LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Vihan kylvö
”Etninen puhdistus” on käsite, joka tuli tutuksi tv-uutisten katsojille Bosnian sodan yhteydessä. Vaikka käsite on uusi, menetelmä on vanha. Sitä sovellettiin jo Balkanin sodissa vuosina 1912–13, jotka loivat perustan monille myöhemmille jännitteille, myös Kosovossa. Toisin kuin usein kuvitellaan, alueen ongelmat eivät siis ole Turkin vallan perintöä.
Balkanin maat olivat itsenäistyneet Turkin alaisuudesta yksi toisensa jälkeen: Serbia 1817, Kreikka 1830, Romania 1856 ja Bulgaria 1878. Vuonna 1900 Turkin vallassa oli enää Albania, Kosovo, Makedonia, Thessalia ja Traakia eli kapea alue, joka ulottui Konstantinopolista Adrianmerelle.
Nuorten valtioiden identiteettiä rakennettiin länsimaista lainatun kansallisuusaatteen sekä muinaisen historian avulla. Bulgaarit muistelivat tsaari Simeonia (hallitsi 893–927), kreikkalaisten sankari oli Bysantin keisari Basileios II Bulgaroktonos (”Bulgaarientappaja”, 976–1025) ja serbit uhosivat Stefan Dušanin (1331–55) nimeen.
Kansallisuusaatteen ja muinaisen historian yhdistelmä oli vaarallinen, sillä Balkanin kansat eivät eläneet selkeästi rajautuvilla alueilla vaan sekoittuneina (joskin erillään). Myös menneisyyden valtakunnat olivat päällekkäisiä. Jos rajat muutettaisiin historiallisiksi, suuri osa Bulgariasta kuuluisi Serbialle ja Serbiasta Bulgarialle; bysanttilainen Kreikka nielisi molemmat. Jyrkimmin valtioiden intressit törmäsivät Makedoniassa, jota kaikki kolme maata havittelivat itselleen. Makedonialaiset olivat puolestaan jakautuneet: osa katsoi rajan taakse; osa halusi itsenäisyyden; osa toivoi alueen säilyvän Turkin alaisuudessa, koska se takaisi parhaiten rauhan. Jälkimmäiseen ryhmään kuului niin kristittyjä kuin muslimejakin.
Heinäkuussa 1908 Turkin rappioon kyllästyneet nuoret upseerit kaappasivat vallan Konstantinopolissa. He halusivat pelastaa valtakunnan toteuttamalla radikaaleja yhteiskunnallisia uudistuksia. Balkanin maissa huolestuttiin. Jos uudistukset onnistuisivat ja Turkki voimistuisi, ne jäisivät nuolemaan näppejään.
Jo keväällä 1909 Serbia ja Bulgaria aloittivat salaiset neuvottelut yhteistyöstä Makedonian valloittamiseksi. Varsinainen liitto solmittiin maaliskuussa 1912. Serbia antoi Bulgarialle Traakian ja sai vastineeksi vapaat kädet Kosovon ja Albanian suhteen. Makedonian jako jätettiin avoimeksi. Maat sopivat alistavansa mahdolliset erimielisyytensä Venäjän keisarin ratkaistaviksi, vaikka Nikolai II oli tuskin paras päättämään Balkanin rajoista. Liittoon houkuteltiin myös Kreikka, jolle oli helppo luvata Thessalia sekä Egeanmeren saaret. Liiton jäsenistä Bulgaria oli sotilaallisesti voimakkain ja Kreikka heikoin. Kreikka kuitenkin tarvittiin liittoon, koska sillä oli laivasto, jonka tehtäväksi annettiin estää turkkilaisia siirtämästä joukkojaan Anatoliasta meritse Makedoniaan.
Sota alkoi yhteisellä hyökkäyksellä 18.10.1912 ja turkkilaiset voitettiin pian kaikilla rintamilla. Marraskuun lopulla Turkin hallussa oli enää Konstantinopoli esikaupunkeineen, Gallipolin niemimaa sekä yksittäisiä saarrettuja linnoituksia Albaniassa ja Thessaliassa. Turkin pelasti romahdukselta vain se, että hyökkääjiltä loppuivat voimat kesken.
Ensimmäisen Balkanin sodan päättänyt rauha solmittiin Lontoossa suurvaltojen avustuksella 30.5.1913. Sen myötä Turkille jäi Euroopan puolella vain Gallipoli ja Marmaranmeren rannikko eli paljon pienempi alue kuin nyt. Makedonian osalta voittajat eivät päässeet yksimielisyyteen. Bulgarian sotiessa Traakiassa, Serbia ja Kreikka olivat miehittäneet Makedonian eikä kumpikaan aikonut luopua saaliistaan.
Tilanne kärjistyi pian ja puheet olivat kovia jo tuolloin. Pääministeri Nikola Pašic julisti, että Serbia ei sallisi Bulgarian laajentuvan Makedoniaan, vaikka se saisi vastaansa koko maailman.
Molemmat maat vetosivat Venäjään, joka joutui pahaan välikäteen. Venäjä oli perinteisesti tukenut Balkanin slaaveja Turkkia vastaan. Sekä Serbia että Bulgaria olivat saaneet itsenäisyytensä Venäjän avulla. Toisen suosiminen katkeroittaisi väistämättä toisen. Taitava sovittelija olisi ehkä osannut johdatella osapuolet sopuun ja säilyttää molemmat maat Venäjälle myötämielisinä, mutta Venäjän ulkoministeri Sergei Sazonov ei siihen kyennyt.
