LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Timbuktun ihme
Margaret Wise Brownin (1910-52) kirjoittama Junalla Timbuktuun on yksi englanninkielisen lastenkirjallisuuden klassikoita. Se ilmestyi Yhdysvalloissa 1951; suomeksi 1964.
Timbuktu on kaupunki Länsi-Afrikan sisämaassa mutta junalla sinne ei pääse. Lähin pysäkki on Koulikoro, noin 800 kilometriä Niger-jokea ylävirtaan. Mitään afrikkalaista ei mainitussa kirjassa silti ole vaan Margaret Seidenin kuvittama matka taittuu hyvin pohjoisamerikkalaisissa maisemissa.
Tekijä ei valinnut pääteaseman nimeä sattumalta tai siksi, että se kuulostaisi lasten korvissa hassulta. Länsimaisissa mielikuvissa Timbuktu edusti maailman äärtä. Se oli yhtä satumainen ja saavuttamattoman kuin konsanaan Xanadu, Cibola tai Lhasa.
Todellinen Timbuktu syntyi Niger-joen mutkaan 1100-luvun alussa. Sijainnistaan johtuen kaupungista kehittyi pian vilkas Saharan karavaanikaupan keskus. On arvioitu, että Timbuktun väkiluku oli 1500-luvulla noin 70 000. Turussa eli tuolloin noin 5000 asukasta.
Karavaanikaupan myötä myös islam levisi Saharan eteläpuolelle. Timbuktuun muodostui useita maineikkaita islamilaisia oppilaitoksia laajoine kirjastoineen, jotka vasta aivan viime vuosina ovat alkaneet avautua tutkijoille. Mitään yliopistoa kaupungissa ei ollut - siinä mielessä kuin ymmärrämme yliopiston omana aikanamme - vaikka eräät Timbuktun oppineista kuten Ahmad Baba (1556-1627) saavuttivat suuren kuuluisuuden ja heidän teoksiaan luettiin Lähi-itää myöten.
Timbuktu ei ollut ainutlaatuinen. Yhtä tärkeitä kaupan ja kirjallisen kulttuurin keskuksia olivat Länsi-Afrikassa Walata, Jenne, Sokoto ja Ngazargamu. Afrikka ei kulkenut jälkijunassa muuhun maailmaan verrattuna, kuten usein kuvitellaan. Elintason ja poliittisen organisoitumisen osalta Eurooppa ja Afrikka olivat 1500-luvulla liki samalla tasolla, vaikka niiden välillä oli toki eroja (eikä aina eurooppalaisten eduksi).
Huhuja Timbuktusta kantautui Pohjois-Afrikan satamien kautta myös eurooppalaisten korviin. Ensimmäisen kerran Timbuktu mainitaan eurooppalaisessa kartassa jo 1375. Kaupungin asukkaiden kuviteltiin olevan mittaamattoman rikkaita. Kauppa heidän kanssaan tuottaisi suuria voittoja. Ongelma oli vain se, että kukaan ei tiennyt, kuinka päästä Timbuktuun. Luoksepääsemättömyys ei silti vähentänyt eurooppalaisten mielenkiintoa kaupunkia kohtaan vaan mielikuvat sen rikkauksista vain paisuivat ajan myötä, kunnes lopulta se muuttui afrikkalaiseksi Eldoradoksi.
Todellisuudessa Timbuktu alkoi taantua, kun marokkolaiset valloittivat sen vuonna 1591. Marokkolaisetkin olivat kuvitelleet löytävänsä kaupungista kasapäin kultaa. Valloituksen seurauksena kauppareitit siirtyivät toisaalle. Karavaanikaupan vähentyessä kaupunki ja sen asukkaat köyhtyivät. 1800-luvun alkaessa Timbuktun väkiluku oli alle 20 000.
Näistä tapahtumista ei tiedetty Euroopassa. Vuonna 1824 Pariisin maantieteellinen seura lupasi muhkean palkkion sille, joka saavuttaisi Timbuktun ja palaisi kertomaan näkemästään. Palkinnon lunasti René Caillié, joka saapui Timbuktuun 20.4.1828 ja vietti siellä kaksi viikkoa. Syyskuussa 1826 kaupunkiin oli saapunut skotti Alexander Gordon Laing mutta hänet murhattiin paluumatkalla Saharassa.
Pettymyksekseen Caillié ei nähnyt kultakattoisia taloja vaan savesta kyhättyjä rötisköjä. Kaupunki oli tyystin toisenlainen kuin hän oli odottanut.
Caillién kertomus ei kuitenkaan kumonnut vanhoja mielikuvia, sillä niihin haluttiin yhä uskoa. Yksikohtaiskohtaisemman kuvauksen kaupungista kirjoitti saksalainen Heinrich Barth, joka vietti siellä yhdeksän kuukautta 1853-54. Silti Timbuktu säilytti lumonsa, varsinkin Ranskassa. Vuonna 1879 laadittiin suunnitelma rakentaa rautatie Saharan poikki Algeriasta Timbuktuun. Hankkeesta ei tullut mitään, vaikka sitä ei ole vieläkään hylätty. Viimeksi sen otti esille Libyan johtaja Muammar Gaddafi vieraillessaan Nigerin tasavallassa heinäkuussa 2000.
