Pelikulttuuri. Nyt.

[ Frans Mäyrä ]

TYR 5-vuotta juhlaviinitupa -puhe:
PELIKULTTUURI. NYT.

Olipa kerran kulttuuri. Tai oikeastaan useita kulttuureja. Niitä oli monia, eri muotoisia ja värisiä. Ne rehottivat ja riitelivät, kamppailivat elintilasta, valosta ja huomiosta.

Nuo olivat kaukaisia aikoja. Silloin elettiin toisin, kuin viidakossa. Ei tiedetty selkeästi oikean ja väärän rajaa. Tai voisi sanoa että elettiin kuin pellossa. Tarkoittaahan kulttuuri alkuaan culturaa, viljelyä. Eikä tuolloin vielä tunnettu tehomaataloutta. Keinokastelusta puhumattakaan.

Kulttuuritkin sekaantuivat toisiinsa miten sattui. Ja niinpä uusia kulttuureja syntyikin tuosta vain, vähän väliä. Niitä putkahteli maailmaan sellaista vauhtia ettei niille kaikille edes keksitty nimiä. Ja tuskin oli joku näistä villeistä kulttuureista syntynyt kun se jo saattoi heittää henkensä, tuosta vain. Eikä siitäkään kukaan niin kamalasti melua pitänyt. Niin oli primitiivisinä ja barbaarisina muinaisaikoina.

Mutta tuli päivä jolloin kaikki muuttui. Eräällä poikkeuksellisen riitaisella niemimaalla monta pientä kulttuuria oli hangannut toisiaan vastaan niin kauan että ne olivat alkaneet kovettua, muuttua selkeärajaisemmiksi ja lopulta ne olivat loksahtaneet yhteen ja muodostaneet Sivilisaation. Sivilisaatio oli suuri ja kiiltävä ja se seisoi merituulessa ja auringossa ja liikutteli osiaan. Kovettuneet pienet kulttuurit olivat tämän behemotin renkaita ja rattaita, ne olivat sen kiiltävä konepelti ja ylpeästi irvistävä keulavarustus.

Ja sivilisaatio liikahti. Se lähti etenemään ja liikkuessaan nieli kaikki pienet villit kulttuurit, kuin suunnaton leikkuupuimuri olisi kulkenut ylitse rikkaruohojen valtaamien niittyjen. Sen edellä oli piikkejä ja kiemuraisia kärhiä, homeisia rihmastoja, kulttuurin kukintoja ja siemenkotia kaikissa eri muodoissaan ja väreissään. Ja kun sivilisaatio oli kulkenut, oli kaiken tuon kaaoksen tilalla siististi järjestettyjä viljelyksiä, aina yhtä kulttuurimuotoa yhdellä peltotilkulla säännöllisissä riveissä, silmänkantamattomiin.

Näin olisi voinut olla varmaan pitkään. Ja olikin. Sivilisaatio eli pitkään ja pulskistui. Se kasvoi, vanheni. Lopun ajat lähestyivät.

* * *

Lopun ajoilla on merkkinsä. Tässä tapauksessa lopun aikojen merkki oli selvä: Dungeons & Dragons -roolipeli ilmestyi. Yksinäinen roolipelaaja lueskeli aikansa oppaita ja ymmärsi olevansa se, roolipelaaja. Hän oli Vihitty. Hänellä oli Tehtävä. Hän ei vain vielä ollut oikein varma mikä tämä tehtävä tulisi olemaan. Ehkäpä vihkimyksessä olisi useampia asteita? Roolipelaaja teroitti lyijykynänsä ja pakkasi noppapussinsa ja lähti matkaan. Hän olisi valmis menemään niin pitkälle kuin vain olisi tarpeellista. Hänen olisi tehtävä se mikä roolipelaajan on tehtävä.

Ja roolipelaaja aloitti pitkän matkansa pois sivilisaation valopiiristä, kohti pimeyden sydäntä.

