Kuten Arto Tukiainen (niin &
näin 2/2004) toteaa, en tee eroa transsendentaalisen ja
empiirisen subjektin välillä – se on ehkä virhe; kiitos
huomautuksesta. Erottelemattomuudelle on kuitenkin syy: erottelu
sinällään on osa vastapuolen peliä. Kas näin:
jos tarkastellaan empiiristä subjektia ja todetaan, ettei
siitä ilman ylenmääräistä
vallankäyttöä ole universaalisuuden (esimerkiksi
eurooppalaisuuden ensisijaisuuden) takaajaksi, siirtyvät
subjekti-filosofit korostamaan, että subjekti onkin
transsendentaalinen kokemuksen ehto. Nick Land sutkauttaa
Bataille-tutkimuksessaan The Thirst
for Annihilation (Routledge 1990), että Kantin filosofia on
kaikkien aikojen työstetyin ja monisanaisin paniikkikohtaus, jonka
aiheuttavat Humen huomiot subjektista (ja todellisuudesta ja
kausaliteetista, sillä nämä muodostavat saman kolikon
kaksi puolta; epäilen, että Kant ja monet muutkin
pitävät asubjektiivisuudessa virheellisenä paitsi
subjektin horjuttamista myös ulkomaailmaa koskevan realismin
katoamista). Jos taas toteamme, että – kuten Tukiainen mainiosti
osoittaa – transsendentaalinen subjekti on tyhjä käsite, joka
kuvastaa lähinnä esittäjänsä toiveita,
hyppäävät filosofit empiirisen subjektin kelkkaan ja
korostavat, että olemmehan kaikki sentään persoonia,
joilla on näitä ja näitä
säännönmukaisia (psykologisia, sosiaalisia,
neurologisia) ominaisuuksia. Turha taistella tuota tutkainta vastaan.
Totean vain, että transsendentaalista subjektia ei ole, muuten
kuin empiirisenä puheena (filosofiana, teknologiana, elintapana),
jonka tarkoitus on tuottaa tietyntyyppistä empiiristä
subjektia (joka mielestäni tekee ainukertaisen ajattelun
mahdottomaksi). Puhun yksinkertaisesti subjektista, koska on olemassa
vain empiriisiä subjekteja, joista yhtä muotoa kutsutaan
transsendentaaliseksi. Jyrkkä nominalismi tarkoittaa minulle
tätä: mitään “aidosti” transsendentaalista ei ole,
kaikki “transsendentaalinen” on empiirisesti muutettavissa – myös
Platonin ideat ja identiteetin laki. Ehkä terminologisesti
tarkempi nimi olisi jyrkkä pakanuus, koska transsendentti
ulottuvuus – kyllä! myös “toiseuden” transsendessi –
kiistetään. Vastaavasti, aivan kuten Tukiainen toteaa,
“asubjektiivisuus on siis tulkittava empiiriseksi tapahtumaksi”.
* * *
Strategian – olkoon se virheellinenkin – perustelu on seuraava. Kun
Tukiainen sanoo, että “Metafyysisessä mielessä
subjektittomasta kokemuksesta puhuminen ei anna lisäpontta
elämän teknologisoitumisen ja standardoitumisen arvostelulle”
vastaan: paitsi että transsendentaalinen käsitys on yksi tapa
luoda teknologista empiiristä subjektia. Mielestäni Tukiainen
ei anna riittävää painoa sille, että “empiirinen
subjekti” (ihmisen tutkiminen, selittäminen ja
ymmärtäminen subjektina) ei ole jotakin, jonka
länsimainen tiede tai filosofia olisi löytänyt
luonnosta, vaan jotakin, jonka se olettaa filosofian ja tieteen ehtona.
