Elyah II

Käytävän seiniä kiersivät koristepunokset, joihin oli kasvinlehvien sekaan kaiverrettuna ihmisten ja muiden olentojen kasvoja, ja Elyah mulkaisi niitä jälleen epäluuloisena. Taikuuden paljastus oli kuitenkin edelleen voimassa eivätkä hänen loihditut silmänsä erottaneet mitään poikkeuksellista. Hän painoi hetkeksi kätensä kaiverretuille kasvoille, juoksutti sormiaan kivisillä huulilla, tyhjinä tuijottavien silmäkuoppien reunoilla. Ei mitään. Velho oli kuitenkin tottunut luottamaan intuitioon, joka oli pitänyt hänet hengissä näinkin pitkään. Varovasti hän irrotti hopeisen soljen kääröstä jota hän oli kuljettanut viittansa suojissa. Vaimea sihinä, kuin virtaavan silkin ääni, täytti hetkeksi käytävän.

Eebenpuinen kaksoisovi avautui täysin äänettömästi. Päivänvalo sammui kynnyksen kohdatessaan yhtä täydellisesti kuin aurinkoa ei koskaan olisi ollutkaan. Tietyssä mielessä se tämän huoneen kohdalla pitkin paikkansa. Elyah sulki hetkeksi silmänsä, puri huultaan ja otti sitten tiukan otteen viittansa liepeistä – ja askeleen sijaan hän sukelsi sisään ovesta, kuin uimari kohti tummana väreilevää vedenpintaa.

Pimeys otti hänet vastaan. Pehmeänä ja viileänä kuin nestemäinen metalli se virtasi hänen kasvojaan ja ruumistaan vasten. Elyah tunsi kuinka viitta levisi, alkoi väreillä. Tämä oli kriittinen hetki. Velho koitti tyhjentää mielensä, ajatella geometrisiä kuvioita kuten thaumaturgian koulutuksessa kauan sitten oli opastettu. Nyt kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään loitsu mitä hän olisi koskaan kokeillut. Sitten Xarn heräsi.

Xarnilla ei ollut silmiä mutta se näki sangen selvästi ympäröivän todellisuuden; se oli osa tätä todellisuustasoa ja kaikki mitä siinä tapahtui heijastui sen kudelmiin, säikeisiin ja solmuihin. Elyah yritti turhaan löytää jotain kiintopisteitä, jotain tuttua siitä tilojen ja pintojen virrasta minkä Xarn hänelle välitti. Violettina väreilevää olemattoman ohuiden säikeiden terävyyttä vasemmalla, alas huikaisevaan syvyyteen jatkuen – vältä, varo, väistä – Xarnin tietoisuus koitti opastaa hänen kompuroivaa ihmismieltään. Elyah ojensi kättään, koitti kääntyä oikeaan. Xarnin liepeet taipuivat oikeaan ja hän alkoi liukua vasemmalle – oops! Velho korjasi nopeasti päinvastaisella liikkeellä ja sinkoutui räjähtävällä nopeudella kohti oikealla aaltoilevaa punertavien rihmojen ryteikköä. Elyah ehti häviävän hetken ihastella rakenteen kompleksisuutta – kuin punahehkuisia jättiläismäisiä lumihiutaleita pujoteltuna leijuviin, samansuuntaisiin säikeisiin – kun hän jo lensi sen lävitse. Pistelevä näköaistimus joka olisi äänenä varmaankin vastannut kristallin pirstoutumista. Loistavaa, Elyah kirosi mielessään vakauttaessaan Xarnin lentoa. Jos hänen saapumistaan ei olisi muuten huomattu niin tämä ainakin hälyttäisi jonkun paikalle.

Elyah olisi voinut kaivaa esiin Andrelluksen löytämän käärön, mutta siitä ei olisi ollut mitään hyötyä: tällä tasolla ei ollut valoa joka olisi palvellut hänen ihmisaistejaan. Suurin osa hänen loitsuistaan olisi myös tehottomia. Onneksi hän oli painanut kolmisilmäisen munkin sekavat raapustukset muistiinsa vihoviimeistä viivaa ja mustetahraa myöten. Tai munkki oli luultavimmin käyttänyt jotain muuta kuin mustetta, kuolaa ja verta ehkä.

Xarn värähteli rauhattomana. Elyah ei väittänyt ymmärtävänsä puoliksikaan Xarnin olemusta, mutta nyt hän olisi täysin sen armoilla. Ilman sitä hän ei hengittäisi, liikkuisi tai ihmettelisi tätä maailmaa hetkeäkään. Ruusulinnan mustaa huonetta ei tarvinnut vartioida, jokainen joka oli kuullut tarinoita siitä, tajusi pysyä loitolla. Paitsi hänen kaltaisensa idiootit. Elyah ojensi kätensä eteensä ja näki kaksi läpikuultavaa suonekasta varjoa. Veren liike lihan ja luiden välissä erottui selvästi. Hän tuli äkkiä tietoiseksi kuinka haavoittuvaiselta hän vaikutti tämän maailmatason asukkien edessä. Xarn katsoi ihmistä, ihminen mielessään. Hetken epäröinti, sitten Elyah sukelsi uuteen olomuotoonsa ja lakkasi olemasta ihminen.

