LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Litteän maan saaga
Kuten me kaikki tiedämme, keskiajalla kuviteltiin, että maa on litteä lätty. Aika oli muutenkin ankeaa. Ihmiset eivät pesseet hampaitaan ja polttivat toisiaan noitina. Elävän keskiajan harrastajat voivat olla toista mieltä mutta heidän keskiaikansa on yhtä fantastinen.
Nyt seuraa se ilon pilaava paljastus. Keskiajalla maan ei suinkaan kuviteltu olevan litteä, koska tiedettiin, että maa on pyöreä kuin pallo. Konkreettisesti tietous maan pallomaisuudesta näkyy esimerkiksi valtakunnanomenassa, joka kuului jokaisen keskiaikaisen monarkin välinevarastoon. Nimestään huolimatta kapine ei edusta mitään sallittua tai kiellettyä hedelmää vaan maapalloa.
Länsimaisessa kulttuurissa maan pallomaisuuden oivalsivat ensimmäisinä kreikkalaiset kolmannella vuosisadalla ennen Kristusta. Heiltä tieto siirtyi roomalaisille ja edelleen varhaisille kirkkoisille. Esimerkiksi Pyhä Augustinus, Isidorus Sevillalainen ja Beda Venerabilis olivat täysin vakuuttuneita maan pallomaisuudesta ja heidän teoksiaan luettiin läpi keskiajan. Samaa mieltä olivat keskiajan kirkon tärkein opillinen auktoriteetti Tuomas Akvinolainen ja hänen monioppinut aikalaisensa Roger Bacon.
Maan pallomaisuus oli tieteellinen tosiasia, joka perusteltiin Aristoteleen ja Klaudios Ptolemaioksen teoksilla; molemmat olivat keskiajan tieteen arvostetuimpia auktoriteetteja (myös islamilaisessa maailmassa). Tieto maan pallomaisuudesta oli kirjattu Joannes de Sacraboscon teokseen De Sphaera Mundi, joka oli keskiajan luetuin astronomian perusteos ja tuttu kaikille, jotka opiskelivat keskiajan yliopistoissa. Ranskalainen monioppinut ja teologi Nicole Oresme laski 1370-luvulla, että maapallon kiertämiseen kuluisi 4 vuotta 16 viikkoa ja 2 päivää.
Tietoa maan muodosta ei suinkaan pimitetty maallikoilta. Kun genovalaiset Vivaldin veljekset lähtivät vuonna 1291 etsimään meritietä Intiaan kiertämällä Afrikan, he tiesivät purjehtivansa pallon pinnalla. Keskiajan merenkävijät eivät pelänneet putoavansa maailman laidalta vaan eksyvänsä rannattomalle valtamerelle, mikä merkitsi varmaa ja tuskallista kuolemaa.
Toki litteällä maalla oli omat kannattajansa. Yksi heistä oli varhaisiin kirkkoisiin kuuluva Lactantius, joka vaikutti Italiassa 300-luvulla. Hän vastusti antiikin oppineita, koska he olivat pakanoita, eivätkä pakanat tietenkään voineet olla missään asiassa viisaampia kuin kristityt. Jos siis pakanafilosofit sanovat, että maa on pallo, se ei voi olla totta.
Lactantius ei ollut keskiajalla mikään arvostettu auktoriteetti, sillä häntä pidettiin harhaoppisena (hänen käsityksellään maan muodosta ei ollut mitään tekemistä asian kanssa). Tunnetuksi Lactantius tuli vasta uuden ajan alussa. Renessanssin oppineet ihailivat hänen klassista latinaansa; heitä eivät kiinnostaneet hänen kosmologiset pohdiskelunsa.
Toinen usein mainittu litteän maan apostoli oli kreikkalainen Kosmas Indikopleustes, joka vaikutti 500-luvulla Egyptissä. Juuri häneltä on peräisin kaunis näky litteästä maasta, jonka yllä kaartuu taivaan kupu. Kosmas kirjoitti teoksensa kreikaksi. Läntisessä kristikunnassa kreikan taito oli kuitenkin kadonnut varhaiskeskiajan myllerryksissä. Kuinka hän olisi näin ollen voinut vaikuttaa keskiajan länsimaiseen maailmankuvaan? Kosmas tuli tunnetuksi länsieurooppalaisille vasta 1700-luvulla, kun hänen teoksensa julkaistiin latinankielisenä käännöksenä.
Kysymystä maan muodosta ei pidä sotkea kysymykseen maan asemasta maailmankaikkeudessa. On totta, että keskiajalla maan kuviteltiin olevan universumin keskipiste, jota aurinko ja muut taivaankappaleet kiertävät. Näin ajateltiin myös kaikissa muissa kulttuureissa, sillä pelkkien aistihavaintojen perusteella maakeskeinen maailmankuva on järkevä. Kuinka moni tämän sanomalehden lukijoista pystyy perustelemaan, että asia on päinvastoin (eli maa kiertää aurinkoa) vetoamatta siihen, että kyseessä on tunnettu tosiasia?
Galileo Galilein ja Giordano Brunon oikeudenkäynnit ovat huonoja esimerkkejä katolisen kirkon halusta estää ”totuuden” paljastuminen. Heidän kohdallaan oli kyse aivan muista asioista kuin taivaankappaleiden liikkeistä. Kopernikus ja Kepler eivät joutuneet inkvisition eteen eikä heidän kirjojaan kielletty. Galilein tuomio ei myöskään estänyt jesuiittoja opettamasta aurinkokeskeistä maailmankuvaa kiinalaisille oppineille.
