LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Asterix Afrikassa
Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla 4.3.2007 viitattiin pilkallisesti Ranskan siirtomaissa käytettyyn koulukirjaan, jonka kerrotaan alkaneen sanoilla ”Nos ancêtres les Gaulois (Esi-isämme gallialaiset) --”. Kyseinen koulukirja muistetaan mainita aina, kun halutaan alleviivata ranskalaisten kulttuurista ylimielisyyttä sekä eurooppalaisten halveksivaa suhtautumista afrikkalaisia kohtaan siirtomaakaudella.
Oikeasti tällaista kirjaa ei ollut olemassa. Tarina ranskalaisesta opettajasta perehdyttämässä afrikkalaisia lapsia heidän gallialaisten esi-isiensä kulttuuriperintöön on yhtä apokryfinen kuin Puolan ratsuväen uljas rynnäkkö saksalaisia panssarivaunuja vastaan.
Tällaiset tarinat elävät, koska kukaan ei vaivaudu tarkistamaan niiden todenperäisyyttä. Mikä tahansa väite muuttuu vähitellen tosiasiaksi, kun se toistuu riittävän usein luotettavina pidetyissä tietolähteissä. Uskottavuutta lisää, jos väite vastaa vallitsevia ennakkoluuloja.
Ranskan siirtomaahallinnon tavoite oli assimiloida eli sulauttaa siirtomaiden asukkaat ranskalaisiksi perehdyttämällä heidät ranskan kieleen ja kulttuuriin, sillä sivistyttyään he tietysti haluaisivat pysyä Ranskan yhteydessä. Perustelun politiikalle tarjosi valistuksen ja suuren vallankumouksen perintö sekä usko koulutuksen kasvattavaan voimaan. Kaikki voivat oppia.
Sivistävään tehtävään suhtauduttiin vakavasti, eikä se aina ollut vain tekopyhää propagandaa. Kun ranskalaiset alkoivat valloittaa nykyistä Malin aluetta 1883, he julistivat vapauttavansa sen asukkaat fanaattisten muslimien hirmuvallasta. Perinteisiä uskontoja harjoittaneet kansat kuten bambarat liittoutuivatkin ranskalaisten kanssa, koska voimasuhteiden muuttuminen oli heidän etujensa mukaista. Aluetta hallitsevien islaminuskoisten tukolorien valta ei ollut suosittua.
Toisaalta ranskalaisten suhde islamiin muuttui pian valloituksen jälkeen, sillä muslimit olivat hyödyllisempiä alamaisia kuin perinteisten uskontojen kannattajat. Muslimit dominoivat talouselämää ja kirjoitustaitoisina heitä voitiin värvätä siirtomaahallinnon palvelukseen. Jotta alueen muslimien myötämielisyys Ranskaa kohtaan säilyisi, kristillinen lähetystyö kiellettiin suuressa osassa Ranskan hallitsemaa Länsi-Afrikkaa (britit toimivat samoin Pohjois-Nigeriassa).
Politiikka tuotti paikoitellen myös tuloksia. Kun Ranskalle kuulunut Komorien saariryhmä julistautui itsenäiseksi heinäkuussa 1975, yksi saarista eli Mayotte jäi mieluummin Ranskan alaisuuteen. Päätös vahvistettiin saarelaisten kansanäänestyksellä: 99 prosenttia äänestäjistä valitsi Ranskan.
Ranskan merentakaisena osana noin 200 000 asukkaan Mayotte kuuluu nyt Euroopan Unioniin ja euro-alueeseen. Uskonnoltaan mayottelaiset ovat muslimeja, puhuvat swahilin ja arabian sukuista shimaore-kieltä, näyttävät afrikkalaisilta mutta eivät käytä -ix päätteisiä nimiä.
Britit toimivat siirtomaissaan toisin. Heidän mielestään alkuasukkaita piti suojella länsimaisen sivistyksen turmelevalta vaikutukselta. Kouluja ei perustettu liikaa eikä niissä opetettu turhia asioita. Brittiläisen Nigerian kenraalikuvernööri Frederick Lugard (virassa 1914–19) kielsi kertomasta alkuasukkaille Stuartien kauden historiasta, koska se voisi innostaa heitä niskuroimaan. Jos alkuasukkaat perehtyisivät Englannin tasavallan vaiheisiin (1649–60), he saattaisivat alkaa kuvitella, että kansalla olisi muka oikeus kumota mielestään huono hallitus. Ranskalaiset eivät pelänneet kertoa afrikkalaisille suuren vallankumouksensa historiasta, koska tasavaltaiset ihanteet oikeuttivat ja perustelivat siirtomaahallinnon sivistävän tehtävän.
Alkuasukkaiden haluttiin pysyvän villeinä, koska näin heiltä voitiin evätä sivistyneille ihmisille kuuluvat oikeudet. Britit eivät uskoneet koulutuksen voivan tasoittaa ihmisten välisiä eroja, joiden väitettiin perustuvan yhteiskuntaluokkaan, uskontoon sekä kuviteltuihin rodullisiin ominaisuuksiin – olipa kyseessä katoliset irlantilaiset tai afrikkalaiset pakanat.
Toisaalta assimilaatio ei tarkoittanut paikallisen kulttuurin väheksymistä. Esimerkiksi kiinnostus Afrikan historiaa kohtaan säilyi siirtomaakaudella juuri Ranskassa. Siinä missä britit pyrkivät vähättelemään afrikkalaisten historiallisia saavutuksia – esimerkiksi Beninin pronssityöt olivat muka portugalilaisten tekemiä ja Suuri Zimbabwe muinaisten foinikialaisten rakentama – ranskalaiset tunnustivat niiden arvon ja merkityksen.
