LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Kuninkaan paikkaa odotellessa
Kun Walesin prinssi Charles täytti 60 vuotta viime marraskuussa, päivä oli tietysti merkittävä hänelle itselleen mutta herätti jälleen kysymyksen, milloin hänestä tulee kuningas – ja millainen kuningas hän aikanaan olisi? Prinssin julkisuuskuva ei ole erityisen myönteinen, vaikka moni on tunnustanut arvioineensa hänet väärin, vain ennakkoluulojensa perusteella. Tässä suhteessa Charles muistuttaa suuresti sadan vuoden takaista edeltäjäänsä, kuningas Edvard VII:tä, joka myös odotti pitkään vuoroaan voimakkaan äidin varjossa eikä hänkään ollut itseään älykkäinä pitävien ihmisten suosiossa.
Tuleva kuningas Edvard VII syntyi 9.11.1841 kuningatar Viktorian toisena lapsena. Nimekseen hän sai isänsä mukaan Albert Edward eli ”Bertie”. Lapsuus oli ankea, jopa aikalaisten mielestä. Vallanperijän valmentaminen alkoi jo 7-vuotiaana. Lukujärjestys oli kuin suomalaisen huippukasvatuksen manuaalista: jokaisella minuutilla oli määrätty tehtävänsä. Päivät olivat pelkkää pänttäämistä, sillä sadut ja leikki edustivat vanhempien ja kasvattajien mielestä vain hyödytöntä ajanhukkaa.
Bertien elämää ei helpottanut yhtään se, että vanhempiensa mukaan hän oli saamaton nahjus, ellei vajaamielinen, eivätkä he salanneet mielipidettään hoviväeltä tai pojalta itseltään. Tylyn kohtelun taustalla vaikutti osaltaan Viktorian oma lapsuus. Isä kuoli, kun tytär oli vain kahdeksan kuukauden ikäinen ja Viktoria varttui äitinsä hoivissa, seuranaan vain vakavamielisiä aikuisia. Viktoria ei koskaan osannut suhtautua luontevasti lapsiin tai itseään nuorempiin.
Isää puolestaan riivasi kateus. Hallitsevan kuningattaren puolisona prinssi Albert oli vallan ytimessä – ja Viktoria kuunteli hänen mielipiteitään – mutta tiesi joutuvansa syrjään heti, kun hänen vanhin poikansa nousisi valtaistuimelle. Kuninkaana Bertie ei enää olisi isänsä talutusnuorassa.
Kaikki muuttui, kun Albert-isä kuoli odottamatta lavantautiin joulukuussa 1861. Viktorialle se oli vakava isku. Kuningatar keskittyi vaalimaan rakkaan miehensä muistoa ja eristäytyi (pääministeriensä harmiksi) syrjäiseen Balmoralin linnaan Skotlannin maaseudulla. Hallitsijan pitkään jatkunut näkymättömyys lietsoi jopa tasavaltalaista mielialaa Britanniassa. Lontoossa asuvalle Bertielle äidin henkinen ja fyysinen etäisyys antoi sen sijaan enemmän liikkumatilaa.
Maaliskuussa 1863 Bertie vietti häitään, minkä myötä hänestä tuli taloudellisesti itsenäinen. Puolisoksi oli valittu Tanskan kaunis prinsessa Alexandra, jonka nuorempi sisar Dagmar oli suomalaisten myöhemmin rakastama keisarinna Maria Fjodorovna.
Nyt Bertie saattoi vihdoin elää oman mielensä mukaan. Kun mitään rajoituksia ei enää ollut, hän omistautui täysipäiväisesti huvitteluun seuranaan nuoria ylimyksiä, joiden riehakkaat tempaukset järkyttivät konservatiivisia seurapiirejä. Alexandra suhtautui miehensä syrjähyppyihin uhrautuvan kärsivällisesti. Viktoriaanisen herrasmiehen kuului hurjastella, sillä se todisti hänen mieskunnostaan. Kaikki oli hyväksyttävää niin kauan kuin vältyttiin skandaaleilta. Julkisuudessa Bertie kohteli Alexandraa aina kunnioittavasti.
Äidin ja hänen hännystelijöidensä silmissä Bertien rietas elämä kertoi tietysti pojan luonteen kelvottomuudesta. Kuten The Times piikitteli Walesin prinssiä, ”Englannin kuninkaalle on onneksi, että häneltä ei odoteta mitään loistavia saavutuksia vaan kuningas voi olla suuri, vaikka hänellä ei olekaan mitään ihmeellisiä lahjoja”. Bertien ystävät puolestaan selittivät hurjastelun johtuvan siitä, että hänelle ei annettu mitään vastuullisia tehtäviä. Jos hän saisi osallistua valtakunnan hallitsemiseen, hän unohtaisi hurjastelunsa. Äiti puolestaan vastusti vallan jakamista, koska hulttiomainen poika ei kuitenkaan jaksaisi keskittyä vakaviin asioihin.
