokemuksen alkulähteille?

TV: Kyllä ja ei. Sinänsä ei kai ole mitään estettä, miksi se ei voisi tulla esille ikään kuin suoremmin, epävälittyneemmin. Vaikka sitten tulee ongelmaksi terminologia, se, että ajatellaan olevan se suora ja välittynyt, mikä tekee paikallisuutta mahdottomaksi tai hankalaksi. Mutta esimerkiksi päivälehtijulkisuus; siihen en pistäisi kauheasti painoa, koska se toimii jollakin sellaisella tasolla ... - en sano että se olisi ajattelun kannalta hankala, vaan se on epäpuhtaan paikallisuuden kannalta hankala, koska siinä etsitään juuri niitä yhteisiä kauhistumisen aiheita, "että eikö me nyt ollakin samaa mieltä siitä, että tämä on hirveää" ja niin edelleen, eli että se ei välttämättä toimi siinä. Mutta ehkä jossakin muussa. Mutta sanoisin, että kyllä ne marginaali-ilmiöitä jossakin mielessä on. Tämä Palsakin, tämä "Toinen tuleminen"; nythän hän vasta tuli, kun oli toinen tuleminen. Ei Palsa sillä lailla mikään erityinen "taiteilija" ollut ennen viime vuotta. Kirjani hänestä on kirjotettu -97. Ei niiden tarvitse olla - jos hait sitä - millään lailla "korkeakultuuria", "runollisuutta", niiden asioiden, joissa jäljet ilmenee. Yksi mielenkiintoisempia asioita, joita olen viime aikoina huvikseni tässä yhteydessä tutkinut on eräkirjallisuus. Eräkirjallisuus ei ole leimallisesti korkeakultuuria tai runollisuutta tällaisessa kanonisoidussa mielessä, mutta on hyvin ainutlaatuinen suomalaiseen kirjallisuuteen liittyvä piirre. Missään muualla maailmassa ei ole eräkirjallisuutta kuin Suomessa - ehkä jonkin verran Ruotsissa, ehkä jonkin verran Venäjällä, mutta nekin ovat aika erilaisia genrejä. Mutta se, miksi siinä on mielestäni tärkeää olla kieleen, merkitykseen liittyvä taso - kuvalliseen tai sanalliseen kieleen - on, että jos tehdään sellaista kokemuksellista filosofian harjoitusta, johon liittyy ruumillisuus, niin silloin ollaan hyvin lähellä niitä itämaisia perinteitä, joihin Timo viittasi, ja ollaan [...]

[... nauhan vaihto ...]

TM: [...] rajanveto hullun ja normaalin välillä.

TV: Hyvin usein. Siis Palsa on tästä taas hyvä esimerkki. Tähän toiseen tulemiseen liittyy binäärikoodi: joko hänet nähdään nerona tai sitten hulluna, tai kaikista parhaiten hulluna nerona. Tämähän on meille tapa ikään kuin väistää niitä kysymyksiä, joita Palsa yrittää kysyä. Se on meidän yrityksemme olla kokematta niitä maalauksia. Jos me tiedämme, että nämä ovat hullun neron maalaamia, niin silloin meidän ei tarvitse katsoa niitä maalauksia, vaan me jo näemme ne. Eli silloin pääsemme juuri siitä noloudesta ja häpeällisyydestä ja riemusta, myös. Subjektivismin murtumista ei tarvitse aina tuoda negatiivisuuden kautta. Heideggerhan on nimenomaan sitä mieltä, että subjektiivisuus murtuu kuolemanläheisyyden ja ahdistuksen kautta. Heideggerille ahdistus on kaikista paras esimerkki "tunteesta", joka ei ole henkilön, persoonan, minän tunne, vaan joka on asubjektiivinen kokemus. Tässä mielessä nolous ja häpeä varmaan liittyvät samalle negatiiviselle, kielteiselle puolelle, mutta tätä kautta ei ole pakko mennä. Yhtä hyvin riemu, yli-inhimillinen riemu ja loveen lankeaminen, ja muut tällaiset kokemukset liittyvät tähän. Juuri tämän tyyppisiä kysymyksiä on tapana väistää kutsumalla niitä hulluudeksi tai neroudeksi, ja niitä voi olla siellä taustalla. Ja sen tyyppisiä kysymyksiä esimerkiksi Palsa voi niiden taulujen kautta esittää. Ehkä.

[Tuntematon X]: Mitä mittareita sitten on [...] erottamaan hulluutta, neroutta?

TV: Ei mitään. Enkä tiedä kuinka mielenkiintoinenkaan se kysymys on sitten lopulta. Varsinkin se nerous-käsite on hankala tässä yhteydessä, koska se liittyy niin tiukasti toisaalta subjektivismin perintöön - neroon, joka luo - ja toisaalta heideggerilais-romanttiseen käsitykseen siitä, kuinka - tai esimerkiksi Kilpi kuvaa itsensä nerona, jonka kautta jumalat puhuvat. Nero on ikään kuin vain äänitorvi ilmoitukselle, joka tulee jostain muualta. Nämä ovat kyllä aika hankalia malleja ja tekevät kuolevaisen ja ajallisen ajattelun mahdottomaksi.

[Tuntematon A]: Kun nämä kaikki ovat kuitenkin halun luomia mielikuvia ja mielikuvat keskustelevat keskenään, niin eihän siitä tule mitään.

TV: Mitkä ovat halun luomia mielikuvia?

[Tuntematon A]: Nämä vertailut, hulluudet ja viisaudet, ne on näitä mielikuvia. [...] Mielikuvien maailmassahan me olemme. Nämä mielikuvat keskustelevat. Miten voidaan ymmärtää?

