LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Eurooppalainen Turkki
Turkin mahdollinen jäsenyys Euroopan unionissa on ollut näkyvästi esillä mediassa viime aikoina. Jos mielipidekyselyihin on uskomista, suomalaisten enemmistö suhtautuisi ajatukseen torjuvasti. Myös monet poliittiset vaikuttajat ovat omaksuneet kielteisen kannan.
Yhtenä perusteluna viitataan maantieteeseen, jonka mukaan Turkki ei ole eurooppalainen valtio, eikä siten kelvollinen eurooppalaisen kerhon jäseneksi. On totta, että maantieteellisesti Turkista kuuluu Eurooppaan vain pieni osa. Bosbori ei silti ole raja, joka erottaisi idän ja lännen toisistaan. Aigeian meren itärannikko eli “Vähä-Aasia” (kuten sitä ennen kutsuttiin) on aina ollut kiinteässä yhteydessä Eurooppaan. Noin puolet Turkin väestöstä asuu tällä alueella.
Etniseksi rajaksi Bosbori muodostui vasta 1922, kun Kreikka ja Turkki sopivat massiivisista väestön siirroista. Vähän-Aasian ja Mustan meren rannikon kreikkalaiset muuttivat Kreikkaan; Thessalian ja Traakian turkkilaiset Turkkiin. Kreetalta turkkilaiset lähtivät jo aikaisemmin. Monet Kreikan ”turkkilaisista” olivat oikeasti kreikkalaisia, jotka olivat omaksuneet islamin. Balkanille jäi silti runsaasti turkkilaisia. Bulgariassa heitä on noin 700 000 maan liki miljoonasta muslimista.
Maantieteeseen ei silti kannata tuijottaa liikaa. Jo nyt Euroopan Unioniin kuuluu paljon alueita maanosamme ulkopuolelta, kuten Portugalin kokoinen pala Latinalaista Amerikkaa (Ranskan Guyana) ja Luxemburgin kokoinen saari (Reunion) Intian valtamerellä. Kulttuurisesti nämä alueet eivät välttämättä ole yhtään eurooppalaisempia kuin Turkki. Kerhoon ne yhdistää vain imperialistinen historia.
Toki voimme pohtia, tarvitseeko Euroopan unionin ylipäänsä enää laajentua – ja jos tarvitsee, millä aikataululla ja missä ovat laajentumisen äärirajat? Araratin rinteillä vai Ohotan merellä? Entä mikä lopulta määrittää kerhon jäsenyyden? Maantieteellinen sijainti, uskonto, kieliryhmä vai taloudelliset, poliittiset, historialliset ja kulttuuriset yhteydet Eurooppaan? Ovatko Albania, Bosnia ja Kosovo itämaisia tahroja, jotka likaavat Euroopan helmaa?
Toisena syynä vedotaan Turkin erilaiseen historiaan ja kulttuuriin. Tällöin on hyvä muistaa, että Euroopan nykyisistä valtioista Kreikka, Makedonia ja Bulgaria olivat liki 500 vuotta Turkin alaisuudessa; Albania, Serbia ja Romania liki 400 vuotta; Unkari ja Kroatia liki 200 vuotta. Turkkilaisten pitkä läsnä olo jätti pysyvät jälkensä Balkanille, olipa kyseessä kielet, ruoka, musiikki tai ajattelutapa, eikä vaikutus ollut yksisuuntaista. Osmanien valtakuntaa hallinneeseen yläluokkaan kuului etnisten turkkilaisten ohella myös paljon kreikkalaisia, slaaveja ja albaaneja. Pohjois-Afrikan pahamaineisimmat ”turkkilaiset” merirosvot olivat hollantilaisia.
Egyptin tavoin Turkin tasavalta sijaitsee kulttuurisesti väärässä maanosassa. Turkin oikea viitekehys on Balkan, ei Lähi-Itä. Turkkilaiset ovat aina tunteneet enemmän vetoa Tonavalle kuin Eufratille. Osmanien valtakunnan ydinalue oli Balkan jo 1360-luvulta lähtien. Aasiaan Turkki laajeni vasta, kun sulttaani Selim I valloitti 1517 Lähi-Idän ja Egyptin.
Balkanilaisena suurvaltana Turkki osallistui aktiivisesti eurooppalaiseen valtapolitiikkaan – eikä aina perivihollisena. Vuonna 1536 Ranskan kaikkein kristillisin kuningas Frans I solmi liiton Turkin kanssa Habsburgeja vastaan. Niinpä turkkilaiset auttoivat ranskalaisia valloittamaan Nizzan 1543. Liitto oli voimassa aina 1700-luvun lopulle asti. Turkki myös tarjosi turvapaikan juutalaisille, jotka karkotettiin Espanjasta 1492, sekä Unkarin protestanteille, joita vainottiin katolisen Itävallan hallitsemilla alueilla.
Nykyinen Turkin tasavalta syntyi 1922 osmanien valtakunnan raunioille. Sen perustaja Kemal Atatürk (1881–1938) oli kotoisin Thessalonikasta, missä kotitalonsa on yhä museona. Hänen johdollaan toteutettiin perusteellinen ja radikaali kulttuurivallankumous. Tavoitteena oli luoda Turkista moderni ja maallinen valtio.