Xarn-velho levitti siipensä ja lensi kuiluun, kohti punaisten rihmastojen lähtökohtaa. Hänellä oli tehtävä, vaikka muistikuvat sen alkuperästä olivatkin hämäriä. Jonnekin tänne olisi kätketty Oberonin kehä jonka sisään oli vangittu Xarn, hänen kaltaisensa. Tai ei aivan: tämä Xarn oli yksi Kaavankantajista, tämän maailmatason hallitsijahuoneesta. Tämä Xarn oli myös maanpakolainen, hän oli pukeutunut ihmislihaan kätkeytyäkseen Kutojien silmiltä. Ihmisen muistikuva häilähti Xarn-velhon mielessä: nukkuvan naisen kasvot aamuauringon hohteessa, hiuksiin laskeutuva ruusun terälehti. Xarn ei täysin käsittänyt mistä oli kysymys, mutta velhon muistoista hänen kudelmaansa virtasi polttava kaipaus joka sai siivet kauhomaan avaruutta yhä kiivaammin.

Pienet värähdykset herättivät Xarn-velhon huomion. Kaukana yläoikealla erottui ryhmä pisteitä, pieniä mustia kolmioita. Nyt ne jakaantuivat kahteen ryhmään, joista toinen kiihdytti lentoaan kaartaen samalla hänen eteensä ja hieman vasempaan. Loistavaa. Kutojat ilmeisesti kuvittelivat että hänellä oli tarkka tieto kehän sijainnista ja niiden lähettämät neulat pyrkivät edelle katkaisemaan hänen matkansa. Samalla ne tietysti kertoivat velholle mistä etsiä. Kutojat eivät olleet taistelleet muita kuin kaltaisiaan vastaan vuosituhansiin, eikä heillä ollut tarkkaa kuvaa hänen rajoituksistaan sen paremmin kuin voimistaankaan. Mikä oli tietysti totta myös hänen kohdallaan. Velho pohti kenen tietämättömyys tulisi vetämään pidemmän korren.

Punaiset hiutalerihmat loppuivat ja kuilu pimeni. Edessä ja alhaalla erottui epäselvästi useita tasoja joilla kohosi sinisenä huojuvia lonkerometsiä. Mittasuhteita oli vaikea hahmottaa mutta jokaisen täytyi olla juuresta latvaan useita satoja metrejä. Nämä olivat ilmeisesti munkin käärössä mainitut "Silpomisen kentät". Nimi ei luvannut hyvää.

Xarn-velho kiihdytti edelleen lentoaan, veti harjaksensa sisään ja kavensi pyrstönsä veitsenteräväksi piiskaksi joka katkoi avaruuden kudelmaan heidän kulustaan toisinaan syntyvät solmut. Silti näytti selvältä että neulat ehtisivät hänen edelleen. Ne oli luotu kuljettamaan säikeitä olevaisen kudelmaan ja ne kykenivät matkaamaan lähes rakenteeseen koskematta. Velho haparoi muistikuviaan, mutta hänen loitsunsa tuntuivat haipuvan aina kun hänen mielensä yritti saada niistä otetta. Toisen maailman kaavoja, ne olivat voimattomia Kudelman tasolla.

Ylhäältä putoavat neulat olivat saavuttamassa hänet ja eteen kaartaneet laskeutuivat yhä alemmaksi. Epätoivoisena Xarn-velho koukkasi nopeasti alas, suunnattomien lonkeroiden varjoihin. Huono idea, hän tajusi saman tien. Sinimusta paine iski hänen kylkeensä ja velho tunsi vasemman siiven kudelman repeävän, toinen massiivinen lonkero liikahti ja vielä voimakkaampi paineaalto taittoi hänen oikean siipensä kaksinkerroin ja velho alkoi pudota hallitsemattomasti. Kaukana alhaalla hän erotti välähdyksiä kudelmasta irronneiden sirpaleiden puurosta, jota lonkeroiden liike jauhoi ja sai virtaamaan. Olen joutunut jonkinlaiseen kosmiseen jätemyllyyn, velho tajusi. Kuinka sopiva loppu!

Yläpuolella neulat olivat kohdanneet toisensa. Kolmiot kytkeytyivät yhteen ja niistä muodostui suurta rosoista keihäänkärkeä muistuttava rakenne joka jäi kaartelemaan lonkerometsien ylle, turvallisen etäisyyden päähän. Ei tavallisia neuloja, tämä on Purkaja itse, Xarn-velho tajusi, yrittäessään samalla kääriä silpoutuneita siipiään ympärilleen. Hän josta Shalya oli hänelle kertonut.

Shalya.