TV: Ymmärryskin on mielikuvia. Ei siinä ole mitään rajaa, se on jatkuva väli. Ajattelemisessa ajatteleminen ajattelee itseään ja kokemisessa kokeminen kokee itseään. Siinä ei minun käsitykseni mukaan ole esimerkiksi tunteen ja järjen välillä mitään rajaa, vaan ne ovat samaa, ja juuri siksi ne pystyvätkin vaikuttamaan toisiinsa, koska ne ovat samasta. Sillä tavalla myös ajattelussa mielikuvat pystyvät vaikuttamaan toisiinsa, koska ne ovat ikään kuin samasta puusta veistettyjä, eivätkä erilaisia asioita.

[Tuntematon D]: Tämä koko kysymyksenasettelu [...] Yhtäältä sanot, että koko suomalaisuus on fiktio, että [...] Toisaalta kuitenkin pitäisi pyrkiä luomaan, tekemään suomalaista filosofiaa [...] ja tämä sidotaan jonkinlaiseen relativismiin. Miten nämä kaksi suhtautuvat toisiinsa? Minkä takia tässä otetaan lähtökohdaksi suomalaisuus [...] Minä ymmärrän, että hyvä puoli voisi olla se, että äidinkielellä voi tehdä sellaista filosofiaa, mitä Ranskassa on tehty; käyttää kieltä, joitain kielen merkityksiä, jotka eivät ole käännettävissä [...] Minä en muuten ymmärrä tätä lähtökohtaa, että jos siis vedotaan siihen, että suomalainen filosofia, suomalainen kokemus, suomalainen kulttuuri [...] ovat sekoittuneita, että niissä ei ole mitään alkuperäistä, mitään aitoa - en tiedä, haluatko sanoa niin?

TV: Joo, haluan. Tämän on erittäin hyvä kysymys. Kaikki identiteetit, kaikki kulttuurit ovat sekoittuneita. Sikäli siis, jos haluaa sekoittuneen suomalaisen kulttuurin häntää nostaa, niin mikä se "pitäisi" sitten on? Se oli siis se kysymys. Ymmärsinkö oikein?

[Tuntematon D]: Tai tavallaan siis kun haetaan suomalaisuutta, [...] mitä tässä on se suomalaisuus, jota haluttaisiin etsiä [...] ?

TV: Yksi on tietysti se, jonka mainitsit: tapa käyttää kielikokemukseen liittyviä seikkoja, jotka ovat erityisen käyttökelpoisia johonkin tarkoitukseen, niin kuin tässä ranskalaisen filosofian tavassa tai Heideggerin tavassa jyllätä saksan kielessä. Mutta se ei ole se syy, minun mielestäni; tai on se syy, mutta ei riittävä syy. Se on ihan hauska juttu, siihen ei liity mitään sen kummallisempaa. Itse asiassa tuo "pitäisi"-kysymys on se ratkaiseva. Miksi "pitäisi" puhua suomalaisesta ajattelusta, jos kaikki identiteetit ovat sekoittuneita, jos niihin ei liity mitään sellaisia aitouksia, jotka ikään kuin aitouksina olisivat itseisarvoisia. Minun mielestäni suomalaiseen ajatteluun, sekoittuneeseen, epäpuhtaaseen suomalaiseen ajatteluun ei liity mitään sellaisia aitouksia, jotka olisivat itseisarvoisia. Miksi sitä sitten pitäisi puhua?
   Tähän on kaksi eri vastausta. Toinen on ehkä epäfilosofinenkin - epäfilosofinen tai syväfilosofinen. Voidaan siis vastata niin, että siinä ei ole mitään "pitäisi"ä; joko sitä tekee tai ei, eikä siihen liity mitään "pitäisiä". Se on toinen vaihtoehto. Se toinen vaihtoehto, jonka kautta haluaisin vastata nyt on se, että myös tämä on likainen, strateginen tai taktinen valinta. Sekoittuneisuudessa on erilaisia aineksia, kuten kaikissa sekoittuneisuuksissa on erilaisia aineksia. Näillä aineksilla on esimerkiksi erilaisia eettisiä ominaisuuksia. Näiden eettisten ominaisuuksien perusteella sitten muodostuu se "pitäisi", mitä pitäisi tehdä nyt. Käsitykseni mukaan sekä universalismiin että puhtaan paikallisuuden ajatukseen liittyy piirteitä, jotka systemaattisesti tuhoavat inhimillistä kokemusta. Siksi haluan vastustaa niitä. Ja sitä kautta oikeastaan ajaudun epäpuhtaaseen paikallisuuteen ja koska olen suomalainen, se on minulle suomalaisuutta. Tätä kautta se menee. Suomalaisuudessa, suomalaisuuden sekoittuneissa aineksissa sitten on joitakin piirteitä, joita voi pitää eettisesti arvokkaina; näitä asioita haluaa edistää. Tietysti siihen sisältyy myös piirteitä, joita pitää eettisesti epäarvokkaina, joita siksi haluaa kritisoida. Tämä on myös sellainen kysymys, että vain niitä asioita, joita todella rakastaa, vain niitä kannattaa kritisoida, niitä kannattaa todella rankasti haukkua.
   Eli se "pitäisi" tulee oikeastaan siitä, että käsitykseni mukaan epäpuhdas paikallisuus on ainoa filosofinen käsityskanta, joka on eettisesti kestävä. Mutta tämä on tietysti paljon pidempi stoori kuin mitä tässä pystyy sanomaan. Mutta se ei tule siihen tiettyyn epäpuhtaaseen paikallisuuteen sisältyvistä tietyistä aineksista.

[Tuntematon D]: Jatkan tuosta vähän. Mikä tuossa minua vaivaa on, että se tulee lähelle joitakin nationalistisia muotoja, se, että suomalaisuus liittyy kieleen ja [ ...] etiikkaa [...]

