LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Kun Kiina löysi maailman
Eurooppalaisten löytöretket eivät ole enää hyvässä maineessa. Usein hoetaan, kuinka eurooppalaiset eivät oikeasti löytäneet yhtään mitään. Amerikan ja Australian alkuperäisväestö, afrikkalaiset ja aasialaiset ovat aina eläneet omissa maanosissaan.
Tämä on tietysti totta mutta löytöretkien historiassa ei ole kyse siitä, että maailma olisi ollut hukassa keneltäkään vaan pysyvien yhteyksien avaamisesta eri kulttuurien ja maanosien välille. Sen tekivät ensimmäisinä portugalilaiset, italialaiset ja espanjalaiset merenkävijät 1400-luvulla. Tässä mielessä Kolumbus ei harhautunut minnekään vaan hän todella löysi Amerikan – niin eurooppalaisille, turkkilaisille, arabeille, afrikkalaisille, intialaisille, kiinalaisille kuin myös Uuden maailman asukkaille itselleen.
On turha kinata siitä, kuka ylitti Atlantin ennen Kolumbusta. Oliko se Pyhä Brendan nahkaveneellään vai Pyhä Urho ruuhellaan? Kolumbus oli ensimmäinen, joka purjehti sinne ja palasi takaisin kertomaan muille kokemuksistaan.
Löytöretkiin kuului olennaisesti julkisuus. Portugalilaiset saattoivat salata, kuinka he olivat saavuttaneet idän maustesaaret, mutta he eivät ujostelleet kerskua, mitä he olivat saavuttaneet. Jo 1507 italialainen Fracanzano da Montalboddo julkaisi teoksen Paesi nouvamente ritrouate, joka sisältää yksityiskohtaiset kuvaukset eurooppalaisten matkoista Afrikkaan, Uuteen maailmaan ja Intiaan. Teos oli heti myyntimenestys ja se käännettiin pian muille kielille.
Historiallisesti kiinnostavampi ja tärkeämpi kysymys on se, miksi juuri eurooppalaiset lähtivät merten taakse, vaikka itäiset kulttuurit olivat tässä suhteessa paljon paremmassa asemassa.
Myös arabit liikkuivat Atlantilla. Pohjoisafrikkalaisten merirosvojen hyökkäykset ulottuivat laajimmillaan Madeiralle, Brittein saarille ja jopa Islantiin asti. Entä jos arabit olisivat ehtineet Amerikkaan ennen Kolumbusta? Joidenkin amerikkalaisten kirjoittajien mukaan he ehtivätkin. Esimerkiksi Alabaman osavaltion nimi tulee sanoista Allah bamya eli "Jumalan hautausmaa". Samalla logiikalla Venetsia on ikivanha suomalainen kaupunki Venesija. Toisaalta yksikään Yhdysvaltain presidenteistä ei ole ollut muslimi.
Myös afrikkalaisten on väitetty purjehtineen Amerikkaan ennen Kolumbusta. Egyptiläisen kronikoitsijan al-Umarin (1301–49) mukaan länsiafrikkalaisen Malin valtakunnan hallitsija varusti laivaston, joka lähti tutkimaan, mitä suuren veden takaa löytyisi. Jotkut uskovat, että laivasto saavutti Brasilian rannikon.
On toki mahdollista, että afrikkalaisia olisi päätynyt Uuteen maailmaan ennen eurooppalaisia. Toisaalta mahdollinen ei ole aina välttämätöntä. Vaikka Thor Heyerdahl onnistui purjehtimaan kaislaveneellä Marokosta Karibian merelle, ei se todista, että muinaiset egyptiläiset olisivat koskaan tehneet saman. Seikkailu todisti vain ja ainoastaan, että Atlantti voidaan ylittää sangen alkeellisillakin aluksilla.
Pyrkimyksillä vähätellä tunnettujen löytöretkeilijöiden saavutuksia on pitkä perinne eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Jo 1600-luvulla kaikki eurooppalaiset merivallat vaativat itselleen kunniaa Afrikan ja Uuden maailman löytämisestä.
Esimerkiksi ranskalaiset väittivät purjehtineensa Länsi-Afrikkaan jo 1364 eli sata vuotta ennen portugalilaisia. Tämän hämmästyttävän tiedon julkisti 1669 Nicholas Villault, joka oli löytänyt asiasta kertovia lähteitä normandialaisen Dieppen kaupungin arkistosta. Harmillista kyllä nämä mielenkiintoiset lähteet tuhoutuivat, kun britit pommittivat Dieppeä heinäkuussa 1694. Sama tulipalo tuhosi myös lähteet, jotka todistivat ranskalaisten purjehtineen Amerikkaan jo 1487 eli viisi vuotta ennen Kolumbusta. Ranskalaiset oppineet kuitenkin hyväksyivät Villaultin sepittämän sadun sellaisenaan.
