LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Historian harhateillä
Historiallinen jossittelu on saavuttanut vihdoin myös Suomen, vaikka meillä on perinteisesti suhtauduttu historiaan hyvin hartaasti ja pedanttisesti. Aiheesta on ilmestynyt jo kaksi kirjaa, joissa tutkijat pohtivat, mitä olisi seurannut, jos asiat olisivat menneisyydessä päätyneet toisin.
Jossittelu keskittyy yleensä vuosien 1918 ja 1939 tapahtumiin. Paljon vähemmän on pohdittu sitä, millaisessa Suomessa eläisimme nyt, jos valtiollinen yhteys Ruotsiin ei olisikaan katkennut 1809. Aihe lienee poliittisesti liian herkkä, sillä visio ei välttämättä olisi kovin ruusuinen, kun taas Neuvosto-Suomi tarjoaa kaikessa mahdottomuudessaan harmittoman tavan karnevalisoida lähihistoriamme DDR-henkiseksi lystilandiaksi.
Jo antiikin historiankirjoittajat kuten Thukydides ja Titus Livius pohtivat, mitä olisi tapahtunut, jos persialaiset olisivat voittaneet kreikkalaiset tai Aleksanteri Suuri olisi valloittanut Italian. Vakavassa mielessä historiallinen jossittelu alkoi vasta 1836, kun ranskalainen Louis-Napoléon Geoffroy-Château kirjoitti romaanin, jossa kuvailtiin maailmaa sellaisena kuin se olisi, jos Napoleon ei olisikaan kukistunut Waterloossa.
Varsinaisesti historiallinen jossittelu syntyi 1930-luvulla tieteiskirjallisuuden sivutuotteena. Aikamatkailu tarjosi aiheena mahdollisuuden pohtia, kuinka nykyisyys voisi muuttua, jos aikamatkaajat puuttuisivat menneisyyden tapahtumiin, joko tahallaan tai vahingossa. Siihen asti aikamatkailu oli yleensä suuntautunut ajassa eteenpäin, kuten H.G. Wellsin klassinen Aikakone (1895), ja kirjoissa pohdittiin tulevaisuuden eri vaihtoehtoja.
Nyt historiallinen jossittelu muodostaa englanninkielisessä maailmassa kokonaan oman kaunokirjallisuuden lajinsa historiallisen romaanin, fantasian ja tieteiskirjallisuuden rinnalla. Myös aiheet ovat laajentuneet käsittelemään muitakin mahdollisuuksia kuin pelkästään Yhdysvaltain sisällissodan tai toisen maailmansodan erilaisen lopputuloksen.
Englanniksi historiallista jossittelua kutsutaan käsitteellä alternate history, sillä ”vaihtoehtoinen historia” (alternative history) viittaa yleensä niihin valaistuneisiin diletantteihin, jotka väittävät tietävänsä totuuden esimerkiksi Stonehengen, Gizan pyramidien tai Torinon kääriliinan alkuperästä, minkä akateeminen historiantutkimus yrittää kaikin keinoin salata. Vaihtoehtoisen historian tunnetuin edustaja ja esikuva lienee sveitsiläinen Erich von Däniken, jonka läpimurtoteos Vieraita avaruudesta ilmestyi jo 1968.
Kirjailijan kannalta historiallinen jossittelu on turvallista, sillä se vapauttaa hänet historiallinen todellisuuden kahleista. Ollakseen uskottava historiallisen romaanin (ja elokuvan) on kyettävä luomaan illuusio siitä, että tarina voisi olla totta. Kun historia on pelkkä kulissi, illuusioon riittää se, että miljöö on suurin piirtein oikein: roomalaiset pukeutuvat toogaan ja 1700-luvulla ei matkustettu junalla. Jos aiheena on todellinen historiallinen tapahtuma tai henkilö, uskottavuuden vaatimus on tiukempi. Ainakaan tarinassa ei saisi olla sellaisia elementtejä, jotka lukija tai katsoja tunnistaa heti vääriksi.
Tässä mielessä esimerkiksi Tom Cruisen tähdittämä Viimeinen samurai (2003) on historiallisena elokuvana huono. Elokuvan taustalla on Satsuman samuraiden kapina Japanin hallitusta vastaan vuonna 1877, vaikka asiat tapahtuivat todellisuudessa hyvin eri tavalla kuin valkokankaalla. Kapinallisten joukossa ei ollut yhtään länsimaalaista ja he käyttivät yhtä lailla kivääreitä ja tykkejä kuin hallituksen joukot.
Elokuvan ongelma on siinä, että se kytkeytyy tunnistettavaan historialliseen todellisuuteen mutta rikkoo uskottavuuden illuusion muuttamalla tapahtumat ja henkilöt nimiään myöten kuvitteellisiksi. Asia on sama, jos todelliseen talvisotaan sijoittuvan toimintaelokuvan mukaan Suomen johtomiehiä olivat tuolloin pääministeri Ritola, ulkoministeri Tanhunen ja marsalkka Leijonhufvud. Sodan kulun ratkaisisi tietysti joukko amerikkalaisia vapaaehtoisia, jotka opettaisivat suomalaiset hiihtämään.