Aikakausi vaihtui, kun kuningatar Viktoria kuoli 22.1.1901 ja huliviliprinssi kruunattiin kuninkaaksi. Vastoin odotuksia ”Teddy” suhtautui tehtäviinsä vakavasti. Ei hän mikään Ajatusten Thames ollut (samaa voi sanoa kaikista Englannin hallitsijoista viimeisen 300 vuoden ajalta) mutta hänellä oli erinomainen taito miellyttää mitä erilaisempia ihmisiä. Taidosta oli hyötyä, kun kuningas alkoi ohjata valtakuntansa ulkopolitiikkaa uusille ilmansuunnille. Perustuslaillisena monarkkina hän ei voinut komentaa hallitustaan mutta hän osasi luotsata ministereitään haluamaansa suuntaan, ilman että he tunsivat olonsa painostetuksi.
Kuninkaan tärkein ulkopoliittinen saavutus oli liitto Ranskan kanssa. Toukokuussa 1903 hän ilmoitti haluavansa vierailla Pariisissa. Päätöstä ei pidetty viisaana, sillä maiden suhteet olivat kireät. Vain viisi vuotta aikaisemmin maat olivat olleet keskinäisen sodan partaalla. Iso-Britannia oli tuolloin estänyt Ranskaa laajentumasta Afrikassa Niilille. Sinänsä vähäpätöinen selkkaus sudanilaisessa Fashodan kylässä oli pian kuumentanut tunteet Kanaalin molemmin puolin ja kärjistynyt kansalliseksi arvovaltakysymykseksi.
Vastaanotto oli Pariisissa hyinen eikä väkijoukkojen vihamielisyys jäänyt huomaamatta kuninkaalta. Hän ei kuitenkaan provosoitunut vaan käyttäytyi kuin kaikki olisi mitä parhaimmin. Vähitellen jää alkoi sulaa ja kuninkaan lähtiessä hänelle huudettiin jo eläköötä. ”Sydämellisenä yhteisymmärryksenä” tunnettu sopimus allekirjoitettiin seuraavana vuonna.
Kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Ison-Britannian ulkoministeri Henry Petty-Fitzmaurice oli nyreissään lehdistön tavasta ylistää sopimusta muka kuninkaan saavutuksena, vaikka todellisen työn tekivät ulkoministeriön virkamiehet. Ranskan pitkäaikainen Lontoon-lähettiläs Paul Cambon näki asian toisin: ”Kuka tahansa ulkoministeriön virkailija voi laatia sopimuksen, mutta kukaan muu kuin kuningas ei osaa luoda sitä tunnelmaa, joka teki maittemme lähestymisen mahdolliseksi.”
Yhtä tärkeä saavutus oli sovinto Venäjän kanssa. Venäjä oli perinteisesti ollut Ison-Britannian pahin kilpailija Aasiassa. Jo Krimin sodan aikana Lontoossa pelättiin venäläisen armeijan hyökkäävän Intiaan Afganistanin kautta. Pysäyttääkseen Venäjän etenemisen Iso-Britannia solmi 1902 liiton Japanin kanssa. Näin Japani saattoi valmistautua sotaan Venäjää vastaan vailla pelkoa siitä, että muut läntiset suurvallat rientäisivät Venäjän avuksi. Japanille kärsityn tappion jälkeen venäläisten tunteet brittejä kohtaan olivat ymmärrettävästi kitkeriä.
Kuviot muuttuivat sydämellisen yhteisymmärryksen jälkeen, sillä Venäjä oli Ranskan tärkein liittolainen Saksaa vastaan, jonka aseistautuminen huolestutti myös brittejä. Siksi Ison-Britannian oli omaksuttava uusi linja. Kesäkuussa 1908 Edvard VII päätti vierailla Venäjällä. Maailman mahtavimmat monarkit (ainakin valtakuntiensa pinta-alan perusteella) kohtasivat merellä Tallinnan edustalla. Maihin ei uskallettu, sillä Nikolai II pelkäsi aiheellisesti salamurhaajia. Vaikka mitään virallista liittoa ei solmittu, matkan jälkeen oli selvää että Ranska, Venäjä ja Iso-Britannia olisivat vast’edes samalla puolella.
Edvard VII kuoli 6.5.1910, hallittuaan vain yhdeksän vuotta. Kahden maailmansodan ja imperiumin hajoamisen jälkeen edvardiaanisesta ajasta on muodostunut briteille samanlainen nostalginen käsite kuin La Belle Époque on ranskalaisille: elämä oli näennäisesti huoletonta (ainakin niille, joilla oli riittävästi rahaa), imperiumi laajimmillaan ja tulevaisuuteen suhtauduttiin luottavaisesti. Aikalaisten arviot olivat kriittisempiä. Kuten aikansa kohukaunotar, Marlborough’n herttuatar Consuelo Vanderbilt tunnusti myöhemmin: ”Elämä, joka on pelkkää seurustelua, ei viehätä.”
8.1.2009