LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Vaatteet ja aatteet
Inebolu on pieni, noin 10 000 asukkaan satamakaupunki Turkin Mustan meren rannikolla. Hallinnollisesti se kuuluu Kastamonun maakuntaan. Lähimmät suuret asutuskeskukset ovat lännessä Zonguldak ja idässä Sinop. Turisteja ei Ineboluun juuri eksy eikä siellä ole mitään erityistä nähtävää, vaikka seutu on vehreää ja kaunista.
Turkin lähihistoriassa Inebolun kaupungilla on kuitenkin tärkeä sija, sillä tasavallan perustaja Kemal Atatürk piti siellä 28.8.1925 käänteentekevän puheensa, jossa hän ilmaisi mielipiteensä maanmiestensä pukeutumisesta: sivistyneen kansakunnan on näytettävä sivistyneeltä. Puheensa lopuksi hän lausui kuolemattomat sanansa:
”Ystävät! Ei ole mitään syytä pukeutua esi-isiemme asuihin. Sivistynyt, kansainvälinen puku on kelvollinen ja sopiva kansakunnallemme, ja tulemme käyttämään sitä. Siihen kuuluvat saappaat tai kengät, housut, paita ja solmio, takki ja liivit. Kokonaisuuden täydentää tietysti lierillinen päähine. Haluan tehdä tämän asian selväksi. Tämän päähineen nimi on hattu.”
Pommi oli pudotettu.
Näytelmä oli tarkkaan harkittu ja suunniteltu. Inebolu valittiin puheen paikaksi, koska seudun väki tunnettiin vanhoillisina ja uskonnollisilla johtajilla oli siellä suuri vaikutusvalta. Toisaalta kaupungin asukkaat olivat kunnostautuneet Turkin itsenäisyyssodassa (1919–22) ja Atatürk nautti heidän parissaan horjumatonta kannatusta. Tarkoitus oli iskeä taantumusta vastaan mutta turvallisella maaperällä.
Vain viikko Inebolun puheen jälkeen Turkin hallitus määräsi virkamiehet pukeutumaan ”sivistyneesti”– ja käyttämään Atatürkin ohjeiden mukaisesti hattua. Marraskuussa 1925 kansalliskokous sääti lain, jonka perusteella kaikkien turkkilaisten miesten oli käytettävä länsimaista hattua. Perinteiset päähineet kuten fetsi ja turbaani kiellettiin. Myös uskonnollisten asujen käyttö kiellettiin maallikoilta. Kesäkuussa 1935 säädettiin täydentävä laki, jonka perusteella vain seitsemän eri uskonnollisen yhteisön korkeinta johtajaa sai käyttää uskonsa ja virkansa mukaista asua julkisilla paikoilla. Heistä yksi oli muslimi, viisi kristittyjä ja yksi juutalainen.
Naisten asuihin ei puututtu yhtä pedanttisesti, vaikka heitä rohkaistiin luopumaan huivien ja huntujen käytöstä. Ajateltiin, että naiset omaksuisivat ”sivistyneet” vaatteet luonnollisesti, kun heidän yhteiskunnallinen asemansa vapautuisi. Turkkilaiset naiset saivat äänioikeuden jo 1930 ja vaalikelpoisuuden neljä vuotta myöhemmin, jolloin kansalliskokoukseen valittiin ensimmäiset 18 naisedustajaa.
Uudet pukeutumista koskevat määräykset tulivat niin nopeassa tahdissa, että hattuja ei riittänyt kaikille. Toisaalta lain rikkomisesta saattoi seurata jopa vuosi vankeutta. Niinpä jotkut improvisoivat itselleen paperihattuja; toiset taas turvautuivat naisten hattuihin. Maaseudulla kylän miehet saattoivat ostaa yhteisen hatun, jota jokainen käytti vuorollaan, kun asioi kaupungissa.
Muodin yhtäkkinen ja pakotettu muutos herätti myös vastarintaa. Katutappelut edistyneiden hattujen ja vanhoillisten fetsien välillä olivat yleisiä. Itäisen Anatolian kaupungeissa puhkesi väkivaltaisia hattujen vastaisia mellakoita, joita uskonnolliset johtajat tahallaan lietsoivat. Huhuttiin, että hallitus aikoisi seuraavaksi kieltää Islamin harjoittamisen. Kuolonuhreiltakaan ei vältytty. Erzurumin maakuntaan julistettiin sotatila mellakoiden takia. Tilanne rauhoittui 1930-luvulla mutta vielä 1940-luvun lopulla Turkissa pidätettiin miehiä, jotka rikkoivat pukeutumislakeja.
Kiistanalaiseksi hatun tekivät siihen liittyvät kulttuuriset ja uskonnolliset merkitykset. Asia on sama, jos oma hallituksemme määräisi yhtäkkiä miehille partapakon ja kieltäisi naisilta housut. Hattu yhdistettiin kristittyihin, jotka muslimien silmissä olivat paitsi vääräuskoisia myös alempiarvoisia. Siinä missä länsimaissa ”käännettiin takkia”, turkkilainen pani samassa tilanteessa ”hatun päähänsä”.
