LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Vastalääkettä eurosentrismille
Länsimaisia historiantutkijoita syytetään usein siitä, että he ylläpitävät tietoisesti eurosentristä maailmankuvaa, joka vääristää menneisyyden pelkäksi länsimaiden voitonparaatiksi ja sivuuttaa kaikki muut kulttuurit arvottomina. Kriittisyyden kiihkossa kuvitellaan, että länsimaiset tutkijat muodostaisivat kurinalaisen projektin, joka järjestelmällisesti estäisi maailmankuvaansa uhkaavien ajatusten pääsyn julkisuuteen.
Tämä on vainoharhainen näkemys tiedeyhteisön toiminnasta. Todellisuudessa tutkijat ovat yksilöitä, jotka edustavat erilaisia ajatussuuntia, ja he ovat usein eri mieltä monista kysymyksistä. Hyviä esimerkkejä ovat Atlantin orjakauppa ja kolonialismin perintö, joiden suhteen ei ole saavutettu mitään eurosentristä totuutta, johon edes useimmat länsimaiset tutkijat sitoutuisivat yksimielisesti.
Kokonaan toinen asia on se, mitä eurosentrismi oikeasti tarkoittaa. Joillekin se on konservatiivin, fundamentalistin ja "multikultin" kaltainen määrittelemätön mahtisana, johon on ladattu vahva kielteinen merkitys. Mahtisanat ovat tärkeitä, koska niiden avulla voimme sivuuttaa ja kumota minkä tahansa vasta-väitteen tarvitsematta perehtyä sen sisältöön. Se, että vastapuoli edustaa väärää sukupuolta, uskontoa, seksuaalista suuntautumista, etnistä ryhmää tai ideologiaa, riittää sellaisenaan kompromettoimaan kaikki hänen argumenttinsa. Asetelma on erittäin vahva verkon keskustelupalstoilla, joissa ei suinkaan vaihdeta ajatuksia rakentavalla tavalla vaan samanmieliset vahvistavat näkemyksiään solvaamalla erimielisiä, mutta sama pätee myös tiedeyhteisöön.
Jos ymmärrämme eurosentrismin tarkoittavan sananmukaisesti Eurooppa-keskeistä näkökulmaa, silloin olisi parempi puhua länsimaisenn historiantutkimuksen kulttuurisidonnaisuudesta kuin salaliitosta. Länsimainen tulkinta maailmanhistoriasta on väistämättä Eurooppa-keskeinen, koska länsimaiset tutkijat kirjoittavat ensisijaisesti länsimaiselle yleisölle. Asetelmassa ei ole mitään vääristynyttä. Kaikissa kulttuureissa menneisyyden tapahtumien merkitystä arvioidaan ensisijaisesti omien historiallisten kokemusten kautta.
Länsimainen tulkinta maailmanhistoriasta on Eurooppa-keskeinen myös siksi, että länsimaiden johtoasema on tosiasia, vaikka tulevaisuudessa tilanne voi olla aivan toinen. Historian yksi tarkoitus on selittää nykyhetken ihmisille, miksi maailma on sellainen, kuin se on. Miksi moderni yhteiskunta kehittyi Länsi-Euroopassa eikä jossain muualla?
Johtoasemasta seuraa kuitenkin se vääristävä vaikutus, että menneisyyttä arvioidaan liiaksi nykyhetken näkökulmasta. Ikään kuin historian olisi täytynyt väistämättä päätyä nyt vallitsevaan tilanteeseen. Näin katsottuna länsimainen kulttuuri näyttäytyy helposti ihmiskunnan täydellisimpänä saavutuksena. Tämä on ylimielisyyttä, joka joutaisi jo roskakoriin.
Länsimaiden saavuttama johtoasema ei ollut ennalta määrätty ja se vakiintui (historiallisesti ajateltuna) vasta äskettäin. Vielä 1800-luvun alussa Yhdysvallat ja muut länsimaat maksoivat Pohjois-Afrikan valtioille, jotta niiden kauppalaivat voisivat purjehtia häiriöttä Välimerellä.
Uudella ajalla oli monta hetkeä, jolloin kehitys olisi voinut kääntyä eri ilmansuuntiin. Kun turkkilaiset kolkuttivat Wienin portteja syyskuussa 1529, ei kukaan voinut vannoa heidän tappiotaan. Yhtä hyvin Cortés olisi miehineen voinut kohdata loppunsa paetessaan Tenochtitlánista ”surun yönä” 30.6.1520. Entä jos Ming-keisari Xuande (1425–35) olisi päättänyt varustaa lisää retkikuntia tutkimaan merentakaisia maita ja Lissabonin edustalle olisi yhtäkkiä ilmestynyt kiinalainen sotalaivasto? Tai millainen olisi Intia nyt, jos islaminuskoinen suurmoguli Aurangzeb (1658–1707) olisi omaksunut sovinnollisemman politiikan hindu-alamaisiaan kohtaan?
Historia on tylsää, koska se tutkii vain toteutuneita vaihtoehtoja; toteutumattomat jäävät fantasiakirjallisuuden aiheiksi. Turkkilaiset eivät valloittaneet Wieniä; Cortés jäi henkiin ja kukisti atsteekit; kiinalaiset lopettivat purjehduksensa kohti länttä 1433; suurmogulien valtakunta hajosi sisäisiin ristiriitoihin Aurangzebin jälkeen ja Intia päätyi brittien valtaan.
