[ Frans Mäyrä ]
Yö tempoo ovea, oksat raapivat ikkunaluukkuja kuin näkymättömät sormet, velho heittelehtii hikisenä vuoteellaan. Kapea käsi laskeutuu velhon paljaalle hartialle, viipyy siinä hetken ja alkaa sitten silittää hartioita, piirtää sormenkärjillä jotain. Velho avaa silmänsä ja tuijottaa lasittuneesti eteensä. Tämä on tarina siitä mitä nuo sormet kirjoivat hien liukastamalle iholle tuona yönä. « Tämä tapahtui kauan sitten, ennen kuin Elyah oli Elyah Kehänmurtaja, silloin kun Shalya oli vain ruusutarhojen Shalya. Tämä tapahtui ennen varjoja, ennen tulta, ennen sanattomia huutoja. Olipa kerran nuori velho. Hän oli vaeltanut pitkään, kokenut monia seikkailuja ja kohdannut monia vaaroja. Hän saapui kevään tullen laaksoon jossa ruusutarhat kukoistivat ja missä lammen rannasta kantautui lasten nauru. Tänne minä voisin jäädä, ajatteli velho. Tänne minä jäisin, jos en olisi velho ja vaeltamisen valinnut. Hän katseli iltausvaa pehmeästi kiemurtamassa puronuomasta, kuunteli kaukaista naurunhelkähdystä jota tuuli kantoi jostain laakson sydämestä kuin kaikuna iltakellon soitosta. Hän nojautui sauvaansa, tarttui paksuun nahkaan kiedottuun kirjaansa ja ontui verkalleen syvemmälle laaksoon. Ruusulaaksossa oli juhlat tuona yönä, kuten useimpina. Leipuri-majatalonpitäjä Lothar kantoi edelliseltä päivältä yli jääneet leivonnaiset lankkupöydille joita oli aseteltu hennosti vihertävien köynnöskatosten alle. Bardi Vermillon nousi alkuillasta pöydälle ja kannusti ylistyslauluun rypäleen jumalalle. Seppä ja tallimestari auttoivat hänet sitten myöhemmin tallin viereen heinäkasaan, missä hän saattoi laulaa ja halata leiliään häiritsemättä pahemmin ketään. Vieraat otettiin Ruusulaaksossa lämpimästi vastaan ja nuori velhokin istutettiin kunniapaikalle ja kyläläiset vaativat että hän huuhtoo matkan pölyt kieleltään ja kertoo heti kaiken tiellä kohtaamansa. Elyah, se oli velhon nimi, ei olisi paljoakaan kaivannut kaikkea tuota remuisaa huomiota. Mutta hän loi katseen pöydän päähän ja istui saman tien aloilleen. Kylän neidot kantoivat keimaillen hänen eteensä suurissa pikareissa kirpeästi helmeilevää viiniä, mutta Elyah ei sitä havainnut. Hänen tummat silmänsä olivat nauliintuneet naiseen joka sitoi silkkikukkia pikkutyttöjen hänelle kantamaan köyteen. Kullanväriset hiukset olivat valuneet hänen kasvoilleen ja paljaille hartioilleen, mutta äkkiä hän heitti köyden pimenevään iltaan ja kääntyi nauraen katsomaan suoraan velhoon. Elyah tunsi naurun, se oli sama jota hän oli seurannut laaksoon. Hän katsoi kullanruskeisiin silmiin, katsoi ruusunväristen huulten kaarta ja naisen hymy tuntui polttavan kuin sata aurinkoa. Pikkutytöt juoksivat riemusta kiljuen kukkaköyden perään pimeään. Niin Elyah tapasi Shalyan ensi kertaa. Shalyan mies Markov oli kylän parantaja ja hän tuli juttelemaan velhon kanssa kuullakseen uutisia kulkutaudista joka oli kuulemma raivonnut talvella rannikolla. Markov oli lihaksikas, vaalea mies jolla oli sydämellinen hymy ja suuri syli. Hän kanniskeli mukanaan perheen pienintä, takkutukkaista pikkupoikaa joka oli nukahtanut suu puoliavoinna, poski isänsä rintaa vasten. Pikkutyttöjen parvesta saapui Markovin hihaa nykimään vanhempi lapsi, kultasilmäinen tytär. Hän halusi että isä tulisi laittamaan keinuun vauhtia juuri nyt, isä osasi sen kaikkein parhaiten. Huultaan