LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Jumalan pyhät ja pakanat
Suomalainen Tuulikki Korpinen saapui perheineen Japaniin helmikuussa 1939. Hänen miehensä oli lähetystyöntekijä mutta kuoli sydänkohtaukseen jo huhtikuussa. Nuori leski olisi halunnut palata Suomeen pienen poikansa kanssa mutta häntä suostuteltiin jatkamaan miehensä työtä.
Jahkailu kostautui, kun Euroopassa syttyi suursota syyskuussa 1939, joka imaisi myös Suomen kurimukseensa. Välirauhan aikana paluu olisi vielä onnistunut junalla Neuvostoliiton kautta mutta kesäkuussa 1941 alkaneen jatkosodan myötä yhteydet Suomeen katkesivat kokonaan. Edes posti ei kulkenut. Japaniin jääneillä suomalaisilla ei silti ollut mitään vaaraa. Japanilaisten kannalta he olivat harmittomia eikä suhtautuminen muuttunut, vaikka Suomi vaihtoi puolta syksyllä 1944. Muodollisesti Suomesta tuli Pearl Harborin jälkeen Japanin liittolainen, vaikka yhteistä vihollista ei ollutkaan, mikä ei kuitenkaan estänyt japanilaisia ampumasta suomalaisia merimiehiä Salomosaarten vesillä, siinä missä puolueettomia sveitsiläisiä.
Useimmat suomalaisista saattoivat vihdoin palata kotimaahansa Neuvostoliiton kautta kesäkuussa 1945 mutta Tuulikki Korpiselle ei jostain syystä myönnetty viisumia. Hän pääsi lähtemään vasta helmikuussa 1946, kun amerikkalainen miehityshallinto alkoi kotiuttaa Japaniin sodan ajaksi loukkuun jääneitä ulkomaalaisia. Kokemuksensa hän tallensi kirjaansa Seitsemän vuotta sotaisessa Japanissa, joka ilmestyi 1949.
Saapuminen Japaniin oli shokki. Kirjan perusteella Korpisia ei valmennettu mitenkään kohdemaansa kulttuurin suhteen. Niinpä japanilainen musiikki oli heidän korvissaan vain sietämätöntä ”vinkumista” ja ”rautalangan pärrytystä”. Ruokakaan ei maistunut. Leivonnaiset olivat niin räikeänvärisiä ”että tuntui vastenmieliseltä panna niitä suuhunsa” eikä sivistynyt ihminen syönyt ”riisimöykkyjä, joiden päällä oli ihka raakaa, suolatonta kalaa tai kananmunatöherrystä”, kuten hän kuvaili sushia. Kunnon ruoka oli perunaa ja pullaa.
Makuasioissa Tuulikki Korpinen ei ollut yksin. Vuonna 1880 englantilainen seikkalijatar Isabella Bird kuvaili japanilaista ruokaa syömiskelvottomana. Hänen mukaansa vain harvat länsimaalaiset pystyivät nielemään sitä ja hekin vasta pitkän totuttelun jälkeen. Nyt japanilainen ruoka alkaa olla jo liian arkista kulinaarisia kiksejä etsiville länsimaalaisille.
Korpisen mielipiteet peilaavat tietysti omaa aikaansa, jolloin harva valkoinen mies ja nainen epäili omaa erinomaisuuttaan suhteessa siirtomaiden kansoihin. Hyvä esimerkki suomalaisten lähettien asenteista ja suhteesta japanilaiseen kulttuurin on tapa, jolla he naureskelivat japanilaisten mukamas hassuille nimille: ”Ushimaru on papin nimi. Jos haluatte saman tien kuulla, mitä hänen nimensä merkitsee, niin se on suoraan suomeksi käännettynä ’Lehmänpyörylä’”.
Sana ”ushi” tarkoittaa kyllä nautaa (sekä lehmää että härkää) ja ”maru” pyöreyttä (muotona) mutta yhdessä ne eivät herätä japanilaisen mielessä mitään ajatusta minkäänlaisesta pyörylästä, ”minkä lehmä jättää jälkeensä tielle.”
Kyseessä oli Ushimaru Sōgoro, joka toimi suomalaisten Tokioon perustaman luterilaisen seurakunnan pappina.
Mielipiteitä kärjistivät myös uskonnolliset ennakkoluulot. Lähetyssaarnaajilla oli taipumus kuvata kohdemaansa asukkaat epäedullisessa valossa, sillä näin voitiin perustella lähetystyön mielekkyys sekä itselle että työn rahoittajille kotona.
Japanilaisten synti oli taikausko, joka kieroutti heidän moraalinsa: ”Muista se, Tuulikki, ettet milloinkaan anna japanilaisille periksi. Kyllä ne ilmankin osaavat sinua pettää!” Näin neuvoi maassa pitempään asunut suomalainen naislähetti. Edes kristittyihin japanilaisiin ei saanut luottaa: ”Ensi polven kristityt ovat vielä heikkoja. Ei niillä ole käsitysmaailma ollenkaan samankaltainen kuin meillä. Eivät ne osaa tehdä ehdotonta eroa oikean ja väärän välillä niin kuin me.”
