LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Runotyttö ja orjapiiskurit
Keväällä 1772 joukko Bostonin vaikutusvaltaisimpia miehiä kokoontui päättämään, oliko 19-vuotias nuori nainen Phillis Wheatley kirjoittanut runot, joita oli äskettäin julkaistu sanomalehdissä hänen nimissään. Läsnä olivat Massachusettsin kuvernööri Thomas Hutchinson, varakuvernööri Andrew Oliver, Uuden Englannin varakkain liikemies John Hancock sekä viisi tuomaria ja seitsemän pappia, mikä kertoo, kuinka tärkeästä asiasta oli kysymys.
Sisältönsä puolesta antiikin jumalilla ja kristillisillä vertauskuvilla koristellut runot – kuten elegia pastori George Whitefieldin muistolle – olivat viattomia, eikä ahdasmielisinkään fariseus voinut löytää niistä mitään rienaavaa. Runoihin ei myöskään kätkeytynyt poliittista kiihotusta. Tilanne Pohjois-Amerikassa oli jo kärjistynyt Bostonin verilöylyn myötä. Teekutsut järjestettäisiin seuraavana vuonna, ja heinäkuussa 1776 Hancock allekirjoittaisi mannermaisen kongressin puheenjohtajana Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen.
Raadin päätös oli lopulta vallankumouksellinen: neiti Wheatley on kirjoittanut runonsa itse ja kenenkään johdattelematta. Päätös liitettiin hänen runokokoelmansa (Poems on various subjects, religious and moral) esipuheeksi, joka ilmestyi Lontoossa 1773, koska bostonilaiset kirjanpainajat kieltäytyivät julkaisemasta teosta. Teos oli silti myynnissä Amerikassa.
Mistä oikein kiikasti?
Runotyttö oli vaarallinen, koska hän haastoi orjanomistajien hellimän houreen, jonka mukaan afrikkalaiset olisivat pelkkiä raakalaisia.
Phillis Wheatley lienee syntynyt Senegalissa mutta päätyi orjana Bostoniin 1761. Pienellä tytöllä oli onnea, sillä hänen omistajansa John Wheatley oli syvästi uskonnollinen ja kohteli häntä kuin omaa tytärtään. Phillis sai opiskella ja toteuttaa vapaasti kirjallisia harrastuksiaan. John Wheatley kuoli 1778 ja sen myötä Phillis sai vapautensa. Maine ei kuitenkaan tuonut menestystä vaan Phillis kuoli köyhänä 1784.
Orjakaupan ja orjuuden vastustajille Phillis Wheatley tarjosi kumoamattoman argumentin: jos afrikkalaiset ovat ominaisuuksiltaan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muut ja kykenevät oppimaan samat asiat, millä oikeudella heitä kohdellaan kuin eläimiä?
Atlantin orjakauppa käynnistyi pian sen jälkeen, kun espanjalaiset aloittavat Uuden maailman valloituksen. Orjien määrä kasvoi nopeasti ruokosokerin viljelyn yleistyessä Länsi-Intian saarilla. Ranskan vallankumouksen aattona Atlantin yli kuljetettiin vuosittain liki 80 000 afrikkalaista orjaa. Vain pieni osa heistä päätyi nykyisten Yhdysvaltain alueelle. Yksistään Barbadoksen saarelle vietiin 1700-luvulla enemmän orjia kuin kaikkiin brittiläisen Pohjois-Amerikan siirtokuntiin yhteensä.
Orjakauppa oli moraalinen ongelma alusta lähtien. Omatunto voitiin hiljentää kiistämällä orjien inhimillisyys tai hurskastelemalla, kuinka orjuus oli muka siunaus, koska se tarjosi afrikkalaisille mahdollisuuden pelastaa sielunsa. Selitys oli tekopyhä – eikä yksin sen tähden, että varsinkin brittiläisissä siirtomaissa orjanomistajat estivät orjiensa perehdyttämisen kristinuskoon, jotta he eivät saisi päähänsä vahingollisia ajatuksia. Kääntyminen kristityksi ei myöskään vapauttanut orjuudesta.
Toisaalta orjuuden vastustus kasvoi orjakaupan laajentuessa. Jo 1673 englantilainen saarnaaja Richard Baxter kirosi orjakauppiaat ihmiskunnan vihollisina. Aikanaan häntä ei kuunneltu mutta vuorten pienistä puroista kasvaa tasankojen mahtavia virtoja.
Vuonna 1758 Pohjois-Amerikan kveekarit tuomitsivat orjuuden epäkristilliseksi ja alkoivat vaatia orjakaupan kieltämistä ja orjien vapauttamista. Rinnalleen he saivat Euroopan pietistiset herätysliikkeet. Kyse ei ollut haihattelevista hihhuleista vaan saarnaajien jyrinä kantoi kauas seurakuntien ulkopuolelle. Kun metodistien kuuluvin saarnaaja John Wesley piti orjakaupan vastaisen puheen maaliskuussa 1787, paikalle saapui enemmän kuulijoita kuin saliin mahtui. Ihmiset kiihtyivät kuulemistaan vääryyksistä siinä määrin, että rikkoivat salin kalusteet.