Ranskalaiset valloittivat Timbuktun vuonna 1894 ja se liitettiin osaksi Ranskan Sudanina tunnettua siirtomaata. Kaupungin luoksepääsemättömyys korostui, kun eurooppalaisten rakentamat maantiet ja rautatiet tekivät lopun Saharan karavaanikaupasta. Toisaalta mikään tie ei yltänyt Timbuktuun asti.
Vuonna 1960 Ranskan Sudan itsenäistyi ja otti nimekseen Malin tasavalta. Monien Afrikan valtioiden tavoin Mali päätyi sotilasvaltaan, joka raunioitti maan talouden. Maaliskuussa 1991 kansalaisten mitta tuli vihdoin täyteen. Mielenosoitukset johtivat nuorten upseerien vallankaappaukseen, joka syrjäytti maata 23 vuotta johtaneen Musa Traorén.
Uusi johto lupasi järjestää vapaat vaalit ja palauttaa vallan siviilihallitukselle. Toisin kuin useimmissa kolmannen maailman maissa, Malissa nuoret upseerit pitivät sanansa. Uusi perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä tammikuussa 1992 ja maan ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti Alpha Omar Konaré aloitti virkakautensa kesäkuussa. Palveltuaan maataan perustuslain rajaamat kaksi kautta hän väistyi ja kesäkuussa 2002 uudeksi presidentiksi valittiin vapailla vaaleilla Amadou Toumani Touré. Konaré puolestaan valittiin heinäkuussa 2003 Afrikan Unionin komission puheenjohtajaksi.
Malin kokemukset osoittavat, että demokratia toimii myös Afrikassa ja tarjoaa ratkaisun maanosan ongelmiin. Toisaalta länsimaiden avoin tuki Konarén hallinnolle herätti myös arvostelua. Onhan meidät koulutettu ajattelemaan, että länsimaihin myötämielisesti suhtautuvat kolmannen maailman johtajat ovat pettureita, eikä heidän puutteisiinsa ei saa suhtautua yhtä suurpiirteisellä ymmärtäväisyydellä kuin esimerkiksi Mugaben viimeaikaisiin toimiin.
Kyynisen onkin helppo muistuttaa, että demokratiastaan huolimatta Mali on yhä yksi maailman köyhimpiä maita - paljon köyhempi kuin Zimbabwe. Tai päivitellä, miksi maahan rakennettiin vuonna 2002 miljoonia euroja maksanut kansalliskirjasto, kun yli puolet asukkaista on lukutaidottomia. Eiväthän köyhät tarvitse kulttuuria, edes Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa.
Kotimaassaan Konaréa moitittiin populistiksi, joka manipuloi kannattajiaan tyhjillä lupauksilla ja tuhlasi valtion varoja hyödyttömiin muistomerkkeihin, joita maan pääkaupungista Bamakosta löytyy toki runsaasti (tosin yksikään niistä ei ole pystytetty Konarén kunniaksi). Arvostelun taustalla on osaltaan samankaltainen pettymys kuin entisissä Itä-Euroopan sosialistisissa maissa. Poliittisen järjestelmän nopea muutos sai ihmiset kuvittelemaan, että heidän oma elämänsä kohentuisi kuin itsestään yhtä nopeasti. Kun näin ei tapahtunut, he alkoivat syyttää uutta hallitusta ongelmista, jotka se oli perinyt edeltäjiltään.
Toisaalta Konarén jyrkimmätkin arvostelijat tunnustavat hänen ansionsa. Demokratian myötä maan talous on kehittynyt. Virkamiesten palkat on maksettu ajallaan ja tinkimättä, mikä Afrikassa ei ole itsestäänselvyys, vaikka korruptiota ei ole saatu kitkettyä. Konarén kausi merkitsi rauhaa ja vakautta, mikä sekään ei ole Afrikassa itsestäänselvyys. Hän neuvotteli vuonna 1995 sovinnon, joka päätti maan pohjoisosia kuusi vuotta repineen tuaregien kapinan.
Konarén kauden tärkein saavutus lienee Malin kansallisen itsetunnon kohentaminen. Mali on yhä köyhä mutta se tunnetaan nyt maailmalla paitsi yhtenä Afrikan harvoista demokraattisista valtioista myös rikkaan kulttuurinsa ja pitkän historiansa ansiosta. Konaré on itse koulutukseltaan historiantutkija. Hyvä itsetunto ja luottamus omiin kykyihin tarjoaa paremman lähtökohdan kehitykselle kuin turhautunut kiukuttelu kolonialismin vääryyksistä. Malilaisille Timbuktu tarjoaa kannustavan esimerkin siitä, kuinka alueen kansat kykenivät rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Jos se oli mahdollista menneisyydessä, miksi se onnistuisi omana aikanamme?
Timbuktu nimettiin Unescon maailmanperintökohteeksi 1988.
21.7.2005