Uudistukset eivät olleet vain kosmeettisia. Esimerkiksi naiset saivat Turkissa yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden vuonna 1934. Ranskassa sama toteutui 1944, Italiassa 1945, Kreikassa 1952, Kyproksella 1960 ja Portugalissa vasta 1976. Sveitsissä naisten äänioikeus toteutui lopulta 1990.
Kolmantena syynä esitetään se, että Turkki miehittää osaa yhdestä EU-maasta eli Pohjois-Kyprosta. Keskustelusta saa helposti sen käsityksen, että Turkki olisi syyttä ja pelkkää pahuuttaan hyökännyt saarelle. Harvemmin muistetaan Kreikan vastuu tapahtumista.
Everstit ottivat vallan Kreikassa 21.4.1967 pelätessään kuviteltua kommunistien vallankumousta. Demokratian kotimaahan luotiin brutaali sotilasdiktatuuri, joka oli kuin kopio Latinalaisesta Amerikasta. Kotimaisen ja kansainvälisen vastustuksen kasvaessa sotilashallitus päätyi pian umpikujaan. Vain jokin näyttävä ulkopoliittinen manööveri voisi pelastaa everstit. Sellainen voisi olla Kyproksen liittäminen Kreikkaan.
Yhdistyminen oli kuitenkin kielletty sopimuksella, jonka Kreikka, Turkki ja saaren entinen siirtomaaisäntä Iso-Britannia solmivat 1959. Nämä kolme maata sitoutuivat yhdessä takaamaan Kyproksen itsenäisyyden ja yhtenäisyyden.
Kreikan sotilasjuntan tuella Kyproksen laillinen ja suosittu presidentti, arkkipiispa Makarios III, syöstiin vallasta 15.7.1974, sillä hän halusi säilyttää saaren itsenäisenä. Uudeksi presidentiksi nimettiin Nikos Sampson (1935–2001), joka kannatti yhdistymistä Kreikkaan. Sampson kuului pahamaineiseen EOKA-järjestöön, joka oli taistellut brittejä vastaan siirtomaakaudella. Brittien silmissä EOKAn jäsenet olivat terroristeja. Joulukuussa 1963 EOKA oli järjestänyt iskuja saaren turkkilaisia vastaan, mikä johti lopulta YK:n väliintuloon.
Turkki vaati kaappaajia antautumaan ja palauttamaan vallan Kyproksen lailliselle hallitukselle eli Makariokselle. Kun näin ei tapahtunut, Turkin armeija iski viisi päivää myöhemmin saaren pohjoisosaan. Turkki vetosi aiheellisesti turkkilaisen vähemmistön turvattomaan asemaan sekä vuoden 1959 sopimukseen. Turkki ja Kreikka ajautuivat sodan partaalle mutta Ateenan eversteiltä petti rohkeus, sillä sota olisi päättynyt Kreikan tappioon. Laskun everstien uhkapelistä maksoi Kyproksen kreikkalainen väestö.
Ensimmäisenä Kyprokselta karkasi raukkamaisesti Sampson kätyreineen 23.7.1974. Kreikan sotilasjuntta kaatui seuraavana päivänä. Pitävä tulitauko solmittiin 16.8. Lontooseen paennut Makarios palasi joulukuussa mutta saaren jako oli jo peruuttamaton tosiasia. Turkin ehdotus oli perustaa löyhä liittovaltio vallitsevan tilanteen pohjalta. Kyproksen kreikkalaiset torjuivat ehdotuksen, sillä se olisi antanut turkkilaiselle vähemmistölle kohtuuttomia etuja.
Helmikuussa 1975 Turkki perusti miehittämälleen alueelle omavaltaisesti Kyproksen turkkilaisen osavaltion. Jakamattoman saaren illuusiota ylläpidettiin marraskuuhun 1983 asti, jolloin Pohjois-Kypros julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi. Ulkopoliittisesti Pohjois-Kypros on hylkiö, jota eivät tunnusta edes arabimaat. Tämä ei silti tarkoita, että Kyproksen turkkilaiset olisivat lainsuojattomia ja vailla oikeuksia.
Kun panssarit vyöryivät Ateenan teknilliselle yliopistolle 17.11.1973 ja useita Kreikan sotilashallitusta vastustaneita opiskelijoita sai surmansa, tuskin kukaan uskoi, että vain kahdeksan vuoden kuluttua Kreikka olisi Euroopan talousyhteisön (EEC) täysjäsen. Maat voivat todellakin muuttua.
Omasta puolestani hyväksyisin Turkin jäsenyyden, jos se täyttää kaikki ehdot ja noudattaa kerhon sääntöjä. Pelko Euroopan unionin ”turkkilaistumisesta” on hysteerinen. Eihän Saksojen yhdistyminen johtanut unionin saksalaistumiseen, sen enempää kuin Puolan jäsenyys on puolalaistanut kerhoa. Tietääkseni kouluihimme ei ole tulossa pakollista bigos-päivää kerran viikossa.
Bigos on muuten oikeasti hyvää ja salep parempaa kuin laiha latte.
20.10.2005