malttamattomana purren ja pää hieman kallellaan tytär oli ilmeinen pienennetty painos äidistään. Markov nousi naureskellen, mutta vannotti että vieraan täytyisi tulla seuraavana päivänä käymään että he saisivat tilaisuuden puhua oikein kunnolla. Perhe katosi kynttilälyhtyjä seuraten hedelmäpuiden joukkoon, tytär edeltä juosten, Markovin käsi Shalyan vyötäröllä, Shalyan mietteliäs katse vielä puiden varjoista Elyahin sieluun porautuen. Juhlat jatkuivat melkein sarastukseen saakka ja Elyah yllätti itsensä juomalla pikarillisen toisensa jälkeen. Vieraiden kaikottua hän auttoi Lotharia, tämän vaimoa ja kahta palvelusneitoa nostamaan lankkupöydät ja penkit vajaan. Kömpiessään majatalon toisen kerroksen huoneeseensa hän tipahti kaksi kertaa porrasaskelmalta alemmalle ja hihitti hiljaa itsekseen. Hän potki toisen kuraisista saappaista kipeämmästä jalastaan ja romahti sitten sängylle. Uneen. Unessa musta sametti. Kultainen lanka, säie joka värisee ja lentää läpi avaruuden. Säikeessä kimaltavia tähtiä. Ääni, kuin tuuli tai huuto jostain aikojen takaa. Yhä tiukemmin soiva säie. Huuto, hänen oma huutonsa. Aamulla herätessään Elyah löysi saappaansa puhdistettuna ja ovensuuhun vierekkäin järjestettynä. Kiroten hän hyppäsi ylös ja alkoi kaivella siististi laskostettua vaatepinoa. Loitsukirja oli alimmaisena, edelleen nahkakääreiden ja ansaloitsittujen hihnojen varmistamana. Velho lysähti jakkaralle ja tuijotti pöydän yläpuolella vaaksanlevyisestä himmeästä peilinpalasta heijastuvaa kuvaansa. Lasin poikki kulki särö, toinen harmaa silmä tuijotti särön yläpuolelta, toinen katseli vastaan sen alapuolelta. Niin alkoi Elyahin aika Ruusulaaksossa. Hän asui Lotharin majatalossa ja selitti itselleen olevansa piakkoin jatkamassa matkaa, kunhan voimat olisivat palautuneet, kunhan tiet olisivat kuivaneet. Hän autteli tarpeen mukaan majatalossa, toisinaan lumosi sepän pajalla tämän takoman aseen, toisinaan istuskeli bardi Vermillonin luona lueskelemassa tämän keräämiä kirjakääröjä. Useimmiten hänen tumma laiha hahmonsa vaelteli kuitenkin parantajan talolle. Markovista oli tullut hänelle läheinen, kuin se huolehtiva isoveli jota hänellä ei ollut koskaan ollut. Parantaja ei ollut teoreettinen mies, mutta hänellä oli loputtomasti tarinoita. Hän kertoili Elyahille Ruusulaakson asukkaista, näiden kokemista kommelluksista, iloista ja murheista. Elyahin hallitsemasta arkaaisesta tuhotaikuudesta ei ollut parantajalle juurikaan iloa, mutta velho löysi itsensä yllättävän usein lapsenvahtina. Hän kaiveli esiin opintojensa varhaisvaiheiden muistot pienistä illuusioloitsuista ja viihdytti Dithaa ja Sindaa, pariskunnan lapsia, tanssittamalla hedelmiä ja juureksia ympäri keittiön pöytää. Shalya taitteli porkkanoille silkkipaperista pienet hameet ja nauru raikui pihalle saakka kurkkujen viedessä porkkanoita paritanssin pyörteisiin aina tuvan kattoon yrttinippujen keskelle. Ja Shalya ja Elyah katsoivat toisiaan pöydän ylitse ja veri kohisi velhon korvissa eikä hän enää tiennyt mikä sana tai ele päätti loitsun ja mikä sen aloitti. Öisin Elyah sai luokseen kultalankaa myöten tanssivan vierailijan. Shalya tuli unessa hänen huoneeseensa ja kutsui hänet öiseen metsään, paeten hänen edeltään kuin virvatuli. Elyah juoksi metsäpolkua, hän loitsi itsensä sudeksi joka tavoitteli metsään eksynyttä viatonta neitoa. Neito