Kun mielipiteet olivat näin varmoja, kielitaito vaatimaton ja aika kului enimmäkseen samanmielisten seurassa, ei mikään ihme, jos lähetystyön tulos jäi laihaksi. Sen huomasi Tuulikki Korpinenkin, joka vähitellen etääntyi muista suomalaisista: ”Etsittiin pakanoita, mutta ei etsitty ihmistä. Oltiin Jumalan pyhiä, mutta ei oltu Ihmisen Pojan seuraajia. Tuotiin kristinuskoa Japaniin, mutta ei tuotu elävää ja eläväksi tekevää Kristusta.”
Saman havainnon teki Hongkongin anglikaaninen piispa George Smith, joka vieraili Japanissa vuonna 1860. Hänen mukaansa lähetystyöllä ei olisi mitään onnistumisen edellytyksiä, jos eurooppalaiset eivät oppisi ensin luopumaan valloittajan elkeistään ja pöyhkeästä ylimielisyydestään.
Kristillinen lähetystyö sallittiin Japanissa 1873 ja ensimmäiset suomalaiset saapuivat vuonna 1900. Nyt Japanin väestöstä on kristittyjä vain prosentti ja heistäkin monet ovat löytäneet kristinuskon itsenäisesti.
Sinänsä japanilaiset eivät suhtaudu kristinuskoon kielteisesti. Nykyään yli puolet pareista juhlistaa häitään kristillistä vihkimistä jäljittelevällä seremonialla. Toimitus tapahtuu kirkkoa muistuttavassa juhlasalissa (monissa japanilaisissa hotelleissa on jopa erillinen hääkappeli) ja sitä johtaa länsimaalainen pappi, tai useimmin pappia näyttelevä länsimaalainen. Oikeat papit suostuvat näytelmään voidakseen rahoittaa lähetystyötään; osa ehkä toivoo, että seremonia herättäisi osallistujissa aidon kiinnostuksen kristinuskoa kohtaan.
Kyse on silti vain muodista, sillä häiden uskonnollisilla muodoilla ei ole Japanissa mitään merkitystä. Avioliitto on pätevä vasta, kun se on rekisteröity. Länsimaistyylisiä häitä suositaan, koska ne ovat kustannuksiltaan edullisempia kuin perinteisen, shintolaisen hääjuhlan järjestäminen.
Suomalaisten lähetyssaarnaajien kylmäkiskoinen suhtautuminen japanilaisia kohtaan oli tyypillistä siirtomaa-ajalle. Varsinkin brittien pahin pelko oli langeta alkuasukkaaksi. Korpisellekin tähdennettiin, että hän ei missään tapauksessa saa koskaan alentua japanilaisten tasolle: ”Muista, että ollaan pakanamailla ja olet suomalainen.”
Ranskalaiset ja portugalilaiset olivat tässä suhteessa sovinnollisempia. Samalla tavoin katoliset lähetyssaarnaajat olivat usein joustavampia, mikä myös näkyi parempina tuloksina. Protestanttisten lähetyssaarnaajien ongelma oli kristinuskon yhdistäminen heidän omaan kansalliseen kulttuuriinsa. Näin oikean kristillisen elämän perusta ei löytynytkään enää Raamatusta vaan lähetyssaarnaajan ennakkoluuloista.
Lankeaminen voitiin torjua eristäytymällä alkuasukkaista sekä ankaralla itsekurilla. Tinkiminen yhdessä asiassa johtaisi lipsumiseen toisessa ja kohta eurooppalaisetkin asuisivat savimajoissa. Siksi paikallista ruokaa piti välttää ja pukeutumisessa noudattaa ehdottomasti kotimaisia sääntöjä, riippumatta siitä soveltuivatko kovitettu kaulus ja korsetti paikallisiin oloihin. Valkoisen pikkujumalan taakka oli kirjaimellisesti hiostava ja kiristävä.
Käytöksen oli oltava aina muodollista ja jäykkää, sillä liika tuttavallisuus saisi alkuasukkaat kuvittelemaan, että he ovat samanarvoisia kuin eurooppalaiset. Yhtä tärkeää oli se, että koko yhteisö piti yhtä ja puuttui heti, jos yksikin sen jäsenistä osoitti heikkouden merkkejä. Lankeaminen ei ollut vain henkilökohtainen häpeä. Se vaaransi koko siirtomaahallinnon ja lähetystyön uskottavuuden, joka rakentui harhaluulolle eurooppalaisten rodullisesta, moraalisesta ja kulttuurisesta ylemmyydestä.
Mikä pahinta, langennut alkoi itsekin suhtautua alkuasukkaisiin ihmisinä ja vertaisinaan. Näin pitkälle Tuulikki Korpinen ei sentään ehtinyt seitsemässä vuodessa, vaikka Japani opetti hänelle nöyryyttä: ”Miten olinkaan mielessäni usein mestaroinut ihmisiä ja heidän elämäänsä, vaikka virkani oikeastaan oli juuri päinvastainen, minunhan kuului ymmärtää elämää kaikissa sen muodoissa.”
13.12.2007