TV: Minun mielestäni nationalismi on mahdollista vain siinä puhtaassa paikallisuudessa. Siis Heidegger on nationalisti, ja Kilpi on nationalisti, koska ne on näitä puhtaita paikallisia kavereita, jotka haluavat nimenomaan nähdä, että on olemassa jokin tällainen suomalainen tai saksalainen identiteetti, joka eroaa muista identiteetistä, johon liittyy todella aitoja piirteitä: on olemassa joku aito kustavilaisuus tai on olemassa joku aito saksalais-kreikkalaisuus, jotka vain pystyvät ratkaisemaan joitain keskeisiä ongelmia, jotka vain pystyvät ratkaisemaan joitain meille keskeisiä ongelmia. Tähän liittyy tietyn kansakunnan tai tietyn kielen erityisaseman ajatus, että on olemassa privilegioituja, etuoikeutettuja kieliä tai etuoikeutettuja kansakuntia.

[Tuntematon D]: Ja sinä kiellät tämän?

TV: Minä kiellän tämän.

[Tuntematon D]: [...] kielen sekoittuneisuus [...]

TV: Nämä tulevat mahdollisiksi sitä kautta, että ne tehdään mahdollisiksi. Siis tottakai saksalaisuus tai arjalaisuus on mahdollista, kun he te tekevät itsensä sellaisiksi, kun he muuttavat itsensä arjalaisiksi. Sitä kautta se on mahdollista. Mutta se on juuri asia, joka tehdään, joka ei "tule" jostakin. Ja siinä on sen paikallisen puhtauden ja puhtauden ajatuksen vaara.

[Tuntematon D]: En tiedä kannattaako jatkaako kauheasti jatkaa, mutta en tiedä, että miksi, jos luovutaan puhtaasta suomalaisuudesta [...] niin mistä puhutaan, kun puhutaan suomalaisuudesta [...]

TV: Se on minulle satunnaisuus: satun olemaan suomalainen. Jos olisin indonesialainen, niin puhuisin indonesialaisuudesta.

[Tuntematon D]: Niin, mutta on muitakin vaihtoehtoja kuin kansalliset tai kielelliset ...

TV: Niin, siis, että voisi puhua siitä, että olen vaikkapa - mitä nyt olisin - ...

TM: Valkoihoinen mies.

TV: Joo, siis, nyt minä ymmärrän kysymyksen. Joo, ei minulla tuon suhteen ole ongelmaa. Kyllä tätä epäpuhdasta paikallisuutta voisi kutsua jollakin muullakin nimellä kuin suomalaisuus, ei se liity siihen suomalaisuuteen millään sen kummemmella kuin tällaisella satunnaisella tavalla. Kaikessa siinä, mitä sanoin, voisi aina silloin, kun käyttää sanaa "suomalainen", käyttää sanaa "paikallinen". Se ei ole sen kummempi se yhteys. Paitsi sitten taas sitä kautta, että minä olen ensimmäisenä kielenä oppinut nimenomaan suomen kielen ja minun elämäni tärkeät asiat ja minunelämäni merkitys liittyy siihen, että elää tässä kulttuurissa ja hetkessä, tässä historiallisessa hetkessä ja puhuu tätä kieltä. Minä en voi tästä asiasta puhua samoin tavoin jollakin muulla kielellä, koska olen sattunut oppimaan suomen ensimmäiseksi. Mitään sen syvempää siinä ei ole.

[Tuntematon E]: [...] originaalista suomalaisuudesta, niin eikö tämä kieli ole sellainen originaali suomalaisuus. Tietysti voidaan saivarrella, mennä oikein pitkälle, että on tullut vaikutteita muualta [...] Eikö se ole juuri se spesifi suomalainen filosofia, se on juuri tämä suomenkielinen ilmaisu ja ajattelu. Ja eikö ole niin, että jokaisella kielellä on oma kykynsä tajuta tiettyjä todellisuuden osia, joita toisella kielellä ei missään nimessä samalla tavalla voi ymmärtää. Tässä mielessä ymmärrän, että kielet ovat kukkia ja erittäin arvokkaita ja siinä mielessä uskaltaisin väittää, että perusta [...] on suomen kielessä. Kielen rakenne on se, mikä on perustavana ajattelun pohjana. Kieli on aina spesifiä, sillä on omat ominaisuutensa, joilla se voi ilmaista todellisuutta. [...] ilmaistaan toisella kielellä, se on jo liudentunut [...] Juuri kielen käyttö ja kielen omaperäisyys. Suomen kieli on hieno kieli.

