[ Frans Mäyrä ]
| Hämärä ullakkohuone oli täynnä melodioita.
Hämyisten kattoparrujen alla, hylättyjen ruosteisten työkalujen ja homeisten olkien
täyttämien tynnyreiden välissä, ullakon tyhjässä päädyssä kaksi hahmoa yritti
parhaansa mukaan olla hiljaa, siinä kovin hyvin onnistumatta. Lattialle levitetty tumma
viittamainen kangas näytti lainehtivan ja leijuvan hieman tomuisten lankkujen
yläpuolella ja sen kannattelemat kaksi ihmistä tirskuivat ja kaatuilivat yllättävien
keinahduksien tullessa. «Elyah, hei ei enää. Velho, paikka! Lopeta!» «Mutta minun täytyy saada tietää, sinä tiedät sen. Minä en ole vielä kokeillut tästä kohtaa mutta toisesta suunnasta…» Laiha tumma mies pyöräytti naisen ympäri niin että tämän kullanväriset hiukset heilahtivat. Tämä ei näyttänyt vastustelevan kovinkaan pontevasti. «Mitä kohtaa muka? Minussa ei varmasti ole enää tuumaakaan…» Loput lauseesta katosi kiljahdukseen. Sitten seurasi tovi katkeilevaa hengitystä ja uusi melodia alkoi nousta jostain etäisyydestä ja hiljalleen voimistua. «Ei, kuule, joku kuulee…» «Kuulee mitä kuulee, kuka kuulee?» «Sinä et nyt kuuntele minua.» «Kuuntelen, kuuntelen. Täältä ja … täältä.» Melodia muuttui äkkiä kiihkeärytmisemmäksi. «Älä, lopeta, älä … älä lopeta!» «En, en…» Kumpikaan ei havainnut kuinka lattianrajasta, erään seinälankun oksanreiästä ilmaantui pieni pyöreä esine. Leijuva silmä kohosi hiljalleen parin kyynärän korkeudelle, tuijotti hetken elottomasti eteensä ja vetäytyi sitten takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. \ \ \ «Oletko varma että tarvitsen vielä tätä?» Velho roikotti haluttoman näköisenä mustaa viittaa edessään ja mulkoili sen lainehtivia liepeitä. «Se seuraa edelleen Kudonnan maailman virtauksia ja ne perhanan liikkeet sotkevat sen jatkuvasti jalkoihini tai heittävät päin naamaa. Kaadun vielä portaissa ja taitan niskani.» «Xarn pitää sinusta, se on vain sen tapa leikkiä. Jos vain keskityt, niin voit aivan hyvin rauhoittaa sen aloilleen. Auttaisitko minua näiden nyörien kanssa?» Nainen heilautti hiuksensa vasemmalle olkapäälleen ja nojautui hieman eteenpäin. Vaaleanvihertävä mekko paljasti anteliaasti selkää ja näytti olevan valahtamaisillaan alas. Velho pyöritti päätään ja alkoi hymyillen kiristellä puvun nauhoja. Hän tiesi vallan hyvin että Kaavankantaja olisi voinut hallita asunsa pelkällä ajatuksen voimalla. Naisen selkä kaartui ja lantio liikkui hänen kosketuksensa alla hänen nykiessään asua jumalallisen vartalon peitoksi. Jonkinlainen punertava usva tuntui nousevan velhon silmien eteen ja tuttu melodia alkoi taas helkkyä ilmaan. – Tästä ei tule yhtään mitään, huomasi Elyah ajattelevansa samalla kun hylkäsi nyöritykset ja alkoi haparoida hameenhelmoja ylös, yli häntä vasten painautuneiden reisien ja lanteiden. Me emme ikinä pääse edes ulos tästä vajasta. – Ja väliäkö hällä. Shalya sulki raukeasti silmänsä ja Elyahin katse hyväili hänen pitkiä silmäripsiään, korkeita poskipäitään, ruusunpunaisia huulia jotka nyt tapailivat puoliavoimina jotain äänettömiä sanoja. Sfäärien musiikki tunkeutui jälleen ullakkovajaan ja voimistui voimistumistaan kunnes muistutti pauhaavaa räjähdystä. \ \ \ «Ruokaako! Krii-krii! Tottahan ruokaa, toki ruokaa, krii. Vettä ja leipää, krii. Ei ole lihaa, ei. Ellette sitten halua syödä tätä verkkosilmää tästä, krii-krii! Pullukka-mullukka, on! Varsinainen herkkupala, krii! Vain kahdeksan hopearahaa, krii!» Isäntä