LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Maanpetturi vai patriootti
Kirjoittamansa Yrjö Maunu Sprengtportenin elämäkerran (suom. Otava 2005) loppuun ruotsalainen Stig Ramel liitti luvun, jossa hän pohtii petturuutta ja pettureita yleensä. Kuten Ramel huomauttaa, maankavaltaja on sana, johon latautuu vahvoja tunteita. Ovathan historian pahimmat petturit kuten Benedict Arnold ja Vidkun Quisling antaneet nimensä maanpetoksen synonyymiksi.
Ramelin pohdiskelu on paikallaan, sillä Sprengtporten on henkilö, joka jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Ruotsalaisille hän on yhä maanpetturi mutta suomalaisille hän on isänmaanystävä, joskin häneen on aina suhtauduttu ristiriitaisesti. Kun Sprengtportenin tavoite toteutui 1809 ja Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikunnan yhteyteen, hän jäi syrjään. Kukaan ei halunnut olla tekemisissä hänen kanssaan – eikä yksin hänen vaikean luonteensa takia. Edes hyväksyttävä lopputulos ei välttämättä pyyhi pois petoksen häpeää.
Petturin ja sankarin ero on välillä kuin veteen piirretty viiva. Tuomio riippuu paljon näkökulmasta ja poliittisten suhdanteiden vaihtuessa arviot saattavat muuttua radikaalisti. Tulevaisuus tekee historian mutta nykyisyys antaa menneisyydelle merkityksen. Lopputuloksen ohella pettureiden jälkimaineeseen vaikuttaa myös heidän motiivinsa: oliko kyseessä itsekäs oman edun tavoittelu, kostonhimo vai vilpitön usko siihen, että petos kääntäisi tilanteen paremmaksi. Motiivit eivät ole aina selkeästi erotettavissa ja Sprengtportenin kohdalla ne toteutuivat kaikki.
Jotkut päätyvät pettureiksi tahtomattaan, kuten filippiiniläinen lainoppinut José Laurel (1891–1959), joka johti Tyynenmeren sodan aikana maansa japanilaismielistä hallitusta. Tässä suhteessa häntä voi verrata marsalkka Philippe Pétainiin (1856–1951), joka kesällä 1940 suostui muodostamaan Ranskan saksalaismielisen Vichyn hallituksen. Omasta mielestään Pétain toimi vilpittömästi ja pelasti toimillaan isänmaansa täydelliseltä romahdukselta. Hänen motiivinsa veljeillä natsien kanssa ei siis ollut yhtään itsekkäämpi kuin Sprengtportenin yhteistyö venäläisten kanssa. Sodan jälkeen Pétain tuomittiin kuolemaan mutta hänet pelasti hänen kiistattomat ansionsa ensimmäisen maailmansodan aikana. Pétain johti Verdunin puolustusta 1916. Hän kuoli vankilassa île d'Yeun vankilasaarella.
Mikään José Laurelin elämässä ei viitannut tulevaan. Hänellä oli ennen sotaan yhteyksiä Japaniin mutta mitenkään japanilaismielinen hän ei ollut. Hänen vanhin poikansa opiskeli Japanissa ja hänelle itselleen oli myönnetty Tokion keisarillisen yliopiston kunniatohtorin arvo. Hänet tunnettiin amerikkalaisvastaisista mielipiteistään mutta tässä suhteessa hän ei ollut ainoa. Vakaumukseltaan hän oli harras katolilainen ja kansallismielinen konservatiivi.
Filippiinien saaristo oli päätynyt 1500-luvun lopulla Espanjan siirtomaaksi. Espanjan vallan perintönä Filippiinien asukkaiden enemmistö on kristittyjä. Aasian toinen kristitty valtio on Itä-Timor, joka oli entinen Portugalin siirtomaa. Espanjan kieli ei kuitenkaan juurtunut saarille (toisin kuin Uudessa maailmassa), vaikka Filippiinien yleiskielessä (tagalog) on paljon espanjalaisia lainasanoja.
Espanjan valta säilyi Filippiineillä, vaikka Uuden maailman siirtomaat itsenäistyivät 1800-luvun alussa. Taloudellisesti saaristo oli Espanjalle merkityksetön ja siirtomaahallinto tehotonta. Sekä Belgia että Saksa tarjoutuivat ostamaan saariston. Espanja kuitenkin takertui Filippiineihin lähinnä nostalgisista syistä. Filippiiniläisten kansallistunto heräsi 1800-luvun lopulla.
Kun Espanja hävisi sotansa Yhdysvaltoja vastaan vuonna 1898, saaristo siirtyi Yhdysvaltain haltuun (kuten myös Guam, Kuuba ja Puerto Rico). Filippiiniläiset olisivat halunneet itsenäisyyden mutta heidän mielipidettään ei kysytty. Seurauksena oli verinen sota amerikkalaisia miehitysjoukkoja vastaan, joka päättyi vasta 1902, kun ainakin 200 000 filippiiniläistä oli saanut surmansa. Sodan jälkeen saaria hallittiin Yhdysvaltain siirtomaana.
Vuonna 1935 José Laurel oli mukana laatimassa perustuslakia, jonka myötä Filippiinit sai itsehallinnon Yhdysvaltain alaisuudessa (Commonwealth of the Philippines), ja toimi sen jälkeen korkeimman oikeuden tuomarina.