puolestaan pakeni isoäitinsä majaan missä hän kätkeytyi viidenkymmenen viltin alle pienenä ja vihreänä kuin herne. Ja Elyah muutti itsensä käärmeeksi joka luikerteli vilttien alle ja tavoitteli pientä hernettä lipovalla kielellään. Unessa herne alkoi itää ja kasvatti suunnattoman köynnöksen joka nousi taivaisiin. Jolloin Elyah-käärme kiemurteli köynnöksen vartta ylös, toiseen maailmaan missä pilvet muodostivat väriseviä linnoja. Suunnattomana nosti päätään Elyah-käärme, löi siivillään ja valmistautui syöksemään tulta kohti kaikkein kauneinta kultaista linnaa, kun sen portti hiljaa, ääneti avautui… Joka yö uni päättyi kesken, koskaan ei metsästys johtanut muuhun kuin uuteen väistelyn, kiusoittelun ja muodonmuutoksen tanssikuvioon. Lopulta Elyah haroi aamuisin vapisevin käsin sänkisiä, lommoisia poskiaan ja kiskoi viitan ylleen päästäkseen hakemaan uuden pullollisen vahvaa kääpiöpirtua joka hetkeksi puudutti poltteen hänen sydämessään. Miilunpolttaja Mok, kääpiö jonka kasvot sotavasara oli vuosia sitten muotoillut uudelleen, nyökötteli ääneti päätään, kuola riippuvasta leuasta tippasten. Ja Elyah joi polttonestettä, hitaasti ja samalla metodisella kärsivällisyydellä jolla hän oli aiemmin kestänyt vuosikausien kiduttavat opintonsa. Kuudennen perättäisen ryyppypäivän jälkeen Elyah näki unta. Humalan suojeleva puuro revittiin hänen silmiltään ja hänen edessään rätisi raivoava liekki, kapea kullanvärinen miekka joka paiskoi pirstaleiksi hänen mustan tyhjyytensä, viipaloi pauhaavia aukkoja epätoivon kuiluseiniin. Elyah nousi haisevalta lattialta ja katsoi kuinka sula valo virtasi hänen suojelevaan yöhönsä. Ja hän raivostui. – Mikä oikeus sinulla on säteillä, kun minulla on yö! hän huusi. Ja hän painoi päänsä, antoi sarviensa kasvaa ja karjui hampaiden täyttämä kita ammollaan taivaisiin. – Sinulla on jo elämäsi, painu takaisin sinne minne kuulutkin! Ja anna minun olla olematta… Valo himmeni, vain matalat punaiset valot tanssivat etäisyydessä, kuin suuren salin reunoilla. Elyah käänteli sarvikruunattua päätään. Hän kuuli askelia. Paljaat jalat erottuivat kaukaista punaista hohdetta vasten. Hän näki varjona lähestyvät sääret, reidet ja lantion, alastoman naisen muotoisen haavan yön poltteessa. – Kuka sinä olet? Askeleet lähestyivät suoraan häntä kohti. – Mitä sinä etsit? Askeleet pysähtyivät hänen eteensä. Elyah saattoi tuntea omenankukkien ja myskin huumaavan tuoksun, vartalon lämmön joka ohjasi hänen kättään kuin majakkaa pimeässä. Hän kietoi kätensä Shalyan vyötärölle ja hitaasti, kuin kuu joka vuorovettä liikuttaa, hän veti naisen itseään vasten. Henkäyksenä kuiskaus hänen korvaansa vasten: – Kerro sinä, mitä minä olen löytänyt. Enkelit ja demonit ovat toisilleen sukua, niin kerrotaan. Yleensä he eivät kohtaa: demonit asuvat syvyyksissä, äärimmäisten intohimojen repiminä ja pimeyteen vajonneina. Enkelit puolestaan kiertelevät korkeuksissa valoon, harmoniaan ja kaikkien asioiden täydelliseen yhteyteen säröttömästi keskittyneinä. Mutta on tarinoita jumalten pidoista, joissa syvyydet ja taivaat voivat hetkeksi kohdata, sekoittua, ja jumalten nukkuessa enkelit ja demonit siittävät keskenään jälkeläisiä. Kerrotaan niinkin, että ihmisten maat olisivat syntyneet näistä kohtaamisista, ettei ihmisen ole hyvä sen paremmin perkeleiden kuin enkelten keskellä, vaan siinä välillä. Kesä oli