TV: Tästä juuri puhuttiin, että suomen kieleen varmasti sisältyy sellaisia kieliopillisia muotoja, sellaisia tapoja käyttää kieltä, tapoja puhua, joita ei sisälly muihin kieliin. Ja tässä mielessä siellä on siis sellaisia juttuja, jotka ovat filosofisesti, ajattelullisesti mielenkiintoisia. Suomen kielellä on mahdollista ajatella sellaisilla tavoilla, joita ehkä tällä hetkellä muissa kielissä ei ole. En voi enkä halua sanoa, että se olisi absoluttisesti mahdotonta muilla kielillä, koska se taas tarkoittaisi, että olisi joitakin aitoja alkuperäisyyksiä. Mutta tällä hetkellä. Uskon Feyerabendin tapaa, että kaikki kielet ovat potentiaalisesti kaikki kielet; kaikki kulttuurit ovat potentiaalisesti kaikki kulttuurit. Potentiaalisesti kyllä, mutta ei aktuaalisesti. Se, että esimerkiksi englannin kielellä voisi ajatella tai kokea joitain sellaisia asioita, joita voi ajatella tai kokea suomen kielellä, se on mahdollista, mutta se ottaa vuosia, ellei vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja, että tällainen mahdollisuus aktualisoituu. Ja siltikin se olisi taas eri, ei sama, jotakin samankaltaista, jotakin joka on tulkittu samaan suuntaan. Tässä mielessä kieleen tietysti sisältyy mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Nyt tullaan sille alueelle, joka liittyy edelliseen kysymykseen, josta puhuttiin tänä ranskalaisena mahdollisuutena eli että käyttää kielen välineitä sellaisiin tarkoituksiin, joihin ne ovat erityisen soveltuvaisia. Tätäkään suomalaisessa filosofiassa ei varmaankaan ole paljoa tehty. Ja se varmasti olisi mahdollista. On varmasti olemassa sellaisia tunnettuja filosofisia ongelmia - yleisiä ongelmia tai erityisesti suomalaiseen kulttuuriin liittyviä ongelmia -, joihin pääsee esittämään mielenkiintoisia näkökantoja möyrimällä suomen kielen kautta, käyttämällä suomen näkökulmia siihen, miten suomen kieli näkee tai ymmärtää asiat, se on varmasti mahdollista. Tässä mielessä kieli, äidinkieli, on yksi keskeisimmistä kulttuuripiirteistä tässä suhteessa. Ei ehkä ainut, mutta ihan ehdottomasti keskeisimpiä ainutkertaisuuden ja ainutlaatuisuuden mahdollistajia.

OS: Näiden puheenvuorojen jälkeen [...] palaisin vielä siihen, mitä aikaisemmin sanoin [...] käytin näitä rikolllisuutta ja muuta sellaisina heittoina [...] en suinkaan esittänyt sellaista kritiikkiä, että meidän ei pitäisi etsiä sitä suomalaisuutta sieltä korkeakulttuurin alueelta [...], vaan populaarikultuurista ja rikoslehdistä. En tarkoittanut sitä. Kysymykseni koski juuri tätä, joka nyt tuli esille mielestäni molemmissa puheenvuoroissa. Jos todetaan, että suomen kieli on hieno kieli, se on meille tärkeä kieli, koska se on sattumoisin se kieli, jonka me olemme ensimmäisenä oppineet - eikö tällöin juuri sellaiset asiat kuten sitä kieltä kayttävä runous, sanataide - niin eikö helposti aukea sellainen mahdollisuus, joka epäpuhtaan paikallisuuden kannalta on myös vaara, että ajatellaan että sellainen työstetty kieli, kieli josta on työstämällä ja rakentamalla ja ikään kuin ihmisen luovaa kykyä - joka jollakin tapaa ylittää sen jokapäiväisen puheen - tällä tavalla on saatu esiin, jotakin, joka on siinä kielessä erityistä. [...] ja se voi olla tosiaan englanninkielinenkin tai ranskalainen, siis saman asian voi tehdä eri kielillä: kaivaa ikään kuin omasta kielestään esiin kirjallisin keinoin, jotain jonka kokee olevan sille perustavaa. Mutta yhtä kaikki kaikissa on se sama työstämisen tai jähmettämisen tai muotoon asettamisen piirre. Ehkä se olennainen pointti on, että mielestäni se, että jos suomalainen ajattelu liittyy kieleen ja ensisijainen paikka tälle avautumalle on jokin tietty muoto, oli se sitten runo tai laulu tai tanssiesitys, se olisi jokin tietty muoto, ja kuitenkin juuri työstetty tai rajattu muoto on jollakin tapaa sen epäpuhtaan paikallisuuden vastainen. Muodoksi tekemisen tai muodoksi tekeytymisen ajatus itsessään jo jollain tapaa hiipii sinne universalismin puolelle.

TV: Työstäminen ja muotoon asettaminen eivät ole epäpuhtauden vastakohtia. Tai ne eivät ole asioita, jotka väistämättä tai systemaattisesti karsisivat epäpuhtautta pois tai latistaisivat. Se on se ensimmäinen asia. Mutta sitten on totta, että jos nähdään jokin etuoikeutettu paikka vaikkapa runoudelle tai tässä mielessä työstetylle tai muotoonasetetulle kielelle, sinä paikkana, josta niitä jälkiä etsitään, niin se on vaarallista. Mutta se ei johdu siitä työstämisestä ja muotoonasettamisesta.
   Tämä oli juuri se kysymys, jota yritin ennakoida. Epäpuhtaus ja asubjektiivisuus eivät tarkoita muodottomuutta ja työstämättömyyttä. Epäpuhtaus voi esiintyä sellaisissa muodoissa, jotka ovat äärimmäisen sofistikoituneita, äärimmäisen kompleksisia, suorastaan bysanttilaisia, ja työstettyjä vaikka tuhansia vuosia. Sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sen epäpuhtauden kanssa, koska se kolmikulmio on sellainen, että epäpuhdasta voi olla sellainen, joka ei ole universaalia, eikä ole aitoa. Ja sellainen, joka on erittäin työstettyä ja erittäin jonkin tietyn muodon mukaista, voi olla epäuniversaalia ja epäaitoa, siis siinä mielessä epäpuhdasta ja sen ainutlaatuisuuden vaatimusten mukaista. Sinänsä työstäminen tai muotoon asettaminen ei tee ainulaatuisuutta mahdottomaksi, ainakaan periaatteessa. Mutta sitten on totta, että jos ajatellaan vaikka tätä suomalaista kulttuuria, että jos etsitään niitä paikallisuuden jälkiä vaikka pelkästään korkeakirjallisuudesta tai runoudesta, niin on totta, että niissä todennäköisesti vallitsevat sellaiset muodot ja ideaalit, jotka tekevät tietyn tyyppisten epäpuhtauksien näkymisen mahdottomaksi, ja siinä mielessä se on vaarallista. Mutta tämähän ei taas ole mikään sellainen systemaattinen asia, jonka voisi varmentaa, vaan se on kontingentti asia; millaisia kokemusvirtauksia millaisissakin ilmausmuodoissa esiintyy. Se on kontingentti asia, se voi riippua hyvin monenlaisista asioista. Mutta on todennäköistä, että jos on olemassa sellaista ilmaisua, jonka on tarkoitus olla universaalia ilmaisua, esimerkiksi jonkun neron universaalia ilmaisua, niin siellä sitä ei esiinny, tai se esiintyy korkeintaan poissaolevina asioina, jälkinä.