Venäjän tavoite aina Katariina Suuren ajoista lähtien oli valloittaa Konstantinopoli, tai ainakin varmistaa laivastolleen esteetön kulku Mustaltamereltä Välimerelle Bosborin ja Dardanellien kautta. Tässä mielessä voimakas Bulgaria olisi ollut hyödyllinen liittolainen.
Sazonov valitsi kuitenkin Serbian. Syynä oli pelkkä mustasukkaisuus. Bulgaria ei saanut voimistua liikaa, jotta se ei anastaisi Venäjälle kuuluvaa Konstantinopolia. Sitoutuminen Serbiaan oli Venäjälle kohtalokasta: sen sijaan, että Serbian ulkopolitiikkaa olisi ohjailtu Pietarista Venäjän etujen mukaisesti, Venäjän ulkopolitiikkaa alettiin ohjailla Belgradista Serbian etujen mukaisesti. Lopulta Serbia talutti Venäjän sotaan ja tuhoonsa.
Venäjään pettynyt Bulgaria suuntautui puolestaan Saksaan, jonka tavoitteena oli rajoittaa Venäjän vaikutusvaltaa Balkanilla, ja sen vanavedessä myös Turkki lähti Berliinin tielle. Jos Bulgaria olisi pysynyt Venäjän puolella, Turkki olisi tuskin liittynyt I maailmansotaan Saksan liittolaisena. Tällöin ympärysvallat olisivat voineet huoltaa Venäjää Mustanmeren kautta, mikä olisi varmasti vaikuttanut sekä suursodan kestoon että lopputulokseen. Ehkä Suomikaan ei olisi itsenäistynyt.
Ensimmäinen Balkanin sota 1912–13 oli aikansa mittapuilla ennennäkemättömän julma. Sotilaita kuoli liki 200 000. Uusi ilmiö oli siviiliväestöön kohdistunut terrori, johon syyllistyivät kaikki osapuolet.
Väkivalta ei kummunnut kaukaisen menneisyyden todellisten tai kuviteltujen vääryyksien lietsomasta kostonhimosta ja vähiten mistään mystisestä ”kansanluonteesta”. Terrori oli tietoisen politiikan väline. Valloitetun alueen omistaminen voitiin varmistaa tyhjentämällä se kilpailijoista. Uskonto ja kieli olivat toissijaisia, sillä ne vain määrittelivät väkivallan kohteen. Serbit ja kreikkalaiset eivät vainonneet Makedonian bulgaareja, koska nämä olivat erilaisia, vaan tehdäkseen tyhjäksi Bulgarian aluevaatimukset. Samasta syystä bulgaarit karkottivat kreikkalaiset valtaamiltaan alueilta Traakiassa.
Vähiten julmuuksia kohdistui Makedonian turkkilaisiin, koska he olivat Balkanin valtioiden pyrkimysten kannalta vaarattomia. Sota ei jättänyt perinnökseen kaunaa, joka olisi myöhemmin rasittanut Turkin tasavallan suhteita muihin Balkanin maihin, tai päinvastoin.
Pahiten vainottiin albaaneja. Tanskalaisen lehtimiehen Fritz Magnussenin mukaan serbit surmasivat yksistään Prištinan ympäristössä noin 5000 albaania, Skopjessa noin 3000. Luvut ovat uskottavia, sillä Magnussen oli Serbian ystävä, vaikka järkyttyi näkemästään.
Albania julistautui itsenäiseksi marraskuussa 1912 mutta jäi sodan jalkoihin. Serbia miehitti pohjoisosan, Kreikka etelän. Molemmat vastustivat jyrkästi itsenäisen Albanian syntymistä, koska ne pelkäsivät menettävänsä albaanien asuttamat alueet Kosovossa ja Makedoniassa. Lisäksi Serbia halusi päästä Adrianmerelle ja se onnistui ainoastaan Albanian kautta. Itävalta-Unkari hallitsi Adrian meren itäistä rannikkoa aina Kotorin lahdelle asti.
Vain Itävalta-Unkarin ja Italian painostus pelasti Albanian. Syynä ei ollut myötätunto albaaneja kohtaan vaan kylmä suurvaltapolitiikka. Serbialaisen sataman epäiltiin muuttuvan venäläiseksi laivastotukikohdaksi ja kumpikaan maa ei halunnut venäläisiä sotalaivoja naapuriinsa. Pakon edessä Serbia ja Kreikka vetäytyivät Albaniasta, jonka nykyiset rajat vahvistettiin elokuussa 1913, albaanien toiveita kuulematta. Serbia sai pitää lohdutuspalkintona albaanien asuttaman Kosovon. Näin luotiin perusta alueen nykyisille ongelmille.
Voittajien erimielisyydet johtivat heinäkuussa 1913 uuteen sotaan. Siinä Bulgaria sai vastaansa kaikki naapurinsa, Turkkia myöten. Toisen Balkanin sodan päättänyt rauha solmittiin Bukarestissa 30.7.1913 ja se vahvisti Makedonian jaon Serbian ja Kreikan kesken. Vaikka valtioiden välinen sota päättyi, etniset puhdistukset jatkuivat keskeytyksettä ja niiden synnyttämiä kaunoja purettiin myöhemmin II maailmansodan aikana, jolloin Balkanin rajat muuttuivat taas kerran. Suursodan perintö puolestaan johti siihen silmittömään vihaan, jota olemme joutuneet todistamaan omana aikanamme.
20.3.2008