Esivallan talutusnuorassa kulkeneet protestanttiset valtiokirkot sekä katolinen kirkko omaksuivat herätysliikkeitä varovaisemman kannan. Ne eivät julkisesti puolustaneet orjakauppaa mutta eivät myöskään tuominneet sitä – kunnes oli vaarana, että ne jäisivät häviäjän puolelle.
Myös monet maallikot vaativat orjakaupan kieltämistä. Pätevän perustelun tarjosivat valistusfilosofien ajatukset vapaudesta, tasa-arvosta ja ihmisten luonnollisista oikeuksista, jotka kirjattiin esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen. Orjakaupan ja orjuuden vastainen kamppailu keskittyi Isoon-Britanniaan, joka oli 1700-luvun lopulla tärkein siirtomaavalta. Yli puolet Uuteen maailmaan tuoduista orjista ylitti Atlantin brittiläisillä laivoilla.
Orjakaupan vastainen kamppailu on tärkeä vaihe historiassa, koska monet poliittisen vaikuttamisen modernit muodot kehittyivät sen yhteydessä kuten adressit, mielenosoitukset, joukkokokoukset, kansalaistottelemattomuus, tuotteiden boikotti (orjatyövoimalla tuotettu kahvi, rommi ja sokeri) sekä poliitikkojen lobbaus. Merkittävää oli myös se, että kamppailu kohdistui liiketoimintaan, joka oli paitsi yleisesti hyväksyttyä ja laillista myös valtiontalouden kannalta tärkeää.
Mielipideilmaston muutosta ei voitu sivuuttaa. Ensimmäisinä orjuuden kielsivät Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot kuten Vermont 1777, Massachusetts 1781 ja New York 1799. Britanniassa parlamentti kielsi orjakaupan 1807. Helmikuussa 1815 yleiseurooppalainen Wienin kongressi julisti orjakaupan laittomaksi, koska se loukkasi ihmisoikeuksia. Orjuus instituutiona katosi hitaammin. Viimeisenä orjuuden lakkautti Uudessa maailmassa Brasilia vuonna 1888.
Phillis Wheatley ei ollut ainoa, joka kyseenalaisti afrikkalaisiin liitetyt kielteiset mielikuvat. Espanjassa afrikkalaissyntyinen Juan Latino (n. 1518–96) opetti latinaa Granadan yliopistossa ja kirjoitti runoja, joista tunnetuin on hänen ystävänsä, Lepanton sankarin Don Juan d’Austrian uroteoista kertova Austriadis carmen (1573).
Juan Latinon aikalainen oli P. Benediktus mauri (S. Benedetto il Moro, 1526–89), joka lisänimestään huolimatta oli länsiafrikkalaista syntyperää. Sisiliassa kasvanut Benediktus liittyi nuorena fransiskaaneihin ja vietti hurskasta elämää. Hän on yksi Palermon neljästä suojeluspyhimyksestä.
Mielenkiintoinen tapaus on Anton Wilhelm Amo, joka syntyi Länsi-Afrikan Kultarannikolla noin 1703 mutta päätyi Pohjois-Saksaan Braunschweig-Wolfenbüttelin herttuan hoviin. Valistunut herttua antoi pojan opiskella. Aikuistuttuaan Amo siirtyi maineikkaaseen Hallen yliopistoon ja sieltä Wittenbergiin. Väiteltyään tohtoriksi hän opetti filosofiaa Jenan yliopistossa, kunnes palasi kotimaahansa vuoden 1750 paikkeilla. Hän ei kohdannut akateemisella urallaan mitään vaikeuksia syntyperänsä takia.
Amon aikalainen oli Abram Petrovitš Gannibal eli Ibrahim Hannibal (1696–1781). Hän lienee syntynyt nykyisen Kamerunin alueella mutta päätyi Pietari Suuren hoviin Venäjälle. Keisari adoptoi pojan ja lähetti hänet opiskelemaan sotataitoja Pariisiin. Keisarinna Elisabetin aikana (1741–62) Ibrahim kohosi korkeisiin asemiin. Hän toimi muun muassa Tallinnan kuvernöörinä sekä venäläisten ylipäällikkönä seitsenvuotisessa sodassa ja osallistui Katariina Suuren vallankaappaukseen. Hänen kaksi poikaansa jatkoivat sotilasuralla. Ibrahim Hannibalin kuuluisin jälkeläinen oli runoilija Aleksandr Puškin.
21.9.2006