[Tuntematon D]: Jos hyväksytään se, että hylätään alkuperän etsintä, jos hyväksytään kaikkien muotojen kontingenssi, niin mikä silloin voi motivoida sitä muotoa, mitä [...] silloin kun ei etsitä alkuperää, niin mitä silloin tehdään? Tietysti voidaan vedota johonkin etiikkaan tai estetiikkaan ...

TV: Eikös tuo ole tavallaan sama kysymys kuin aikaisemmin? Eli vastaan niillä kahdella tavalla: a) ihan mikä vaan, b) se kysymys ei oikeastaan asetu tuolla tavalla. Eli jos kaikki identiteetit ovat sekoittuneita, jos kaikki muodot ovat kontingentteja, niin silloin niitä voi muokata ihan mistä syystä vaan. Esimerkiksi juuri mainitsemasi eettiset ja estettiset syyt on ihan hyviä syitä; sitten voi olla poliittisia syitä, filosofisia syitä, voi olla loogisen konsistenssin, ristiriidattomuuden tavoittelun syitä, voi olla monia syitä. Ei kai se, että ei ole mitään yhtä isoa syytä tee näitä muita syitä huonoiksi, vai mitä? Tämä oli siis se ensimmäinen vastaus. Eikös tämä ole se sama kysymys kuin miksi sen ajattelun pitäisi olla nimenomaan suomalaista? Eli niitä muotoja voidaan muokata mistä tahansa syystä, joka katsotaan hyväksi. Mutta silloin ne syyt eivät ole koskaan mitään ikuisia, eivätkä välttämättä perusteltuja minkään aitouden tai alkuperäisyyden kautta. Minä voin esimerkiksi perustella sitä, miksi tänään haluan puhua suomalaisuudesta tai suomalaisesta ajattelusta esimerkiksi sillä, että se on mielestäni tärkeätä suomalaisen kulttuurin elinvoiman kannalta tai että tässä poliittisessa tilanteessa kannattaa nostaa suomalaista häntää Euroopan unionissa. Ja nämä voivat olla ihan kontingentteja, muuttuvia syitä. Ja joskus toiste, jossain toisessa tilanteessa voin sanoa, että en minä viitsi, ei minua kiinnosta.

[Tuntematon D]: Etkö näe mitään ongelmaa siinä, että ei ole mitään kriteeriä ...

TV: On kriteeriä, kriteereitä on monta.

[Tuntematon D]: ... mutta että kriteerit ovat yhteismitattomia, vertailukelvottomia, jokainen vain ilmoittaa omat kriteerinsä ...

TV: Eli kysyt tätä relativismin paradoksia, eikö?

[Tuntematon D]: Mikä on paradoksi? Mutta jos tällaiseen äärimmäiseen relativismiin menee, niin etkö näe siinä ongelmia?

TV: Näen minä siinä ongelmia, monia ongelmia siinä, että jos ne kriteerit ovat yhteismitattomia. Mutta se on pseudo-ongelma. Se ei ole oikea ongelma. Se on sellainen ongelma, joka on filosofisten turistiesitteiden ongelma, että "me ei nyt pystytä esittämään mitään sellaista yhtä ristiriidatonta settiä kriteerejä, jolla nämä kaikki ongelmat voidaan ratkaista", niin se on ongelma vain siinä tapauksessa, että haluaa tehdä sellaista filosofiaa, jonka tavoite on yksi ristiriidaton setti kriteereitä, joilla kaikki ongelmat voidaan ratkaista. Se ei ole mikään elämänongelma. Oikeasti kenellekään ei ole elämässä ongelmaa siinä - siis me kaikki elämme joka tapauksessa tilanteessa, jossa on monia keskenään ristiriitaisia kriteereitä, joita täytyy koko ajan punnita, joita täytyy koko ajan uudelleenpunnita, koko ajan uudelleenarvioida, jotka antavat ristiriitaisia vastauksia kysymyksiin, ja silti meidän täytyy elää - ja me elämme. Mikään oikea ongelma se ei ole. Se on ongelma tietyn filosofiakonseption sisällä, sellaisen filosofiakonseption sisällä, jossa eletään vain siinä talossa, jossa puhutaan pelkästään käsitteillä, joilta edellytetään ristiriidattomuutta, joilta edellytetään loppu-viimekäteistä perusteltavuutta. Se ei ole ainut filosofiakonseptio, ei edes länsimaisen akateemisen filosofian sisällä. On toisenlaisia tapoja tehdä filosofiaa ja perustella niitä asioita. Se, että ne kriteerit ovat eläviä ja kyseenalaisia kaiken aikaa ei tee asioiden päättämistä mahdottomaksi suinkaan. Se tekee niiden ikuisen päättämisen mahdottomaksi, mutta ei tämänhetkistä päättämistä.
   Ja sitten toinen vastaus - tuo edellinen on ikään kuin virallinen, kaunis vastaus. Mutta sitten on vielä ikään kuin tyhmempi ja suoraviivaisempi vastaus. Nämä eivät myöskään ole sellaisia asioita, jotka voisi kokonaan valita. Siis nämä eivät ole asioita, jotka olisivat kokonaan subjektin tai henkilön tai persoonan kontrolloitavissa. Siis esimerkiksi se, että suomen kieli on minun kieleni ei ole asia, joka on minun kontrollissani, en voi siitä päättää, ei se ole minun valittavissani. Se millaisia elämänmuotoja minä haluan kannustaa, mitä haluan edustaa, ei ole kokonaan minun valittavissani, kokonaan minun päätettävissäni.

