LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Bimbo ja briossit
Eläessään Marie-Antoinette oli Ranskan vihatuin nainen mutta kuoltuaan hänestä tuli Ranskan kuuluisin kuningatar. Hänestä kertovia kirjoja ilmestyy jatkuvasti, joskin suurin osa julkaistaan Ranskan ulkopuolella. Onpa hän kelvannut myös suositun japanilaisen sarjakuvan ja musikaalin sankarittareksi (Berubara eli ”Versaillesin ruusu”).
Julkisuus ei välttämättä tee hänelle oikeutta. Parhaimmillaankin hän on pelkkä kevytmielinen hupakko: oman aikansa BB-Marie, joka neuvoi köyhiä syömään leivoksia, jos leivästä on pula. Pahimmillaan hän on mistään piittaamaton kokotti, ”Madame Kassavaje”, jonka tuhlaavaisuus ajoi Ranskan monarkian tuhoonsa. Meidän jälkeemme vedenpaisumus!
Oikeasti hän ei tehnyt kumpaakaan. Molemmat mielikuvat perustuvat hänen vihollistensa panetteluun ja heitä hänellä riitti niin Ranskan ylhäisimmän aatelin kuin radikaalien vallankumouksellisten parissa. Marie-Antoinetten ainoa todellinen vika oli se, että hän oli syntyjään itävaltalainen – ja sille hän ei voinut itse mitään.
Vallankumouksen siemenet kylvettiin jo kauan ennen kuin Marie-Antoinette saapui 14-vuotiaana morsiamena Pariisiin huhtikuussa 1770. Syyt olivat moninaiset mutta niitä kaikkia kärjisti Ranskan valtiontalouden kehno tila.
Ongelma ei ollut rahan vähyys – kansakuntana Ranska oli Euroopan vaurain – vaan valtiontalouden jatkuva alijäämäisyys, joka katettiin lainoilla. Ratkaisu ei tietenkään ollut järkevä, sillä valtion oli lopulta lainattava aina vain enemmän rahaa selviytyäkseen myös vanhoista veloistaan.
Järkevämpi keino olisi ollut vähentää menoja ja lisätä tuloja. Viisaus oli helpommin sanottu kuin tehty.
Versaillesin hovin ylläpitoon kului viitisen prosenttia valtion menoista eli ei mitenkään merkittävä osa. Syöksykierrettä ei olisi oikaistu, vaikka Marie-Antoinette olisi käyttänyt samaa leninkiä ja syönyt pelkkää puuroa koko vuoden. Oikeasti hän yritti säästää hovin kuluissa, mikä ei kuitenkaan lisännyt hänen suosiotaan. Itävallassa hän oli tottunut arkisempaan elämään. Ranskassa kuningattaren kuului pukeutua näyttävästi, pelata suurilla panoksilla ja jakaa kalliita lahjoja hoviväelle. Köyhäily vain todisti, kuinka itävaltalainen hutsu halveksi ranskalaisia alamaisiaan. Kun Marie-Antoinette esiintyi asemansa mukaisesti, häntä moitittiin tuhlaavaisuudesta. Suhtautuminen oli yhtä skitsofreenista kuin keskustelu suomalaisesta sosiaaliturvasta: veroja ei saisi olla mutta kaikki on saatava ilmaiseksi.
Todellinen kankkulan kaivo oli mahtipontinen ulkopolitiikka. Ranska oli Euroopan johtava suurvalta. Säilyttääkseen uskottavuutensa sen oli osallistuttava kaikkiin konflikteihin ja tuettava rahallisesti hyödyttömiä liittolaisiaan, kuten Ruotsia.
Sota on aina kallista lystiä eikä maailman mahtavimmankaan supervallan resurssit riitä loputtomiin. Ranskalle viimeinen pisara oli Pohjois-Amerikan vapaussota, johon se osallistui Yhdysvaltain liittolaisena voidakseen kostaa aiemmat tappionsa Isolle-Britannialle. Sota päättyi syyskuussa 1783. Yhdysvallat sai itsenäisyytensä mutta Ranska ei hyötynyt voitostaan mitenkään, lukuun ottamatta joitakin Karibian meren merkityksettömiä pikkusaaria. Viisi vuotta myöhemmin Ranskan valtio julistettiin vararikkoon.
