LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Kadonnut prinssi vai valehtelija
Kadonneet kuninkaanlapset on suosittu aihe saduissa ja fantasiakirjallisuudessa. Silti todellisuus on usein tarua ihmeellisempää.
Sinisinkään veri ei taannut turvallista tulevaisuutta. Sen sai huomata esimerkiksi Gustav Gustavsson, joka syntyi alamaisten rakastamana Ruotsin kruununprinssinä 1799. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli koditon pakolainen. Mieron tielle hän ei sentään joutunut vaan loi uran Itävallan armeijassa ja kuoli Wienissä 1877. Hänen vallasta syösty isänsä, Kustaa IV Aadolf, päätti päivänsä unohdettuna ja yksinäisenä sveitsiläisessä majatalossa 1837. Ruotsia hallitsi ranskalainen marsalkka Jean-Baptiste Bernadotte, joka nuorena kersanttina ennen vallankumousta tuskin osasi kuvitella päätyvänsä joskus kuninkaaksi.
Aivan oma lajinsa muodostavat kadonneiden kuninkaanlasten nimissä esiintyneet vallantavoittelijat. Kuuluisin tapaus lienee Iivana Julman nuorin poika Dimitri, joka nousi kuolleista kolmasti, ja antoi nimensä kuninkaanlapsina esiintyville huijareille.
Oikea Dimitri kuoli vain 7-vuotiaana vuonna 1591, kun hänen vanhempi veljensä Fjodor I hallitsi Moskovaa (1584–98). Huhuttiin, että Fjodorin lanko Boris Godunov olisi murhauttanut pikkupojan päästäkseen itse tsaariksi heikkolahjaisen ja lapsettoman Fjodorin jälkeen. Näin tapahtuikin mutta kesällä 1604 ilmestyi yllättäen mies, joka väitti olevansa tsarevitš Dimitri. Boris Godunovin vastustajille mies oli kuin taivaan lahja, vaikka kaikki eivät toki uskoneet häntä. Boris Godunov kuoli huhtikuussa 1605 ja hänen 16-vuotias poikansa, tsaari Fjodor II murhattiin jo heinäkuussa. Kasakoiden ja puolalaisen armeijan tuella Dimitrin onnistui nousta Venäjän valtaistuimelle.
Vale-Dimitrin hallituskausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo toukokuussa 1606 Moskovassa puhkesi kapina, jonka yhteydessä hänet surmattiin. Tsaariksi tuli nyt Vasili Šuiski, joka aluksi oli tukenut vale-Dimitriä mutta myöhemmin julistanut hänet huijariksi.
Dimitrin tarina ei silti päättynyt. Vuotta myöhemmin ilmestyi toinen vale-Dimitri, ja ensimmäisen vale-Dimitrin leski Marina tunnisti julkisesti kuolleista heränneen miehensä. Toinen vale-Dimitri ei päässyt tsaariksi; hänet murhattiin 1610. Kolmas vale-Dimitri ilmestyi 1613 mutta hänet teloitettiin jo samana vuonna. Toisen vale-Dimitrin poika, kohtaloonsa osaton kolmevuotias Iivana (jonka siis piti olla Iivana Julman pojanpoika), tapettiin 1614, jotta kukaan ei yrittäisi tsaari Mihail Romanovin vastaista kapinaa hänen nimissään.
Yhtä ihmeellinen on Towerin prinssien kohtalo, joka on yhä Englannin historian ratkaisematon arvoitus.
Kuningas Edvard IV kuoli huhtikuussa 1483. Hänellä oli kaksi nuorta poikaa, joista vanhempi, 12-vuotias Edvard julistettiin hallitsijaksi (Edvard V). Lapsikuninkaan valta ei kestänyt kauan. Jo kesäkuussa hänen setänsä, Gloucesterin herttua Rikhard sai parlamentin syrjäyttämään pojan ja nousi itse valtaistuimelle nimellä Rikhard III. Hän selitti hallitsevansa vain siihen asti, kunnes hänen veljenpoikansa olisi täysi-ikäinen. Vallankaappausta ei vastustettu, sillä alaikäistä lasta ei pidetty sopivana hallitsijana sisäpoliittisesti jännittyneessä tilanteessa.
Edvard V ja hänen nuorempi veljensä Rikhard siirrettiin Lontoon Toweriin, joka oli sekä kuninkaallinen palatsi että vankila. Sen koommin poikia ei enää nähty julkisuudessa. Vuoden 1483 lopulla levisi huhu, että Rikhard III olisi surmauttanut heidät. Mitään varmaa tietoa prinssien kohtalosta ei ole.
Uuden kuninkaan vastustajat ryhmittyivät Henry Tudorin taakse, joka voitti Rikhard III:n Bosworthin taistelussa 22.8.1485. Voittonsa jälkeen Henry Tudor julistettiin Englannin kuninkaaksi nimellä Henrik VII. Tässä suhteessa Towerin prinssien katoaminen sopi hänelle erinomaisen hyvin: jos jompikumpi pojista olisi ollut elossa, hän ei olisi voinut nousta Englannin kuninkaaksi. Joidenkin tutkijoiden mukaan juuri Henrik VII olisi tapattanut pojat oman valtansa varmistamiseksi ja vierittänyt syyn edeltäjänsä niskoille. Tämä tulkinta esiintyy esimerkiksi Josephine Teyn historiallisessa romaanissa Ajan tytär (1951). Robin Maxwellin tuoreen romaanin (To the Tower born, 2006) mukaan syyllinen olisi Henrik VII:n voimakastahtoinen äiti, Lady Margaret Beaufort, joka tahtoi varmistaa poikansa (ja oman) aseman. Molemmat ovat siis romaaneja; eivät historiallisia tutkimuksia.