Kun Japani aloitti sodan Yhdysvaltoja vastaan 7.12.1941, taistelut levisivät pian myös Filippiineille. Manila miehitettiin jo 2.1.1942 ja amerikkalaisten järjestäytynyt vastarinta päättyi toukokuussa. Filippiinien oma armeija kävi sissisotaa japanilaisia vastaan koko sodan ajan. Presidentti Manuel Quezon ja hänen hallituksensa pakenivat Yhdysvaltoihin.
Voittaakseen filippiiniläiset puolelleen japanilaiset perustivat maahan itselleen myötämielisen hallituksen. Sen johtoon he kutsuivat Laurelin, joka oli tunnettu ja arvostettu henkilö. Hän suostui tehtävään, koska marsalkka Pétainin tavoin hän uskoi voivansa toimia vaikeassa tilanteessa maansa hyväksi. Päätökseen varmasti vaikutti osaltaan se, että korkeimman oikeuden presidentti José Abad Santos oli kieltäytynyt yhteistyöstä ja päätynyt teloituskomppanian eteen. Japanilaiset väittivät vapauttavansa Kaakkois-Aasian kansat imperialismin kahleista ja julistivat lokakuussa 1943 Filippiinit itsenäiseksi. Kansalliskokous valitsi Laurelin tasavallan presidentiksi.
Filippiinien laillinen presidentti Quezon kuoli Yhdysvalloissa elokuussa 1944 ja hänen paikkansa peri varapresidentti Sergio Osmeña (virassa 1944–46). Tässä mielessä José Laurel oli laiton presidentti mutta hänen asemansa laillistettiin postuumisti presidentti Diosdado Macapagalin (virassa 1961–65) päätöksellä. Nyt vallitsevan virallisen historiankirjoituksen mukaan Laurel oli Filippiinien kolmas presidentti ja Osmeña neljäs; Quezon toinen. Ensimmäinen presidentti oli vallankumousjohtaja Emilio Aguinaldo (1869–1964), joka oli johtanut filippiiniläisten vapaustaistelua ensin espanjalaisia ja sitten amerikkalaisia vastaan.
Amerikkalaisten silmissä Laurel oli tietysti maanpetturi ja hänet pidätettiin Japanissa, kun sota oli päättynyt syyskuussa 1945. Laurel itse ilmoittautui amerikkalaisille. Häntä ei kuitenkaan ehditty tuomita, sillä Filippiinien uusi presidentti Manuel Roxas (virassa 1946–48) julisti yleisen armahduksen tammikuussa 1948. Armahdus koski kaikkia, jotka olivat sodan aikana veljeilleet japanilaisten kanssa, paitsi jos he olivat syyllistyneet tavanomaisiin rikoksiin. Kysymys petturuudesta oli vaikea, sillä japanilaisten myötäilijöihin kuului myös kiistaton kansallissankari Aguinaldo.
Roxas oli itse johtanut taistelua japanilaisia vastaan eteläisellä Mindanaon saarella. Jäätyään japanilaisten vangiksi hän suostui yhteistyöhön ja liittyi Laurelin hallitukseen, vaikka samanaikaisesti hän auttoi vastarintaliikettä. Laurel tiesi asiasta ja suojeli Roxasia arvovallallaan. Myös Roxas pidätettiin petturina sodan jälkeen mutta syytteistä luovuttiin, kun kenraali Douglas MacArthur puuttui asiaan Roxasin puolesta. MacArthur oli johtanut Filippiinien valtausta lokakuusta 1944 lähtien. Huhtikuussa 1946 Roxas valittiin Filippiinien presidentiksi selvällä äänten enemmistöllä.
Macapagal ei ollut Laurelin hallituksen miehiä vaan hän oli kuulunut vastarintaliikkeeseen koko sodan ajan.
Filippiiniläisille Laurel ei ole sankari, sillä Japanin miehitys oli raskasta aikaa, mikä huipentui Manilan verilöylyyn helmikuussa 1945. Häntä ei silti pidetä vastuullisena sodan aikaisista hirmutöistä. Hänen katsotaan myötäilleen japanilaisia olosuhteiden pakosta mutta välttäneen miehittäjän mielistelyä. Hän ei esimerkiksi sallinut japanilaisten värvätä filippiiniläisiä joukkoihinsa eikä suostunut julistamaan sotaa Yhdysvalloille. Tässä suhteessa Laurel oli suoraselkäisempi kuin esimerkiksi marsalkka Pétain. Laurelin etuna ovat myös hänet henkilökohtaiset ominaisuutensa. Häntä arvostettiin lahjomattomana, mikä ei ole filippiiniläisten poliitikkojen yleisin hyve.
Armahduksen jälkeen José Laurel palasi politiikkaan ja valittiin senaattiin 1951. Vaikka isän maine oli kiistanalainen, se ei tahrannut poikia, joista vanhin toimi myöhemmin Filippiinien edustajainhuoneen puhemiehenä. Muut olivat suurlähettiläitä ja senaattoreita. Korkeimpaan asemaan ylsi nuorin poika Salvador (1928–2004), joka johti Ferdinand Marcosin vastaista oppositiota ja toimi Corazon Aquinon varapresidenttinä 1986–92.
On eri asia astua vieraan vallan palvelukseen kuin kavaltaa oma maansa.
3.5.2007