Nainen joka ei ollut nainen, joka oli Nainen, joka oli kaikki mitä hän ei ollut koskaan todella tajunnut kaivanneensa ennen kuin löysi, tuli löydetyksi. Shalya oli antanut hänelle jotain, vailla sanoja, kosketuksin. Jotain mitä hänen ihmismielensä ei ollut ymmärtänyt, mutta jota Shalya oli yö yön, päivä päivän jälkeen kirjoittanut hänen lihansa kudelmaan. Ja nyt, täällä, Kudelman tasolla hän näki mitä Shalya oli yrittänyt hänelle sanoa. Velhon teki mieli iskeä otsaansa: hän oli ollut sokea ja kuuro!

Kaava.

Xarn-velho katsoi lonkeroita ja ensi kertaa todella Näki. Elyah-ihminen ojensi kätensä ja herätti Kaavan, Elyah-Xarn ojensi pyrstönsä ja tarttui ohileijuvaan säikeeseen. Säie liittyi Kaavaan ja alkoi muodostaa uutta Kudelmaa. Xarn-velho keräsi lisää säikeitä ja antoi Kaavan toimia.

Lonkeroille alkoi tapahtua jotakin. Niiden liike hidastui, varret kääntyivät oudosti, kasvattivat uusia haaroja. Haaroihin syntyi kärhiä ja kohoumia, sipulimaisia laajentumia joiden avautuminen sai velhon haukkomaan henkeään. Purkajan mustunutta rautaa muistuttava olomuoto värähti, hajosi sitten neulamaisiin osiinsa ja pakeni.

Elyah.

Shalya...

Suuri punainen ruusu, vielä aamukasteesta kosteana hipaisi Elyahin huulia. Velho heräsi ja kohotti päätään valkealta hiekalta. « Älä koita liikkua. Olet loukannut itsesi.» Hän oli nukahtanut ruusutarhaan ja Shalya oli kumartunut hänen ylleen. Suloinen Shalya, hänen olisi, hän oli... Elyah pyöritti päätään selvittääkseen silmistään sen ruusunpunaisen usvan joka niitä tuntui verhoavan – ja voihkaisi ääneen. Joku oli varmaan paiskannut hänet alas kellarin portaita. Ja vyöryttänyt pari viinitynnyriä päälle.

« Urhea, hölmö oma velhoni. Sinä todellakin tulit etsimään minua. Vaikka tiesit mikä ja mitä minä olen.» Elyah tuijotti ällistyneenä kuinka nainen painoi kätensä kasvoilleen ja itki. Elyah tajusi vasta nyt että kaikki puutarhan ruusut olivat märkiä. Täällä oli varmaan satanut. Kivunparahduksen tukahduttaen velho kohottautui istumaan ja kietoi kätensä varovasti naisen ympärille. Itkunpuuskat tärisyttivät Shalyaa ja Elyah oli vaiti, vain otettaan hiljaa tiukentaen.

Lopulta Shalya kääntyi katsomaan häntä, kasvot märkinä, silmät turvoksissa ja punareunaisina, itkien ja hymyillen. Elyah tarttui viittaansa, joka lojui lähellä tummana, hieman hopeanhohtoisena myttynä, ja ryhtyi kuivaamaan sillä kyyneliä. Nainen purskahti nyyhkytysten katkomaan nauruun: « Voi Elyah, sinulla ei taida olla aavistustakaan mitä sinä olet tehnyt?» Naurun myötä pilvet hälvenivät taivaalla ja aamupäivän aurinko sai äkkiä koko ruusutarhan kimaltamaan ja höyryämään. Elyah räpytteli hetken häikäistyneenä ja pudisti päätään. Sitten hän hymyili ja nousi ylös.

« Ei Shalya, minä olen vain kuolevainen mies ja Kutojien muistot katoavat mielestäni kuin kaste auringon edessä. Mutta... » velho tarttui naisen käteen ja auttoi hänet ylös « minulla on suuri onni tuntea mahtava parantaja, joka varmaan pystyy omilla keinoillaan liittämään yhteen myös muistojen katkenneita langanpäitä... » Shalya vilkaisi häneen alta kulmien ja kohautti sitten häveliäästi paikalleen toiselta olkapäältä rikkirevennyttä pukuaan. « Ehkäpä, ehkäpä.» Nainen tähyili ruusutarhan toiseen päähän, minne oli hiekkakäytävän päätteeksi ilmestynyt näkyviin eebenpuiset pariovet. « Mutta ensin meidän on palattava kotiin.»

Aurinko sai ilman väreilemään ja Elyahin oli vaikea nähdä kovinkaan kauas ympärilleen. Kun he kulkivat käsi kädessä pitkin hiekkakäytävää, hän oli kuitenkin siellä täällä erottavinaan kasvoja ruusuköynnösten lomassa. Ja aivan kuin tuoksuvassa ilmassa olisi kuulunut tukahdutettuja kuiskauksia, mutinaa josta hän ei kuitenkaan saanut selvää. Myös viitta, jota Shalya kantoi käsivarrellaan näytti pyörteilevän oudosti tyynessä säässä. Mutta – velho puristi kättä kädessään – hän saisi vastaukset.