Länsimainen filosofia ja tiede ei yksinkertaisesti “toimi”, jos
oletusta ei tehdä (Pylkköä seuraten voidaan tehdä
joitakin tärkeitä varauksia; ehkä esimerkiksi
kvanttimekaniikka tai Heidegger parhaimpina päivinään
pystyvät tähän). Oletuksen jälkeen on
selvää, että ihmisistä aina löytyy
jonkinlainen empiirinen subjekti. Vai voidaanko kuvitella
länsimainen tieteellinen teoria tai filosofinen ihmiskäsitys,
jonka mukaan ihmisellä ei ole minkäänlaista
empiiristä subjektia? Eikö Tukiainen kiistä
tällaisen mahdollisuuden? Koko homman ponsihan on juuri
tässä: länsimainen, teknologisesti orientoitunut
porvarillinen subjekti ei tyypillisesti ole pelkästään
yksi subjektius muiden joukossa (mitä se parhaimman filosofisen ja
tieteellisen perinteen mukaan on), vaan subjektiuden perspektiivin
“katoamispiste”, johon kaikki kuvaukset, teoriat ja mallit
“empiirisestä subjektista” tähtäävät. Vai onko
olemassa jokin filosofinen tai tieteellinen teoria jostakin empiirisen
subjektiuden muodosta, jonka mukaan tuon subjektiuden tavoite, perusta
tai syy ei olisi ennustettavuus ja kontrolli? Tämä johtaa
suoraan kysymykseen eränkävijöiden
persoonallisuuspiirteistä ja subjektista. Ensiksi: kysymys ei ole
kovin tärkeä, koska eränkävijöitä ei
enää ole eikä eränkäynti ole mahdollista.
Ajattelun eväitä on etsittävä muualta ja
“eränkävijä” toimii vain jonkinlaisena myyttisenä
merkkinä. Toisekseen, jos on niin, kuten Tukiainen
väittää, että eränkävijöillä
oli jonkinlainen empiirinen subjekti, niin sen pahempi
eränkävijöille. Kolmanneksi on kuitenkin sanottava,
että näkökulma, jonka mukaan eränkävijät
ovat subjekteja, on keinotekoinen: se on kaikin keinoin rakennettu
viimeisen 2500 vuoden aikana lukemattomien erilaisten instituutioiden
myötävaikutuksella. Sen “ilmiselvyys” ei kuitenkaan poista
sen anakronistisuutta eikä hypoteettisuutta. Näkemys, jonka
mukaan “kaikilla ihmisillä” on “empiirinen subjekti” on joko a)
tyhjä (“transsendentaalinen subjekti”) tai b) empiirisesti
väärä. Ei voida esittää mitään
sellaista “persoonallisuuspiirrettä” tai subjektin
määrettä, joka kaikilla ihmisillä olisi.
Perheyhtäläisyyskään tässä tuskin
lämmittää, muuten kuin venyttämällä
subjektin käsitteen tunnistamattomaksi. Mikä on vihreä
ja lentää? Vihreä lentävä lihapulla. Mikä
on muinainen ja käy erällä? Muinainen
eränkävijä-subjekti. Mitä ihmettä “empiirinen
subjektius” tässä voisi tarkoittaa, jollei ennustettavuutta,
toistettavuutta ja kontrolloinnin halua? Onko todella niin, että
on filosofisesti mielekästä puhua esimerkiksi
eränkäynnistä nimenomaan subjektin kokemuksena? Onko
jopa niin, että siitä voidaan filosofiassa puhua vain
subjektin kokemuksena? Jos näin on, niin sen pahempi filosofialle.
Omasta puolestani olisin valmis sanomaan, että jos sanalle
“transsendentti” olisi jokin säädyllinen käyttö,
niin juuri tässä: hyvinmuodostuneen länsimaisen
porvarillisen teknologisen empiirisen subjektin kokemus (tai oikeammin
kokemuksettomuus) on transsendentti suhteessa
eränkävijän asubjektiiviseen ja rahvaanomaiseen
kokemukseen ja päinvastoin. Toisin sanoen subjekti ei edes
periaatteessa voi kokea mitään asubjektiivista. Vastaavasti
asubjektiivisesta kokemuksesta ei voida muodostaa subjektia ilman,
että kokemuksen asubjektiivisuus tuhoutuu. Tässä
mielessä (contra Tukiainen) asubjektiivisuus on
välttämätön ehto paikalliselle ajattelulle: sen
paremmin transsendentaalinen kuin empiirinenkään subjekti ei
anna siihen mahdollisuutta. Jäljelle jää vain
subjektiton kokemus. Jos “empiirisen subjektin” käsitettä
ollaan valmiit venyttämään vihreän lihapullan
suuntaan, niin mikäs siinä: jos empiirinen subjekti voi olla
jotakin ennustamatonta, toistamatonta, vailla pysyvää
rakennetta ja vailla yhteyttä eroon minän ja maailman
välillä, niin toki jokin ”empiirinen subjektimuoto” voi
ajatella paikallisesti. Minusta kuitenkin tuntuu, että
filosofis-psykologinen käsitys “empiirisestä subjektista” on
erottamattomasti kytkeytynyt länsimais-teknologiseen
käsitykseen ihmisestä ja luonnosta. “Erottamattomuus”
tarkoittaa: ei ole olemassa empiirisiä subjekteja ilman
länsimaista elämäntapaa, ei länsimaista
elämäntapaa ilman empiirisiä subjekteja. Tätä
väitettä on toki Tukiaisen epäilemään tapaan
“vaikea tai mahdoton” todentaa, lähinnä siksi, että
ei-länsimaisia elintapoja ei ehkä enää ole.