Shakespearen kuuluisan näytelmän mukaan Rikhard III oli ”iljettävä, kesken jäänyt rampa” ja itse arkkipiru, jolle mikään pahuus ei ollut vierasta. Aikalaislähteiden mukaan Rikhard III oli mieheksi komea, miellyttäväkäytöksinen ja taitava tanssija.
Kaiken piti siis olla kunnossa Henrik VII:n kannalta, kunnes Kanaalin takaa saapui yhtäkkiä hälyttäviä uutisia. Siellä liikkui mies, joka väitti olevansa toinen Towerin kadonneista prinsseistä ja allekirjoitti kirjeensä häpeilemättä ”Rikhard IV, Englannin kuningas”. Hänet oli muka salakuljetettu vankilastaan mantereelle, missä hän oli viettänyt vaatimatonta elämää, kunnes oli alamaistensa pyynnöstä päättänyt lunastaa laillisen perintönsä. Jos mies oli se, kuka hän sanoi olevansa, Henry Tudor oli pelkkä kurja vallananastaja.
Rikhard IV sai puolelleen mahtavia tukijoita. Heihin kuuluivat Ranskan kuningas Kaarle VIII ja Saksan keisari Maksimilian I sekä Burgundin herttuan Kaarle Rohkean leski Margareeta, joka oli edesmenneen Edvard IV:n sisar. Vaaralliseksi tilanteen teki se, että Margareeta oli julkisesti tunnistanut miehen veljenpojakseen.
Kesällä 1495 Rikhard IV nousi joukkoineen maihin Englannissa mutta hyökkäys torjuttiin helposti ja hän vetäytyi takaisin mantereelle. Vuonna 1497 hän hyökkäsi uudestaan Cornwalliin ja voitettiin taas. Tällä kertaa hän jäi vangiksi ja teljettiin Toweriin. Kuulustelijoilleen hän sanoi olevansa flanderilaisen soutajan poika Perkin Warbeck. Tunnustus lähetettiin Euroopan hoveihin mutta se ei vakuuttanut kaikkia. Jos hän ei ollut toinen Towerin prinsseistä, oliko hän kenties Edvard IV:n äpärä? Yhdennäköisyys oli kiistaton.
Kuka mies oikeasti oli – ja kuka hän itse uskoi olevansa – sen hän vei hautaansa. Hänet hirtettiin marraskuussa 1499.
Jo ennen Rikhard IV:ttä oli Henry Tudorille ilmestynyt toinen haastaja. Toukokuussa 1487 julistettiin Dublinissa 10-vuotias poikanen Englannin kuninkaaksi nimellä Edvard VI. Hänen väitettiin olevan edesmenneen Clarencen herttuan poika eli Warwickin jaarli Edvard, joka olisi ollut laillisessa perimysjärjestyksessä heti seuraavana kadonneiden Towerin prinssien jälkeen. Clarencen herttua Yrjö oli Edvard IV:n nuorempi veli (ja Rikhard III:n vanhempi veli). Hänet surmattiin Towerissa 1478, kun hän oli juonitellut kuningasta (siis Edvard IV:ta) vastaan. Shakespearen mukaan hänet hukutettiin viinitynnyriin, mikä ei sekään ole välttämättä totta,
Todellisuudessa lapsikuningas oli Lambert Simnel niminen maalaissälli ja oikea Warwickin jaarli Edvard oli Henrik VII:n vankina Towerissa.
Edvard VI:n nimissä aloitettu kapina kuivui pian kokoon. Pääpukarit teloitettiin mutta Henrik VII armahti pikkupojan, joka oli ollut vain nappula aikuisten valtapelissä. Hän sai jopa työpaikan kuninkaallisesta keittiöstä. Oikea jaarli Edvard puolestaan mestattiin marraskuussa 1499, vain viisi päivää Perkin Warbeckin hirttäjäisten jälkeen, jotta kukaan ei enää uhkaisi Tudorien valtaa.
Miksi näitä vallantavoittelijoita uskottiin?
Ensinnäkin on muistettava, että keinot varmentaa ihmisen henkilöllisyys olivat vähäiset ennen valokuvien ja sormenjälkien aikaa. Sekä Dimitri että Towerin prinssit olivat kadonneet nuorina, eikä kukaan voinut vannoa, miltä heidän olisi pitänyt näyttää aikuisina. Lisäksi harvat olivat hovin ulkopuolella edes nähneet heidät elävinä. Alamaisilla ei ollut selvää käsitystä siitä, minkä näköinen ihminen heitä hallitsi, sillä kolikoiden kuvat eivät välttämättä olleet realistisia.
Taustalla oli myös politiikka. Sekä vale-Dimitrien että Rikhard IV:n tukijoilla oli omat syynsä kaataa vallassa oleva hallitsija. Totuus vallantavoittelijan henkilöllisyydestä lienee ollut heille yhdentekevä mutta kapina voitiin oikeuttaa laillisen vallanperijän nimissä.
Kolmas syy oli inhimillinen toivo siitä, että kadonneet kuninkaanlapset olisivat sittenkin onnistuneet välttämään kauhean kohtalonsa. Kun Burgundin Margareeta tunnisti Rikhard IV:n veljenpojakseen, se ei välttämättä ollut hänen taholtaan vain kylmää laskelmointia.
Sama syyt selittävät, miksi niin monet hyväksyivät Anna Andersonin (1896–1984), joka väitti olevansa Nikolai II:n kadonnut tytär, suuriruhtinatar Anastasia. Eikä oikean Anastasian kohtalo ole vieläkään ratkennut, vaikka Anna Anderson varmistui 1994 puolalaiseksi tehtaantytöksi.
14.12.2006