On yksinäistä ja pohdin rakkautta ja pelkoa.

Näen unia joihin en voi vaikuttaa,

unia joissa on pelkoa paljon ja rakkautta

pohjalla tuskaksi asti.

Unissani kasvot sekoittuvat enkä voi enään olla

varma ihmisistä.

Tuntuu kuin olisin elänyt liian pitkään,

kuin olisin nähnyt ja kokenut liikaa

ja nyt rintani ja pääni voi vain räjähtää

kuin kuoleva aurinko.

Kanssasi olen levollinen, hetken

tiedän mitä tehdä;

hetken olen elämässä oikein,

vain hetken, ja taas epäilen.

Kaikkiin sanoihin ja tekoihin liittyy

kaikuja, kaikuja, kaikuja

puristan päätäni ja yritän sammuttaa nuo äänet,

haluan iskeä silmiini

särkeäkseni nuo loputtomat kuvat.

Tule, tartu käteeni, ja juostaan,

lennetään juosten kolmen vuoden päähän

tästä hetkestä

niin lujaa etteivät ajatukseni enään

löydä luokseni,

jonnekin missä voimme elää

ilman vainolaisia,

ja katsoa toisiamme suoraan silmiin.