* * *
Hienosti Tukiainen kirjoittaa, että asubjektiivinen kokemus ei
välttämättä ole mikään erityisen
suomalainen asia. Tämä on toivoa herättävä
seikka. Samasta syystä kirjoitin, että vain suomalaisille
paikallinen ajattelu voi olla nimeltään suomalaista
ajattelua. Tukiainen on oikeassa: asubjektiivinen kokemus on
välttämätön ehto yhtä hyvin espanjalaiselle
kuin suomalaisellekin paikalliselle ajattelulle. Riittävä
ehto olisi jokin erityisen “suomalainen” tai “espanjalainen”
asubjektiivisen kokemuksen piirre. Nyt on edettävä
huolellisesti. Lainaan ja vastaan: “Mutta ovatko empiirisen
asubjektiivisuuden eri muodot eristettävissä suomalaisen
kokemuksen uniikiksi piirteeksi?” Eivät. “Onko esimerkiksi …
luonnosta huumautuminen ainutlaatuinen suomalainen ilmiö?” Ei! En
ehkä korostanut tarpeeksi, miten nominalistista paikallinen
ajattelu on: ei ole olemassa yleistä ja abstraktia “luonnosta
huumaantumista”, joka olisi yhteis-espanjalais-suomalaisen paikallisen
ajattelun juuri (tai jos on, niin se on erittäin “matalan” tason
asia: jotakin, jonka jaamme esimerkiksi kaikkien lämminveristen
eläinten kanssa; tällainen kokemus puolestaan ei ole
“universaalia”, vaikka onkin sangen “yleistä”). On olemassa
nimenomaisia (yli/ali-yksilöllisiä ja siinä
mielessä “yleisiä”) luonnosta huumaantumisen kokemuksia,
joita voidaan ajatella. Esimerkiksi espanjalainen ja suomalainen voivat
luonnosta huumaantuessaan kokea jotakin yhteistä, jotakin jaettua.
Jos he kokemuksen jälkeen ajattelevat ilman oletusta kokemusten
universaalisuudesta, heidän ajattelunsa on edelleen yhteistä
ja jaettua – ja siksi sen kutsuminen espanjalaiseksi tai suomalaiseksi
on makuasia. Mutta nyt tullaan siihen muttaan, josta Tukiainen
huomauttaa: “Mihin tämä jättää meidät
ainutlaatuisen suomalaisen filosofian ehtojen etsinnässä?
Olennaisesti kieleen.” Kieli on iso, yli-yksilöllinen ja yleinen
asia. Espanjalaisuus tai suomalaisuus ei ole abstrakti viitta, jonka
voisi jättää kämpille lähtiessään
“luonnosta huumaantumaan”. Se ei myöskään ole palikka,
jonka voisi eristää muulta kokemukselta. Asubjektiivisen
kokemuksen ainutlaatuisuus ei ole “ainoastaan siinä, mitä
milloinkin
koetaan.” Kyse on subjektiivisen ja asubjektiivisen kokemuksen
laadullisesta erosta, ei erosta numeerisesti erilaisten empiiristen
subjektien erilaisista ajallis-avaruudellisista positioista kokemien
asioiden välillä. Laadullinen ero ilmenee juuri
tässä: kun espanjalainen tai suomalainen asubjektiivisesti
huumaantuu luonnosta on jo liian myöhäistä –
espanjalaisuus ja suomalaisuus ovat muuttuneet (myös espanjan ja
suomen kieli), eikä subjekti enää pysty muutosta
hallitsemaan (muuten kuin tuhoamalla asubjektiivisen kokemuksen,
eikä se sentään ihan triviaalia ole). Näin
paikallisen ajattelun “suomalaisuus” tai “espanjalaisuus” on aina
edessäpäin, ei takanapäin. Kun kysytään “Onko
suomi joskus ollut erityisen hyvällä kuulolla
asubjektiivisten kokemusten suuntaan, ja onko tämä … piirre
edelleen niin vahva, että se voisi toimia länsimaisen
subjektin kritiikin ja käytännöllisen heikentämisen
keinona?”, niin ensimmäisellä kysymyksellä ei loppujen
lopuksi ole suurta väliä (muuten kuin että
historiallisen aineiston perusteella niin saattaa olla), mutta toinen
on ratkaiseva. Kaksi seikkaa. Ensiksi: “ollaan”- tyyppisten kielen
muotojen persoonattomuus on hyvin suoraan yhteydessä
asubjektiivisen kokemuksen kanssa, eikä tämä ole
jotakin, jonka minä “annan ymmärtää”.