[Tuntematon F]: Minua hämmentää yksi kysymys, en tiedä miten sen muotoilisi ...

[nauhan vaihto]

[Tuntematon F]:[...] mikä se mahdollisuus on? Mikä tämän suomenkielisen filosofian tai suomalaisen ajattelun suhde on Kreikkaan? Onko kysymys siitä, että käännetään kreikkaa suomeksi, mikä on eri asia kuin se, että yritetään ajatella uudestaan kreikkaa? Tai sitten on se mahdollisuus, että jatketaan vain filosofista traditiota suomen kielellä; mielestäni tätä on jo tehty pitkän aikaa sikäli kuin Suomessa on filosofiaa kirjoitettu. Ehkä kolmas mahdollisuus olisi ajatella täysin suomalaista filosofiaa, mutta tämä kai liittyisi puhtaaseen paikallisuuteen ja sellainen on kai mahdotonta, miten sellainen voisi ylipäätään alkaa, koska ollaan jo [...]. En ihan täysin näe sitä, että [...] Mikä on se etäisyys siihen, mitä jo tehdään?

TV: Etäisyys? En ole ihan varma ymmärränkö kysymystä. Etäisyyttä ei tavallaan ole. Eihän tällaisen epäpuhtaan paikallisuuden kysymyskään muotoudu irrallaan siitä filosofisesta kontekstista, missä ollaan tai siitä kulttuurisesta yhteydestä, jossa ollaan. Eihän se mistään Pallas Athenen otsasta putkahda valmiina, vaan se liittyy johonkin tiettyyn tilanteeseen ja tiettyyn filosofisen keskustelun tilanteeseen. Siten etäisyyttä ei ole lainkaan, ei se ole millään etäisyydellä siitä, miten filosofiaa on aiemmin tehty tai miten sitä nyt tehdään. Jos nyt puhutaan tästä epäpuhtaan paikallisuuden ajatuksesta, niin - siis se, miten se on kehittynyt - niin yksi sen syntylocuksista on se, mitä on kutsuttu helsinkiläiseksi akateemiseksi undergroundiksi, ja täälläkin on läsnä henkilöitä, kuten Gareth Griffiths, joka on ollut sitä muotoilemassa. Ne kysymyksenasettelut nimenomaan nousevat -, kysymys ajattelun paikallisuudesta, tulee suoraan sekä siitä heideggerilaisesta että siitä nyky-ranskalaisesta perinnöstä ja toisaalta asubjektivismin, Patockan ja Merleau-Pontyn, kysymyksistä. Eli tämä kysymys on muodostunut elimellisessä yhteydessä näihin kysymyksiin. Ja sikäli myös osaltaan yhteydessä siihen, miten Suomessa on tehty filosofiaa kaikki nämä vuodet, miten suomen kielellä on tehty filosofiaa kaikki nämä vuodet. Mitään sellaista puhtaalta pöydältä aloittamisen ideaa, tai ajatusta, että otetaan nyt suoraan ne Anaksimandroksen fragmentit ja lähdetään siitä, tähän ei ainakaan sisälly.

TM: Otetaan vielä viimeinen kierros.

GG: Jos me olemme kiinnostuneet paikallisesta ajatelusta olisi aloitettava alusta: modernit antropologit menivät ensiksi Amazonille tai jonnekin muualle, josta koettivat löytää puhdasta, ei-länsimaista elämää ja tutkivat jos on olemassa universaalit konseptiot. Ja vielä tänään näitä asiota tutkitaan uudestaan Max Planck-instituutissa Hollannissa. Täällä käytiin uudestaan läpi empiirinen materiaali etsien 'relativismia'. Toisaalta, Lakoff ja Johnson esittivät ajatuksen perusmetaforista, joita on kaikissa kielissä; metaforat kuten sisään-ulos, ylös-alas ja niin edelleen. Mutta oikeastaan, kuin Max Planck-instituutti osoitti, näitä perusmetaforia ei ole jokaisessa kielessä. Subjektiivisuus ei myöskään ole universaalia kaikille kielille, kaikissa kielissä ei siis ole "minä" tai "oleminen". Antropologinen lähtökohta on tietysti aina ongelmallinen: kuinka voidaan kääntää kieliä.
   Kieli ja etymologia olivat tärkeitä Heideggerille, mutta on mielenkiintoista, että Heideggerilla oli japanilaisia oppilaita. Heideggerillehan Denken ja Danken on lähtökohta, "kiittää ja ajatella", saksaksi niiden läheisyys tulee hänelle lähtökohdaksi. Mutta tätä ei voi käyttää englanniksi tai suomeksi. Kuulustaa oudolta verrata 'kiittää' ja 'ajatella'. Mutta ehkä samaa voi katsoa suomen kielessä, ja ottaa lähtökohdaksi suomen sanat: katso mistä metaforista 'ajatella' tulee. Kun Heidegger puhui japanilaisille oppilailleen, niin he sanoivat hänelle: "ei pidä paikkansa japanin kielessä, tätä ei voi tehdä suoraan". Japaninkielessä sanalla 'oleminen' on sama etymologia kuin 'armo'; tämä voi olla tärkeää japanin kielessä. Entä saksaksi? Oleminen ja armo ovat lähtökohta, jota ei voi kääntää toiselle kielelle. Heidegger ryhtyikin pohtimaan "hmm, 'oleminen' ja 'armo', mielenkiintoinen juttu" ja alkoi puhua siitä miten armo on tärkeää. Tämä on toinen ongelma: mitä tapahtuu jos ottaa toisesta kielestä etymologisen lähtökohdan - mikä on lähellä sitä mitä Deleuze sanoo filosofian olevan; oppiaine missä keksitään uusia konsepteja, ja siis uusi tapa katsoa maailmaa. Eli ehkä Deleuzelle sopisi, että Heidegger opettaa uuden tavan katsoa maailmaa.