Se, että jokin kulttuuri on etäinen, ei anna oikeutta vääristää sen menneisyyttä vain länsimaisen katsojan viihdyttämiseksi.
Historiantutkijaa eivät kiinnosta nippelitiedon detaljit eli vilahtaako esimerkiksi marraskuussa 1963 Dallasin kaduilla vuoden 1966 mallinen Thunderbird; Oliver Stonen elokuvassa JFK (1991) on paljon vakavampia virheitä. Tärkeämpää on pohtia, miksi menneisyyttä on muutettu, jos se ei vastaa tunnettua historiallista todellisuutta. Onko syynä pelkkä huolimattomuus tai välinpitämättömyys vai onko mutkia oikaistu, jotta tarinasta tulisi vauhdikkaampi? Entä pyritäänkö muutoksilla vaikuttamaan katsojaan ja hänen käsityksiinsä historiasta?
Viimeinen samurai ei ole vain harmitonta toimintaviihdettä, sillä se luo hyvin vahvoja mielikuvia Japanista, jotka perustuvat elokuvan tekijöiden tietoisiin ratkaisuihin. Manipulointia ei tunnista, jos ei tiedä historiallista todellisuutta. Yhdysvalloissa asiaan kyllä kiinnitettiin huomiota, kun taas suomalaiset kriitikot ovat keskittyneet ihastelemaan elokuvan ulkoisia puitteita ja näennäistä autenttisuutta. Ikään kuin elokuva olisi kunnianosoitus oikealle japanilaiselle kulttuurille (vaikka se kuvattiin Uuden-Seelannin ”Keskimaassa”).
Historiallisen jossittelun kohdalla uskottavuuden illuusio perustuu eri sääntöihin, koska tarina tapahtuu todellisuudessa, joka ei koskaan toteutunut. Uskottavuuteen riittää pelkkä todenmukaisuus. Raja fantasiaan ja tieteiskirjallisuuteen kulkee siinä, että ongelmia ei ratkaista heilauttamalla taikasauvaa eikä toteutumattomassa nykyisyydessä käytetä sellaisia keksintöjä, joita ei oikeasti voi olla olemassa omassa todellisuudessamme. Kuten aikakonetta.
Tavallaan historiallinen jossittelu on turhaa, sillä menneisyyttä ei voi korjata jälkikäteen, yhtä vähän kuin tulevaisuutta voi sanella nyt. Voimme toki arvailla tulevaisuuden suuntaa mutta arvaukset kertovat vain tämän hetkisistä toiveistamme ja peloistamme.
Samalla tavoin historiallinen jossittelu muuttuu helposti poliittiseksi kannanotoksi. Taustalla on joko pettymys nykyhetkeen eli menneisyyden ratkaisut olivat kirjoittajan mielestä vääriä tai vallitsevan tilanteen pyhittäminen kuvailemalla, kuinka huonosti asiat olisivat nyt, jos menneisyydessä olisi toimittu toisin. Vähämielisintä on kinata siitä, mikä toteutumattomista vaihtoehdoista olisi ollut todennäköisin ja mitä siitä olisi seurannut.
En silti tyrmää historiallista jossittelua. Kaunokirjallisuutena se on parhaimmillaan viihdyttävää, kunhan sitä ei ota liian tosissaan. Historian opiskelun kannalta jossittelu on hyödyllistä, jos se auttaa opiskelijaa ymmärtämään, että historian kulku ei ole ennalta määrättyä. Asioiden ei ollut pakko tapahtua niin kuin ne tapahtuivat. Politiikalla on aina vaihtoehtoja. Maailmaa ei ohjaa mikään näkymätön käsi, markkinavoimat tai puutarhatonttujen salaliitto vaan ihmiset, jotka eivät voi tietää ennalta toimintansa tulosta.
Hyödyllistä jossittelu on myös silloin, kun se muistuttaa poliittisten päätöksentekijöiden kuolevaisuudesta. On turha kuvitella, että he toimisivat joka käänteessä järkevästi, punniten tarkkaan eri vaihtoehtojen hyödyllisyyttä - siinä missä kansalaiset toimivat aina tunteellisesti ja hetken mielijohteesta.
Historian sattumanvaraisuus ilmenee parhaiten tilanteissa, jolloin yksittäisen ihmisen päätös on muuttanut koko kansakunnan kohtalon. Näissä tilanteissa voi jossittelu auttaa hahmottamaan paremmin eri tekijöiden vaikutuksen ja itse tapahtuman merkityksen, vaikka tehtyä ei saa tekemättömäksi.
7.6.2007