nosti säärtään vasten kyhnyttäneen olennon pöydälle ja Elyah katseli kuinka keskenkasvuinen mollokkijäärä heilutteli tuntosarviaan, aukoi nokkaansa ja katseli häntä lukuisilla suurilla mustilla silmillään. Hän rykäisi. «Tuota, en mitenkään voisi viedä teiltä lemmikkiänne. Vesi ja leipä riittävät meille hyvin. Mikäli teiltä vielä löytyisi hieman kauraa, tai edes olkia hevosillemme, olisimme enemmän kuin kiitollisia. Maksamme toki, toivottavasti tämä riittää.» Velho veti kätensä viitan sisältä ja asetti kultarahan pöydälle. Isäntä tarttui siihen ahnaasti. Puolikaljun miehenkuvatuksen iho vihersi, ruskeat hampaantyngät löyhkäsivät hengityksessä ja hänen kirskuva äänensä riipi Elyahin hermoja. Hän halusi kiihkeästi jatkaa matkaa. «Hyvä herra, krii! Hyvä, herra, seuratkaa minua, tulkaa, mennään aittaan. Kaikkea löytyy, krii-krii! Järjestyypä kyllä!» Elyah seurasi äijää pihalle, mollokkijäärä juoksenteli kuudella raajallaan mukana kuin yli-innokas koiranpentu. Hän viittasi kauempana odottelevalle Shalyalle joka piteli hevosten suitsia. Kaavankantaja oli vetänyt tumman matkaviitan hupun syvälle silmilleen. Elyah ei koskaan nähnyt mistä Shalya otti vaatteensa. Toisaalta, hän oli Kutoja. Todennäköisesti hän pystyi punomaan tämänkin maailmantason materiaa haluamaansa Kaavaan. Tai sitten ei. Ehkä kaikki Shalyan vaatteet olivat illuusiota. Ajatus tuntui tavallaan mielenkiintoiselta ja Elyah jäi toviksi katselemaan naisen kapeita nilkkoja tämän astellessa aitalle hevosia taluttaen. Seudulla oli ehkä joskus sijainnut kylä, mutta nyt suurin osa pölyävän tiepahasen varrelle pystytetyistä hökkeleistä oli romahtanut tai purettu polttopuiksi. Kylänraitilta oli löytynyt kaivo ja ainoan hieman parempikuntoisen talon edustalta Elyah oli löytänyt tämän vinkuvan äijäpahasen, ilmeisestikin kylän viimeisen asukkaan. Velho vilkaisi horisonttiin; Kartushin tasangon ylle oli kerääntynyt tavalliseen tapaan pilviä ja kumpuilevien mustien muotojen sisällä välähti äänetön salama. Kylmä tuuli ajeli mukanaan kuivaneita risupalloja, muistoja ajasta jolloin jokin oli vielä kasvanut tasangolla. Elyahia puistatti. Hän ymmärsi hyvin miksi asukkaat olivat kaikonneet. Ja yksinäisen asukkaan ilmeisen mielenvikaisuuden. Äijä keikkaroi talon taakse, suuren vajamaisen rakennuksen eteen ja kiskoi itsekseen höpöttäen auki toisen yli kolme metriä korkeista ovista. Hän räväytti naamalleen kauhistuttavan irvistyksen joka oli varmaan tarkoitettu hymyksi ja viittoili: «Korkeat vieraat ovat hyvät ja ottavat mitä tarvitsevat, krii! Talo tarjoaa, krii, tarjoaapa tarjoaapa, krii.» Mollokkijäärä pinkaisi ovesta sisään. Shalya seurasi hevosia taluttaen. Elyah vilkaisi viimeisen kerran taivaanrantaan ja astui sitten kulmiaan rypistäen vajaan. Pimeys. Elyah koitti turhaan räpytellä silmiään ja saada ne sopeutumaan. Tämä ei ollut hämäryyttä, vaan täydellistä pimeyttä. Hänen ympäriltään alkoi kuulua vaimeaa hurinaa ja kumeita naksahduksia, kuin jättimäisestä mekanismista. Shalya veti terävästi henkeä, kuin häntä olisi lyöty. Velhon ihokarvat nousivat pystyyn ja hän tempaisi kätensä viitan liepeistä. He eivät olleet missään vajassa. «Dormath!» Ehyahin oikea käsi oli ojennettu suoraan ylöspäin ja parimetrinen liekkikukka puhkesi hänen riimukirjailtujen sormiensa lomasta vaimeasti paukahtaen. Xarn oli taas herännyt eloon ja Elyahin tähyillessä nopeasti ympärilleen hän saattoi tuntea kuinka viittamainen