Matkalla häntä väijyivät monet vaarat. Hän oli nääntyä Taulukkoautiomaahan, jonka loputtomat tilastometsät kuiskivat häntä luokseen, luvaten lopullisen totuuden ja tehtävän odottavan, jos hän vain tutkisi vielä yhden taulukon, perehtyisi vielä tarkemmin matemaattisesti mallinnettuun maailmaan…

Tieltään häntä viettelivät myös Silikonisuon Seireenit. Hän näki vietteleviä välähdyksiä kiiltelevistä vartaloista ja painovoimaa uhmaavista, kolmiulotteisuudessaan täydellisistä muodoista. Hän näki miekkoja ja kiiltäviä haarniskoita, hurraavia armeijoita ja Britney Spearsin näköisen neitokaisen, joka katsoi suoraan häneen punaisia nahkahousujaan sivellen ja huokasi: Tämä kaikki on sinun… jos vain polvistut eteeni…

Mutta roolipelaajamme näki ajoissa kuinka Silikonisuon pohjaton silmäke velloi hänen edessään. Hän päätti jatkaa syvemmälle pimeyteen. (Vaikka hieman kaihoisana kuuntelikin kuinka Silikonisuolla alkoi mättää Next Sexy Thing koko sivilisaationlaajuisella mikrohitillään Kiss My Ass…)

Maasto muuttui yhä ryteikköisemmäksi ja roolipelaaja seurasi jostain pimeydestä virtaavaa jokea, jonka pimeän lähteen hän aavisteli kätkevän avaimen hänen ratkomaansa arvoitukseen.

Lopulta hänen matkansa päättyi. Kaukana, syvällä viidakon hämärässä virta johdatti hänet tumman tyynen lammen rannalle. Lammessa oli hiekkaiset rannat ja niiden takaa roolipelaaja erotti pienen kyläpahasen, muutaman olkikattoisen majan. Oli hiljaista, jossain koira haukkui. Rantahiekassa erottui jalanjäljet, joita roolipelaaja lähti seuraamaan.

- Mitä sä etsit?

Kysymys yllätti roolipelaajan ja hän katsoi ylös. Viereiseen puuhun oli rakennettu maja ja sieltä roikkuvissa köysitikkaissa keinahteli pikkupoika. Hyvin resuinen ja likainen sellainen.

- Minä olen roolipelaaja. Minulla on Tehtävä. Olen tullut etsimään sitä.

Poika virnisti riemastuneesti ja päästi irti köydestä. Hetken roolipelaaja olisi varma että poika taittaisi niskansa, mutta tämä mätkähti pehmeään hiekkaan ja oli heti taas jaloillaan. Hänessä oli jotain epämääräisen tuttua.

- Loistavaa. Mä oon oottanu sua. Nyt leikitään!

Poika ryntäsi lammen rantaan, heitti mennessään kärrynpyörän ja tarttui sitten maasta poimimaansa keppiin. - Mä oon ritari Lanselot. Sä voit olla Merlin. Tuo maja puussa on Kamelot-linna ja ensimmäiseksi me voitas lyödä maahan inha hirviöarmeija; näetsä nuo ohdakkeet tuolla?

- Hei, hetkinen! Roolipelaaja kiiruhti pojan perään. - Ei minulla ole nyt aikaa mihinkään leikkeihin. Minä olen roolipelaaja ja minun on saatava selville tehtäväni. En kai minä nyt turhaan ole tehnyt koko tätä pitkää matkaa?

Poika pyyhki räkää nokastaan käteensä ja hankasi sitä sitten mietteissään paitaansa. - Tuota, sä et nyt oikein taida käsittää. Tämähän on se, sun tehtäväsi. Poika heilutteli puumiekkaansa iloisesti ilmaan.

- Roolipelaaminen, siitä tässä on kysymys. Siitä että leikitään että ollaan jotain muuta kuin ollaan. Siitä että pidetään hauskaa. Hauskaa! Hei, tunnetko sä sitä sanaa?

Poika lähti tanssimaan villisti ympyrää rantahiekassa, kiljui Hauskaa, hauskaa, yhä kiihtyvässä rytmissä kunnes kompastui ja kaatui veteen. Hän oli hetken näkymättömissä ja pulpahti sitten pintaan vähän matkan päässä rannasta. Hän sylkäisi vettä suustaan, röyhtäisi ja hihitti sitten hiljaa. Taivaalle oli kerääntynyt tummia pilviä ja jossain kauempana jyrähti. Roolipelaaja näki salamoiden välkettä ja hänen ihokarvojaan kihelmöi. Aivan kuin ilmassa olisi ollut sähköä.