Ihminen saattoi olla sekä ranskalainen että afrikkalainen, kuten Senegalin ensimmäinen presidentti Léopold Sédar Senghor (1906–2001; virassa 1960-80), joka oli Ranskan kansalliskokouksen jäsen (1946–58), ministeri (1955–56) sekä hallituksen neuvonantaja Euroopan talousyhteisöä koskevissa asioissa (1959). Toisaalta Senghor tunnetaan myös afrikkalaisten omaa kulttuuria korostaneen négritude-liikkeen ideologina. Hän ei ollut mikään luopio. Vuonna 1983 Senghor valittiin Ranskan Akatemian jäseneksi.
Senegalilainen Blaise Diagne (1872–1934) valittiin Ranskan kansalliskokoukseen ensimmäisenä afrikkalaisena jo 1914 ja hän toimi 1930-luvulla ministerinä. Hän aloitteestaan neljän Senegalin rannikkokaupungin (Saint-Louis, Rufisque, Dakar, Gorée) asukkaat saivat 1916 Ranskan kansalaisuuden ja miehet äänioikeuden Ranskan valtiollisissa vaaleissa. Vuonna 1946 kansalaisuus myönnettiin kaikille nykyisen Senegalin alueen asukkaille ja myös naiset saivat äänioikeuden (kuten Ranskassa). Heinäkuussa 2007 avattava Senegalin uusi kansainvälinen lentokenttä (Ndiass) on nimetty hänen mukaansa.
Ison-Britannian parlamentin alahuoneeseen valittiin ensimmäiset afrikkalaissyntyiset edustajat vasta 1987. Ylähuoneeseen pääsi ensimmäisenä affrikkalaissyntyisenä trinidadilainen kriketinpelaaja Learie Constantine, joka aateloitiin vuonna 1969 (Baron Constantine of Maraval and Nelson). Ensimmäinen intialainen MP valittiin alahuoneeseen jo 1892 (Dabadhai Naoroji), joka edusti Pohjois-Lontoossa sijaitsevaa Finsbury Centralin vaalipiiriä. Ylähuoneeseen pääsi ensimmäisenä intialaisena Sir Satyendra Sinha, joka aateloitiin 1919 (Baron Sinha of Rajpur). Sekä Naoroji että Sinha olivat silti pelkkiä kuriositeetteja.
Vuonna 1938 ranskalaisen Tšadin kuvernööriksi nimitettiin Félix Éboué (1884–1944), joka oli kotoisin Ranskan Guyanasta mutta afrikkalaista syntyperää. Éboué varmisti pääsynsä Panthéoniin siirtymällä Vapaan Ranskan riveihin heti kuultuaan Charles de Gaullen kuuluisan vetoomuksen 18.6.1940: ”La France n’est pas seule! (Ranska ei ole yksin)”. Lokakuussa 1940 Éboué nimitettiin koko Ranskan Päiväntasaajan Afrikan kenraalikuvernööriksi (nyk. Tšad, Keski-Afrikan tasavalta, Gabon, Kongo-Brazzaville, Kamerun). Ébouella ei ollut mitään harhakuvitelmia sen suhteen, mikä olisi afrikkalaisten asema saksalaismielinen Vichyn hallituksen alaisuudessa.
Pariisin Panthéon on pyhitetty Ranskan ansioituneimpien kansalaisten muistomerkiksi. Sieltä ovat saaneet viimeisen leposijansa muun muassa Voltaire, Victor Hugo, Émile Zola ja Marie Curie.
Ranskan siirtomaahallinto oli Afrikassa holhoavaa, itsekästä, epäoikeudenmukaista ja ajoittain julmaa mutta etniset jännitteet olivat kuitenkin lievempiä kuin brittiläisessä imperiumissa. Sellaisia väkivaltaisia tilanteita kuin Keniassa 1950-luvulla ei syntynyt, eikä missään harjoitettu sellaista rotuerottelua kuin Rhodesiassa. Algeria oli poikkeus mutta se ei ollut siirtomaa vaan Ranskan merentakainen osa, mikä selittää Ranskan haluttomuuden luopua Algeriasta ilman taistelua. Ennen itsenäistymistään joka viides algerialainen oli eurooppalainen mutta ei välttämättä ranskalaista syntyperää.
Euroopan unioniin kaavaillun yhteisen historian oppikirjan sisällöstä voidaan olla monta mieltä. On totta, että Eurooppa ei muodosta mitään yhtenäistä ja yksimielistä kokonaisuutta, kuten länsimaisen kulttuurin ihailijat ja vihaajat kuvittelevat. Unionin eri jäsenvaltioiden historialliset kokemukset ovat hyvin erilaisia ja niiden myötä käsitykset maanosamme menneisyyden käännekohdista vaihtelevat suuresti. Vuoden 1918 tapahtumat Suomessa tuskin kiihdyttävät belgialaisia yhtään enempää kuin suhde Espanjan karlisteihin jakaa suomalaisten mielipiteitä.
Silti perehtyminen unionin kaikkien jäsenmaiden historiaan ei olisi kenellekään pahitteeksi, ja se pätee yhtä lailla myös meihin suomalaisiin. Varsinkin valistuksen ja Ranskan suuren vallankumouksen perintö tunnetaan meillä luvattoman huonosti. Liian usein suhtaudumme Ranskaan yhtä näsäviisaan ivallisesti kuin Kanaalin tuolla puolen, vaikka siihen ei olisi mitään todellista syytä.
15.3.2007