Valtion tulojen lisääminen olisi edellyttänyt perusteellisia poliittisia muutoksia. Ranskan verojärjestelmä oli kuin kopio 2000-luvun Suomesta. Eniten veroja maksoivat ne, jotka ansaitsivat vähiten (talonpojat); vähiten ne, jotka ansaitsivat eniten (aateli). Talonpoikien verotusta ei enää voitu kiristää ilman että se olisi johtanut kapinaan. Sen sijaan aatelin verojen korottaminen olisi lisännyt valtion tuloja merkittävästi. Aateli ymmärrettävästi vastusti ajatusta epäoikeudenmukaisena ja kohtuuttomana. Olivathan he omastaan mielestään yhteiskunnan hyödyllisin osa.
Aurinkokuninkaan kaltainen rautanyrkki olisi kyennyt pakottamaan aatelin taipumaan tahtoonsa. Ranskan epäonneksi Ludvig XVI ei ollut mahtavan edeltäjänsä veroinen. Hän oli kyllä rehellinen ja tahtoi vilpittömästi alamaistensa parasta mutta Nikolai II:n tavoin hän oli itsevaltiaaksi liian pehmeä.
Kun valtio julistettiin elokuussa 1788 vararikkoon, kuninkaan hallitukselle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kutsua koolle valtakunnan yleissäädyt päättämään verojärjestelmän uudistamisesta. Aateli näki nyt tilaisuutensa tulleen ja alkoi lietsoa kuninkaan vastaista mielialaa kumotakseen itsevaltiuden. Näin aateli asetti itse silmukan omaan kaulaansa. Talonpojilla ja porvareilla ei ollut mitään halua vaihtaa kuninkaan itsevaltiutta aatelin harvainvaltaan.
Kesäkuun 20. päivänä 1789 säädyttömien edustajat kokoontuivat Versaillesin palatsialueen tennishalliin, missä he julistautuivat omavaltaisesti Ranskan kansalliskokoukseksi. Vallankumous oli alkanut. Elokuussa kansalliskokous kumosi yksipuolisesti aatelin etuoikeudet. Syyskuussa 1792 Ranska julistettiin tasavallaksi; vuotta myöhemmin sekä Ludvig XVI että Marie-Antoinette oli mestattu vanhan järjestelmän syntipukkeina.
Entä ne leivokset? Tarinan oikea lähde lienee Aurinkokuninkaan puoliso, Espanjan prinsessa Marie-Thérèse, joka oli Ranskan kuningatar vuosina 1660-83. Ensimmäisenä tarinaan viittasi valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau jo ennen kuin Marie-Antoinette oli edes saapunut Ranskaan.
Alunperin ehdotus ei ollut niin järjenvastainen kuin miltä se kuullostaa, eikä puhe ollut mistään makeista tortuista vaan voipullasta: ”S’ils n’ont pas de pain, qu’ils mangent de la brioche!”
Kuningasvallan aikana leivän hinta oli tarkkaan säännelty. Jos edullista perusleipää ei ollut tarjolla, asiakkailla oli oikeus ostaa muita leipomotuotteita leivän hinnalla. Lain kaunis tarkoitus oli estää leipureita käyttämästä kaikkia jauhojaan kalliisiin leivonnaisiin, jotta kaupunkien köyhille riittäisi syötävää. Kuningatar ei siis halunnut pilkata köyhiä vaan muistuttaa heitä oikeuksistaan.
Kun ehdotuksen alkuperäinen merkitys unohtui, leivoksilla alettiin viitata hyväosaisten kyvyttömyyteen ymmärtää yhteiskunnallisia epäkohtia.
”Meidän jälkeemme vedenpaisumus” on puolestaan yksi niitä historian kuuluisia lauseita, joita kukaan ei liene oikeasti sanonut ääneen. Marie-Antoinetten ohella lause yhdistetään usein kuningas Ludvig XV:een (hallitsi 1715-74) ja hänen kuuluisaan rakastajattareensa, Pompadourin markiisittareen, joiden aikakausi edustaa monien silmissä Ranskan monarkian turmeltuneisuuden huippua. Toisin kuin pompöösit edeltäjänsä, Ludvig XVI oli uskollinen aviomies ja hellä isä.
Lause on jäänyt elämään, koska se kuvaa hyvin Ranskan aatelin öykkärimäistä elämäntapaa, jossa paraskaan bonus ei ollut tarpeeksi. Vallankumous ei puhjennut sattumalta, vaikka sen käynnistyminen juuri kesäkuussa 1789 oli toki ennalta arvaamaton. Savu ja jyrinä olivat ennakoineet tulivuoren purkausta pitkään mutta mihinkään varotoimenpiteisiin ei vaivauduttu.
Omaan aikaamme lause sopii kirjaimellisesti.
11.6.2009