Poika kiipesi takaisin rannalle. - Katsos, se on sun suuri tehtäväsi. Sun on tuhottava Sivilisaatio. Se iso konemainen paska. Poika tuhahti ja potki hiekkaa ilmaan paljailla jaloillaan.

- Ennen kaikki elivät näin, ennen Sivilisaatiota. Meillä oli vain pieniä juttuja: tehtiin majoja ja tapeltiin ja välillä etsittiin metsästä ruokaa. Tai lammesta. Ja sekin oli tavallaan seikkailua, koska koskaan ei tiennyt mitä voi tapahtua. Ja loppuaika vain leikittiin. Kuviteltiin kaikenlaisia juttuja, peloteltiin toisiamme ja kerrottiin vitsejä. Eikä kukaan ottanut sitä niin kovin vakavasti. Leikitäänks kumpi osaa sylkäistä pidemmälle? Poika katsoi roolipelaajaan toiveikkaasti. Roolipelaaja tuijotti ilmeettömästi takaisin.

- No, ei sitten. Sivilisaation tultua kaikki meni perseelleen. Kaikki muuttivat kaupunkeihin, rupesivat tekemään työtä ja harrastamaan. Pojan ääni vapisi pidätetystä kauhusta tai inhosta. Tai molemmista.

- Ei oikeassa kulttuurissa niin toimita. Kulttuuri on pieni juttu, se on olemassa ihmisiä varten ja se on sitä mitä ihmiset tekevät. Sen on tarkoitus olla hauskaa. Mitä muuta varten täällä ollaan olemassa? Pitämässä ikävää? Sivilisaatio tekee kaikista saatanan ropotteja! Poika jo melkein huusi. Roolipelaaja tunsi kuinka sähköisyys kipinöi hänen ihokarvoissaan yhä selvemmin. Salama välähti jo hyvin lähellä.

- Kato, meikä ei ikinä suostu sellaiseen, etkä sinäkään, jos tosiaan tajuat mistä roolipeleissä on kysymys. Sivilisaatio haluaa että ihmiset ovat vain yhtä juttua kerrallaan ja se menee sekaisin jos siinä aletaankin leikkimään. Leikitään rosvoa ja poliisia ja äkkiä poliisista tuleekin rosvo ja toisinpäin. Roolipelit tekevät sen ihmiselle, se ei enää ajattele niinku ropotti vaan siitä tulee tää toinen, tää… relativisti. Niin, se tarkoittaa oikeastaan vain sitä että ei ikinä oteta mitään täysin tosissaan. Kaikkialla, jos niinku mennään töihin tai naimisiin tai ollaan opettaja tai isä tai äiti, niin ne on vain rooleja, tajuutsä? Sä teet niitä juttuja, mutta koska ne on sulle vaan rooleja, niin sä voit leikkiä niillä paljon vapaammin. Pidetään hauskaa, ei ikävää! Hauskaa, hauskaa, hauskaa-aa!

Poika kohotti kätensä taivaalle ja roolipelaajasta näytti että salamat tanssivat hänen ojennetuissa sormenpäissään. Ja kun poika taas katsoi häntä, hehkuivat hänen silmänsä selvästi punaista, uhkaavaa valoa. Nyt roolipelaaja lopultakin tajusi.

Poika oli Pelin Henki. Siksi hän oli tullut tänne, kohtaamaan tämän demonin ja tekemään tiliä sen kanssa, se oli hänen tehtävänsä. Hänen olisi tehtävä päätös: joko hänen olisi tuhottava tämä demoni, ennen kuin se tuhoaisi koko Sivilisaation. Tai sitten hän voisi tarttua siihen, saada demonilta kaiken sen luonnonenergian ja surffata sen harjalla, apokalypsin ratsastaja. Mitä tehdä, se on kysymys. Kysymys on:

Pelikulttuuri? Nyt?

(Yleisökysymys: Mitä roolipelaajan pitäisi tehdä demoninsa kanssa?)

(Puhe TYRin juhlaviinitupatapaamiseen Ravintola Mylläreissä 9.10.2000)

Takaisin roolipelitekstien hakemistoon.