TV: Tuo universalismi on juuri mielenkiintoinen seikka, ja sitä sivuttiin aiemmin. En ole ihan varma onko se empiirinen kysymys. Siis voidaanko empiirisesti todeta, että kielessä on tai ei ole muotoja, jotka ovat universaaleja? Mitä se tarkoittaisi, että se todettaisiin empiirisesti? Että sellainen on, tai että sitä ei ole? Onko se ylipäätään empiirinen kysymys?

GG: On. Ainakin universaaleja on aina yritetty löytää.

[Tuntematon B]: Jos ajatellaan tällaista pientä kyläkulttuuria, Kreikassa 448 [...], niin jos siinä tapahtuu tällainen [...] puhdas paikallinen sekoittuminen sadan vuoden aikana, josta tulee kaikenlaisia sekasikiöitä [...], tulee paikallista filosofiaa ja paikallista teatteria ja paikallista kuvataidetta, joka sitten sattumoisin nemesiksen ansiosta alkaa levitä, ja siitä tulee sattumoisin se universaalikulttuuri, meidän kulttuurimme. Mitä jos nämä paikalliset sattumat, Ranskassa tai Portugalissa tai Ateenassa tai Suomessa [...] Mutta sitten toinen on se [...], kielessä tutkittu filosofia tai ajattelu on [...] kuvina [...] kiteytetty juuri sellaisena [...] joitakin paralleeleja [...]

TV: Kyllä varmaan. Ei minulla ole tuohon mitään vastaansanomista. Juuri noin se on. Nekin kulttuurit - tai kuinka monta sellaista kulttuuria on, joka esittäytyy universaalina? Onko niitä yksi vain onko niitä monta? - sanotaan että sekin tai nekin kulttuurit, jotka esittäytyvät universaaleina, ovat oikeasti paikallisia; sellaisia paikallisia kulttuureja, jotka väittävät, että ne eivät ole paikallisia. Tämä on se asia, jota Nietzsche nimenomaan kritisoi tässä läntisessä kulttuurissa. Se on yksi paikallinen kulttuuri, joka väittää, että ei ole paikallinen kultuuri, ja se on sen ongelma. Sinänsä tässä länsimaisessa tahdossa valtaan ei ole mitään negatiivista siltä kannalta, että sellaistahan se aina on, mutta siinä on se erityinen perversio, että se väittää, että se ei ole paikallinen valtapyyde, vaan että se on universaalinen valtapyyde. Tämä länsimainen kulttuurihan on juuri tuolla kerrostuneella tavalla yksi paikallinen kulttuuri, joka nyt sitten sattumoisin väittää olevansa yleispätevä kulttuuri.
   En näe mitään estettä sille, miksi se ei näkyisi visuaalisessa kulttuurissa. Päinvastoin: totta kai sen pitää näkyä siinä. Jos on olemassa erilaisia elämänmuotoja. erilaisia ajattelun muotoja, totta kai ne näkyvät visuaalisessa kultuurissa. En keksi mitään tapaa, jolla näkymisen voisi rajoittaa pelkästään kielellisen kulttuurin puolelle. Ei sitä pysty millään rajoittamaan pelkästään sinne. Totta kai se ikään kuin näkyy koko siinä kultuurissa.

OS: Suhteessa Kreikkaan tai filosofian peruskysymykseen siitä, mitä me teemme suhteessa kreikkaan, tai olemmeko me kreikkalaisia vai emmekö ole - tähän liittyen minua jäi ajatteluttamaan se, että kun puhtaan suomalaisesta filosofiasta tai oikeastaan nyt on kysymys suomalaisesta ajattelusta - jos ajattelee nyt nimenomaan filosofian historiaa ja sen suhdetta Kreikkaan -; tämä siirtymä suomalaisesta filosofiasta suomalaiseen ajatteluun on aika iso. Jos me kuvitelemme suomalaisen filosofian juuri siten, että se on nimenomaan suomen kielellä ja suomen kielessä tapahtuvaa filosofista toimintaa, niin pystyäänkö silloin asettamaan se, mihin filosofia pyrkii ja mitkä ovat filosofisen toiminnan motiivit vapaasti siitä painolastista? Siis itse sana "filosofia" on kreikkalainen keksintö ja siinä, mihin filosofia pyrkii on mukana kreikkalainen perintö. Sitten taas toisaalta, jos ajattelemme suomalaista ajattelua, niin "ajattelu" viittaa paljon laajemmalle kuin filosofia, jolloin tietyllä tapaa ne motivaatiot ja ne päämäärät ja ne kysymykset eivät ole sellaisia, jotka ovat filosofiassa millään erityisellä tavalla kiinni, vaan ne voivat olla sellaisia, jotka kiinnostavat vaikka torikauppiaan tai erämiehen ajattelua. Haen ehkä sitä, että johtaisiko tällainen paikallinen ajattelu siihen, että se voisi olla ihan mitä tahansa paikallista ajattelua ihan kontingentisti ja sattumoisin kenen tahansa paikallista ajattelua, ja sen nostaminen esiin [...] johtaa itsestään siihen, että ne motivaatiot ja tavoitteet, joihin filosofia on kreikassa ja siitä lähtien lännessä liittynyt katoavat tai niihin törmätään vain sattumalta [...]? Vai onko niin [...], että tässäkin puhuessamme teemme jotakin sellaista, jota tarvitsee kutsua filosofiaksi? Ja sitten ollaan taas Kreikassa.