olento käytti omia, toisen maailman aistejaan. Raottaen hieman mielensä porttia hän antoi Xarnin aistimusten sekoittua omiinsa. Ja haukkoi henkeään. Kartushin tornin hallitsijoista oli monia teorioita ja tarinoita. Elyah tunsi ne useimmat ja vaikka hän oli viettänyt itse tornissa yli puoli vuotta, tiesi hän hyvin että ne olivat suurimmaksi osaksi pelkkää mielikuvitusta ja arvailua. Erään tarinan mukaan he olivat ikivanhoja ja hyvin vahvoja epäkuolleita, jotka olivat sulkeutuneet torniin satoja vuosia sitten pelatakseen keskenään jotain monimutkaista peliä. Vaeltajat jotka kamppailivat vaarojen kautta tiensä tornille saattoivat päästä osallisiksi tähän peliin ja – jos olivat onnekkaita – voittaa ja tulla palkituksi. Hävinneistä ei kuultu koskaan mitään. Elyah oli matkannut tornille näkymättömänä, mutta silti melkein viipaloitunut erääseen kummalliseen ansaan aivan viime metreillä. Tornissa hän oli kuullut ääniä, jotka olivat esittäneet hänelle kysymyksiä, pukeutunut mustaan kaapuun ja lähtenyt mukaan peliin josta hän edelleenkin näki kaikkein pahimpina öinään painajaisia. Hän oli voittanut maagiset voimansa ja saanut riimunsa. Ja havainnut myöhemmin että ei pystynyt hallitsemaan niitä. Ilman Shalyaa hän ei olisi koskaan enää vaeltanut Kartushin tasangon lähellekään. Velho ei jaksanut uskoa että Kartushin valtiaat olisivat todellisuudessa epäkuolleita. He olivat jotain paljon pahempaa. Epäkuolleet eivät olisi jaksaneet kiinnostua elävistä olennoista niin paljon että he olisivat laatineet kaikki ne pirulliset kokeet ja testit joita Kartushin tornin luonnoton rakennelma oli pullollaan. «Uinu lisää», oli ääni kuiskannut hänen korvaansa kun hän oli hikisenä ja verisenä lyyhistynyt mustasta basalttikivestä muovatulle vuoteelleen jokaisen kirotun päivän päätteeksi. «Uinu muotoja, kuolevainen.» Ja Elyah oli nukkunut, nähnyt unia vaikka ei olisi tahtonut. Ja seuraavana päivänä jokin hänen unensa yksityiskohta saattoi tulla vastaan pelissä: liekehtivät portaat, elävä veitsi, käytävä ja ruoskat, kilpajuoksu metsässä, tukehtumisen äänet, epäinhimilliset äänet. Hän kuuli ne samat äänet nyt ympäriltään. He olivat Kehässä. Nöyryytyksien ja kärsimysten välillä oli ollut hiljaisia hetkiä, jolloin hän oli voinut puhua muiden pelaajien kanssa ja hän oli kuullut tarinoita Kehästä vaikka ei ollut koskaan nähnyt sitä. Kuiskaukset kertoivat kuinka muutama kaikkein voimallisimmista torniin saapuneista vaeltajista oli päätynyt paikkaan jossa tornin hallitsijat manifestoituivat, jos heidän yhteydessään saattoi moisesta puhua. Yksi heistä oli palannut, Vingramin hermafrodiitti, legendaarinen arkkimaagi joka oli siunattu tai kirottu yli-inhimillisellä älyllä ja maagisilla kyvyillä jotka olivat vaaraksi kaikelle hänen lähellään. Arkkimaagi oli näyttänyt palatessaan ulkoisesti täysin muuttumattomalta, mutta hänen silmänsä olivat muuttuneet pikimustiksi. Hän ei kertonut koskaan kenellekään mitä hän oli toivonut tornin valtiailta, mutta ennen lopullista katoamistaan hän oli laatinut Kartushin Valituksena tunnetun musiikillisen runoteoksen. Sen julkinen esittäminen oli kiellettyä kaikissa tunnetuissa maailmoissa. Kehä oli ehkä puolen kilometrin laajuinen kiekkomainen mekanismi jonka ympärillä olemattomuus otti muotoja. Hänen liekkinsä valaisi vain pienen palan Kehän keskiakselia jonka huipulla he Shalyan kanssa seisoivat. Xarnin aistit ulottuivat kuitenkin kauemmaksi ja velho