Eri yhteyksissä toistuva väite, jonka mukaan keskiajalla maan kuviteltiin olevan litteä, onkin nykyihmisen mielikuvituksen tuotetta. Taustalla vaikuttaa kaksi yhteen kietoutunutta perinnettä.
Toinen on Kolumbus-myytti, joka perustuu yhdysvaltalaisen kirjailijan Washington Irvingin historialliseen romaaniin vuodelta 1828. Irvingille Kolumbus oli uusi Prometheus, joka mursi keskiajan henkiset kahleet. Kolumbus ei yksin löytänyt Uutta maailmaa vaan purjehti koko maailman uuteen aikaan kumoamalla empiirisesti vallitsevan harhaluulon litteästä maasta.
Irvingin romaanin suosion myötä myytti siirtyi myöhemmille kirjoittajille. Jopa nekin hyväksyvät myytin, jotka nyt pitävät Kolumbusta vain onnekkaana tunarina, joka sattumalta harhautui Uuteen maailmaan. Myytti on liioitteleva: empiirisesti maan pallomaisuuden todistivat vasta ne Magalhãesin retkikunnan 18 eloonjäänyttä, jotka saapuivat Sevillaan 6.9.1522.
Se, että Kolumbuksen suunnitelmaa löytää meritie itään purjehtimalla länteen vastustettiin Portugalissa, ei liittynyt harhaluuloihin maan muodosta. Kolumbusta vastustettiin, koska 1400-luvun lopun portugalilaiset oppineet ja merenkulkijat tiesivät, että hänen arvionsa maan mittasuhteista olivat vääriä ja siksi hänen yrityksensä ei voisi onnistua. Sattuma, tai Kaitselmus, sijoitti Uuden maailman hänen tielleen.
Toinen perinne liittyy 1700-luvun valistukseen ja sen uskonnonvastaisuuteen. Kannattajilleen valistus merkitsi järjen voittoa taikauskosta, jota edusti katolinen kirkko. Juuri valistus synnytti ajatuksen siitä, että tiede ja usko ovat yhteen sovittamattomia ja käyvät keskenään alituista taistelua. Omana aikanamme ajatus on viety äärimmilleen. Tieteentekijä, joka tunnustaa uskovansa, ei ole uskottava.
Väite, jonka mukaan keskiajalla maan kuviteltiin olevan litteä, tuntuu järkevältä, sillä se vastaa valistuksen luomaa mielikuvaa ”pimeästä” keskiajasta, jolloin katolinen kirkko teki kaikkensa pitääkseen ihmiset sivistymättöminä. Kirkko tiesi olevansa väärässä mutta se ei halunnut totuuden paljastuvan.
Väite sopii myös protestanteille, koska sen avulla voidaan korostaa uskonpuhdistuksen edistyksellistä merkitystä länsimaiden historiassa. Siinä missä keskiajan katolinen kirkko edusti taikauskoa pyhimyksineen ja aneineen (ja harhaluuloineen litteästä maasta), uuden ajan protestanttinen usko on järkevää ja tieteelle myönteistä. Harvemmin muistetaan, että Galilein ajatukset tuomittiin yleisesti myös protestanttisissa maissa. Vasta Isaac Newton kykeni todistamaan 1700-luvulla, että maa todellakin kiertää aurinkoa.
Väitettä tukee myös oman aikamme ylimielinen kronosentrismi, joka saa meidät kuvittelemaan itsemme täydellisiksi. Menneisyyden ihmisiä arvioidaan suvaitsemattomasti sen perusteella, missä määrin he muistuttavat meitä. Poikkeamat merkitsevät huonoutta. Jos keskiajan ihmiset olivat niin tyhmiä, että uskoivat pyhimyksiin ja aneisiin, he olivat varmasti niin tyhmiä, että uskoivat maan olevan litteä. Kronosentrisestä näkökulmasta menneisyys on kuin lapsuus, johon voi suhtautua huvittuneesti, ja jonka avulla voi osoittaa oman aikuisuutensa.
Litteän maan saagan oudoin muodonmuutos on se, että eräät kristilliset ryhmät ovat ottaneet väitteen todesta ja alkaneet etsiä litteälle maalle perusteluja Vanhasta Testamentista. He kuvittelevat, että usko litteään maahan edustaisi alkuperäistä ja aitoa kristinuskoa, vaikka todellisuudessa litteä maa oli siis yhtä olennainen osa keskiajan kristillistä maailmankuvaa kuin usko jättiläisiin. Jo Pyhä Augustinus varoitti aikanaan kristittyjä tekemästä itsestään narreja pakanoiden silmissä käyttämällä Raamattua luonnontieteellisenä tietolähteenä oman järkensä sijaan.
Historia ei ole vain kokoelma tapahtuneita tosiasioita. Historiaan sisältyy myös paljon uskomuksia, joiden kuvittelemme olevan totta, koska ne ovat toistuneet riittävän kauan, ilman että kukaan vaivautuisi tarkistamaan niiden todenperäisyyttä. Uskomukset säilyvät, jos ne vastaavat ennakkoluulojamme menneisyydestä. Litteän maan saaga on hyvä esimerkki nykyihmisen halusta takertua turvallisiin harhaluuloihin, kun hän itse pelkää putoavansa tiedon laidalta.
23.6.2005