LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Rakkaus ei tunnusta maata
Salme bint Said syntyi Sansibarin saarella 30. elokuuta 1844. Hänen isänsä oli Omanin sulttaani Sayyid Said ja äiti tšerkessi-orjatar. Tšerkessit ovat yksi Kaukasian monista kansoista. Salme ei ollut mitenkään erityisasemassa. Sulttaani Saidilla oli kaikkiaan 36 lasta ja pojat olivat aina tärkeämpiä.
Omanilaiset olivat karkottaneet portugalilaiset Itä-Afrikan rannikolta 1600-luvun lopulla ja ottaneet haltuunsa alueen tuottoisan kaupan. Vuonna 1840 sulttaani Said siirsi hovinsa Omanista Sansibarille voidakseen sieltä käsin hallita paremmin kaupallista imperiumiaan Intian valtamerellä.
Sulttaani Said kuoli 1856 ja valtakunta jaettiin. Sansibarin hallitsijaksi tuli Salmen vanhempi veli Majid; toinen veli Thuwaini sai Omanin. Salmen äiti kuoli kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 1865 Salme asettui omaan palatsiinsa Sansibarin pääkaupungissa. Hän oli nyt taloudellisesti itsenäinen ja 19-vuotiaana poikkeuksellisen vanha naimattomaksi yläluokan naiseksi. On arvoitus, miksi hänelle ei järjestetty avioliittoa.
Kohtalon oikusta hänen naapurinsa oli nuori saksalainen kauppias Heinrich Ruete. Sansibarilla asui runsaasti eurooppalaisia, jotka eivät olleet harvinaisia vieraita yläluokan palatseissa. Seuraelämä koski tietysti vain miehiä; naisten puolelle vierailla ei ollut mitään asiaa, eivätkä arabinaiset puolestaan voineet liikkua kaupungilla vapaasti. Salme saattoi vain seurata ikkunastaan naapurinsa puuhia. Kuinka nuoret lopulta tutustuivat toisiinsa ja rakastuivat, sen he pitivät omana tietonaan.
Erikoista on se, että sulttaani Majid ei puuttunut sisarensa rohkeaan käytökseen, edes siinä vaiheessa kun Salme ei enää voinut peitellä raskauttaan. Vuonna 1997 saksalainen liikemies Helmut Hofer tuomittiin Iranissa kivitettäväksi, koska hänellä oli ollut suhde iranilaisen naisen kanssa. Kansainvälisen painostuksen myötä tuomio muuttui kahdeksi vuodeksi vankeutta. Nainen määrättiin ruoskittavaksi. Ainoa perustelu ankarille rangaistuksille oli se, että Hofer oli vääräuskoinen.
Sulttaani Majidia ei pidätellyt huoli eurooppalaisten reaktioista. Heinrich Ruete oli mitätön mies eikä kukaan olisi torunut sulttaania, jos hän olisi päättänyt katkaista suhteen lähettämällä Salmen sukulaistensa hoiviin Omaniin. Isän ja veljen oikeutta puuttua täysi-ikäisen naisen seurusteluun ei kiistetty Euroopassakaan. Ison-Britannian konsuli piti Ruetea kirottuna pölkkypäänä ja hän pelkäsi, että paljastuessaan suhde voisi vaarantaa saaren kaikkien eurooppalaisten aseman. Salme itse viittasi veljensä lempeään luonteeseen. Majid ja Salme olivat aina olleet läheisiä toisilleen eikä veli ehkä halunnut pilata sisarensa onnea vain todistaakseen pöyhkeän partiarkaalisen ylivaltansa. Majidin silmissä kaikki tapahtui Jumalan tahdosta.
Suhde ei tietenkään voinut jatkua loputtomiin julkisesti salaisena. Kesällä 1866 Salme alkoi kaikessa hiljaisuudessa myydä omaisuuttaan. Myöhään illalla 26.8.1866 Ison-Britannian konsulin vaimo (saaren eurooppalaiset naiset olivat ehdottomasti rakastavaisten puolella) salakuljetti Salmen brittiläiseen sotalaivaan. Alus vei hänet Adeniin, joka oli brittiläinen laivastotukikohta Punaisen meren suulla. Lapsi syntyi joulukuussa mutta kuoli myöhemmin keväällä.
Heinrich saapui Adeniin toukokuussa 1867 saatuaan omat afäärinsä päätökseen Sansibarilla. Jälleen on erikoista, että sulttaani Majid ei mitenkään vaikeuttanut herra Rueten elämää, vaikka tiesi tämän osuudesta Salmen pakoon. Adenissa Salme kastettiin anglikaanisen kirkon jäseneksi ja hän sai nimekseen Emily. Avioliitto solmittiin 30.5. ja kesäkuussa nuoripari matkusti Hampuriin.
Asettuminen Saksaan merkitsi tietysti suurta muutosta: Salmen oli totuttava uuteen ympäristöön, ilmastoon, kieleen ja kulttuuriin. Onneksi hänellä oli tukenaan hellä ja rakastava aviomies, joka jaksoi väsymättä auttaa vaimoaan pienimmissäkin asioissa. Myös perhe toivotti miniänsä lämpimästi tervetulleeksi.