Ennen tasavaltaa turkkilaisten miesten yleisin päähine oli lieriömäinen ja lieritön fetsi, jonka sulttaani Mahmud II oli määrännyt hovinsa viralliseksi päähineeksi vuonna 1826. Fetsin tarkoitus oli korvata turbaani ja se symboloi Mahmud II:n käynnistämää uudistuspolitiikkaa, aivan kuten hattu tasavaltaisessa Turkissa. Nimensä päähine on saanut marokkolaisen Fezin kaupungin mukaan mutta sitä käytettiin yleisesti Välimerellä sekä kristittyjen että muslimien parissa.
Vakavin ongelma oli se, että hatun ja länsimaisten vaatteiden käyttäminen voitiin tulkita luopumiseksi islamista. Juuri tästä syystä uskonnolliset johtajat vastustivat hattua. Toisaalta Koraanin ohjeet muslimien pukeutumisesta ovat väljät. Tärkeintä on molempien sukupuolten kohdalla siisti ja säädyllinen asu. Vaikka turbaania ja naisten kasvot peittävää huntua on totuttu pitämään islamin symboleina (myös muslimien parissa), ne eivät ole pakollisia. Suomalaisen muslimin ei tarvitse pukeutua kuin Arabian niemimaan paimentolaiset. Vaatteidensa perusteella al-Jazeeran uutistenlukijat voisivat olla mistä tahansa Euroopan maasta.
Pukeutumista säätelevät määräykset ja kiellot ovat yhä voimassa ja selittävät Turkissa aika ajoin leimahtavat huivikiistat (hattu ei enää kiihdytä mieliä islamilaisessa maailmassa; ei edes Iranissa). Taustalla on se, että naisten tapa peittää päänsä huivilla voidaan tulkita uskonnolliseksi pukeutumiseksi, mikä ei ole sallittua valtion palveluksessa oleville eikä julkisissa rakennuksissa, kuten kouluissa tai yliopistossa. Kadulla ja kotona huivi on yksityisasia.
Hattu liittyi olennaisesti siihen ylhäältä johdettuun kulttuurivallankumoukseen, joka käynnistyi Turkissa Atatürkin aloitteesta. Tavoitteena ei suinkaan ollut länsimaistaa Turkkia vaan modernisoida maa. Atatürk ei koskaan hävennyt turkkilaisuuttaan, ja hän halusi maanmiestensä olevan ylpeitä itsestään ja saavutuksistaan. Se, mitä Atatürk häpesi, oli hänen kotimaansa takapajuisuus, mikä oli puolestaan seurausta menneisyyden väärästä politiikasta. Tilanne voitaisiin korjata raivaamalla kaikki edistyksen esteet koulutuksen ja kasvatuksen avulla.
Turkin kulttuurivallankumoukseen kuului myös valtion ja uskonnon erottaminen toisistaan. Tässä suhteessa Atatürk oli suoraan valistuksen perillinen: ”Meitä ei inspiroi taivas, ei menneisyys, ei ulkopuolella oleva. Meitä inspiroi elävä todellisuus.” Hänen ihanteensa oli Ranska, missä valtio ja uskonto (eli käytännössä katolinen kirkko) erotettiin vuonna 1905. Ranskan tasavalta ei ole ateistinen, siinä mielessä kuin Neuvostoliitto oli aikanaan, eikä se pyri estämään uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. Ranskan kansalaisilla on oikeus uskoa mihin he haluavat (tai olla uskomatta mihinkään) mutta yhteiskuntaa ohjataan järjen avulla. Ranskan taannoinen päätös kieltää uskonnollisten asujen käyttö kouluissa ei edusta islamofobiaa vaan perustuu sekularismin periaatteisiin.
Koska fetsi ja vanhat vaatteet symboloivat menneisyyden taantumusta, ne oli hylättävä. Moderni Turkki katsoisi ylpeänä eteenpäin – hattu päässä. Näin oli tehty aikanaan myös Japanissa, joka muuttui vain kolmessa vuosikymmenessä takapajuisesta feodaaliyhteiskunnasta moderniksi suurvallaksi. Japanissakin uudet aatteet näkyivät uusina vaatteina, eikä se johtanut oman kansallisen identiteetin hylkäämiseen. Kuten Japanissa 1935 vieraillut unkarilainen lehtimies Edgar Lajtha kirjoitti: ”Jokaisen on täällä opittava, että Nippon ei ole mikään siirtomaa.”
Pohjimmiltaan kyse oli vallasta. Uusien pukeutumista säätelevien määräysten myötä uskonnolliset johtajat menettivät valtansa ohjailla ihmisten elämää tulkitsemalla oman mielensä ja omien etujensa mukaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Määräämällä miehille hatun Turkin tasavalta määräsi myös uskonnon paikan yhteiskunnassa.
12.7.2007