LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Pyhä ja paha sota
Ristiretket on aihe, joka pulpahtaa esiin heti, kun länsimaiden ja islamilaisen maailman suhteet näyttävät ajautuvan törmäyskurssille. Monien mielestä ristiretket todistaisivat, että länsimaat ovat aina suhtautuneet islamiin vihamielisesti. Näin ristiretket tarjoavat näennäisen ymmärrettävän selityksen länsimaiden ja islamilaisen maailman välisille jännitteille, joiden kuvitellaan johtuvan yksipuolisesti länsimaiden kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta hyväksyä islamia. Ikään kuin jokaisen länsimaalaisen sisällä asuisi pieni bersekkinen temppeliherra.
Tulkinta on vailla historiallista vastinetta. Australialaiset ja uusiseelantilaiset joukot, jotka huhtikuussa 1915 nousivat maihin Gallipolin niemimaalla, eivät mieltäneet olevansa mitään uuden ajan ristiretkeläisiä, jotka veisivät päätökseen sen, mikä jäi Rikhard Leijonamieleltä kesken. Yhtä vähän turkkilaiset puolustajat nostattivat taisteluhenkeään muistelemalla Hattinia, missä Saladin rökitti ristiritarit 1187. Itse asiassa turkkilaisten sodanjohto siirsi arabeista kootut yksiköt pois niemimaalta, koska niiden taistelutahtoon ei luotettu.
Kun ristiretkistä tiedetään vain puolivillainen Hollywoodin spektaakkeli, ne on helppo tuomita väkivaltaisena fanatismina, joka edustaa kristillisen uskonnollisuuden pimeintä puolta: ahdasmielisyyttä, suvaitsemattomuutta, järjettömyyttä. Olisikin suotavaa, että Amin Maaloufin teos ”Ristiretket arabien silmin” (Les croisades vues par les Arabes, 1983) käännettäisiin pikaisesti myös suomeksi.
Libanonilaissyntyinen Maalouf asuu Ranskassa ja hänet tunnetaan useista islamilaisen maailman historiaan liittyvistä romaaneistaan, kuten runoilija Omar Khaijamista kertova Samarkand (1988; suom. 2008) sekä 1500-luvulla eläneen marokkolaisen seikkailijan al-Hasan b. Muhammad al-Fasin kuvitteellinen elämäkerta (Léon l’Africain, 1986). Kirjailijana häntä on verrattu Umberto Ecoon ja Orhan Pamukiin. Maalouf sai arvostetun Goncourt-palkinnon vuonna 1993.
Yhteistä Maaloufin romaaneille on se, että ne ylittävät kulttuuriset ja uskonnolliset rajat. Maalouf on itse kristitty (melkiitti) mutta kuten hän toteaa, Libanonissa jokaisen ensimmäinen uskonto on rinnakkaiselo. Romaaneissaan hän haluaa luoda myönteisiä myyttejä, jotka yhdistäisivät lukijoita. Tämä tavoite näkyy myös hänen ristiretkiä käsittelevässä teoksessaan.
Maaloufin teos ei ole mikään jeremiadi, joka keskittyisi kauhistelemaan ristiritareiden konnuuksia ja haikailemaan islamilaisen maailman mennyttä loistoa. Tässä mielessä teos voi tuottaa pettymyksen. Maalouf ei myöskään väitä tarjoavansa mitään lopullista totuutta ristiretkistä, jonka länsimaiset historiantutkijat pimittäisivät. Maalouf on valinnut puolensa mutta hän ei ole puolueellinen. Asioiden merkitykset toki muuttuvat näkökulmasta riippuen mutta tapahtumat itsessään ovat samoja. Teoksen ehkä tärkein havainto on se, että ristiretket eivät sittenkään olleet sellaisia leppymättömän vihan inspiroimia uskonsotia, jollaisina ne on haluttu esittää oman aikamme mediassa.
Historiallisesti ristiretket liittyvät Välimerellä käytyyn kamppailuun, joka alkoi, kun arabit valloittivat Bysantille kuuluneen Lähi-idän ja Egyptin 630-luvulla. Tässä kamppailussa arabit olivat pitkään voitolla. Italian ja Etelä-Ranskan kaupungit olivat heidän säännöllisten hyökkäystensä kohteina aina 1000-luvulle asti. Vuonna 846 Tunisiaa hallinneiden aghlabidien laivasto hyökkäsi Roomaan ja ryösti Pietarinkirkon. Vuonna 997 muslimien armeija ryösti Santiago de Compostelan Pohjois-Espanjassa.
Näin ristiretket voitaisiin nähdä länsimaiden oikeutettuna kostona, jonka muslimit itse provosoivat väkivaltaisella käyttäytymisellään – jos haluaisimme tarkoituksellisesti yksinkertaistaa historiaa.