TV: Tästä tulee monta asiaa mieleen. Ihan pintatasolla se taktiikka, että käyttääkö sanaa "filosofia" vai "ajattelu"; ehkä suomalainen ajattelu on siinä mielessä parempi termi, että jos sanotaan "suomalainen filosofia", niin silloin ollaan ikään kuin kiinni siinä, että tutkitaan mitä Erik Ahlman sanoi tästä tai mitä Sven Krohn sanoi tästä ja niin edelleen. Suomalainen ajattelu ehkä asettaa sen kysymyksen vähän eri abstraktiotasolle.
   Mutta mihin kysymyksiin sitten ajaudutaan? Filosofia ei ole yksi. Ei ole olemassa mitään sellaista yhtä asiaa, jonka nimi olisi filosofia, jolla olisi joku sellainen identiteetti joka jatkuu Kreikasta tähän päivään. On olemassa sellainen perinne, historiallinen perinne, jonka nimi on filosofia, joka voidaan kuvata, jonka nimi on filosofia ja joka jatkuu Kreikasta tähän asti. Ja siellä kulkee joitakin kysymyksiä. Mutta se, mitä kysymyksiä pidetään tärkeinä, mihin kysymyksiin pyritään vastaamaan, se vaihtuu ajasta toiseen. Ei tässä varmaan tarvita esimerkkejä, mutta voitte kuvitella esimerkkejä siitä, miten se, mitkä kysymykset ovat relevantteja eri aikoina vaihtelee hurjasti, jopa sen tietyn historiallisen perinteen sisällä, jonka nimi on filosofia.
   Tässä on ikään kuin kaksi erin modaliteetin tasoa. Kun sanoit, että se paikallinen ajattelu on ikään kuin kontingentti, kaikissa paikoissa kontingentti asia, tiettyyn historialliseenn tilanteeseen liittyvä. Se, mitkä ne tietyt voimakentät ovat, on kontingenttia. Mutta se, että ne ovat kontingentteja, se on välttämätöntä. Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole olemassa mitään filosofia perennis-kysymyksiä, ikuisia filosofisia kysymyksiä, joihin ikään kuin pitäisi jokaisen ihmisen jokaisena aikana löytää vastaus, ja jotka kreikkalaiset olisivat ensimmäistä kertaa kysyneet, ja joihin me nyt sitten omassa kielessämme etsisimme vastauksia. Jos me kysymme sitä, että mikä on minun elämäni tarkoitus, niin se on eri kysymys kuin se, kun joku kreikkalainen kysyy, että mikä on minun elämäni tarkoitus. Siinä voi olla joitakin samoja piirteitä ja joitakin erilaisia piirteitä. Siinä on eri asiat tärkeitä, koska se minkä takia kysytään ja miten eletään on erilaista. Esimerkiksi se, mikä on meidän kunniamme tai meidän kasvomme on ihan eri asia kuin mitä se on kreikkalaisille. Silloin se kysymys siitä, että mikä on elämän tarkoitus, vaikka se sanalllisesti voi olla "ihan sama", niin se, mitä se kysymys tarkoittaa kokemuksellisesti ja mitä se tarkoittaa elämän kannalta, sen kannalta, mitä minun pitäisi tehdä nyt, on ihan eri asia. Siinä mielessä vaikka kysymykset voivatkin jossakin sanallisessa mielessä säilyä samoina, niiden merkitys on kuitenkin ihan - no ei ihan -, mutta niiden merkitys vaihtelee.
   Jos palataan vielä tähän "suomalainen ajattelu"-"suomalainen filosofia"-kysymykseen, niin en näe kysymystä suomalaisen ajattelun mahdollisuudesta mitenkään erillisenä siitä, mitä on filosofia sinä tiettynä perinteenä, joka alkaa Kreikasta. Ei varmaankaan olisi mahdollista kysyä kysymystä, että onko suomalainen ajattelu mahdollista, jos ei olisi olemassa sitä tiettyä perinnettä, joka alkaa Kreikasta, sitä tiettyä perinnettä, jonka nimi on filosofia. Ei silloin tarvitsisi kysyä tällaisia kysymyksiä, silloin kysyttäisiin joitakin muita kysymyksiä. Mutta sitten tietysti suomalaisessa filosofisessa traditiossa - jos tarkastellaan sitä, että ketkä kulloinkin ovat olleet Helsingin yliopiston filosofian professoreita ja mitä he ovat tehneet - niin se, että tätä kysymystä ei ole kysytty, ja että siellä on kysytty joitakin muita kysymyksiä, niin se on taas tietysti historiallinen fakta, jolla on tietyt poliittiset, yhteiskunnalliset ja niin edelleen syynsä, joita voi tarkastella poliittis-yhteiskunnallisena, kulttuurisena kysymyksenä. Filosofia ei ole yksi asia myöskään siinä mielessä, että filosofia pyrkisi johonkin tiettyyn. Siis filosofia voi pyrkiä moniin eri asioihin ja se pyrki jo Kreikassa moniin eri asioihin. Samaan tapaan kuin ei ole olemassa mitään yhtä tiedettä, yhtä luonnontiedettä, joka selittäisi luonnon samalla tavalla tai yhtä "kirjallisuutta", niin ei myöskään ole olemassa yhtä "filosofiaa". Filosofia on pussillinen kärppiä, jotka kaikki lähtevät hirveätä vauhtia omiin suuntiinsa, jos sen pussin avaa. Ei siellä ole mitään yhtä asiaa.

TM: Saimme varmasti ainakin joitakin uusia kysymyshorisontteja avattua. Päätetään tähän kahden tunnin jälkeen.
   Vielä seuraavista kerroista [...].