Legendat kuolevat hitaasti. Villaultin satuun voi yhä törmätä ranskankielisessä kirjallisuudessa, missä se esitellään – jos ei aivan historiallisena tosiasiana niin ainakin mahdollisesti pätevänä tosiasiana.
Vähättelyn perinteeseen kuuluu myös Gavin Menziesin teos Kun Kiina löysi maailman, joka julkaistiin äskettäin suomeksi. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi 2002. Kirjassaan Menzies pyrkii todistamaan, että kiinalaiset saavuttivat Amerikan ennen Kolumbusta ja kiersivät maailman ennen Magalhãesia.
Kiinalaisten purjehdukset Kaakkois-Aasiassa ja Intian valtamerellä 1400-luvulla eivät ole mikään uusi ja hämmästyttävä asia, jonka eurosentristen tutkijoiden kabaali olisi halunnut pitää salassa. Kiinalaisille historiantutkijoille eunukkiamiraali Zheng He (1371–1433) ei ole tuntematon nimi, kuten ei myöskään heidän länsimaisille kollegoilleen. Itse olen käsitellyt aihetta säännöllisesti maailmanhistorian peruskurssillani. Erikoista onkin se, että eniten kiinalaisten löytöretkistä ovat tohkeissaan tiedeyhteisön ulkopuolella vaikuttavat valkoiset amerikkalaiset kirjoittajat. Menzies on britti ja entinen sukellusveneen komentaja.
Selitys on yksinkertainen. Kiinalaiset tutkijat ja heidän länsimaiset kollegansa osaavat sijoittaa ilmiön oikeaan kontekstiinsa. Zheng Hen matkat ovat toki mielenkiintoisia ja muistamisen arvoisia mutta sittenkin ne ovat pelkkä anekdootti Ming-kauden (1368–1644) historiassa – aivan kuten grönlantilaisten viikinkien vierailut Pohjois-Amerikassa ovat pelkkä anekdootti keskiajan Euroopan historiassa. Maailmanhistorian perspektiivissä molemmat ilmiöt ovat merkityksettömiä, koska niistä ei seurannut mitään. Yhteydet eivät olleet pysyviä vaan satunnaisia kosketuksia.
Zheng Hen tehtävä ei ollut avata uusia kauppareittejä eikä perustaa kiinalaisia siirtokuntia merten taakse. Matkojen motiivi oli ensisijaisesti ulkopoliittinen eli viestittää muulle maailmalle, että Kiina on jälleen voimissaan ja sitä hallitsee kiinalainen dynastia. Mingit olivat karkoittaneet mongolit Kiinasta vuonna 1368. Toinen tarkoitus oli ottaa selvää Keski-Aasiassa riehuvan valloittajan Timur Lenkin aikeista. Kiinassa pelättiin aiheellisesti mongolien uutta hyökkäystä.
Olennaisinta on se, että Zheng Hen matkat eivät muuttaneet mitenkään kiinalaisten maailmankuvaa. Kun ensimmäinen portugalilainen lähetystö saapui Kantoniin 1517, ei kiinalaisilla ollut mitään käsitystä, keitä nämä huonosti käyttäytyvät pitkänenäiset barbaarit ovat ja mistä he tulevat. Tässä mielessä Kiinaan saapuneiden jesuiittojen toiminnalla on paljon suurempi merkitys, koska he tutustuttivat kiinalaiset paitsi länsimaihin myös länsimaiseen tieteeseen, ja samalla he välittivät Eurooppaan ajankohtaisia tietoja Kiinasta. Tämä yhteys katkesi, kun paavi lakkautti järjestön 1773.
Suoraan sanottuna toivon, että Menziesin teosta ei olisi lainkaan suomennettu. Taustalla ei ole akateemisen tutkijan kateus paremmin menestyvää harrastelijaa kohtaan. En pidä Menziesin teoksesta, koska se edustaa fantasiaa, joka ei kerro lukijalleen Kiinan todellisesta historiasta.
Mieluummin soisin, että kaupalliset kustantajamme kääntäisivät sellaisia Kiinan historiaan liittyviä teoksia, jotka täyttävät tieteelliselle historiantutkimukselle asetetut kriteerit. Tällainen on esimerkiksi Joanna Waley-Cohenin teos The Sextants of Beijing: Global Currents in Chinese History (1999), joka käsittelee Kiinan yhteyksiä ulkomaailmaan Han-kaudelta nykypäiviin eli runsaan 2000 vuoden perspektiivissä. Menziesin kirjaan verrattuna se on perin tylsä, koska tekijä nojaa enemmän lähteisiin kuin omaan mielikuvitukseensa.
Tietysti voisimme vaihteeksi perehtyä siihen, miten kiinalaiset näkevät itse oman historiansa.
1.12.2005