Ristiretket onnistuivat, koska islamilainen maailma ei ollut yhtenäinen. Lähi-itä oli jakautunut useisiin eripuraisiin valtioihin eikä Jerusalemin menetys kristityille heinäkuussa 1099 suinkaan lisännyt muslimien yhtenäisyyttä. Päinvastoin. Syyrian ja Egyptin vallanpitäjät eivät epäröineet liittoutua ristiritarien kanssa toisiaan vastaan.
Yhtä vähän Lähi-itään muodostuneiden ristiretkeläisvaltioiden hallitsijat epäröivät kääntyä muslimien puoleen omissa kahinoissaan. Hämmästyttävin piirre ristiretkissä onkin se, että ristiretkeläiset taistelivat keskenään paljon innokkaammin kuin muslimeja vastaan.
Asenteet eivät muuttuneet ristiretkien jälkeen. Protestanttisella Englannilla ei ollut mitään estoja liittoutua 1500-luvun lopulla sunnalaisen Marokon kanssa. Siinä missä Marokko tuki Englantia taistelussa katolista Espanjaa vastaan, Englanti tuki Marokkoa taistelussa sunnalaisia osmaneja vastaan.
Ristiretkien aika päättyi, kun egyptiläiset valloittivat Akkon huhtikuussa 1291. Voimatasapaino alkoi Välimerellä siirtyä jälleen islamilaisten valtioiden eduksi, joista länsimaiden kannalta vaarallisimmaksi muodostui osmanien valtakunta. Sulttaani Soliman Suuren (1520–66) aikana osmanit hallitsivat koko Balkania, Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa (Marokkoa lukuun ottamatta) ja uhkasivat toistuvasti edetä Keski-Eurooppaan sekä Italiaan.
Ajatuksena ristiretket jäivät eloon, vaikka taustalla oli enemmän ajankohtainen valtapolitiikka kuin uskonnollinen kiihko tai viha muslimeja kohtaan. Ristiretkiä järjestettiin pysäyttämään osmanien eteneminen Balkanilla mutta ne päättyivät masentaviin tappioihin: ensin Nikopolissa 1396 ja toistamiseen Varnassa 1444.
Viimeisenä ristiretkenä voidaan pitää Espanjan ja Venetsian johtamaa yritystä murtaa osmanien mahti Välimerellä, joka huipentui Lepanton meritaisteluun lokakuussa 1571. Tällä kertaa kristityt voittivat mutta se ei vielä muuttanut voimasuhteita. Lepanto kuitenkin mursi myytin osmanien voittamattomuudesta.
Ajatus länsimaiden yhteisestä hyökkäyksestä osmaneja vastaan haihtui 1600-luvulla. Kun osmanit ilmestyivät toistamiseen Wienin edustalle heinäkuussa 1683, se ei suinkaan yhdistänyt länsimaita torjumaan vaaraa yksimielisesti. Päinvastoin. Ranskan hallitsija Ludvig XIV yritti estää muita eurooppalaisia suurvaltoja auttamasta itävaltalaisia.
Vain Puolan kuningas Jan III Sobieski riensi armeijoineen Wieniin. Puolalaisten avulla osmanit voitettiin, mikä aloitti heidän vetäytymisensä Balkanilta. Vuonna 1699 osmanien oli luovutettava Itävallalle koko Unkari, Kroatia ja Transilvania. Ranskassa ei suinkaan riemuittu vääräuskoisten tappiosta, jonka ansiosta sen perivihollinen eli Habsburgien valtakunta oli entistäkin voimakkaampi.
On totta, että länsimaiden ja islamilaisen maailman suhteet näyttäytyvät helposti jatkuvana väkivallan kierteenä mutta suhteisiin kuuluu myös rauhanomainen puolensa. Kummallinen piirre ristiretkien ajassa on länsimaiden ja islamilaisen maailman välinen kulttuurivaihto – olkoonkin, että se oli yksisuuntaista. Samaan aikaan, kun miekat kalisivat Lähi-idässä, kristityt oppineet käänsivät Sisiliassa ja Espanjassa arabiankielistä kirjallisuutta latinaksi. Näin länsimaissa opittiin uudelleen paitsi antiikin kreikkalainen sivistys myös paljon uusia keksintöjä, joita arabit olivat omaksuneet idän kulttuureilta. Myös kaupalliset suhteet kukoistivat.
Ehkä oman aikamme kannalta olisikin mielekkäämpää muistella enemmän ristiretkien aikaan liittyviä myönteisiä kokemuksia, jotka yhdistävät Välimeren eri rantoja – kuin kinata siitä, kumpi löi hiekkalaatikolla ensin. Kun historian roskakoria tongitaan tarpeeksi syvältä, aina löytyy jokin kuviteltu vääryys, joka tarjoaa tekosyyn lietsoa vihaa ja väkivaltaa.
23.4.2006