tajusi että jokin tarkasteli heitä. Tai useita Joitakin. «Peli on loppunut. Minä kiistän.» Elyah tajusi että ääni lähti hänestä itsestään. Ei kuitenkaan hänen suustaan. Ääni oli ikään kuin huokunut esiin hänen lihastaan. Tai ehkä hänen ihonsa oli puhunut. Shalya antoi viittansa pudota ja se katosi koskettamatta kiekon pintaa. Hän ojensi kätensä sivuille ja puhui: «Olen palannut. Olen Solminnan Kaava. Antakaa minulle mikä minun on.» Mekanismi hidastui, Elyah näki kaukaisuudessa kuinka kaiverrettujen kuvioiden koristama vyöhyke pysähtyi naksahtaen kumeasti. Sitten viereisen vyöhykkeen riimuista muutama syttyi ja heidän lähellään oleva kiekon pinta alkoi muuttua nopeasti. Sileä pinta muuttui rattaiden ja kiiltelevien vipuvarsien ryteiköksi joka alkoi kiertyä ja samalla nousta. Kehä oli muuttamassa muotoaan joksikin useampia ulottuvuuksia sisältäväksi rakenteeksi. Elyahin päätä alkoi särkeä ja hän sulki ihmissilmänsä ja turvautui täysin Xarnin tulkitsemiin aistimuksiin. «Hunajasi alla on vimma. Varjot ovat kaartuneet ja ne repivät reunansa esiin. Et ole pelissä.» Elyah laski oikean kätensä alas ja antoi liekin sammua tajuttuaan ettei valosta olisi enää mitään hyötyä. Xarnin aistimusten kautta hän saattoi paikantaa puheen lähteen. Ääniä oli useita ja tulivat hänen käsistään. Ilmeisesti hänen kartushilaiset riimunsa tarjosivat valtiaille kätevän puhekanavan. Elyah pohti mitä muita ominaisuuksia häneen oli riimujen mukana istutettu. Esiin noussut Kehän pyörä alkoi kasvattaa hampaita, kuin sirkkelin teriä. Se lähti pyörimään, aluksi hitaasti, sitten yhä nopeammin. Shalya katsoi ylös, kiihdyttävään pyörään, sitten suoraan Elyahia silmiin. – Muista, hän kuiskasi. Sitten hän iski nopeasti kohotetut kätensä alaspäin ja antoi loppujenkin vaatteidensa pudota. Shalyan vaatteet putosivat ja samalla putosi hänen ihmishahmoinen kudelmansa. Ensi kertaa Elyah näki hänet kohoavan edessään Kutojana ja Kudelman tason olentona kaikessa Xarnin ei-inhimillisten aistien välittämässä kauheudessa ja kirkkaudessa. Hänen perusmuotonsa oli kolmiomainen kuin Xarnilla, toisiinsa kiinnipoimutettujen varjomaisten tasojen hypnoottista liikettä, liikkeitä ohjaava pitkä piiskamainen häntä ja selkäpuolen evämäiset harjakset. Ei kasvoja, ei mitään inhimillisiä piirteitä joihin olisi voinut kiinnittää katseensa. Shalya lähestyi häntä, aineettomana ja massiivisena leijuen. Velho taisteli äkillistä pakokauhua vastaan. Muista, hän oli sanonut. Muista mitä? Shalya ei ollut kertonut hänelle paljoakaan suunnitelmistaan Kartushin valtiaiden suhteen; hän oli ajatellut että he olisivat laatineet suunnitelmat matkalla tasangon ylitse. Mutta sen sijaan he olivat kävelleet suoraan ansaan. Ne harvat hetket mitä heillä oli ollut yhdessä he olivat käyttäytyneet kuin totaaliset idiootit ja lemmiskelleet lähes tauotta. Äkkiä epätoivon ja turhautumisen puuska kuitenkin sammui. Tietenkin. Shalya oli Kutoja, hän ei luottanut sanoihin. Hän kirjoitti viestinsä suoraan häneen, hänen lihaansa, hänen sieluunsa, hänen olemukseensa. Koko matkan ajan tänne Shalya oli itse asiassa valmistanut häntä. Mitä hän oli kutonut? Muista… «Salaisuudet ovat tappava rauha. Et voi ryhtyä itseesi. Ota muoto, kuolevainen, mikä tahansa muoto. Haaste on hyväksytty.» Kutoja painautui Elyahia vasten ja velho koitti rauhoittaa mielensä, antaa Xarnin evien poimuuntua vasten Kutojan lukemattomilla mikroskooppisilla värekarvoilla