Valitettavasti tarinalla ei ole onnellista loppua. Heinrich kuoli jo elokuussa 1870 jäätyään raitiovaunun alle. Emily Said-Ruete jäi kolmine lapsineen Saksaan. Vaikeinta hänelle oli yhtäkkiä ottaa vastuu omista asioistaan. Entisen prinsessan ei silti tarvinnut elää kurjuudessa. Hänellä oli mahtavia suojelijoita, joihin kuuluivat esimerkiksi Saksan kruununprinsessa Victoria (Ison-Britannian kuningatar Viktorian tytär ja tulevan keisari Vilhelm II:n äiti), Saksin kuningas ja kuningatar sekä valtakunnankansleri Otto von Bismarck. Jälkimmäisen suopeus ei perustunut vain myötätuntoon nuorta leskeä kohtaan.
Vuonna 1884 Bismarck muutti politiikkaansa ja alkoi hankkia Saksalle siirtomaita. Kilpajuoksu Afrikkaan oli alkanut. Helmikuussa 1885 Saksa otti haltuunsa nykyisen Tansanian rannikon ja havitteli myös Sansibaria. Syksyllä leski Ruete lähetettiin entiselle kotisaarelleen. Ajateltiin, että hän voisi edistää Saksan pyrkimyksiä: olihan hän saaren hallitsijan sisar ja hänen poikansa Rudolf yhtä oikeutettu valtaistuimeen kuin kaikki muutkin sulttaani Saidin miespuoliset jälkeläiset.
Vastaanotto oli jäinen. Majid oli kuollut lokakuussa 1870 ja saarta hallitsi nyt hänen nuorempi veljensä Bargash, joka ilmoitti sietävänsä luopiosisarensa läsnäolon vain kunnioituksesta Saksaa kohtaan. Bismarckin tavoitteiden kannalta matka oli tulokseton.
Vuonna 1890 Sansibarista tuli brittiläinen suojelualue osana Saksan ja Iso-Britannian rajajärjestelyjä Itä-Afrikassa. Sansibar itsenäistyi joulukuussa 1963. Kuukautta myöhemmin saaren afrikkalainen valtaväestö syöksi sulttaanin ja harvalukuisen arabiyläluokan vallasta. Huhtikuussa 1964 Sansibarin tasavalta solmi valtioliiton Tanganyikan kanssa ja näin syntyi nykyinen Tansanian yhdistynyt tasavalta.
Sayyida Salme kuoli Saksassa 1924. Hänen muistelmansa ilmestyivät jo 1886. Teos ei ollut mikään bestseller, vaikka se käännettiin pian sekä englanniksi että ranskaksi ja julkaistiin myös Yhdysvalloissa kahtena eri painoksena. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen arabinaisen kirjoittama kaunokirjallinen teos, olkoonkin että Salme kirjoitti saksaksi ja suuntasi kirjansa länsimaisille lukijoille. Arabinaisten elämää oli toki kuvattu ennenkin eurooppalaisessa kirjallisuudessa mutta aina miehen näkökulmasta. Salme avasi oven arabinaisten maailmaan naisen silmin.
Kirja kuvaa Salmen elämää siihen asti, kunnes hän tapasi miehensä ja muutti Saksaan. Hän halusi tallentaa nuoruutensa kokemukset lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten, joiden lienee ollut välillä vaikea käsittää, että äidin tarinat elämästään prinsessana kaukaisella Sansibarilla eivät olleet satuja vaan täyttä totta.
Salme ei koskaan hävennyt tai peitellyt menneisyyttään. Häntä ei riivannut se käännynnäisen kiihko, jolla uskontoaan, elämäntapaansa tai poliittista vakaumustaan vaihtaneet tuomitsevat entisen elämänsä todistaakseen vilpittömyytensä. Hänen poikansa toimi I maailmansodan aattona menestyvänä liikemiehenä Lähi-idässä, mihin varmasti myötävaikutti äidiltä opittu kielitaito ja kulttuurin tuntemus. Sodan jälkeen Rudolf Said-Ruete asettui Saksaan mutta muutti Lontooseen, kun natsit nousivat valtaan. Molemmat tyttäret solmivat säätynsä arvoiset avioliitot.
Toisaalta Salme ei myöskään tehnyt erilaisuudestaan mitään numeroa ja vaatinut sen huomioimista joka käänteessä. Toki hän odotti aina saavansa ylhäisen syntyperänsä mukaisen kohtelun, kuten kuka tahansa jalosukuinen nainen vanhassa Euroopassa. Muistelmissaan hän tiivisti: ”Jos olen ymmärrettävästi halunnut ylistää niitä puolia kulttuuristani, jotka ovat mielestäni ylistämisen arvoisia, en ole koskaan empinyt tuoda esiin niitä puolia, jotka ovat mielestäni vääriä ja tuomittavia.”
2.10.2008