Päinvastoin korostan, että tämä yhteys ei ole sen
paremmin minun kuin Pylkönkään “ymmärrys” vaan
keskeinen osa sekä mannermaista että analyyttistä viime
vuosisadan filosofiaa. (Tässä yhteydessä huolestuttaa
Tukiaisen sanankäyttö (kursivointi minun): “Persoonaton kieli
saattaa olla omiaan ilmaisemaan kokemusta, jossa empiirisen
subjektiuden valta-asema on horjunut ...”; jotta kieli voisi ilmaista
jotakin, edellytetään jo erottelu sisällön ja
välineen, kokemuksen ja kokijan välillä.
Asubjektiivisessa kokemuksessa ja kielessä näitä eroja
ei ole, joten ne eivät myöskään ilmaise
yhtään mitään: ne eivät ole kommunikaatiota.
Mutkat oikoen ja Bataille’ta lainaten voisi sanoa, että
asubjektiivisen kielen tarkoitus ei ole kokemuksen ilmaiseminen tai
kommunikoiminen vaan sen aiheuttaminen, tarttuttaminen,
elättäminen. Vastaavasti paikallisen ajattelun “tarkoitus” ei
ole ajatusten ilmaiseminen vaan ajatteluttaminen – tavalla, joka
merkitsee elämän muuttumista ei-universalistiseen suuntaan.)
Olen tavannut useita kielitieteilijöitä ja filosofeja, jotka
kieltäytyvät uskomasta, että “ollaan” on olemassa tai
pikemminkin, että se olisi “ollaan”. Heidän
näkemyksensä mukaan kielen ilmauksilla on aina
kommunikatiivinen funktio (vrt. ajatusta empiirisestä
subjektista), joten väite, jonka mukaan “ollaan” on subjektiton ja
objektiton on mahdollinen vain, jos ei ymmärretä, miten kieli
toimii. Näin asubjektiivisuus ja kielen ei-kommunikatiivinen ja
“toimimaton” puoli ovat yhtä. Toiseksi: Tukiainen osuu
naulankantaan sanoessaan, että nykyisin suomalaisia vaivaavat
kysymykset ovat ratkaistavissa vain nykyisesä sekoittuneessa
kielessä ja elämänmuodossa. Lisätään
tähän vielä, että yksi noista ongelmista on,
että monet kielemme ja kulttuurimme piirteet ovat katoamassa.
Tämä Pylkön laittamattomasti kuvaama “tuhon hehku” on
hyvin tunnettu ja dokumentoitu tosiasia, jonka kohtaaminen tai
kohtaamattomuus pitkälle luonnehtii suomalaisen paikallisen
ajattelun kysymistä; ei siksi, että pitäisi palata
vanhaan, vaan siksi, että tuho on nykyisyyttämme ja
tulevaisuuttamme. Ja lopuksi: on hieman ironista kuulla, että
asubjektiivisiin kielen ja mielen ilmiöihin keskittyminen
paikallisen ajattelun kysymyksissä on “turhan rajoittunutta ja
yksipuolista”, kun kerran väitteenä (mainituista
Nietzsche-Heidegger-Foucault- ja Frege-Russell-Evans-linjoista
nähtynä) on, että subjektin ja objektin synty voidaan
selittää (jos sitä ei oleteta) vain, jos aloitetaan
niitä edeltävältä kokemuksen tasolta, mutta
toisinpäin – eli subjektista ja objektista lähtien –
asubjektiivisen kokemuksen olemassaoloa ei voida selittää.
Tämä suuruus- tai prioriteettijärjestys on paitsi
eksplanatorinen myös looginen. Näin ollen Tukiaisen
esittämä ajatus, jonka mukaan “suomalainen filosofia voi
edetä sekä asubjektiivisella että nykyisiä,
hävitettyjä ja miksei myös uudenlaisia subjektiuden
muotoja luonnostelevalla rintamalla” on enemmän kuin tervetullut,
joskin Tukiainen käsittääkseni jää meille
ei-porvarillisen ja ei-länsimaisen subjektikäsityksen velkaa.