varustettuja siivekkeitä, antaa heidän pyrstöjensä piiskata ilmaa ja solmiutua toisiinsa kuin elävät teräsvaijerit. Muista… Elyah muisteli Shalyaa, hänen huuliaan, hänen lantionsa lähettämiä viestejä, tuoksuja, ääniä, musiikkia… – Me olemme Kudelma. Me olemme kutoja ja kangas, neula ja lanka. Me annamme muodon. Antakaa meille mikä meidän on. Koko olemattomuuden täyttämä sali värähteli, Elyah ja Shalya -olennon ääni värähteli jokaisesta pinnasta, sai Kehän pyörät hypähtämään kannattimissaan ja niiden sirppimäiset mekanismit iskeytyivät kiinni toisiinsa ja pimeyteen singahteli kirskahtelevia kipinäsateita. – Tyhjyys, katso itseesi. Se osa Elyahia joka oli vielä ihmismielen piirissä tajusi että tämä todellakin oli ansa. Mutta ei lainkaan sellainen kuin Kartushin tornin valtiaat olivat suunnitelleet. He olivat ajatelleet pääsevänsä ruokkimaan hahmottomuuttaan keskenkasvuisella Kutojalla ja tämän ihmislemmikillä. Shalya oli kuitenkin viettänyt kaikki maanpakolaisvuotensa kutoen – luoden laakson, sitten ensimmäisen puolisonsa. Jonka Elyah oli itse surmannut, hän nyt tajusi, vieden Shalyan pois itsestään ja aloittaen prosessin joka oli melkein tuhonnut heidät molemmat Purkajan hyökättyä ja vangittua Shalyan. Ja Shalya oli ottanut hirvittävän riskin, hän myöskin nyt näki: kätkenyt Solminnan Kaavan hauraaseen ihmismieheen. Vain koska Elyah oli sattunut tuntemaan Andrelluksen, joka oli sattunut löytämään kolmisilmäisen munkin ja tiedon mistä löytää ainoa tähän maailmaan eksynyt Xarn ja Ruusulinnan portti Kudonnan tasolle – vain kaikkien näiden sattumien kautta Elyah oli lopulta juuri ja juuri onnistunut ja murtanut Oberonin kehän. Eikä sen jälkeen mikään ollut enää entisensä. Vai oliko tämä kaikki tosiaan sattumaa? Sitten Elyah ja Shalya liikkuivat yhdessä, Xarnin säikeet erilaiset olemukset yhdistäen ja velho lakkasi pohdiskelemasta. Hän oli nyt osa täysikasvuista Muodonantajaa ja hänellä oli töitä tehtävänä. Hän otti Kehän otteeseensa ja ihasteli sitä hetken: soma lelu. Sitten hän antoi sille Muodon. Miljoona tonnia adamantiinia hämmästeli hetken olemisen ihmeellistä katoavaisuutta ja muuttui sitten kultaiseksi tomuksi. Seuraavaksi Muodonantaja otti otteen Kartushin tornin säikeestä. – Tyhjyys. Minä olen kutoja ja kangas. Anna minulle mikä minun on. Muodonantaja nykäisi leikkisästi säikeestä ja materian tasolla Kartushin tornin länsisiipi horjui hetken ja syöksyi sitten maahan, pehmeänä ja hitaana mustan kiven hyökyaaltona. Pauhu kantautui yli Kartushin tasangon vasta hieman myöhemmin, kuin kaukaisen ukkosen kumu. «Lopettaminen on pelin ehto. Saat sen mitä kaipaat vaikka et ehkä sitä mitä tarvitset. Mene, jätä meidät.» Olemattomuus kääntyi ympäri ja sylki tyhjyyden keskelle jotain pitkänomaista ja hehkuvaa. Sitten se hajosi kuin sumu henkiin heräävän hukkuneen mielestä, kuin olemisen ulokkeista puutunut, mutta nyt eloon kipinöivä raaja. Shalya ja Elyah syleilivät toisiaan viittansa kätköissä, keskellä romahtaneen vajan jäännöksiä. Heidän yhteenpuristuneiden sormiensa otteessa oli vaaksanmittainen sauva jota useat silmänmuotoiset reiät eri kohdista läpäisivät. Ja tämähän oli myös ihan kiva lelu, mutta ei jaksanut kiinnostaa heitä juuri nyt. Sillä heillä oli mielenkiintoisempaakin tutkittavaa, toisissaan. (Ensiesitetty Maria H:n syntymäpäivien kunniaksi 9.9.2000 © Frans) |
Takaisin roolipelitekstien hakemistoon.
Leikkien ehdit elää monta elämää.