jo pitkään lykännyt lopullista tuloaan Ruusulaaksoon, mutta tuona yönä kaikki heräsi äkkiä eloon. Kun Shalya vielä oli valo ja Elyah pimeys, pakotti Elyah Shalyan puunrunkoa vasten ja rakasteli häntä tietämättä kuusta joka paistoi heidän yhteensolmiutuneille vartaloilleen, tai lukuisista sammakoista jotka lähtivät vaeltamaan lammesta. Jota ei hetken kuluttua enää ollut. Kun Shalya löysi oman pimeytensä, hän tiesi jo miten sitä käyttää ja hän levitti jalkansa ja otti Elyahin sisäänsä ja huusi yöhön piittaamatta siitä ettei sitä karkeakuorista pyökkiä, jota vasten häntä äsken oli seivästetty, enää ollut. Eikä Elyahin silmien takana hehkuvaa valoa sammuttaneet huojuvin oksin heidän ohitseen huojahtelevat puut, kun metsät vaihtoivat paikkaa. Niin alkoi Toden Kudonta. Kutojat tietävät tämän, mutta kätkevät sen tiedon itseltään, sukupolvi toisensa jälkeen: kudonta vaatii aina kaksi. Jotta kudonta olisi tosi, täytyy siihen sisältyä sekä erottaminen että yhdistäminen. Vain kaksi aidosti erillistä ja erilaista olentoa voi tehdä jotain joka on enemmän kuin kuva, kuin kuvajainen. Kuvitelmat ovat Toden Kudelman raaka-ainetta, siksi täysikasvuisen Kutojan on kyettävä myös purkamaan. Elyah näki unta unen sisässä. Hän näki itsensä hiipimässä yössä parantajan majalle, Shalyan jäätyä nukkumaan rakastelusta raukeana. Hän näki kuinka hän irrotti tikarinsa tupesta, astui varovasti hiilipannun himmeästi valaisemaan makuuhuoneeseen. Hän näki kuinka hän iski tikarinsa nukkuvan Markovin kurkkuun, kuuli kuinka suuren miehen henkitorvi rusahti, näki aukirävähtävät silmät, kuuli kurluttavan, nytkähtävän hengenvedon. Veri virtasi keuhkoihin, mutta Markov eli vielä, hänen harovat kätensä tarrautuivat Elyahin olkapäihin, velho koitti vääntää tikariaan, katkoa valtimoita, mutta hänen voimansa eivät riittäneet. Kasvot vääristyneenä hän painoi oikean kätensä parantajan ohimolle, kämmenen riimu tämän vasemmalle korvalle. 'Dormath.' Liekit räjähtivät Markovin pään sisässä ja tämä paiskautui rajusti sängynlaitaa vasten. Väristen aukeavasta suusta nousi höyrykiehkura ja pullistuneiden silmien pupillit muuttuivat nopeasti harmaiksi lasiaisen kiehahtaessa kiinteäksi. Elyah otti Markovin pään syliinsä, silitti tämän kiharaisia vaaleita hiuksia verisillä käsillään ja itki. – Sinun elämäsi. Sinun elämäsi. Sinun elämäsi. Minä en voi elää ilman sinun elämääsi… Makuuhuoneen ovi narahti. Pikku-Ditha seisoi ovella repaleisessa yöpaidassaan, silmät unesta ja pelosta sekavina. – Ei! EI! Elyah ojensi kätensä kohti kattoa. – Vie minut pois, voi ole kiltti, vie minut pois, minä en voi olla tässä, minä puran, minä puran tämän kaiken… Ja Elyah antoi riimujensa ja kaikkien velhonelämänsä aikana oppimiensa loitsujen voiman purkautua yhtä aikaa. Hänen käsistään virtasi liekkipylväitä ja salamoita, jäämyrskyjä ja paineaaltoja. Ja ne ottivat pienen Dithan ja peiton alle piiloutuneen Sindan ja heidän isänsä ruumiin ja koko majan ja repivät kaiken pieniksi palasiksi niin nopeasti ettei velho itsekään oikein tajunnut kuinka nopeasti maailma voikaan loppua. » Velho kääntyi vuoteella ja tarttui tarinaa piirtäneisiin sormiin. – Siinäkö se oli? Koko tarina, niinkö se päättyi? Mikään ei ollut totta, eihän? – Sen pituinen se, tarina.
Siitä se alkoi… elämä… |
Takaisin roolipelitekstien hakemistoon.
Leikkien ehdit elää monta elämää.