Miten voisimme oikaista nykyisen tilanteen aiheuttamia vääristymiä historiassa?
Yhtenä vastalääkkeenä tarjotaan länsimaisen kulttuurin saavutusten vähättelyä ja kieltämistä. Esimerkiksi Aristoteles oli vain kurja kopisti, joka varasti ajatuksensa Aleksandrian kirjastosta. Kreikkalaiset eivät keksineet mitään. Todellisuudessa antiikin filosofia ja kaikki kulttuuriset saavutukset ovat muinaisten mustien egyptiläisten aikaansaannosta. Tällaista historiaa kirjoitetaan ja opetetaan Yhdysvalloissa.
Se, että Aleksandrian kirjasto perustettiin vasta Aristoteleen kuoleman jälkeen, on sivuseikka. Kuten myös se, että Aleksandrian kirjastossa ei vaalittu egyptiläistä vaan kreikankielistä kirjallisuutta. Eikä ajatuksia varasteta kuin autoja.
Kun oma päämäärä on omasta mielestä jalo ja oikeamielinen, kaikki keinot ovat sallittuja.
Toinen tapa on korostaa sitä tosiasiaa, että monet tärkeät keksinnöt kuten paperi, ruuti, kompassi, nolla, astrolabi, latinalaispurje ja kirjapainotaito keksittiin länsimaiden ulkopuolella. Näin länsimaat saadaan jälleen näyttämään surkeilta ajatusvarkailta, jotka saavuttivat johtoasemansa epärehellisesti muiden kustannuksella.
Tämäkin ajattelu ontuu. Tärkeää ei ole se, kuka keksi ensimmäisenä ruudin vaan kuka keksi, mitä sillä voi tehdä. Edellä mainitut keksinnöt päätyivät Euraasian syrjäiseen niemeen, jossa keskiajalla kituutti maailman ehkä sivistymättömin sivilisaatio (kuten Felipe Fernández-Armesto kutsuu osuvasti tuon ajan Länsi-Eurooppaa teoksessaan Millennium), islamilaisen maailman kautta. Kuitenkin ensimmäiset arabiankieliset kirjat painettiin 1500-luvulla Italiassa ja turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin italialaisten valamilla tykeillä.
Kolmas tapa on rypeä itseinhossa ja jankuttaa, kuinka länsimaat ovat kautta historian tuottaneet vain onnettomuutta muulle maailmalle. Asenne on paitsi farisealainen myös äärimmäisen eurosentrinen, sillä se antaa historialle merkityksen vain länsimaiden toiminnan kautta. Muiden kulttuurien edustajat ovat joko jaloja villejä tai passiivisia uhreja, joiden tehtävä on toimia länsimaisten paheiden peilinä.
Alati kansainvälistyvässä maailmassa meidän on yksinkertaisesti pakko oppia tuntemaan muita kulttuureja mutta itseinho tarjoaa heikon pohjan kohdata muut tasavertaisina.
Parasta vastalääkettä eurosentrismille on historian samanaikaisuuden tiedostaminen. Tällä tarkoitan kykyä asettaa menneisyyden tapahtumat maailmanhistorian horisontaaliseen perspektiiviin, jolloin niiden mittasuhteet saavat oikeat ulottuvuudet. Uuden maailman valloitus näyttää vähemmän voitokkaalta, jos muistamme, että samaan aikaan Eurooppa itsessään kutistui: kun espanjalaiset valloittivat Meksikon, turkkilaiset valloittivat Unkarin.
Myös ilmiöiden merkitys avautuu oikeassa mittakaavassa. Eurosentristä harhakuvaa antiikin ainutlaatuisuudesta hälventäisi varmasti se, jos aikakautta tarkasteltaisiin samanaikaisesti vaikkapa Maurya-kauden Intian ja Han-kauden Kiinan kanssa.
Toisaalta samanaikaisuus rauhoittaa historian turhaa dramatiikkaa: menneisyys ei ole mustavalkoinen eivätkä kulttuurit sellaisinaan hyviä tai pahoja. Pohjimmiltaan ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia.
Samanaikaisuuden tiedostaminen edellyttää aitoa kiinnostusta perehtyä muiden kulttuurien menneisyyteen niiden omista lähtökohdista käsin. Tällä hetkellä Euroopan ulkopuolisen maailman historian opetus on meillä Suomessa vaatimatonta. Kankeista juhlapuheista huolimatta suomalainen historianopiskelija voi 2000-luvulla valmistua oppimatta mitään Afrikan, Aasian, Oseanian tai Amerikan alkuperäiskansojen menneisyydestä – ellei hän itse halua perehtyä näihin aiheisiin oma-aloitteisesti – eikä sitä edes pidetä minään puutteena.
Tilanne ei korjaannu hyväntahtoisella hössötyksellä tai muutamilla teemapäivillä: nyt toveri soittaa itämaisia sävelmiä ja olemme monikulttuurisia. Kestävä ratkaisu on sisällyttää samanaikainen historia luonnolliseksi osaksi henkistä kasvatusta. Tieto on tie oikeaan ymmärrykseen.
25.8.2005